XIV.
Kun Karl Aleksander tointui, oli yö, pimeä, kylmä, myrskyinen ja sateinen syysyö. Hän ei voinut alussa muistaa muuta, kuin ruudinsavuisia, kiihottuneita kasvoja, hikisiä, kiiruhtavia sotamiehiä, jotka riensivät eteenpäin, alituisesti eteenpäin, kuin kiusanhenkien ajamina; huutoja, kirouksia, kauhun-, rohkeuden- ja uhkamielisyyden huudahduksia. Mutta minkätähden ja missä kaikki tuo oli tapahtunut, tai tapahtui, ei hän muistanut. Turhaan ponnistelivat hänen sairaloiset aivonsa, saadakseen selville peloittavien kuvien yhteyden. Häntä värisytti.
Yhtäkkiä kuulee hän läheisyydessään ihmeellistä kurkkuäänistä puhetta, hän kuulee raakaa naurua, näkee etäältä pienen sarvilyhdyn valon. Silloin muistaa hän, käsittää hän kaiken. Hän on haavoitettuna lähellä Grivitzan varustuksia, ja tuolla, tuolla tulevat turkkilaiset ruumiiden ryöstäjät. Kamala asema saa häneen rohkeutta ja mielenmalttia, hän etsii revolverinsa, siinä on kolme luotia jäljellä, yksi kummallekin kahdesta rosvosta; jos ne eivät sattuisi, sitten yksi itselle. Mutta hänen ei tarvitse käyttää asetta. Molemmat sotarosvot etenevät.
Karl Aleksander alkaa taas ryömiä rinnettä alaspäin, hänen oikea jalkansa on haavoitettu, se tuntuu raskaalta ja kuolleelta, ja kumminkin tuntee hän siinä tuskaa. Alhaalta laaksosta näkee hän lyhdyn tulia, nuotiovalkeita. Ah, jos, hän voisi huutaa jotakuta tuolta alhaalta avuksi, mutta sinne alas, sinne on pitkältä, niin pitkältä. Silloin sattui hän pimeässä pahki erääseen kaatuneeseen toveriin, oli onni, että hän sai käsiinsä erään pussin, suurella vaivalla avasi hän sen ja löysi pienen pullon paloviinaa. Hän tyhjensi pullon yhdellä siemauksella. Se antoi hänelle voimia ja luottamusta. Taas alkoi hän ryömiä alaspäin. Kuinka kauan hän ryömi, ei hän tietänyt…
Aamulla löydettiin hänet tiedottomana eräästä notkelmasta. Kaksi korppia istui lähellä kalliolla ja odotti hänen elämänsä sammumista. Korppien tyytyväinen, hiljainen raakkuminen oli ilmoittanut kahdelle rumaanialaiselle sotilaalle kuolleen eli kuolevan olevan läheisyydessä. He ottivat hänet huostaansa ja kantoivat leiriin, eräs välskäri sitoi hänet väliaikaisesti ja hänet asetettiin muiden haavoittuneitten kanssa turkin vehnäkuhilaiden suojaan. Kun häntä näytti vilustavan, heitti eräs sotilaista takkinsa hänelle peitoksi. He istuivat täällä tunnittain, he istuivat pitkissä riveissä, kaikki ne, joita sairashoitosotilaat eivät olleet ennättäneet korjata, ja niitä oli paljon, sillä oli menetetty yli kaksitoistatuhatta sotamiestä ja kolmesataa upseeria. Eräs pappi, vanha mies, tuli Karl Aleksanderin luo ja kysyi, tahtoiko hän ehtoollista. "En", vastasi hän, "minä olen luteerilainen, mutta antakaa minulle kuumaa teetä, teetä Jumalan tähden, minulla on kylmä". Pappi alkoi heti keittää teetä hänelle.
Odotettuaan koko päivän, tuli vihdoin myöhään illalla hänen vuoronsa päästä kenttäsairaalaan. Siellä taas makasi haavoittuneita pitkissä riveissä paarit paarien vieressä ja odotti. Ei mitään erotusta miehien suhteen, oli määrätty, mutta kumminkin oli Karl Aleksander huomaavinaan että sotilaat vanhasta tottumuksesta veivät upseerit ennen sotamiehiä. Sairaalana oli suuri huone, jota valaisivat katkuavat lamput. Lääkärit kulkivat väsyneinä ja välinpitämättöminä ympäriinsä. He olivat olleet työssä koko päivän, eikä työ näyttänyt vielä loppuvan. Oven hengessä häälyvän kynttilän valossa istui yksi heistä ja kirjoitti päiväkirjaa.
"Sotamies Ivan Nikolajevitsch Morlavsky, Krüdenerin rykmentistä, moritur (kuolee)", huusi eräs lääkäri salin päästä.
"Majuri Ilja Iljitsch Stolipin, Krüdenerin rykmentistä, fractura capitis, moritur," lisäsi hän hiljempaa.
"Sotamies — — — Krüdenerin rykmentistä, perforatio pectoris (rinta lävistetty)…"
Siten mentiin, mies mieheltä, tuskanhuutojen, kuolevien korahduksien ja sairashoitosotilaiden puhkumisen kestäessä, kun he pitelivät kiinni sellaisia, jotka väkivaltaisesti liikkuivat leikkausten aikana. "Minä luulen, että koko Krüdenerin rykmentti on ollut leikattavanamme", tuumi eräs vanha lääkäri.
Karl Aleksander pantiin pöydälle, joka oli niin vasta tullut joutilaaksi, että välskäri vielä kuivasi sitä. Sairashoitosotilaan leikatessa auki hänen saapastaan, istui veriin tahraantunut lääkäri tuolilla ja ryyppi konjakkia pienissä erin sekä pureskeli kiirehtien voileipää, jota hän varovasti piteli sormillaan. Karl Aleksander tunsi suurta helpotusta, kun saapas irtausi jalasta.
"Pidä kynttilää", käski lääkäri lyhyesti.
Kaksi sairashoitosotilasta tarttui ruuvipenkin voimalla hänen sääreensä. Samassa tunsi hän sietämätöntä tuskaa.
"Mitä te teette? Ei saa sahata, ei kuuletteko te?"
Hän kuuli huutoa, huokauksia, kirouksia, valitusta ja itkua, kuuli lääkärin huutavan: "Majuri Karl Aleksandrovitsch Segerberg, Krüdenerin rykmentistä, perforatio…" sitten meni hän taidottomaksi pöydällä.
Hänet vietiin sairaalaan ja hän heräsi kovaäänisistä sanoista:
"Seuraava, seuraava, kiiruhtakaa!"
Taas ryhtyivät sairashoitosotilaat häneen. Hän vietiin toiseen majaan, jossa tyyneet ja maltilliset laupeudensisaret ottivat hänet vastaan. Haavoittuneita oli kaikkialla, sängyissä, lattialla, käytävillä.
"Ei yhtään ainoaa muuta enää, kuin tämä", sanoi yksi sairaanhoitajattarista, "kuuletteko! Minä menen heti keisarin luo valittamaan, kuuletteko, ei ainoaakaan enää!"
Karl Aleksander makasi majan eteisessä lattialla, hän ei ollut syönyt mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin; hän sai lasin portviiniä ja pisketin, ja kylmän, näljän ja sielun sekä ruumiinvaivojen sijaan, joita hän oli kokenut, tunsi hän nyt hyvinvointia, jota ei voinut poistaa karboolinhajukaan eikä vieressä makaavien onnettomuustoverien kuumehoureet.
"Tämä on siis sotaa", mietti hän ja vaipui uneen.
* * * * *
Aamulla, kun Karl Aleksander heräsi, oli maja siivottu, yöllä kuolleet olivat kannetut pois, ja niitä lienee ollut paljon, sillä Karl Aleksander sai nyt paikan sängyssä. Hän sai myöskin tietää, että hänen säärensä oli pahoin haavoittunut, samoin kuin jalkansakin, että sahaus luultavasti tulisi välttämättömäksi, että hänellä sitäpaitsi oli haava käsivarressa. Keisari oli laupeudensisarien käskenyt ilmoittaa kaikille Krüdenerin rykmenttiläisille, jotka olivat olleet kuumimmassa taistelussa, että yhden Grivitzan varustuksista oli myöhään illalla valloittanut kunniakas Arkhangelilainen rykmentti.
Kahdentoista seuduissa syntyi majassa suurta liikettä. Lääkärit tulivat sisään, hourailevat nukutettiin, kauheasti silvotut peitettiin hienoilla lakanoilla, maja tuullutettiin huolellisesti. Pian senjälkeen astui keisari sisään.
Keisari, marttyyri — niin voi häntä kutsua sotanäyttämöllä — jaloin, sivistynein ihminen koko laajalla Venäjän maalla, oli pakoitettu tähän sotaan. Hänet, joka rakasti rauhaa, oli suurpolitiikka, niin, pelkkä ihmisyys pakoittanut siihen, mitä nyt tapahtui hänen silmiensä edessä. Kuka lukee ne synkät ajatukset, jotka liikkuivat hänen sielussaan, kun hän yksinään istui tunnin, tunnin perästä metsikön tammien alla Rachovajan ylängöillä ja näki sotilaittensa tuhatlukuisina kaatuvan kukistamattoman Grivitzan muurien juurella.
"Joka on tapahtuva, se tapahtuu", kuuluu hän sanoneen vapisevalla äänellä, kun ruhtinas Dschingis-Khan toi hänelle sanan niin monen urhon kaatumisesta. Hän oli kuin mies kestänyt Plevnan tappiot, ja kuin mies otti hän vastaan tekojensa seuraukset. Hän kulki joka päivä haavoittuneiden luona, levitti heidän elämäänsä sen verran lohdutusta ja toivoa kuin voi. Hän teki sitä marttyyrin tyyneydellä. Hän kulki Piragoffin ja Bergmannin seuraamina — josta viimemainitusta sitten tuli keisari Fredrik III:nen lääkäri — vuoteelta vuoteelle; hän istui sairaitten luona tuntikausia, puhui heille, lohdutti heitä ja jakoi palkintoja.
"Karl Aleksandrovitsch Segerberg", kuiskasi eräs laupeuden sisar, "herätkää, avatkaa silmänne, keisari on täällä, keisari tahtoo puhella kanssanne". Karl Aleksander heräsi, keisari istui hänen sivullaan. Hänen kasvonsa näyttivät hyvin liikutetuilta. Silloin tällöin vapisivat hänen kasvolihaksensa, lempeät, hyvät silmät olivat kyynelissä.
"Kiitos, urhoollinen suomalainen. Sinä" — Ja keisari muisteli — "sinähän olit Tonavalla minun ponttoonissani. Voinko minä tehdä mitään hyväksesi, vanhempaisi, sisariesi, morsiamesi hyväksi?"
Karl Aleksander vastasi vapisevalla äänellä: "Minä olen yksin maailmassa, vanha tätini on ainoa, joka kaipaa minua". Nuo sanat, tällä hetkellä lausuttuina, saivat hänen itsensäkin tuntemaan kuinka yksin hän oli.
"Poika parka", vastasi keisari. "Ruhtinas Dschingis-Khan", sanoi hän, "kirjoittakaa sähkösanoma minulta, keisarilta, vanhalle naiselle, kirjoittakaa, että hänen veljensä poika on Grivitzan luona ollut kunniaksi itselleen ja maalleen, että hän on pahoin haavoitettu, mutta voitanee Jumalan avulla pelastaa".
"Teidän majesteettinne… Minä kiitän. Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, yksi kysymys. Elääkö sivusajutantti, ruhtinas Aleksander Davidovitsch Sasdanadsche, hänelle tahtoisin minä saada tiedon?"
Keisari katsoi epätietoisena seuruettaan.
Eräs nuori upseeri, käsi siteessä, astui esiin.
"Ruhtinas Sasdanadsche", sanoi hän, "kaatui Skobeleffin sivulla viime hyökkäyksessä".
Silloin valtasi Karl Aleksanderin niin syvä suru, että hän kätki kasvonsa tyynyyn ja kovasti nyyhkien sanoi: "Hän oli ainoa ystäväni, kaikille muille minä olin muukalainen; minä olen tehnyt väärin hänelle", lisäsi hän kuiskaten.
"Ystävänne, eversti ja sivusajutantti ruhtinas Sasdanadsche on kuollut,
muistoksi hänestä ottakaat vastaan hänen paikkansa ja arvonsa. Eversti
Segerberg on tästä päivästä lähtien minun sivusajutanttinani. Ruhtinas
Dschingis-Khan, lisätkää se sähkösanomaan".
Karl Aleksander suuteli keisarin kättä ja kasteli sitä kyyneleillään.
"Tänä vakavana hetkenä" lisäsi keisari, "sanon minä sinulle ja sinun kauttasi: ei koskaan ole suomalainen kansani millään teolla heikontanut sitä luottamusta, joka minulla sen uskollisuuteen on aina ollut ja tulee olemaan".
Ja keisari suuteli voipuneen sairaan kiheräisiä ohimohiuksia ja lähti kulkemaan edelleen, sanoen: "hyvästi huomiseen asti!" lääkärien, pappien ja seurueensa saattamana, jatkoi hän matkaansa via dolorosallaan miehen rohkeudella, hallitsijan suuruudella ja lämpimän sydämen vuotavalla hyvyydellä.