V.
Porontaljojen näytteellepano.
Kalastus v. 1825 ei ollut tuottava Inarissa, mutta harvoin oli saatu iloita semmoisesta siunauksesta mantereella kuin sinä vuonna. Kun pitkänäperjantaina palasin kirkosta olivat tienvarret melkein koko kirkon ja Inarin kirkonkylän tahi kirkkopirttien välillä, kummallakin puolella porotaljojen peitossa. Laki, tahi ehkä oikeammin isiltä peritty tapa, jota inarilaiset pitävät pyhänä, sallii niiden, jotka tuntureilla tapaavat poroja peurojen joukossa, ampua porot, kuitenkin sillä ehdolla, että talja tuodaan omistajalle ja vain liha joutuu ampujan omaksi. Mutta kun ei tunneta kaikkia poromerkkejä, niin ovat ne taljat, joissa on vieraan omistajan merkki korvassa, asetettavat yleisesti nähtäviksi kirkkotien varrelle kolmena sunnuntaina, jolloin jumalanpalvelusta pidetään. Jollei sillä ajalla omistajaa ilmaannu, on taljakin ampujan oma, jos poro on ammuttu Inarin tunturiseudussa. Merkittyjä poroja, jotka oleskelevat metsämailla, sitävastoin ei pidetä kokonaan menetettyinä, vaikka kulkevatkin metsäpeurojen parissa, sillä ne voivat vielä liittyä kesyjen laumaan, ja siten joutua takaisin omistajalleen. Eikä siinä kyllin, ne voivat joskus vielä tuottaa omistajalleen sen hyödynkin, että tuovat muassaan niitä metsäpeuroja, jotka suvella liittyvät kesyihin poroihin. Semmoista metsäpeuraa pidetään näet sen omana, joka heittää suopunkinsa sen kaulaan, tahi sen kesyttää, tahi jonka laumassa se tavataan. Se on tavallisesti sekä väkevämpi että kestävämpi ajoporona, mutta myös vallattomampi, kiukkuisempi ja uppiniskaisempi kuin syntymisestään kesyt porot. Väitetäänkin että Inarin porot ovat voimakkaammat kuin muiden Lapin paikkakuntien, juuri sentähden, että ne suvisin, etenkin kiiman aikana, oleskelevat peurojen parissa. Jotensakin usein ammutaan myös peurojen joukosta poroja, joiden merkkiä ei tunne kukaan tänne jouluksi kokoontuneesta kansasta. Semmoisten porojen luullaan tulleen tänne aina Kajaanin tai Karjalan paikoilta metsäpeurojen seurassa, jotka täältä ovat samoilleet etelään ja sitten palanneet tänne. Kummallista on muuten, kuinka kaukaa lappalainen voi nähdä onko porolla merkki korvassa vai ei, jonka tähden hän, tavatessaan metsäpeuroja, joiden joukossa on myöskin merkitty poro, erehtymättä ampuu merkitsemättömän, jotta ei olisi pakko saalista jakaa poronomistajan kanssa. Ani harvoin tapahtuu, että ajoporo, ollessaan laitumella, liittyy metsäpeuroihin ja jää sille matkalle.
Tavallista enemmän majaviakin olivat inarilaiset tänä vuonna saaneet pyydetyiksi, kaikki Venäjän Lapista. Venäjän lappalaiset, jotka eivät ole kehuttavia metsämiehiä, ehkä sentähden että kalarikas Tulomanjoki antaa niille riittävästi elatusta, sallivat meidän lappalaistemme pientä veroa vastaan, tavallisesti naarasporo talvesta, metsästää heidän avaroilla alueillaan. Metsästyksen onnistumisesta riippuu veron suuruus.