V.
Ohi oli pohjolan lyhyt kesä, tuo ihana aika, jolloin muutamien pakenevien kuukausien kuluessa ilmenee niin paljon elämää, niin paljon kuohuvaa, luovaa voimaa, niin paljon työtä, niin monia toiveita ja unelmia, aika, joka etelämaissa venyy puoleksi vuodeksi. Ne olivat sammuneet nuo loistavan kirkkaat päivät ja nuo valoisat, salaperäiset yöt, nuo yöt, joina laulurunous ja laulu, pohjolan kotoperäiset taidelajit, versovat suloisina, tuoksuvina ja piiloutuneina kuten vanamot, värittöminä, melkein muodottomina, mutta lempeinä ja sydämellisinä kuten nekin. Syksy oli alkanut raivota rajuna, raskaana ja synkkänä tuoden muassaan jyrkkiä värejä taivaalle, kirjavuutta metsiin, aavemaisia usvia ja hahmoja, kuten pohjolan vanhat sadut, nyt oli ensimäinen pakkanen tullut, saaden lepoa ja rauhaa luontoon. Tähdet vilkkuivat tummentuneella taivaalla, metsä seisoi korkeana ja äänettömänä ja vartioitsi Karttulan vanhaa unhotettua hovia. Matalana, melkein alaspainettuna näytti ikivanha asumaton rakennus vanhanaikuisine kulmakattoineen etsivän turvaa ja suojaa vanhoilta lehmuksilta, jotka sitä ympäröitsivät.
Puutarhan puoleisesta sivurakennuksesta, jossa majurin rouva Segerberg asui natonsa kanssa, pilkoitti valo heikosti ryhmyisten, lehdettömien oksien välitse ja valaisi lumista pihamaata.
Sisällä suuressa, matalassa arkihuoneessa istui neiti Sandra Segerberg tuiman näköisen amiraalin, parooni Karl Stjernstedtin tummuneen kuvan alla olevassa vanhanaikuisessa sohvassa ja tuijotti synkkämielisenä eteensä hämärässä, yhden ainoan kynttilän valaisemassa huoneessa. Hän naputti silloin tällöin hermostuneesti pöytää, otti käsityönsä, erään karkean ompeluksen, heitti sen taas pois kiivasluontoisella liikkeellä, haki pitkän väliajan perästä erään kirjeen ja asetettuaan luukehäiset nenälasit silmilleen luki hän:
Rakas täti!
Viimen kaiki selvänä. Minä olen gardin upseri. Matkustan melken yhtä aika tämä kirje kansa. Ilahutta nähdä äiti ja rakas täti ja Kartula, minu vanha koti. Toivon tavata kaiki tervenä. Ei asia kirjotta enempi tälä kerta, sentähden piiren tervehtykselä tätin
Karl Aleksander.
Sellaista oli se äidinkieli, jota Karl Aleksander puhui ja kirjoitti oleskeltuaan kymmenen vuotta maan rajojen ulkopuolella. Sandra Segerberg laski huoaten kirjeen kädestään. Niin, jos hän olisikin tullut niin varmasti kirjeen kanssa yhtä-aikaa, mutta nyt oli neljä päivää jo mennyt, eikä häntä kuulunut vielä, ja tuolla sisällä makasi hän. Maria Segerberg hänen äitinsä, ja oli kuolemaisillaan, hän voi kuolla milloin tahansa, niin heikko, niin voimaton kun hän oli ollut jo useita viikkoja. Kun vanha Sandra neiti istui tuossa lekuttavan kynttilän ääressä ja odotti, toisen tulevan jälleen takaisin ja toisen lähtevän sinne, josta ei enää palata, niin harhailivat hänen ajatuksensa etemmäksi. Niin, käly! Häntä oli sitten onnistanut joka suhteessa kehnosti tässä maailmassa, liijan aikaisin oli hän joutunut Helsingin elämän pyörteisiin, liijan myöhään mennyt naimisiin. Eikä hän näyttänyt luodulta äidiksikään, sillä hänen tunteensa poikaa kohtaan olivat, kuten päältäpäin näytti, jotenkin kylmät. Hän tuli leskeksi silloin, kun perheen talous olisi tarvinnut miehistä tukea, ja nyt, jolloin pojasta oli tullut mies, nyt juuri kuin hänen olisi pitänyt jälleen ruveta elämään, joutui hän kuolemaan sopimattomaan aikaan. Ja Sandra neiti naputti jälleen kiivasluontoisesti pöytää, mieli tuntui katkeralta häntä kohtaan, joka makasi viimeisillään.
Ja kuitenkin muistellessaan kuluneita vuosia, sitä aikaa, jolloin Adèle Olbers oli rikas ja mainio, se Adèle, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli kauneutensa kukoistuksessa, ikäänkuin sulouden, nuoruuden ja loiston sädekehän ympäröimänä, silloin kirkastui hänen katseensa. Hänen elämänsä oli kumminkin ollut kuin pohjolan lyhyt, pakeneva kesä, kauneuden ja onnen yhtyminen. Hän oli kenties tuntenut noina lyhyinä vuosina kaiken sen, mitä me muut tunnemme pitkän elämän kestäessä, nauttinut ja uneksinut, antanut paraan osan itsestään, loistanut kuin kesäinen aurinko, ilahduttanut kaikkia, jotka häntä ympäröivät, herättänyt unelmia onnesta ja kauneudesta ympäristössänsä, ja kun hänellä ei enää ollut mitään antamista, oli hän henkisesti kuollut. Ja silloin oli hän joutunut Sandra neidin veljen, hurjan majurin, käsiin, joka tuli syysmyrskyksi hänen elämäänsä. Niin, me Segerbergit olemme nyt kerran ankaraa ja itsekästä sukua, sanoi hän itsekseen, ja tuosta itsetunnustuksesta pehmeni hänen mielensä. Niin, menipä hän niinkin kauas, jotta myönsi, että, jos Adèle Olbers, tuo rikas, kaunis ja pohjaltaan hyväsydäminen Adèle Olbers olisi joutunut toisiin olosuhteisiin, jos tuo loistava jalokivi olisi saanut toisellaisen kehyksen … silloin olisi hän ehkä … mutta voi, kaikki tuo oli nyt myöhäistä, ei mitään voitu tehdä sen hyväksi, korkeintaan voisi hän mennä kuolevan luokse ja puhua hänelle tuosta, pyytää häneltä anteeksi kaikki se kovuus, jota hän niin usein oli osoittanut hänelle. Ja hän nousi hitaasti ylös, niisti kynttilän, asetti sen syrjään, meni epätietoisena ovea kohden, pysähtyi käsi lukossa. Menisikö hän, vai eikö menisi? Toiselta puolelta ei se merkinnyt mitään, toiselta taas oli nyt kerran sellainen tapa — sehän kuului suorastaan hyvään käytökseen — kun on köyhä, täytyy kaikissa tapauksissa noudattaa käytännössä olevia tapoja, ja neiti Segerberg työnsi päättävästi oven auki, hän tahtoi, hänen tulisi tunnustaa, että Segerbergit olivat jäykkää sukua, etemmäksi, omaa kovasydämisyyttään myönnyttämään ei hän luullut tarvitsevansa mennä.
Hiljaa meni hän köyhän näköisen vuoteen luo, jossa majurin rouva
Segerberg makasi.
"Adèle," sanoi hän hiljaa, eikä Maria, sillä sairas tahtoi, että häntä kutsuttiin sillä nimellä, joka hänellä oli nuoruudessa ollut … "Adèle, minä tahdon pyytää sinulta, pyytää sinulta — voitko sinä kuunnella minua, Adèle?"
Mutta Adèle ei kuullut enää. Adèle oli kuollut. Hän makasi kuolleena sängyssään, todellisessa köyhän sängyssä, sellaisessa, joka alkuaan on tehty miljoonan omistajalle, mutta sitten joutunut köyhäinhuoneeseen. Hän oli kuollut sopimattomaan aikaan, ennenkuin hän oli ehtinyt nähdä Sandra Segerbergin voittoa itsestään, kuulla hänen synnintunnustustaan. Nyt makasi hän tuossa, tuo kerran niin uhkea nainen, pienenä ja kutistuneena — niin pienenä, että vanha neiti Segerberg kummastuneena kysyi itseltään, milloin tuo muutos oli tapahtunut. Koko tuosta kauneudesta, joka kerran oli hurmannut hänen nuoruutensa aikuiset, ei ollut enää mitään jälellä, ei edes tuon muinoin niin kaunismuotoisen pään haamuakaan, sekin oli kohtalon kovien iskujen alla kutistunut ja muuttunut.
Liikutettuna lähti neiti Segerberg pois huoneesta ja istui jälleen vanhanaikuiselle sohvalle odottamaan, nyt oli toinen lähtenyt, mennyt tuntemattomaan maahan, toinen voi tulla milloin tahansa. Siinä istui hän tunnin toisensa jälkeen ja vartioitsi ruumista. Tuli paloi heikosti ja savuten, tähdet alkoivat vaaleta taivaalla, ja pakkanen, ensimäinen talvipakkanen paukkui nurkissa, kun hän vihdoin nousi ylös mennäkseen huoneeseensa.
Sandra neiti oli odottanut neljä päivää turhaan. Tuon kaikkinielevän turhan odotuksen jännitys oli hänestä, joka ei ollut tottunut sellaisiin mielenliikutuksiin, niin sietämätöntä, että koko hänen olemuksensa nousi jonkullaiseen luontoperäiseen kapinaan tuolla tavalla kärsiessä kiittämättömän tai ainakin säädyttömän herran ja veljenpojan tähden. Hautaus oli toimitettu, nyt kulki hän ja piti huolta kuolleen jälkeensä jättäneestä vähäisestä omaisuudesta ja ajatteli katkeruudella Karl Aleksanderia, hän ei ollut tyhjän takia hurjan majurin sisar, "kun hän saapuu, niin kyllä minä läksytän hänet," tuumi hän itsekseen, samalla repien kärsimättömyyden ja vihan puuskassa pieniksi palasiksi hänen viimeisen kirjeensä.
Noin pari päivää hautauksen jälkeen istuu hän taas ompeluksineen vanhalla paikallaan sohvassa, yhden ainoan pöydällä palavan talikynttilän valossa, hänen vieressään makaa vanha harmajan kirjava kissa, joka monet vuodet on ollut hänen hupitoverinaan, silloin kuulee hän äkkiä, että joku ajaa kovaksi jäätyneeseen pihaan. Nyt pysähtyy ajoneuvot, nyt tuolla ulkona raplataan ovea, se on monet vuodet ollut epäkunnossa, kuuluu ääniä eteisestä. Hän nousee ylös, nojaa puristuneella kädellään pöytään ja odottaa. Kissa istuu sohvalla ja aavistaa vieraiden tuloa. Sisään astuu pitkä, komea mies upseerin puvussa.
"Hyvää iltaa", sanoo Karl Aleksander, sillä hän se on, ja katselee melkein hämmästyneenä ympärilleen matalassa, hämärässä huoneessa.
"Sinä tulet myöhään, Karl Aleksander", vastaa täti luonnottoman kovalla ja tylyllä äänellä.
Karl Aleksander riisuu ääneti päällysvaatteensa, lähenee tätiään tervehtiäkseen häntä. Tämä silmäilee häntä, tuntee vähitellen jälleen nuo kauniit kasvonpiirteet, hänen vihansa, hänen katkeruutensa, hänen levottomuutensa haihtuvat, hän on unohtanut kaiken, mitä on aikonut sanoa hänelle, kaiken, mitä hän on valmiiksi miettinyt. Sandra Segerberg, tuo tyly vanha neiti, jonka kukaan ei vielä ole nähnyt kadottavan rohkeuttaan, hän kiertää kätensä nuoren miehen kaulaan ja purskahtaa itkuun.
"Jumalani, kuinka yhdennäköinen sinä olet kauniin äitisi kanssa," ovat ainoat sanat, jotka hän nyyhkytyksien välissä saa suustaan pitkään aikaan. Kissa hyppää alas sohvalta, köyristää selkänsä ja hankaa itseään Karl Aleksanderin korkeaa saapasta vastaan.
Täti ja veljenpoika istuvat sohvalle, lamppu tuodaan sisään, ja vihdoin sanoo Karl Aleksander syvästi liikutettuna: "Minä tiedän, että äiti on kuollut, kaksi päivää olen minä odottanut Haksalan lauttauspaikalla, syystulvat ja jäät olivat vieneet muassaan lautan. Siellä vanhan lauttamiehen luona, joka heti tunsi minut, kuulin minä äidin kuolemasta ja hautauksesta."
Nyt vasta huomaa täti, kuinka kehnosti hän puhuu äidinkieltään, ja arvaa heti, minkälainen sisäinen, minkälainen henkinen muutos hänessä noina kymmenenä vuotena oli tapahtunut. Hän huomasi sen surulla, sillä hänessä oli elävä ja lämmin tunto, tunto, jota ei vuosien paino, eikä elämän pienet jokapäiväiset huolet olleet voineet tukehduttaa eikä jäähdyttää. Häneen voitiin täydellisesti ja syystäkin sovittaa sanat, "jos loistoon meitä saatettais vaikk' kultapilvihin, ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin." Kun hän sen tähden oli muistellut kuollutta kälyään sen verran, kuin oli tarpeellista, alkoi hän Karl Aleksanderille selittää hänen velvollisuuksiaan tätä maata kohtaan, joka oli nähnyt hänen syntyvän, joka oli hankkinut hänelle niin kalliskustannuksisen kasvatuksen ulkomaalla. Hänen tulisi, niin vaati hän, hakea Suomen kaartiin, sillä siinä olivat Segerbergit, vanha porvarillinen upseerisuku, palvelleet useiden sukupolvien kuluessa. Vieläpä oli yksi heistä ollut Suomen kaartissa Kustaa IV:nenkin aikana. Täällä ylenisi hän, täällä olisi hänen äidinsukunsa, siitä suvusta ei nyt sen enempää, vaikka se aina oli ollut rikas. Täällä Suomessa menisi hän naimisiin. Niin oli hänen isänsäkin tehnyt ennen häntä. Ne vuodet, jotka hän oli palvellut Virossa ja Liivinmaalla, eivät olleet monet, suomalainen majuri hän oli.
Kun hän huomasi, että hänen esityksensä olivat vastenmielisiä, niin toi hän esiin vielä yhden, yhden, joka tuntui olevan hänen sydämellään. Karl Aleksander ostaisi Karttulanhovin. Innolla ja asian tuntemisella alkoi hän selittää, kuinka hyvin se kauppa kannattaisi. Tilalla oli oivallista maata, hyvä asema ja kaikki ehdot, jotta sen pienelläkin pääomalla saisi entiselleen.
Mutta Karl Aleksander katseli kauhistuneena ympärilleen, katseli tätä köyhää kotia, näitä mataloita huoneita, ja tahdostaan tai tahtomattaan tuli hän ajatelleeksi suuriherttuattaren uhkeaa erakkolinnaa, jossa hän oli niin monet kesät ollut. Häntä pöyristytti, ajatellessaan äitiä, ajatellessaan rakastavaa tätiä, jotka olivat eläneet täällä vuosikymmeniä. Mikä mahti, mikä voima se oli, joka oli pitänyt heitä yllä tässä kurjassa asunnossa, sillä aikaa kun hän eli "kultapilvissä". Sitäpaitsi ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän jättäisi sotilassäädyn juuri nyt, jolloin hän oli saavuttanut varman aseman siinä, jolloin hänellä olisi kaunis tulevaisuus edessään.
Kun neiti Segerberg huomasi, kuinka vähän hänen sanansa vaikuttivat, tunsi hän vastenmielistä liikutusta ja alakuloisuutta. Hän nousi ylös, alkoi askaroida illallispuuhissa, ja kesken toimiaan pysähtyi hän sohvan eteen ja puheli, puoleksi hymyillen, puoleksi vakavasti katsellen nuorta miestä, joka tuossa loikoen ja ääneti poltti sikariaan.
"Niin, sen sanon minä sinulle rakas veljenpoikani, jos sinä haluat sinne, niin mene sitten. Sinä saat unohtaa isäsi, äitisi, tätisi, mutta yhtä et sinä saa unohtaa, Rajajokea". Hän koetti nauraa sukkeluudelleen, mutta tuntui siltä, kuin olisi jotain tarttunut kurkkuun. "Muista, poikani, että olet 'kansalaisemme', missä tahansa oletkin", ja hän lähti liikutettuna kiireesti kyökkiin.
Sitten istuivat he tunnin, tunnin perästä ja puhuivat ajoista, jotka olivat menneet ja jotka koittivat. Tuli jo myöhäinen ja Karl Aleksander toivotti hyvää yötä sekä meni siihen huoneeseen, jonka täti oli laittanut kuntoon häntä varten. Huone, jota kutsuttiin vapaaherratar Stjernstedtin huoneeksi, oli muutoin aina asumaton ja oli sellaisena ollut jo kohta puolivuosisataa. Kansan luulon mukaan kummitteli siellä. Vanhan ylpeän vapaaherrattaren sanottiin ilmaantuvan, jos joku ottaisi haltuunsa hänen muinaisen lempihuoneensa. Sitäpaitsi oli huone ainoa puutarhanpuoleisessa sivurakennuksessa, joka oli säilytetty sellaisena, kuin se oli ollut vuosisadan alussa. Siellä oli vielä jälellä vanha fajanssiuuni messinkisten jalkojensa päällä ja vanhat taftiverhot olivat ainoat huonekalut. Kullan värisiksi maalatut seinät ja katon yhdisti toisiinsa koristus, jossa oli viheriöitä ja vaaleita tähtiä sekä kyyhkysiä.
Kaikki tuo herätti Karl Aleksanderissa tuhansia muistoja hänen varhaisemman lapsuutensa ajoilta, muistoja, jotka tunkivat hänen mieleensä sellaisella voimalla, että hän kauan makasi valveilla ahtaassa ja lyhyessä vanhanaikuisessa sängyssä. Vihdoin nukkui hän ja näki unta äidistään, tädistään ja suuriherttuattaresta, jotka kaikki keskustelivat hänen tulevaisuudestaan. Lopuksi tuntui hänestä, että vanha vapaaherratar Stjernstedt tuli hänen vuoteensa ääreen ja mahtavana käski hänen nousta ylös ja jättää sänky, se ei ollut hänen.
Hän heräsi, ja siinä seisoi täti Sandra hänen edessään kahvetarjottimen kanssa ja arveli, että oli jo aika nousta ylös, sillä kello oli kohta kahdeksan.
Viikon päivät viipyi Karl Aleksander Karttulan hovissa, järjesteli asioitaan, allekirjoitti asia- ja valtakirjoja, väitteli Sandra tädin kanssa Karttulan hovin suuremmasta tai pienemmästä arvosta, sillä täti ei vieläkään ollut luopunut tilan ostokysymyksestä. Sitten lähti hän matkoihinsa aikomatta enää koskaan käydä vanhassa hovissa. Hän lähti hyvin rasitettuna ja alakuloisena. Oli ensi kerta, jolloin joku oli selittänyt hänelle, että omalla maallakin oli vaatimuksia hänen suhteensa, että ylipäänsä hänelle otaksuttiin suurempia, yleisempiä velvollisuuksia kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli oppinut yhden velvollisuuden tottelemaan ja uskollisesti suorittamaan sen, mitä muut olivat miettineet ja tehtäväksi määränneet, nyt oli kysymyksessä itse miettiä, tutkia, valita paras ja saattaa se perille. Ei, siihen oli hän vielä liijan vasta päässyt ulos sisäoppilaitoksesta, ja vielä sellaisesta laitoksesta!
Yhden oli hän kumminkin jälleen saavuttanut, tätinsä täydellisen rakkauden ja ihmettelyn, se olikin nykyään ainoa side, joka yhdisti hänet maahansa. Hänen viimeinen käyntinsä tapahtui äitinsä haudalla.
* * * * *
Kun Karl Aleksander viikkoa myöhemmin käveli uudessa soreassa virkapuvussaan Nevskin kadulla Pietarissa, tuntui hänestä koko kotimatka ikävältä, tuskalliselta unelta. Hänen mieleensä muistui pakkaset ja usvat; matala, köyhä talo, kurja huone yksine ainoine talikynttilöineen, tuo vanha, kurttuinen täti ja hänen kissansa. "Ei niin pian kuin mahdollista unohduksiin kaikki nuot", sanoi hän itsekseen seisoessaan katukäytävällä Suuren Tallihovin kadun kulmassa ja katseli mahtavaa näkymöä edessään, tuolla alhaalla Nevalla päin amiraalikunnan rakennuksen kullattua tornia, joka loisti syysauringon valossa, ja tuolla ylhäällä usvaisessa kaukaisuudessa Nikolain asemarakennuksen etusivua ja huippua. Hänen ympärillään kohisi elämä tuhansissa eri muodoissa.
Oli suuren maailman kävelytunti. Korskuvia valjakkoja kiiti hänen ohitsensa tuimimmassa juoksussa, ajajat istuivat leveinä ja varmoina korkeilla istuimillaan, vaunuissa istuu kalpeita miehiä, nenälasit ohuilla korkeilla nenillä, ja naisia moitteettomissa puvuissa. Tuolla tulee eräs kauppakeinottelija — hevonen, valjaat, ajaja, kaikki englantilaistyylisiä. Troskia, raskaita englantilaisia landooita, rämiseviä mustia raitiotievaunuja kulkee alituisesti samaa vauhtia toistensa jälessä, ja äkkiä kiitää niiden ohi nopea puna- tai valkokirjava unkarilainen juoksija, joka petoeläimen nopeudella rientää eteenpäin kaikkien noiden ajoneuvojen seassa. Upseeri-, porvari- ja ylimysjoukkojen keskitse rientää se mutkistellen, ja sen vetämien ajoneuvojen huojuvilla vietereillä lepää tyynyjen keskellä nuori nainen pieni sievä vinttikoira sylissä. Kopealla välinpitämättömyydellä katselee hän vilisevää joukkoa. Kun hän kulkee Morskajan kadun kulman ohi, kallistuvat siniset, punaiset ja valkeat husaari- ja rakuunalakit yhteen, kuiskaillaan ja hymyillään. "Tänään on hänellä heliotrooppi vaatteissaan, minä en kärsi heliotrooppia," kuiskaa yksi upseereista.
Keskellä tuota tuhansien vaunujen synnyttämää jyrinää, jota kumminkin hiukan heikonti puukadut, kuuluu äkkiä rumpujen ja huilujen ääniä, silloin pysähtyy joukko, vaunut ajetaan syrjään ja komppania hovikrenatierejä marssii ohi korkeine nahkalakkeineen, jotka ovat muistoja Napoleon I:sen ajalta, tuon eriskummaisen soiton kaikuessa, joka väräjää ilmassa kauan vielä sittenkin, kun sotilaat ovat kadonneet joukkoon. Karl Aleksander seisoo tunnin, tunnin perästä ja katselee kadun ja suurkaupunkielämän kuvia, jotka alituisesti muuttavat muotoaan ja väriään. Ja silloin hymyilee hän itsekseen hiukan ivallisesti ajatellessaan Sandra tätiä, joka tosissaan oli esittänyt että hän asettuisi asumaan sinne Karttulan hoviin.
Päivällisellä kohtasi hän setä Olbersin ja esitti hänelle niin vaikuttavasti vanhan Karttulan hovin rappiotilan — ei edes vanha kirjavan harmaja kissakaan unohtunut — että ukko Olbers hymyili imelästi ja sanoi syödessään lihavaa "rastegaita" voisulan kanssa: "Minä olenkin ajatellut myydä koko hoidon. Kun äitisi on kuollut, en minä enää paikkaa tarvitse."
"Kenelle sitten"? kysyi Karl Aleksander ihmeissään.
"Vanhalle neiti Sandra Segerbergille, hän on jo aikaa sitten kirjoittanut minulle asiasta".
Karl Aleksander näytti kysymysmerkiltä. Hänessä oli vallalla kaksi rinnakkaista tunnetta, toinen sai hänet kuvaamaan tilan huonommaksi kuin se olikaan, saadakseen ukko Olbersin myymään sen niin halvasta kuin mahdollista, toinen johti hänet ajattelemaan, että jos täti ostaisi tilan, järjestäisi ja hoitaisi sitä, voisi siitä mahdollisesti aikanaan tulla hänelle sievä lahja. Sinne muuttaminen ei tulisi kysymykseenkään, vaan sen voisi myydä. Hän lopetti lauseella, "täti on tyhmä, jos suostuu siihen kauppaan." Neljätoista päivää senjälkeen oli Olbers myynyt Karttulan hovin, kaikkien asianymmärtäväisten mielestä oli hän tehnyt hyvän kaupan.
Karl Aleksanderille seurasi nyt työn ja huvitusten aika, hän piti huolta kummastakin saksalaisella säännöllisyydellä, kuten toverit sanoivat. Hänen palkkansa ei luonnollisesti riittänyt pitkälle, mutta elämä meni kyllä mukiinsa lisäkkeiden avulla Hänen Majesteettinsa Keisarin käsikassasta, yhden ja toisen lahjan avulla suuriherttuattaren yksityislippaasta ja Dodo Davidovitschin anteliaisuuden kautta, vanhaan Olbersiin ei hän koskaan uskaltanut luottaa. Kyllähän ajatus omasta varattomuudesta ja Dodon yltäkylläisyydestä sai useammin kuin kerran hänen sydämensä kateudesta paisumaan, kyllähän hän toisinaan tunsi tuskallisen, melkein sietämättömän asemansa, mutta hän oli nuori, hän voi unhoittaa.
Kaikki kävi kumminkin hyvin, kunnes rykmentti muutamana päivänä sai päällikökseen erään suuriruhtinaan. Silloin tulivat velvollisuudet esiintyä hienosti, vaatimukset aliluutnantinkin elämän suhteen niin paljon korkeammiksi, että Karl Aleksander päätti hakea armeijaan myrskyisen keskustelun ja selvityksen jälkeen setä Olbersin kanssa. Asian ratkaisi eräs pelijuttu muutamassa hienoimmista, vaikka ei paraimmista klubeista, johon hänkin sekoitettiin, ja josta hän voi sanoa: tout est perdu fors l'honneur. Samana päivänä, jona hän sai taapikapteenin valtakirjan, haki hän lupaa siirtoon ja siirrettiinkin maaseuturykmenttiin, joka oli sijoitettu erääseen pieneen Volgan rannalla olevaan kaupunkiin. Suuriherttuattaren, tänä hänelle niin kovana aikana, tekemien arvaamattomien palveluksien avulla tapahtui muutto mitä onnellisimmilla enteillä.