LOPPULUKU.
Ja vuodet vierivät hiljaa ja huomaamatta kuin pehmoisilla siivillä. Erik Horn pysyi paikallaan Pietarissa korkeimman suomalaisen virkamiehen apulaisena. Vapaaherra Hornilla ei ollut paljoa tekemistä, päivänsä kulutti hän vierailuilla ja illat loppumattomalla vistipelillä. Hän oli ainiaan yhtä hyvä, yhtä hyvää tarkoittava ja yhtä oikeudentuntoinen. Milloin hän joskus oli osallisena meidän maatamme koskevissa neuvotteluissa, näkyi hänessä kyllä harrasta suomalais-isänmaallista henkeä, mutta hänen suuri kohteliasuutensa ja hyvyytensä voittivat hänen lujuutensa. Hänen tahtonsa teräs, joka ei ollut koskaan ollut parasta lajia, oli nyt jo pehmennyt. Vuosi vuodelta tuli hänen yhä vaikeammaksi sanoa "ei". Jäntevyys, kauan koettelematta ollut, huomattiin veltostuneeksi, jos sitä milloin tarvittiin. Maanpako alkoi näyttää turmelevaa vaikutustaan. Hienot juuret, jotka olivat vielä sitoneet häntä kotiinsa, katkeilivat toinen toisensa jälkeen. Hänestä ei tullut sitä, joka hänestä olisi voinut tulla, jos hän olisi pysynyt siinä aukossa, jossa häntä tarvittiin. Hän tunsi itsekin tuon, ja usein hänen ajatuksensa retkeilivät entiseen onnelliseen ja toimeliaasen aikaan tuolla pienessä läänin pääkaupungissa ja köyhässä läänissä, johon hän oli uhrannut elämänsä paraan työn. Jos on totta, mitä eräs suomalainen kirjailija sanoo, että elämä on itsensä tekeminen tarpeelliseksi ja että onni on tieto siitä, että on tarpeellinen, niin Erik Horn olisi ne molemmat saavuttanut tuolla, ainoastaan tuolla ikävässä, yksitoikkoisessa läänin hallituskaupungissa, joka hänellä eli lämpöisessä ja rakkaassa muistossa. Ja hallitsevain henkilöiden kesken leikillisesti sanottiin, että, jos nuo X-kaupungin porvarit esittivät jonkun anomuksen, silloin salaneuvos Horn elpyi, saadakseen tahtonsa hyväksytyksi.
Helenan rakkaus Erikkiin oli yhtä lämmin ja voimakas kuin aina, hän osasi siihen sovittaa suloutta ja hienoutta, joiden ei käy sanoa olevan joka naisella synnynnäisinä, mutta sille rakkaudelle ei kasvanut mitään siipiä, jotka olisivat kantaneet sen korkealle ylös oman minän piiristä. Se rakkaus sisälsi hänen miehensä, hänen poikansa ja hänet itsensä, mutta siihen se rajoittuikin. Tämän keskenäisyyden syyt mainittakoon lyhyesti.
Koko 40-luvun Venäjä on hegeliläinen, kaikki sen johtavat taiteilijat ja henget ovat hegelianismin ilmauksia, paitsi Dostojevski — ja onko hän johtava henki, siitä kiistellään vielä tänäkin päivänä. Hegelin filosofialla on Venäjällä kaksi päinvastaista suuntaa: slavofilismi ja länsimaisen sivistyksen ystävyys. Helena Nikolajevna oli kasvatuksensa, Venäjän tasankoluonnon suuren ja hartaan ihailunsa sekä Marfan laulujen ja satujen johdosta vihamielinen viimemainittua pyrintöä kohtaan. Ensimainittuun hän ei myöskään yhtynyt, rakkaudesta mieheensä ja arkatuntoisuudesta hänen asemaansa kohtaan. Sen tähden hän syvälle koskevissa asioissa — ja sellaisia sattui ehtimiseen hänen tiellensä — joutui olemaan aivan mykkänä. Mutta vaikka hän ei sanoin mitään lausunutkaan, niin asianhaarain voimasta, joiden luomisessa hän itse oli osallisena, ja samanmielisyyden voimasta koko hänen elämänsä oli samanlainen kuin tien viitan: se ei sano mitään, mutta osoittaa lakkaamatta samalle taholle. Seisominen paikoillaan henkisellä alalla on mahdollinen ainoastaan lyhyen hetken, levähdyksenä, voimain kokoomisena uuteen edistykseen; missä sitä lepoa luonnottomasti pitennetään, seuraa siitä henkinen taantuminen. Niin kävi Helenalle. Altruismin ylevästä opista, joka on syvimmälle kätkettynä hegelianismissa, vaipui hän itsekkäisyyteen, joka niin usein tulee ylimpäin kymmentuhansien kiroukseksi. Hän oli vaipunut siihen hedelmättömään halvaustilaan, jonka tuntomerkkinä on: varakkaat ovat onnelliset.
Vapaaherratar Helena Horn oli kehittynyt hyvin maailmanviisaaksi naiseksi, hän oli hankkinut itselleen suuren seurapiirin ja oli erittäin suosittu korkeimmissa piireissä. Hänellä oli tuota tyyntä, tahtomattansa tunkeilevaa suloutta, joka on hyvien ja rakastettavien itsekästen omituisuutena, sitä suloutta, jossa vilkkaus on lämmön sijassa, lukuoppi ja kokemus elämän runouden ja tunteen sijassa, kaupunkilainen käytös hyväntahtoisuuden ja hyvyyden sijassa, jossa kaikki, jonka pitäisi tulla sisältä päin, lämmittää sielua ja valaista koko olemusta, tulee ulkoa päin, on opittua, muualta saatua, taitomaista. Mutta nämä itsekkäät eivät siedä vastaan sanomista, he ovat itsevaltiaita eivätkä kärsi itsenäisyyttä. Tämä itsekkäisyys se saattoi hänet aivan aristelematta vetämään miehensä pois siltä toimialalta, johon hän kerran oli niin sydämmestään mieltynyt, jossa hän oli tuntenut itsensä onnelliseksi ja ollut hyödyllinen muille. Tämä itsekkäisyys se teki, että hän, ollen vapaa kaikista velvollisuuksista sitä maata kohtaan, johon hänen miehensä oli kuulunut, hetkeäkään arvelematta pyrki kotiseutuunsa, jossa kaikki kiihotti hänen omia elinvoimiaan, mutta jossa hänen miehensä elinvoimat kuihtuivat ja heikkonivat.
Poikaansa jumaloitsi hän ja oli valmis hänen tähtensä tekemään ja kuluttamaan mitä hyvänsä, jopa kärsimään omastakin puolestaan suurimpiakin uhrauksia.
Nuoren Erikin kyllästymätön nautinnonhimo ja hillitön juokseminen huvin pesissä olivat alkaneet tehdä Helenaa levottomaksi.
Ensi vuodet asui nuori Erik vanhempainsa luona, mutta mitä enemmän hän varttui, sitä vähempi jäi hänelle siihen aikaa. Milloin hänen, kuten sanoi, täytyi olla leirissä tai kasarmissa, milloin mennä jonkun ystävän, ruhtinas Sasdanadchen tai kreivi Korkunovin, luo, jotka kaikki olivat ystäviä paashikoulun ajoista asti. Erik Erikovitsh oli juuri, paraillaan huimaavan juhlimisen ijässä. Elämän ilopikari oli hänelle tarjona täytenä ja kuohuvana, ja hän imi ahneesti itseensä sen juovuttavaa myrkkyä, ilon soiton pauhatessa hengästyksiin asti hänen ympärillään. Hänen isänsä ajatteli usein huolissaan tätä kohtuutonta elämän iloa ja muisti äidinisän kohtaloa.
Kerran oli salaneuvos nähnyt poikansa eräässä hotellissa mitättömän asian tähden suuttuvan vallan luonnottomasti tatarilaiseen passariin. Isä tunsi tuosta suurta vastenmielisyyttä ja sanoi ankarasti ja vakavasti pojalleen: sinun asemassasi olevan miehen on sopimaton käyttäytyä tuolla tavalla! — Erik Erikovitsh katsoi ihmetellen isäänsä ja ajatteli itsekseen: mikähän ihme nyt on ukolle tullut!
Isä oli kiivastunut siitä, että hän oli poikansa suuttumuksesta vääristyneissä kasvoissa huomaavinaan saman ilmiön kuin vanhalla haidamakilla, tatarilaisruhtinaalla, äidin kantaisällä.
Surumielissään ja peloissaan pojan tulevaisuudesta kertoi hän vaimollensa tämän huomion ja samalla muistutti hienolla tavalla äindinisän kohtalosta.
Helena kovin peljästyi, ja nyt päätettiin toimittaa Erik pois Pietarista, sen kiusauksista ja iloista. Sattuikin niin hyvin, että Suomen kenraalikuvernööri juuri silloin tahtoi vaihtaa ajutanttia, ja Erik Horn tarvitsi ainoastaan toivoa sitä paikkaa pojalleen, niin sai olla varma sen saannista. Levollisessa, hiljaisessa Helsingissä toivottiin sukulaisten seurassa pojan vakautuvan, joka toivo ei näyttänyt joutuvankaan häpeään. Hän näytti Suomessa johtuneen mielenmalttiin ja täytti paikkansa moitteettomasti.
* * * * *
Haapakoskella oli tyhjää ja autiota. Alakerran suuret, viehättävät huoneet pidettiin kyllä vuodet päästänsä lämmitettyinä, mutta viikkokausiin ei siellä käynyt ketään suvun jäsentä. Neiti Hanna asui läheisessä Hilnäisissä, enimmiten yksinään; silloin tällöin oleksi Lilly hänen luonansa pari viikkoa. Hanna oli vanhennut ruumiiltaan ja mieleltään. Hän oli muuttunut katkeraksi; elämä olikin katkerasti pettänyt häntä. Hänen rakkautensa lempeä nuoruuden tarina oli loppunut aikaisin. Sitte oli hänen ylpeä unelmansa veljestä rauennut kokonaan. Vanhan herraskartanon mahtavuuden aika oli, käsitti hän, päättynyt ainiaaksi. Mitä isä oli tahtonut saada aikaan, se oli Erikin hyvyyden ja heikkouden tähden mennyt kerrassaan toisin päin, ja nuori junkkeri — Jegor — oli ehkä kerran laittava niin, että vanhuksen lahja oli tuleva kiroukseksi isänmaalle. Viimein oli myöskin unelma isänmaasta, sellaisesta, jonka hyväksi isä oli työskennellyt, alkanut haihtua. Ja se kaikki oli vuosien kuluessa koonnut katkeruutta Hannan mieleen, niin kuin myrkky kokoutuu kyykäärmeen hampaan juureen.
Kälyänsä hän ei tahtonut koskaan tavata. Kälystähän ne kaikki hänen kärsimyksensä johtuivat, hän se oli kuluttanut tämän kerran niin mahtavan historiallisen suvun juuret. Se vaipuu nyt auttamattomasti ja oli ensi polven aikana häviävä laajan Venäjän alueille. Siellä, sen suurten sukujen joukossa oli Stålsköld Horn suku, jolla ei ollut siellä mitään valtiollisia oikeuksia eikä muinaismuistoja, jäävä ainoastaan uudeksi tulokkaaksi. Yksin sen nimen sointukin, joka tällä puolen Rajajokea oli niin kuulu, oli siellä todistava sen vierasta, vihollista alkuperää. Se siellä oli sotkeutuva saksalaiseen tusina-aateliin, jota yhteisellä Kaarle Kaarlovitshin nimellä katsellaan vastenmielisesti koko Venäjällä. Helena oli sotkenut maahan muhkean, nelisatavuotisen sukuhistorian. Hanna ei sitä antanut koskaan hänelle anteeksi, ja jos Helena Horn tuli Haapakoskelle, milloin neiti Hanna oli siellä, niin Hanna heti pakeni Hilnäisiinsä. Yhtä asiaa suri hän suuresti: veljen kylmyyttä häntä kohtaan. Eikä hän kuitenkaan koettanut millään tavoin lähestyä häntä. Hän kantoi kirvelevää, ikävöivää sydäntänsä ja toivoi, että veli sanoisi tuon vähäisen sanan, joka jälleen aukaisisi heille portin lapsuutensa yhteisiin muistoihin, heidän monivuotiseen ystävyyteensä. — Erik puolestaan kantoi kipeätä omaatuntoa siitä, että hänen tähtensä isän aikeet sukuperintöpuuhassa niin huonosti toteutuivat. Ollen arka nuhteille ei hän uskaltanut lähestyä sisartansa, vaikka häntä, mitä vanhemmaksi hän tuli, ikävänsä sitä kovemmin veti vanhan, rakkaan sisaren puoleen. Jos he olisivat asuneet lähempänä toisiaan, jos he olisivat tavanneet toisiansa useammin, niin varmaankin olisivat heidän sydämmensä kaikesta ylpeydestä ja katkeruudesta ja kaikista toivojen pettymisistä huolimatta puhuneet kuuluvammin ja saaneet aikaan sovinnon heidän keskensä, mutta nyt he kulkivat yhtäsuuntaisia ratoja läpi elämän, kuihtuen hellyyden ikävästä, kälyn, matkan ja pettyneiden mielikuvien erottamina. Ja niin olivat he kulkevat edelleenkin, kunnes heidän elämänsä haihtui.
* * * * *
Valtiopäivät olivat olleet neljä kuukautta koolla Helsingissä. Kaikenlaisten svekomaanein ja fennomaanein, vapaamielisten ja niiden kesken, jotka ennen kaikkea rakastivat entisiä oloja, oli taisteltu monta myrskyistä kahakkaa, ja hallituksen esityksiä oli hyljätty kosolta. Kapteeni Erik Stålsköld Horn oli ottanut sijan ritarihuoneessa, suvun päänä oli hän istunut suvun kunniakkaalla istuimella — tutustuakseen, kuten hän sanoi, Suomen oloihin ja edistyäkseen Ruotsin kielessä. Erikillä oli uskalias pää ja vilkas luonne. Huonosti hän ymmärsi ruotsia, mutta kuitenkin kylliksi sen verran, että voi päivällispöydässä kenraalikuvernöörin luona laskea leikkiä korkeasukuisten herrain kiihkeistä puheista. Nyt olivat valtiopäivät loppuneet. Maamarsalkka oli pitänyt puheensa. Vanhimman kreivin asia oli nyt esittää marsalkalle säädyn puolesta kiitokset ja ottaa vastaan maamarsalkan sauva. Mutta maan vanhin kreivi oli sairaana, toinen oli Pariisissa, jossa häntä pitivät lämpöisemmät harrastukset kuin maan asiat; kolmannella ja neljännellä oli esteitä. Vapaaherra Erik Stålsköld Horn, ensimmäinen vapaaherroista, nousi. Vapisematta, kalpenematta piti hän kummastuttavan varmasti huonolla Ruotsin kielellä seuraavan puheen:
Yleisen, yksimielisen tyytyväisyyden tunteilla Suomen Ritaristo ja Aateli otti vastaan tiedon, että teidät, herra paroni, oli nimitetty maamarsalkaksi. Oltiin varmat, että istuntoja tultiin johtamaan jo tunnetulla ja tunnustetulla taidolla; toivottiin, että se tyyni arvokkaisuus ja hyvä käytös, joiden kautta te olitte saavuttaneet kaikkein suosion, nytkin olivat kaunistavat maamarsalkan henkilöä. Nämä valtiopäivät puheista rikkaine ja tuloksista köyhine yhteisistuntoineen ja muine myöhään yöhön jatkettuine istuntoineen, nämä valtiopäivät, joilla eräs puolue tässä säädyssä on saattanut Ritariston ja Aatelin alttiiksi kaikkea muuta kuin miellyttäville arvosteluille, ovat teille olleet sen laatuiset, että varmaan helpotuksen tunteilla jätätte käsistänne maamarsalkan sauvan. Mutta toiselta puolen on näiden valtiopäiväin suotu saattaa puoluekiihkon kuohujen läpi onnelliseen päätökseen monta asiaa, joihin edelliset säätykokoukset ovat turhaan tuhlanneet työtä. Kun minun tulee näillä valtiopäivillä Ritariston ja Aatelin läsnäolevista ensimmäisenä lausua teille, herra parooni, viimeinen sana, niin en luule voivani tehdä sitä paremmin kuin esittämällä voimakkaan kolminkertaisen eläköön meidän jalolle maamarsalkallemme.
Ensimmäisen säädyn koossa olevat jäsenet katsoivat kummastellen, muuttuen tyytymättömiksi ja suuttuen tuota nuorukaista, joka oli tullut ensimmäisille valtiopäivilleen, tutustuakseen Suomen oloihin ja edistyäkseen Ruotsin kielessä, ja nyt tässä ryhtyi häpeämättömällä tavalla lausumaan tuomionsa maan kreiveistä, vapaaherroista ja aatelismiehistä. Jos nyt olisi ollut entiset kiivasluontoiset ajat, niin olisi haarniskat rämisseet, kannukset kilisseet ja miekat liekehtineet, eikä jalon vapaaherran henki olisi ollut paljonkaan arvoinen. Säädyn jäsenet heti sen jälkeen kokoutuivat ja ritarihuone-järjestys muutettiin siitä päivästä. Tästä lähtein ei arvoltaan ensimmäisen tullut lausua säädyn kiitosta, vaan sen, jonka sääty siihen valitsi.
Nyt oli Erik Stålsköld Horn, Haapakosken sukuperintöläinen, valmis ottamaan vastaan vapaaherrallisen kruunun perintönänsä ja kaikella sillä oikeudella, jonka hänen ylhäinen syntynsä, hänen kasvatuksensa paashikoulussa, hänen osaava käytöksensä, neuvokkaisuutensa ja valtakunnan kielen taitonsa hänelle antoivat, valmis ottamaan ohjatakseen kansansa tärkeimpiä ja kalleimpia asioita. Sekä ystävät että viholliset ennustavat hänelle eri syistä nopeaa ylenemistä; muutamista asioista ovat he yksimieliset: häntä ei ole pidättävä mitkään entisyyden muistot, ei kansallinen soaistus eikä tarpeeton aristeleminen, ja hänellä on ainiaan horjumattomana tukena oleva sivullaan muhkea, selväajatuksinen ja vaikutusvoimainen äitinsä.