SAIRAAN LUONA.
Apulainen Helm käveli levottomasti edes takaisin asunnossaan; hän oli hyvin kiihtynyt; milloin hän väänsi lampputulta pienemmäksi, niin että huone tuli melkein hämäräksi, milloin taas ylös niin, että se savusi. Aina välistä katsahti hän kelloansa, meni ikkunan luo, työnsi kartiinia syrjään ja katsoi pitkin lehtikujaa ja etemmäksi jäälle, eikö ketään näkynyt tulevan. Ei ketään näkynyt, ei ketään tullut; kaikki oli äänetöntä, kuollutta, autiota, valkoista, ainoastaan pitkät, suorat varjot, joita kuun valo piirteli äärettömälle lumipeitteelle, ja lumiset koivut tuottivat elävyyttä ja muotoa autiolle talvimaisemalle. Tähdet säkenöivät ulkona ja kalpeat revontulet ikään kuin ammuskelivat vasamoita ylös taivaan kannen keskustaa kohti. Kuin apulainen kyllä jo kymmenettä kertaa meni ikkunan luo ja kuunteli, kuuluikin heikkoa kulkusien ääntä etäältä jäältä. Apulaisen katse kirkastui, nopeasti hän asetteli pois muutamia avattuja kirjoja ja papereja ja meni tampuriin avaamaan ovea. Kulkusten ääni kuului yhä kirkkaammin ja selvemmin. Nyt ajaja saapuu pihaan; nyt hän ajaa ohitse. Se lienee ollut joku, joka ajoi talvitietä kirkonkylään, ajatteli apulainen ja palasi taas hnoneesensa. Vielä kului muutamia pitkiä minuutteja ja sitte viimein kuului aisakellon ääni lumipeitteiseltä järven jäältä. Se varmaankin on tohtori Lorentz, supisi Helm ja kuunteli tarkkaavasti — niin, hän se on — sehän on minun oma aisakelloni; nyt minä sen tunnen. Kuinka voinkaan minä äsken olla niin hajamielinen — — — Vilkastuneena meni hän taas etehiseen.
Kului kuitenkin monta minuuttia ennen, kuin matkustaja ehti kääntyä järven jäältä lehtikujaan ja nousta vastamäkeen apulaisen asuntoon. Viimein pysähtyi reki rappusien eteen. Apulainen meni ulos paljain päin ja sydämmellisesti tervehti tulijaa.
— No, rakas veli, kyllä minä olen odotellut sinua levottomasti ja kärsimättömästi. Millainen oli keli?
— Keli oli hyvä ja hyvästi kaiketi voidaan täälläkin.
— Niin minä luulen, mutta on niin levollista, kun on lääkäri läsnä. Suoraan sanoen, hyvä veli, tämä niin sanottu viisas rouva näyttää minusta olevan kaikkea muuta kuin — — —
Tällä välin oli tohtori päässyt sisään ja alkanut riisuutua. Tohtori Kalle Ville Lorentz oli lyhyt, jäntterä mies, jonka lihavuus ja punakkuus heti näyttivät, että hän ei ollut tutkinut ainoastaan taitoa antaa muiden elää, vaan osasi elää itsekin. Hänen olentonsa ja kasvonsa eivät olleet kauniit, mutta, vaikka hän olikin lihava ja muoto ei ollut varsin tarkkapiirteinen, loisti siinä kuitenkin elämän iloa ja hyväsydämmisyyttä vilkkaista silmistä ja miellyttävistä kuopista sileäksi ajellun leuan ympäriltä, niin että nähtyä nämä ruskeat, leikitsevät silmät ei voitu olla tuntematta mieltymystä tähän mieheen.
— No, kuinka hän on nyt ollut, sairas, tarkoitan minä; onko hän elänyt järjellisesti, ymmärtäväisesti — ruokahalu hyvä, no niin, sitte on kaikki hyvin, toivon minä.
— No, annas katson, miltä sinä itse näytät tätä nykyä. Onpa siitä kosolta aikaa, kuin viimeksi tapasimme toisiamme — kuusi vuotta, se oli 18—, — no niin, sinä olet vaeltanut Siionin yrttitarhoissa ja poiminut Saaronin kukkia. No niin, olet sinä taitellut muitakin ruusuja, kauniin Helenan. Kyllä totisesti; ja tohtorin leveä, ystävällinen muoto vetäytyi nauruun, joka päättyi hiljaiseen tuhahtelemiseen — se oli hänen tapansa.
Apulainen näytti vakavalta.
— Niin, siitä on kuusi vuotta nyt. Oletpa sinä aika lailla muuttunut.
Mihin ihmeelle sinä olet hukannut ruskeat kiharasi, se oli vahinko.
Tukka oli sinun voimasi, sinun loistosi ja sinun turhamaisuutesi
ylioppilasvuosina. Mutta mitenkä, etkö sinä jo mene sairaan luo.
— Niin, maailman ihanuus katoo, jatkoi tohtori aristelematta; minä olen kuluttanut pois tukkani. Opinnot ja yövalvonta! Niin, niin, minä olen matkustellut puoli Europpaa ja tutkinut sekä Eskulapiusta että Bakkusta. Oletko ollut Wienissä Esterhazy-kellarissa? Etkö! no, siitä saamme puhella sittemmin. Tiedätkö, mitä minä ajattelin ajaessani tätä perhanan (ai, anna anteeksi, sinun luonasi ei taida olla tapana kiroella) tietä Viipurista. Niin, siitä on tänä iltana juuri yksitoista vuotta, kuin pidimme sen kuuluisan serenaadin kauniille Helenallemme.
Pastori punastui ihan tukan rajaan asti ja muistutti taas sairasta.
— No, no, hyvä veli, ei sinun pidä joutua hämillesi; minähän se olin niin kelvottoman tyhmä, kuin minä tavallisesti olen. Meidän Helenallemme, sanoin minä — niin, anna anteeksi, mutta siihen aikaan hän oli meidän. Nyt hän on sinun. Onko hän paljon muuttunut?
— Onpa niinkin, vastasi Helm selvinneenä hämmennyksestään; ei elämä ole kulkenut hänen ohitsensa, jättämättä merkkejä —- — se kaikkea kalvava. —Mutta kuulehan, eiköhän sinun pitäisi nyt mennä jo sisään?
— Ei, minä olen liian kylmä vielä, sanoi tohtori ja palaten ensimmäiseen ajatukseensa lisäsi:
— Niin, mutta perhanan suloinen hän oli, kuin muistelen häntä. Ei, minäpä en huolikaan naida — totisesti minä en huoli.
Nyt kurkisti ovesta pörröinen naisen pää, kasvot kalpeat, piirteet karkeat ja paisuneet.
— Kas, rouva Bergström, sanoi tohtori. Pelkkiä vanhoja tuttuja. No — milloinka te olette muuttanut tänne talonpoikaisseutuun? Kuinka sairas voipi?
— Nyt se alkaa, sanoi rouva niiaten ja katosi.
— Tulen kohta, sanoi tohtori, riisui nuttunsa, etsi matkalaukusta lyhyen mekon, lämmitteli sitä ja jatkoi sitä tehdessään ihan rauhallisesti puheluansa.
Helm oli, kuullessaan valittavaa ääntä sisemmistä huoneista, liikutettuna vaipunut kirjoitustuoliinsa ja kuiskasi: mutta, etkö sinä nyt jo mene sisään?
— Mahdotonta — en vielä. — Niin, jatkoi tohtori ikään kuin itsekseen, kukapa olisi luullut, että me tapaisimme toisemme täällä niin monen vuoden perästä. Ja hän, kaunis Helena sitte. Muistatko, miten hän näytti kauniilta luistellessaan klubin radalla Helsingissä. Se oli Nordenskiöldin juhlassa. Karvalakki keikarimaisesti päässä kuin keihäsluutnantilla, hoikka kuin vitsa. Kaikkein mielestä ensimmäinen jäällä kuten tanssisalissakin. Niin, niin, se oli silloin; Straussin valssi, höyryävä malja, sähkövaloa ja Bengalin tulia. — Voimakas, jäntevä, kaunis, valtias, vaikka olikin vain neiti.
Ja tohtori tuhahteli mielihyvästä, muistellessaan sitä iloista päivää.
— Ja nyt täällä erämaassa apulaispapin pikku rouvana. No, no, en minä tarkoita mitään pahaa — minä olen vain epäkohtelias, kuten tavallisesti olen. — Totta totisesti, ei se ole kateutta — mutta vastakohta on minusta niin erikoinen.
Taas kuului valitusta.
— Kuuletko tuota; kyllä pitääkin olla hyvin rakastunut, voidakseen vaihtaa kaikkia, mitä hänellä — — —
Ja tohtori livahti ulos ovesta.
Helm oli hyvin liikutettu. Totta oli jok'ikinen sana, kuin tuo aristelematon tohtori ja epikurolainen sanoi. Hän, kaikkein suosittu neiti Helena, oli valinnut hänet, Helmin, kaikista monista ihailijoistaan. Hän oli pitänyt papin rouvan hiljaista asemaa maalla parempana kuin elämää pääkaupungissa. Miten hyvin Helm nyt muisti ne ajat. Hän ja Lorentz olivat asuneet yhdessä ylioppilaina; he olivat lapsuuden ystävät ja koulukumppanit. Yhdessä he olivat ihailleet kaunista Helenaa, yhdessä panneet toimeen ja laulaneet serenaadeja hänelle. Tänään kuusi vuotta sitte, niin, silloin he olivat eronneet vihoissaan. Oli kaunis kuutamayö. Helenalle oli pidettävä serenaadi, taivas tietköön, mistä syystä, akatemiallinen se vain oli.
Hän asui yksinkertaisessa talossa Konstantininkadun varrella. Laulajat asettuivat puoli piiriin. Kaunis Helena herätettiin laululla "Kuin mä kosken kohinaa kuulen kaukaa laaksosta", mutta kuin hän puoliunissaan ja hyvillään kunnioituksesta ja sointuvasta laulusta yritti sytyttämään lamppua yöpöydällä, ei kartiini ollutkaan kylliksi alas laskettuna. Siinä hän istui sängyn laidalla, kauniina kuin kauneuden jumalatar, pienet, valkoiset jalat paljaina, pitkä, tumma tukka hajallaan kauniin yöpuvun päällä. Vähän uninen, hyvin tyytyväinen, ja koko olennossa teeskentelemätöntä suloutta ja luonnonomaisuutta, joka teki hänet kauniimmaksi kuin koskaan. Lorentz oli sanonut jotakin, joka syvästi loukkasi Helmiä. Ensimmäisen laulun jälkeen nuhteli Helm häntä kiivaasti. Siitä syntyi riita, sillä Lorentz oli vähän unteloinen chartreusesta ja punssista. Tuli sammui heti paikalla, laulu vaikeni ja molemmat miehet erosivat pitkiksi ajoiksi. Sovinto olisi epäilemättä tullut toimeen, jos he olisivat tavanneet toisensa; mutta viikon päästä matkusti Lorentz Karoliini-opistoon Tukholmaan.
Taas kuului pidätettyjä huokauksia.
Helm oli kiihtynyt, kurkku paisui niin, että hän luuli tukehtuvansa; oli ihan, kuin jotakin olisi poikittain tarttunut kurkkuun. Helena parka — huokasi hän. Hän koetti rukoilla, mutta muistojen kuvakirja oli auki, ja hän näki taas koko serenaadi-illan edessään niin elävästi, että rukous oli vain vanhain kaavojen lörpöttämistä ilman henkeä ja elämää. Silloin tuli Lorentz noitua mutisten ja sanoi itsekseen: tässä käy pahasti, perhanan pahasti, ne kirotut kureliivit —samalla yhä kourien kapusäkkiään.
— Ah, herra Jumala, voihki Helm, mitä sinä sanot — pahasti, mutta sano sitte Herran tähden: onko se vaarallista, onko henki vaarassa? — ei, tottahan ei niin —
— Ohoh, lörpöttelinkö kuuluvasti? Ole huoletta, toimita tänne vettä ja konjakkia. Ei se käy niin hyvin, kuin voisi tai oikeammin, kuin pitäisi, se on totta — mutta kaikki on säännöllisesti, voin minä vakuuttaa — no niin, sitä et sinä ymmärrä. Toimita konjakkia; ja tohtori tuhahteli.
— Ei minulla ole konjakkia, vastasi Helm yhä liikutettuna.
— Eikö ole konjakkia, mies! oletko hulluna!
Ja tohtori katsahti äkisti ylös, tuhahteli ja näytti varsin naurettavalta ja hämmästyneeltä. Vai niin, vanha toveri, sinulla e: ole väkeviä, pappi, raittiussankari! supisi hän itsekseen. Hän muisti nyt kuulleensa Helmin tulleen ankaraksi "heränneeksi" eli "körttiläiseksi", kuten sanotaan tavallisessa puheessa.
— No, anna sitte ruokaa, sillä sitä sinulla toki lienee, ja ryyppy lisäksi.
— Ruokaa, sitä kyllä saat; viinaa ei ole. Mutta voitko sinä syödä nyt?
— Miksikä en. Enkö ole ajanut koko monta peninkulmaa tässä kirotussa pakkasessa! Kuules, jos kiroilen, sanoi tohtori hymyillen, niin muistuta vain; minä olen siihen niin pahasti tottunut.
Ja tohtori läksi pois huoneesta.
Helm käski laittamaan illallista, palasi huoneesensa, otti raamattunsa ja avasi sen sattumalta. Se aukeni Mooseksen ensimmäisen kirjan kolmannesta luvusta. Hän koetti lukea; mahdotonta — ajatukset pyörivät minkä missäkin. Milloin hän näki niin selvään kuin ihan elävillä silmillä kauniin Helena parkansa tulevan hymyillen ja kaunista kuviota jäähän piirtäen, milloin taas suuret, kauniit silmät seljällään kauhusta ja tuskasta. Milloin myöskin tohtorin aristelemattomana, iloisena ja lihavana. Uudesta valitusäänestä hän muisti nuo hirmuiset katumuksen ja epäilyksen päivät synnissä ja maallisissa huveissa vietetyn elämän tähden, hän muisti raa'at juomingit, siveettömät silmät ja laulut. Auta, Herra! huokasi hän sydämmensä pohjasta, ja Herra auttoi; hän muisti nuo katumuksen katkerat, vaan terveelliset kyyneleet, äsken kääntyneen palavan innon ja autuaallisen uskon; ne onnelliset päivät, jolloin jokainen rukous tuli kuulluksi, jolloin Jumalan ja ihmisen liitto lujeni niin vahvaksi, niin horjumattomaksi, jolloin Herra itse ohjasi askeleita ja teitä. Sinä elinvoimaisen uskon ja toimivoimaisen vakuutuksen aikana, jolloin kaikki epäilykset riemuiten kumottiin mahtavilla sanoilla "minä uskon", niinä ihanoina päivinä hän oli pelastanut Helenansa maailman kietovista pauloista. Silloin hän oli ainiaaksi kiinnittänyt hänet sydämmeensä. Usko, usko oli antanut hänelle kaikki, rauhan, omantunnon levon, onnen ja Helenan, ja hänhän oli osa hänen onnestansa. Hän oli Herran näkyväinen siunaus hänen uutteruudestansa, todistus, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa. Jumala itse oli tuonut tämän maailman mielistelemän ja ihaileman naisen hänen luoksensa. Kuinkapa hän olisi muuten voinut voittaa häntä. "Ihmeellisesti on Herra minua auttanut." — Ja nyt, nyt luki hän taas raamattuansa uskolla ja luottamuksella — samassa astuivat tohtori ja kätilöin sisään.
— Minun täytyy nukuttaa hänet, sanoi tohtori.
— Ei, sitä sinun ei täydy, sanoi Helm levollisesti; sinä et saa.
Tohtori katsoi Helmiä kuin pilvistä pudonnut; hän ei saanut sanaa suustansa.
— Enkö saa? Luuletko sitä vaaralliseksi, kuin lääkäri sanoo — — —
— Sitä ei saa tapahtua, sanoi Helm, osoittaen raamattuun; tässä se on. "Ja Herra Jumala sanoi vaimolle: minä saatan sinulle paljon tuskaa; sinun pitää synnyttämän lapsia kivulla — ja sinun tahtos pitää miehes ala annettu oleman; ja hänen pitää vallitseman sinua."
Tohtori Lorentz tuhahteli.
— Kuules, ukkoseni; mitenkä on sinulla asiat tuolla? ja tohtori osoitti otsaa.
Helm seisoi tyynenä; hänen kalpea muotonsa vavahteli. Hän sanoi levollisesti ja vakuutettuna:
— Vapahtajamme sanoo: "kuin vaimo synnyttää, on hänellä kipu" ja profeetta sanoo: "kivutta ei sinun pidä synnyttämän."
— Ja uskotko sinä kaikkea tuota?
— Kyllä minä uskon. "Sillä totisesti sanon minä teille: siihen asti, kuin taivas ja maa katoo, ei pidä vähimmänkään piirron eikä minkään rahdun laista katooman." Miljoonat hänen kanssasisarensa ovat synnyttäneet lapsia kivulla ja tuskalla; ei kukaan ole antanut ihmiselle oikeutta ottaa pois tätä synnin kipua ja rangaistusta. Mene vaimoni luo, joka nyt kärsii, ja sano hänelle, mitä minä olen sanonut, niin hän itsekin ajattelee kuten minä. Jokaisen on tyhjennettävä kärsimyksensä kalkki. Mitä suurempi tuska, sitä suurempi rakkaus. Minä olen lukenut saksalaisesta jumaluusopillisesta aikakauskirjasta, että on se vaara tarjona, että äidit, jotka synnyttävät lapsensa kloroformi-unessa, eivät rakasta niitä yhtä suuresti kuin niitä, jotka ovat syntyneet ilman nukutusta.
Nyt kutsui sairas apua. Rouva Bergström katosi huoneesta.
Tohtori sai viimeinkin suunsa auki. Hän kirosi aika lailla kaikkia papin nimellisiä, paiskasi kiinni laatikkonsa ja vannoi viimeisen kerran tulleensa tuollaisen sokean luo, joka uskoi mitä hyvänsä. Hän lateli koko joukon vastasyitä, jotka tuskin koskivat Helmin korviinkaan, vielä vähemmin hänen ymmärrykseensä ja sydämmeensä, Helm seisoi tyynenä nuhdesaarnan sateessa, pani kirjan kiinni, laski kätensä raamatulleen ja sanoi pontevasti:
— Mitä Herra on sanonut sanassaan, sen minä uskon. Ei ihminen saa valita, mikä on sopivinta ja mukavinta hänen järjelleen. "Sillä kuka jonkun näistä vähimmistä käskyistä päästää ja niin ihmisiä opettaa, hän pitää taivaan valtakunnassa vähimmäksi kutsuttaman." Kaikki taikka ei mitään; taivaan kanssa ei tingitä. "Taivas ja maa hukkuu, mutta minun sanani ei pidä ikänä hukkaantuman."
Tohtori raivokkaasti sulloi tavaroitansa kokoon, tuhahdellen ehtimiseen.
— Älä saarnaa, käske valjastamaan hevoseni! Älä lörpöttele.
— Tohtori, tohtori, pastori, aika poika, sanoi rouva Bergström ovesta ja katosi samassa.
Helm tarttui kiivaasti sylin Lorentziin ja sanoi:
— Näetkös, vanha ystävä, vaikka kokee, eipä hylkää Herra. Anna anteeksi, vanha poika, nuoruuteni rakas ystävä. Minulla on oma uskoni; en minä suinkaan tahtomat loukata sinua. Usko, mitä tahdot ja miten tahdot, mutta anna minun elää vakuutuksessani. Tule sisään tervehtimään pienokaista, riemuitsi hän ilon innossa. Ethän nyt lähde pois. Katso meitä ahdasmielisiksi, tyhmiksi, miksi tahdot. Voidaanhan tulla toimeen sellaistenkin ihmisten seurassa. Nuoruuden ystävät ovat harvassa. Ei kellään ole varaa niitä kadottaa.
Lorentz, ollen sydämmestään hyväntahtoinen ja sitä paitsi pitävä varsin suuressa arvossa lääkärin tointa, voidakseen jättää sairasta, vaikka hän kuten juuri äsken olikin erittäin suutuksissaan, ojensi kätensä sovintoon. Siinä toimitettiin pastori Helmin luona juhla, jossa lapsuuden ja nuoruuden muistot vallitsivat ylimmillään; ja milloin niitä on läsnä juhlassa, silloin on ilo korkealla, vaikka katto olkoonkin matala.