VIII.
Muutamia piirteitä papin arkielämästä Lapissa.
Kun posti pari kertaa vuodessa saapui, tuoden mukanaan puolenkinvuoden ja vanhempiakin kirjeitä, ja kun siten tunsin itseni kaikkien kirjeenvaihtajaini ympäröimäksi, unohdin melkein olevani yksin. Osan kesästä käytin kasvi- ja eläintieteellisiin tutkimusmatkoihin Utsjoella, mutta pääasiallisesti lohenpyyntiin, joka, paitsi liikkumisen tilaisuutta ja toimintaa, tuotti minulle maukasta ravintoa ja jonkinmoisia taloudellisiakin etuja.
Niinkauvan kuin lohenpyynti pysyi tuottavana, jakaantui toimintani seuraavalla tavalla: Aamupuolen päivää klo 1/2 12 asti käytin opinnoihin, jonka jälkeen söin aamiaisen ja sitten lähdin lohipadolle, jonne on 8 virstaa, joko jalkaisin tai veneellä. Sieltä palasin klo 8 vaiheilla, ellei minua ollut viivyttänyt hyönteisten tai kasvien kokoaminen. Jo heinäkuun lopussa väheni kalansaalis, niin että patoja käytiin kokemassa vain joka toinen päivä, ja elokuussa vain pari kertaa viikossa. Padon lyömisen aika riippuu siitä, milloin Mantojärven jää lähtee, joka tänä vuonna (1822) tapahtui kesäkuun 2 p:nä, vaikka Tenojoen jäät Utsjoensuulle saakka olivat lähteneet jo toukokuun 2:na päivänä ja siellä jo oli edullisesti kalastettu 3-4 viikkoa. Sanotaan että lohi ei nouse Tenojoessa Utsjoensuulle saakka ennenkuin 14 päivää jäänlähdön jälkeen, mutta tänä vuonna oli pyynti melkoinen jo 8 päivää jäänlähdön jälkeen, ja kohta kun Mantojärven jääkasat olivat sulaneet, tehtiin Utsjokeen padot, toinen ylemmäksi, toinen 400 kyynärää alemmaksi, jonka työn kaksi miestä suoritti kahdessa päivässä. Saalis oli, kun se hyvin menestyi, 30 — 40 jopa 100 lohta kerralla. Ei olisi luullut, että puoliakaan niistä lohista, jotka liikkuivat patojen välissä, siten saataisiin, mutta nimismies Högman, joka tuon tuostakin oli kalakumppaninani, ja jo aikoja sitten oli tätä pyyntiä harjoittanut, tahtoi kerran minulle todistaa, ettei maksanut vaivaa vetää kahta apajaa perätysten. Olimme kerran saaneet 100 lohta, niistä viskasi Högman jokeen yhden, jonka evään hän oli kiinnittänyt merkin, mutta toisessa apajassa emme saaneet muuta kuin tämän ainoan. Elokuussa, niinä päivinä jolloin patoja ei koettu, pyydettiin ja saatiin omasta rannasta pienillä verkoilla siikoja, harreja, rautuja ja vähäisiä lohia. Kun illalla laski pari, kolme verkkoa noin kolmekymmentä syltä asuinrakennuksesta, sai ihan varmaan keittokalansa. Mutta kun haluttiin vieläkin tuoreempia, niin laskettiin klo 11 e.p.p. verkko pitkin rantaa, muutamia syliä siitä, mahdollisimman hiljaa. Mentiin sitten rantaan ja lyötiin sauvoimella veteen. Jos verkko oli hyvä ja ilma sopiva niin ainakin pari, kolme kertaa yritettyä, saatiin neljäsosa tunnissa riittävästi kaloja päivälliseksi. Vähitellen loppui kuitenkin lohenpyynti, ja silloin rupesin taas kävelyretkilläni kokoamaan hyönteisiä ja kasveja. Totuin vähitellen siihen, etten kulkiessani nähnyt ainoatakaan ihmistä. Kerran, kun olin kävellyt noin 1 1/2 penikulmaa kotoani, saavuin Lemetti Antinpoika Lillen kotaan. Hän oli sen äsken rakentanut järven rannalle, elääkseen siellä vaimoineen lapsineen, joista sukulaiset, kun hän oli köyhtynyt, olivat ottaneet kaksi kasvattaakseen. Noin parikymmentä vuotta sitten oli hän ollut rikkaimpia porolappalaisia, mutta monenmoisten tapaturmien kautta hän oli sittemmin menettänyt poronsa, ja ne muutamat, joita sukulaiset ja ystävät olivat kummilahjoina lapsille lahjoittaneet, eivät riittäneet talvimuonaksi ja vaatteisiin. Hänen tuli nyt elää kalastuksella, mutta hänellä ei ollut mitään, millä hankkisi pyydyksiä. Talvella oli hän onkien Varankivuonon jäällä saanut muutamia kuormia turskaa, mutta ne olivat jo aikoja sitten syödyt. Vaimo oli nyt lähtenyt merenrannalle apua pyytämään sukulaisilta. Hän, 60 vuoden vanha ukko, oli yksin kotona kolmen lapsen kanssa ilman muuta ravintoa, kuin mitä hän sattui saamaan järvestä viidellä siksi risasella ja paikatulla verkolla, että jos niihin joskus tarttui suurempi kala, niin ne repesivät; ja ne sittenkin olivat ainoat, johon tämmöiseen toimeen harjaantumaton perheenisä turvautui. Hän asui vähäisen matkan päässä järvestä vuoren juurella, jossa ei ollut mitään kasveja paitsi muutamia kitukasvuisia mäntyjä. Nälkäisille lapsille jakelin ne pienet ruokavarat, joita minulla satunnaisesti oli muassani, enkä ole koskaan nähnyt nälkäisen koirankaan suuremmalla himolla tarttuvan lihapalaan kuin näiden lapsiraukkojen näin tekevän. Purematta he nielasivat ne ruokapalat, joita heille tarjosin. Lapset olivat sekä rupiset että mustat, ja samoin kuin isäkin lopen laihat. Tuskin luuli hänen jaksavan kulkea pappilaan, siksi menehtyneeltä hän näytti, mutta kun ilmoitin, että huomenna lähetän hänelle vähän ruokaa, jätti hän lapset, vastustuksestani huolimatta, ja lähti kanssani luvattua ruokaa hakemaan. Kehoitin siis häntä kävelemään hitaasti, mutta vain suurimmilla ponnistuksilla pysyin hänen jäljessään. Kun pappilaan tultuamme annoin hänelle pienen kantamuksen lohia ja muita kaloja, katseli hän varastojani, joita hän piti kutakuinkin runsaina, mutta väitti että edeltäjäni Sund, joka 30 vuotta sitten oli ollut pappina Utsjoella, joskus oli kesällä saanut kaksinkertaisesti. Ja kun ilmoitin hänelle, että olin renkini kanssa, joka kuitenkaan ei ollut aina mukanani, kesäkuun alusta saanut senverran, että paitsi jokapäiväistä tarvettani, minulla nyt oli 20 tynnyriä lohia suolattuna sekä joukko kuivattuja ja savustettuja, eli yhteensä noin 1,300 kappaletta, sanoi hän lukkarin saaneen paljon enemmän.
Elokuun 20 p. päätettyäni työni, joka on ainoa mikä tekee olon Lapissa siedettäväksi, olin jo laskeutunut levolle, kun minulle sattui yksi parhaita riemujuhlia, joita Utsjoella ollessani olen nauttinut. Naapuripappini ja ystäväni rovasti Deinboll Vesisaaresta astui aavistamatta huoneeseeni. Tuskin tajusin oliko tämä todellisuutta vaiko unelma. Kuitenkin hän jo toisen kerran kunnioitti minua mieluisalla käynnillään. Hän matkusti Norjan tiedeseuran kustannuksella tutkimassa Ruijan muinoisia ja nykyisiä rajoja, taloutta, tilaa ja tapoja y.m. Hänellä oli suuret tiedot ja terävä arvostelukyky. Hän oli sen ohessa hyvä lääkäri, ja harvinaisen miellyttävää oli seurustelu hänen kanssaan. Hänen kirjastonsa ja luonnonesineiden kokoelmansa jo tekivät hänestä ihmeilmiön näillä seuduilla. Hänen kuulijansa, samoin kuin minunkin, olivat hyvillään meidän ystävyydestämme, sillä minun lappalaiseni oleskelivat kesäisin hänen seurakunnassaan, ja norjalaiset puolestaan talvella Utsjoella ja Inarissa. Keskenämme suostuimme sellaisissa tilaisuuksissa kohtelemaan kummankin seurakuntalaisia ominamme, ja tämän suostumuksen vahvistivat noudatettavaksi Korkeat Vallat 1829.
Deinboll oli syntynyt Köpenhaminassa, mutta suoritettuaan siellä opintonsa, ryhtyi hän palvelukseen eräässä Holsteinin oppilaitoksessa. Sieltä hänet kutsuttiin opettajaksi Drammeniin Kristianian läheisyydessä, jolloin hän suuren kasvitieteilijä Smithin seurassa sai tilaisuuden tutkia Norjan kasvikuntaa vuoriseudun eteläpuolella, josta hänessä syntyi harras halu tieteellisessä tarkoituksessa päästä Ruijaan, oleskeluksensa siellä jonkun aikaa. Vaikea oli kuitenkin erota vaimosta ja lapsista; ja kun rouva Deinboll mieluummin tahtoi seurata miestään pohjoisnavan jäävuorille kuin jäädä yksin kotiin, päätti mies suorittaa papintutkinnon ja hakea avoinna olevaa Vesisaaren pastorinvirkaa, jotta vaikea ja rasittava olo Lapissa kysyisi vähemmin varoja ja sen ohessa tulisi pitkäaikaisemmaksi, toivoen jonkun vuoden päästä saavansa toisen viran, johon hän kuitenkin pääsi vasta oltuansa 7 vuotta Ruijassa. En voi kuvata sitä mielentyyneyttä, millä hänen Köpenhaminassa syntynyt ja Holsteinissa erittäin hellästi kasvatettu jalo puolisonsa pienine lapsineen kesti tämän ajan Jäämeren rannikolla, silloinkin kun hänen miehensä kolme kertaa oli jäsenenä Norjan suurkäräjillä; tahi kun rovasti Deinboll, jota paitsi ei ollut kuin yksi pappi Itä-Ruijassa, sillä välin hoiti 8 kirkkoa, jonka vuoksi hän palvelusajallaan siellä oleskeli enemmän aikaa matkoilla kuin kotona.
* * * * *
Vuoden 1823 alku oli rattoisa ja iloinen. Uudenvuoden päivänä saapuivat luokseni kauppias Skanke rouvineen, herra Kolderup ja pari muuta herraa Itä-Ruijasta. Kolderup ja Skanke olivat heistä ainoat, jotka ennen olivat "käyneet tuntureilla". Muutkin olivat kauvan halunneet tehdä tunturimatkan, mutta siihen ei ollut ennen tilaisuutta ilmaantunut. Matka Utsjoelle oli onnistunut hyvin, ja aikomus oli kohta Uudenvuoden päivän jälkeen palata takaisin. Tammikuun 7 p. kaivoivat siis kyytimiehet pulkat ja ahkiot esiin lumikinoksista, joihin ne olivat hautautuneet. Seuraavana aamuna, vielä pimeän ollessa, olivat porot tuodut talon portaiden eteen. Tiu'ut kiinnitettiin porojen kaulaan, vieraitten aamiaista syödessä. Päivän sarastaessa istuttiin pulkkiin, joihin lappalaiset sitoivat heidät nuorilla. Kellojen ääni ja koirien haukunta virkisti lappalaisia, mutta minussa ne vaikuttivat surunvoittoisen tunnelman, sillä ne tiesivät, että nyt alkoi taas yksinäisyyteni. Se ei onneksi kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi sillä joku aika heidän lähdettyä saapui taas luokseni rovasti Deinboll. Matkalta väliaikaisiin suurkäräjiin Kristianiassa hän oli palannut Torniosta, luettuansa sanomalehdistä, että suurkäräjät olivat hajoitetut. Hänen lähdettyään kävi luonani useita säätyläisiä, kaikki Norjasta. Viihdyin siis hyvin, etenkin kun asunto-oloni olivat tyydyttävät. Jo ensi suvena saapumiseni jälkeen Utsjoelle olin omalla kustannuksellani laittanut itselleni lämpöisen huoneen pappilassa. Seiniä olin laudoittanut, huoneen varustanut uudella permannolla sekä oikealla uunilla tiilipiippuineen. Vasta 1822 korjattiin Utsjoen pappilan rakennus perinpohjin ja lisättiin uutisrakennuksilla. Tätä varten oli Lapin kirkolliskassasta määrätty 1,911 pankkoruplaa, joka täysin riitti. Päärakennuksessa oli nyt 4 asuinhuonetta ja kyökki, kaikki valoisia, lämpimiä ja rattoisia. Terveyteni oli hyvä ja saatoin siis vaikeudetta hoitaa, tosin ei paljotöistä, mutta laajojen matkojen tähden rauhatonta ja vaivaloista virkaani. Matkat minua eivät suuresti rasittaneet, mutta oli ikävää, että kuulijani suvisin siirtyivät pois paikkakunnalta, toiset viedäksensä porojansa Jäämeren rannoille, toiset kalastaaksensa siellä. Sillä aikaa kasvi- ja hyönteistiede, kalastus ja metsästys antoivat minulle mieluista toimintaa, joka oli sitä hauskempaa, kun olin virkeässä kirjeenvaihdossa useiden tiedemiesten kanssa monessa Euroopan yliopistossa. Tuo kaikki sai minut hyvin viihtymään, sitä enemmän koska viime vuodet olivat olleet väestöllekin edulliset. Porolaumat olivat kolmena viime vuotena karttuneet kahdenkertaisiksi, lohensaalis ja merikalastus olivat onnistuneet, kaloista oli saatu kohtuhinta ja Venäjän tavarat olivat olleet halpoja. Jokainen lappalainen, joka osasi käyttää pyssyä tai ketunrautoja, oli saanut myydä useita kalliita ketun ja naalinnahkoja. Tämä kaikki lisäsi väestön viihtymystä, ja sai minutkin tyytyväiseksi. Olin onnellinen saadessani elää tyytyväisten ja siveellisten ihmisten parissa, vaikkakin 70 pohjoisasteella, jossa tosin olin erilläni sivistyneestä ihmiskunnasta, mutta jonka kanssa kuitenkin pidin yhteyttä kirjevaihdon kautta; ja olihan toivossa siirtyminen suotuisampaan paikkaan. Varastohuoneeni oli hyvässä kunnossa, minulla oli riittävästi ampumaneuvoja, hyönteisneuloja, ja paperia kasvikokoelmia varten. Näin hyvin varustettuna pääsin kevääseen. Pieni sade ja muutamat lämpöiset päivät huhtikuun alussa olivat kukkuloilla saaneet aikaan paljaita paikkoja, joissa laihtuneet porot saivat ruokaa tarvitsematta sitä kaapia hangen ja useita jalkoja syvien kinosten alta.
Yleensä sopii melkein sanoa, että täällä ei ole kevättä eikä syksyä — suuri etu tälle maakunnalle, koska sen tähden kelirikon ajat eivät kestä kovin kauvan. Kun talvi on loppumaisillaan ja suvi alkaa, näyttää siltä kuin luonto sulautuisi lämpömiin ilokyyneleihin, jotka eivät ainoastaan vuoda ja juokse, vaan kohisten ja ryskien syöksyvät suihkuina alas pilviä piirtävistä vuorista ja katoavat alla oleviin järviin, puroihin ja jokiin, jotka niitä kuljettavat mahtavaan Jäämereen. Ja kun sitten lyhyt suvi on lopussa, näyttää ikäänkuin aurinko hämmästyksellä katselisi, kuinka lähestyvän talven kaikkea tuhoava voima, jonka ennustajana käy pohjoistuuli syyskuun alussa, joskus jo elokuun lopussa, tukehuttaa sen, mitä se tarmokkaalla työllä on pikaisesti maan helmasta houkutellut eloon. Kauniina ja lämpöisenä elo- tai syyskuun päivänä saa joskus nähdä, kuinka luonto verestyy virkistävän sateen jälkeen. Kaikki silloin kauniisti viheriöitsee. Täysin kehittyneet marjat riippuvat terttuina ja ovat jo saaneet, vaikkeivät olekaan kypsiä, kauniin punan puun etelään leviävissä oksissa. Mutta äkkiä tuuli kääntyy pohjoiseen tai koilliseen, riehuu jonkun aikaa ja tyyntyy yöksi. Silloin ne tavataan aamulla jäätyneinä, ja kun aurinko sulattaa niistä kuuran, putoilevat lehdet ja marjat maahan, jonka helmasta ne ovat lyhyenä elonaikanaan imeneet ravintonsa. Eräs kaunis syyskuun päivä oli houkutellut minut likeisimmälle vuorelle, jossa kotvan aikaa annoin tuskin tuntuvat viimantuulet Rastekaisen jättiläisvuorelta sivellä kasvojani. Järvi kimelsi vielä laskevan auringon säteissä, kun kaksi sutta, varmana merkkinä siitä, että porolappalaiset ja talvi olivat tulossa, tallustivat ylös tunturille. Mikonpäivänä oli maa jo laaksoissa lumen peittämä. Se on tavallista, vaikka lumi toisina vuosina vielä voikin kadota. Mutta muutaman päivän jälkeen tulee uutta lunta ja paksu usva peittää koko seudun. Pian katoo aurinkokin näkyvistä ja kuun hallitusaika alkaa. Silloin on lappalainenkin kotona. Kentillä, jotka suvella ovat tyhjät, vilisee taas upeita poroja, ja niiden omistajat rientävät temppeliin ylistämään Jumalaa lämpimissä rukouksissa. Mutta kun kokous on lopussa ja kirkkoväki maanantai-aamuna lähtee pois, silloin turhaan kuuntelee ihmisääntä. Ainoastaan riekko, jota tapaa melkein joka pensaan takana, antaa onean äänensä kuulua ja viitsii tuskin siirtyä kulkijan jaloista pois. Suvi on siis tuota pikaa muuttunut talveksi.
Muutamien viikkojen perästä lappalaiset palaavat, ja kaikkien kasvoista ilmenee tyytyväisyys. He ovat kovin hyvillään, kun pappi ei valita ikävää tahi ilmoita tyytymättömyyttä, ja silloin he tekevät minkä voivat hänen olonsa sulostuttamiseksi. Mutta jos joku heidän esimiehensä, tai semminki pappi, ilmaisee nyreyttä, katkeroittaa se heitä pitkiksi ajoiksi. Kaikki viritti minussa toivon hyvästä viihtymisestä täällä. En aikonut palata etelämpiin seutuihin ennen määrävuosieni loppua, ja tässä päätöksessäni pysymistä varten ryhdyin kaikkiin sitä varten tarpeellisiin valmistuksiin. Palkkanikin oli nyt maksettava täällä. Jumalanpalveluksiin lupasivat lappalaiset ahkerasti saapua, siis joka kolmas sunnuntai, ja sekä minun että heidän mieltymystään lisäsi se, että minä nyt jo, vaikkapa pitkän valmistuksen jälkeen, voin toimittaa Jumalanpalveluksen heidän kielellään. Olin jo tottunut elämään täällä. Tunsin itseni reippaaksi ja nautin kaksinkertaisesti enemmän ruokaa kuin tänne tullessani. Taajoilla matkoillani joulun ja pääsiäisen väliaikana, etenkin Utsjoen ja Inarin välillä, lepäsin ainoastaan sen ajan kun porot söivät, jotta nuo vaaranalaiset matkat tulisivat mahdollisimman nopeasti suoritetuiksi. Näillä matkoilla tosin säännöllisesti syötiin ainoastaan kerran vuorokaudessa ajan säästämiseksi, vaikka sekä oma että muiden kokemus on minulle opettanut, että mitä enemmän nauttii ruokaa, jona tähän vuoden aikaan on tuore liha ja lihaliemi, sitä paremmin kestää pakkasta. Kun liha keitettiin vähällä suolalla, jopa ilmankin, esti lihaliemi janonkin, ja mitä enemmän sitä nautittiin, sitä vähemmän oli tarvis juoda jääkylmää vettä. Totuin siis kotioloissakin syömään vain kaksi vankkaa ateriaa päivässä. Ruokana oli, sekä kotona että matkoilla, talvella linnun-, poron- tai lampaanliha, ja suvella kala, — jollei ottanut vaivakseen vaihtelun vuoksi ampua joko vesilintuja tai riekkoja. Kun talvi raskailla kahleillaan painaa Pohjan valittavaa luontoa, maata, vettä, ihmisiä; kun köyhän kotaa peittää kokonainen lumivuori, — silloin on ruokahalu tietysti suurempi. Sekä kesällä että talvella oli Patientia, muuramet ja suolaruohon lehdet, jotka ovat oivallisina lääkkeinä keripukkia vastaan, ynnä puuron ja lienten kanssa herkkuja, ja pitkällisen lihansyönnin jälkeen talvella ei mikään paremmalta maistunut kuin kevään ensimmäiset harrit, raudut tahi taimenet, kesällä lohi, sekä syksyllä siika ja made. Kesämatkoilla harvoin söin muuta kuin kuivaa ruokaa ja join vettä. Ylellisyyttä oli jo se, jos ateriaksi oli varaa saada viini-, viina- tai rommilasin. Se vähentää janoa ja on se tuntureilla virkistävää sillekin, joka kotioloissa, jossa ruokaileminen on säännöllisempi, panee niihin vähemmän arvoa. Joskus pitkillä kesämatkoilla turmeli pitkällinen sade ruuan; joskus jouduttiin harhaan ja oli pakko kulkea mutkateitä vesistöjen tähden, jonka vuoksi matka piteni ja eväs loppui; tai petti pyssyyn tahi pieneen verkkoon pantu luottamus, josta oli seurauksena puute ja nälkä, jonka jälkeen taas vatsa rasittui liialla ruualla. Eräänä syyskesänä saavuin Inarista Utsjoelle, viivyttyäni matkalla 8 päivää, jolloin en saanut keitettyä ruokaa, eikä minulla vihdoin ollut muuta syötävää kuin vähän kuivattua poronlihaa ja lampaanmaidon juustoa kun tuli liian kova nälkä. Eikä lappalaistenkaan ruokalaitokset Inarissa minua miellyttäneet. Ensi tehtävä kotiin tultuani oli antaa käsky lihavan lampaan teurastamisesta. Maitoa ja Utsjoesta saatua tuoretta lohta ja muuta kalaa oli minulla nyt yllinkyllin, ja huomasin että ensi aterioissa ruokahaluni ei ollut lappalaisten ruokahalua vähempi. Jos joku meidän arvoisista matkustajistamme jonakuna viikkona kärsisi ruuanpuutetta Lapissa, ja sitten pääsisi hyvin varustettuun pöytään, niin luulen, että hänkin lakkaisi ivaamasta lappalaisten suurta ruokahalua.
Marraskuun 21 p:nä aurinko näytti kirkon ja pappilan luona vain puolet teräänsä, eikä sitä senjälkeen näkynyt ennenkuin tammikuun 25 p:nä. Olen sen kuitenkin kerran nähnyt läheisimmältä kummulta tammikuun 22 p:nä, ja lappalaiset sanovat sen nähneensä Jeskaadamin tunturilta saman kuun 18 p. Kuulee usein mainittavan Lapin kolmikuukautisesta yöstä ja sen alituisesta pimeydestä ennen ja jälkeen päivänseisahduksen. Tällä aikaa elämä tosin on uuvuttavaa ja yksitoikkoista, eikä tunnu loppua tulevan noista pitkistä öistä ja melkein lakkaamattomasta pimeydestä, etenkin alakuussa. Kohta päiväntasauksen jälkeen syksyllä pimeys lisääntyy nopeasti, mutta pian on maa lumipuvussa, joka heijastaa valoa, ja hämärää kestää kauvan aamulla ja illalla. Vielä marraskuun lopussa, kun aurinkoa ei enää näe, käy kuitenkin lukeminen 4 — 5 tuntia, ja pimeimpänä aikana, joulukuun 8 p:stä tammikuun 4 p:ään, jolloin harvinaisina päivinä voidaan lukea tai kirjoittaa kynttilää sytyttämättä, käy kuitenkin työskenteleminen ulkona noin 4 — 5 tuntia, jopa joskus koko vuorokaudenkin; onpa joulukuun 22 ja seuraavinakin päivinä jonkunmoinen valo kello 10 ja 11 välillä, jolloin alkaa pimetä, elleivät taivaankappaleet ja revontulet loista. Päivän voi kuitenkin hyvin erottaa yöstä, etenkin sillä, että ainoastaan ensimäisen ja toisen luokan tähdet näkyvät päivällä, jota vastoin vähemmät tähdet ovat näkymättömissä. Puolet pimeätä aikaa kuu valaisee, ja usein näkee tällä ajalla komeita revontulia. Jos taas niitä ei näy, niin taivaanlaelta kuitenkin virtaa jotenkin paljon valoa; ja niinä vuosina, jolloin Mars on maata lähinnä syystalvella, on valaistus tuntuvampi, jonka vuoksi olen kuullut lappalaisten sanovan, että Mars valaisee pienen kuun voimalla. Itse päivänseisauksen aikana jouluna kestää hämärää useita tunteja, ja tammikuun keskivaiheilla, vaikkei aurinkoa vielä näy, saattaa ilman kuunvaloa tai revontulia matkustaa 11 — 12 tuntia vuorokaudessa. Suvella, jolloin aurinko ei 70:nä vuorokautena laske, on yhtämittaista päivää 1,680 tuntia, ja 4 kuukauden ajalla ei tarvitse öisinkään sytyttää kynttilää. Yleensä on siis täällä paljon enemmän valoa kuin päiväntasaajan seuduilla, joissa ei tiedetä hämärästä, vaan on joko täydellisin valo tai paksuin pimeys. Täällä sitä vastoin hämärä hitain askelin valmistaa yötä.
* * * * *
Melkein koko vuoden 1824 olin sairastanut, kuten myöhemmin tulen kertomaan. Loppui kuitenkin sekin vuosisadan pituinen vuosi ja valkeni Uudenvuoden päivä 1825. Talvi oli leudoin mitä tähän saakka Lapissa olo-aikanani oli ollut. Tammikuun 10 p:nä puhkesi päivällisaikaan etelästä kova myrsky, joka teki vauriota muutamiin kirkkokojuihin. Myrsky hiljeni illalla, mutta keskiyöllä puhkesi vielä kauheampi ilma koillisesta. Se toi mukanaan lunta, hirmumyrskyä ja tuulispäitä, ilmakehä väreili, vuoret jylisivät, huoneet ryskyivät ja minusta tuntui kuin olisi asumukseni katto nostettu ja taas pudonnut paikoilleen. Koskemattomalta se kuitenkin näytti myrskyn jälkeen. Rajuilma raivosi monessa paikassa niin kovin, että tuntureilla matkustajat eivät voineet riisua porojansa, vaan jättivät ne ahkioineen oman onnensa nojaan, itse etsien suojaa kivien ja kallioiden takana, vuorenrotkoissa ja jyrkänteissä, joissa heidät lumi äkkiä peitti. Ne lappalaisteltat, jotka olivat pystytetyt aukeille tuntureille, lutistuivat ja vierivät myrskyn mukana tahi peittyivät lumeen. Vaatteet ja ruoka-aineet, joita säilytettiin lappalaisten n.s. lavoilla heidän asuntojensa läheisyydessä, joko kokonaan hävisivät tai löytyivät vasta suuren etsimisen jälkeen. Paimenten jättämät porot hajaantuivat pitkin mantereita. Joen varrella ja kirkonmäellä olevien hirsirakennusten katot turmeltuivat pahasti. Jopa kirkko ja pappilan ulkohuoneetkin, jotka kuitenkin olivat lujemmin rakennetut kuin kalastajalappalaisten tuvat, vahingoittuivat, ja asuntoni oli, sananmukaisesti, haudattu lumeen räystääseen saakka. Lumi oli nyt mainiona suojana akkunoille, jotka myrsky kaiketi olisi muutoin särkenyt, kuten pari kertaa oli tapahtunut edeltäjäni aikana, jonka tähden suurien ruutujen sijaan oli pantu pieniä. Aamulla oli oven edessä 4 1/2 kyynärän korkea lumipenkere, joka minulta sulki ulospääsyn, vaikka ovi oli sisäänpäin avattava. Satunnaisesti oli luonani vieraana entinen kauppias Balk, jättiläiskokoinen mies ja vielä 50 — 60 vuoden ikäisenä väkevä kuin Herkules. Hän piti asiaa leikintekona. "Olen", sanoi hän, "enemmän kuin 30 vuotta elänyt Lapissa ja olen tottunut tämmöisiin pilajuttuihin." Heti tarttui hän suureen rautalapioon ja rupesi sillä luomaan lunta. Pyryilmana lensi kuiva lumi mahtavan miehen jättiläiskäsivarsien heittämänä, eikä kestänyt kauvankaan, ennenkuin hän oli kaivanut aukon, jonka kautta hän hikisenä ja vähän hengästyneenä viskasi lapion palvelijalleni, sanoen hänelle: pidä lopusta huolta! Moiset kinokset, sanoi hän, eivät ole harvinaisia niillä paikkakunnilla, joissa hän oli elänyt. Useat lappalaiskodat peittyivät lumeen. Siten oli suljettuina 2 1/2 vuorokautta neljä, kalastajalappalaisen Antti Lemetinpoika Lillen lasta pappilan läheisyydessä, syystä että ovi oli ulospäin avattava. Vanhemmat olivat matkustaneet Varankiin hankkimaan elatusta, ja ne niukat ruokavarat, jotka jätettiin lapsille, olivat lasketut riittäviksi siksi, kun vanhemmat palaavat. Mutta rajuilma viivytti heidän tuloansa määrättynä aikana. Eräs toimekas lappalainen, Juho Juusonpoika Klockar, joka tiesi vanhempien matkasta, kulki vähän aikaa pyryilman jälkeen Utsjoen laakson kautta, palaten tunturiseuduilta. Hänellä oli runsaasti ruokavaroja ja hän teki nyt pienen mutkamatkan käydäksensä Lillen kodassa katsomassa miten lasten laita oli ja antaaksensa niille apua. Päästyään paikalle ei näkynytkään mitään kotaa, oli vain suuri lumivuori kodan paikalla. Hän rupesi tutkimaan lumikinosta, löysi kodan ja sai räppänästä puhutelluksi lapsia, jotka jo pari vuorokautta olivat olleet ilman tulta ja ruokaa. Hän loi heille aukon, mistä päästä ulos, ja jätti heille runsaasti ruokaa. Eihän moiset rajuilmat kuulu arkielämään, mutta harvinaisinakin ne kuvaavat Lapin oloja.
* * * * *
Harvoin sattuvia tapauksia Lapissa on veronkanto markkinapaikoilla. Tavallisesti lappalaiset suorittavat veronsa kun nimismies käy heidän luonansa, tahi kun satunnaisesti tapaavat nimismiehen. Näin selitti minulle nimismies Högman: "En ole moneen vuoteen pitänyt ylöskantoa markkinoilla, mutta tällä kertaa olen monien ulkomaalaisten tähden tahtonut antaa sille suuremman juhlallisuuden ja arvon." Tämmöisen juhlallisen veronkannon Högman siis suoritti kynttilänpäivän kokouksessa helmikuulla vuonna 1825. Väkeä oli runsaasti ja sen joukossa kainulaisia ja lappalaisia Norjan puolelta. Maanantaiaamuna helmikuun 7:nä päivänä ennusti kirkas aamunkoitto kaunista päivää, ja aurinko nousikin erittäin ihanana. En ollut pariin päivään käynyt ulkona, koska olin ollut ahkerassa kotityössä rahvaan kanssa. Nyt en mitenkään tahtonut olla käymättä raittiissa ilmassa nauttiakseni ensimäisestä auringonpaisteisesta päivästä. Väkikään ei ollut lähtenyt pois, sillä Högman oli täksi päiväksi kuuluttanut veronkantonsa. Utsjoella oloni aikana ei kruununvouti ollut seudulla käynyt. Vaikka olin veron maksusta vapaa, lähdin kuitenkin kantopaikalle, Högmanin kirkkotuvan luo, sillä olin halukas katselemaan tätä juhlallisuutta. Tupa oli sangen ahdas, sentähden ukko oli tantereelle laittanut pöydäntapaisen, jonka taakse hän oli asettunut istumaan jakkaralle, selkä seinää vastaan. Koko lappalaisrahvaan ympäröimänä hän siinä istui leveäsankaiset silmälasit nenällään, puettuna, ei kuten tavallista poronahkaiseen turkkiin, vaan siniseen takkiin, ja edessänsä pöydällä kruununvoudin allekirjoittama veroluettelo. Toimitus sai siten jonkinmoisen virallisen komeuden. Hän tutki tarkoin rahojen leimaa, kasvojen ilme oli mahtipontinen ja liikkeet arvokkaat, mutta kun jokunen tarjosi hopeariksin, kävi katse leppeämmäksi. Rahanlasku on täällä norjalainen. Vähin maksu on yksi orti, noin 24 killinkiä. Mieliala yleisössä oli hilpeä, etenkin kun astui esiin Juho Juhonpoika Wasse, jota tavallisesti kutsuttiin "puolentaalarin Jonnaksi". Syy tähän nimitykseen oli se, että hän puolen taalarin pestistä oli suostunut toisen miehen puolesta lähtemään sotapalvelukseen Wuoreijan linnaan. Nyt hän oli taksoitettu 48 killingistä, siis puolesta taalarista. Kun hän kysyi paljonko hänen tuli maksaa, katosi nimismiehen vakavuus kerrassaan. "Tottahan sen tiedät, puolitaalaria sinun tulee maksaa", vastasi arvokas toimittaja hymyillen. Kun lappalaiset huomasivat, että itse kruununnimismies hymähti, rupesivat hekin ilveilemään. Toiset huusivat, että puolitaalaria oli Jonnalle liian vähän, toiset että se oli liian paljon, ja taas toiset, että puolitaalaria oli ihan paikallaan. Tässä nauraessa sattui pöytä kaatumaan, sillä kun oli vain yksi jalka. Lumi oli kuitenkin tallattu niin kovaksi, että helposti saatiin kootuksi sekä paperit että rahat. Kello 11 e.p.p. oli toimitus suoritettu loppuun.
* * * * *
Helmikuussa 1827 oli Inarissa tavallista juhlallisemmat häät nimismies Högmanilla. Hänen tyttärensä naitettiin varakkaalle tunturilappalaiselle ja saapuvilla oli Inarissa niin harvinaiset vieraat kuin kruununvouti ja tuomari. Siitä syystä nimismies toimittikin pienet kemut. Ne pidettiin käräjähuoneessa, jonne pariskuntakin vihkimisen jälkeen vähäksi ajaksi saapui. Sekä morsiamelle että sulhaselle tarjottiin ryyppy. Selvästi huomasi miten äsken naidut olivat hämillään, jonka vuoksi nimismies, esitettyänsä onnittelumaljan heille, käski heitä lähtemään kotia ja viettämään yönsä hänen asunnossaan. Mutta tuomari halusi nähdä miltä morsiushuone ja morsiusvuode Lapissa näyttivät, ja kun Högmankin arveli, ettei morsiuspari siitä vielä tulisi häirityksi, vei hän meidät sinne. Mutta huoneessa olikin pimeä. Högman astui kuitenkin sisään, viritti kynttilän ja pyysi meitäkin sinne. Huone oli tyhjä. Päresoihtu kädessään hän lähti ulos ja palasi hetkisen jälkeen, viitaten meitä seuraamaan. Nuori pariskunta oli laskeutunut makuulle tuvan ulkopuolelle, seinän ja suuren lumikinoksen väliin, ilman muuta vuodetta kuin lumi, johon olivat panneet lappalaiskintaansa päänalukseksi. Heidän rauhallista untaan ei tahdottu häiritä. Päresoihtu sammutettiin kinokseen, ja kuun valossa tuomari ja me muut katselimme näitä vaatimattomia aviopuolisoja, jotka olivat todistuksena siitä, miten vähän tarvitaan onnellisena ja tyytyväisenä olemiseen. — Semmoinen oli se morsiusvuode, jonka tuomari sai Lapissa nähdä, ja syvästi liikutettuina me poistuimme.
Nuori morsian oli jo täydellisesti lappalaistunut, joka ei olekaan harvinaista semmoisten virkamiesten jälkeläisille, jotka ovat täällä kuolleet, jättäen lesket ja lapset niin köyhään taloudelliseen tilaan, että siirtyminen on mahdoton. Morsian oli mainion Maria Garvoliuksen pojantytär. Tämän muisto oli Lapissa tavallista rakastetumpi ja kunnioitetumpi. Hänestä kuulin jo lapsuudessani, että hän miellytti kaikkia, jotka hänet tunsivat, olivat ne sitten ylhäisiä tai alhaisia, ja ettei ollut ketään, joka ei olisi häntä rakastanut ja kunnioittanut. Kuinka vaivaloiselta tuntuukaan elämä Lapin perillä jokaisesta sivistyneestä ihmisestä, jonka on täytynyt pitemmän aikaa olla siellä, vaikka hän olisi muutoin viihtynyt hyvin sen väestön keskuudessa, ja kuinka onkaan hän halunnut onnellisempiin seutuihin. Tämä nainen on todistanut, että täälläkin voidaan ajan pitkään elää onnellisena ja tyytyväisenä, ja ettei talven pitkänä yönä sivistyneen seurustelun kaipuu ja suuremman mukavuuden vaatimus käy liian suureksi. Hänen itsensä ja hänen pitkällisen oleskelunsa Lapissa sanotaan olleen aiheena Franzénin runoelmalle: "Emelie eli ilta Lapissa".
Maria Garvolius oli Siikajoen rovastin Jaakko Garvoliuksen tytär. Hän oli kasvatettu Tukholmassa, jossa hän joutui naimisiin tukkukauppias Klaus Althinille. Jonkun vuoden perästä jouduttuaan leskeksi, hän meni uusiin naimisiin Turun yliopiston dosentin David Erik Högmanin kanssa. Leivättömänä dosenttina hän päätti, huolimatta sananlaskusta: "ei pidä Lapista leipää hakea, ja Luodosta ja Kajaanista ei vielä ole kukaan palannut", etsiä leipäänsä Lapissa, ja hänet nimitettiin Utsjoen kirkkoherraksi. V. 1766 hän lähti pitkälle matkalleen puolisoineen, joka oli kasvatettu ja elänyt Ruotsin pääkaupungissa, kaukaiseen Pohjolaan. Vaalisaarnamatkalla Siikajoelle, siis vaimonsa nuoruuden kotiin, Högman kuoli 1781 Oulussa. Vaimo odotti viikkoja, odotti kuukausia miehensä palaamista, kunnes hän vihdoin, seitsemän kuukautta miehensä kuoleman jälkeen, sai tietää olevansa leskenä. Peläten että hänelle 8 köyhän turvattoman lapsen kanssa kävisi vaikeaksi hankkia elatusta isänmaassa, hän rakennutti itselleen tuvan Utsjoen kirkon lähelle ja päätti siellä elää loppu ikänsä. Nöyryydellä hän kesti kovan kohtalonsa.
Leskenä ollessaan sai hän tunturiseuduilla vaeltavia norjalaisia lähetyssaarnaajia silloin tällöin saarnaamaan Utsjoen kirkossa ja muutoinkin palvelemaan täkäläistä seurakuntaa, sen ollessa ilman pappia. Hän ei ollut pelkästään lastensa äiti, vaan niiden ainoa turva ja vaalija. Takassa palavan liekin ääressä, joka pimeänä aikana oli hänen ainoana valaistuksenaan, hän lastensa ympäröimänä ompeli itselleen ja niille vaatteita siitä kankaasta, jota hän itse oli kutonut omista kehräämistään langoista. Saman tulen ääressä hän valmisti perheen aterian niistä kaloista, joita vanhemmat lapset olivat tuoneet läheisestä järvestä, tai riekoista, jotka olivat heidän ansoihin tarttuneet.
Eräänä pimeänä talvi-iltana, hänen istuessaan lapsiensa ympäröimänä, huudahti yksi niistä: "Äiti! vieraita tulee, kuulen poronkellonääntä". Tietystikin lapset juoksivat ulos, tiedustelemaan, ketä oli tulossa. Äiti yksin, nuorin lapsi sylissään, jäi tupaan ja asettui akkunan viereen katselemaan tulevia. — Toinen lapsi toisensa perässä tuli sisään ilmoittamaan, että matkustajat olivat "meidän ihmisiämme", ja vanhin tytär tietää mainita, että yksi siellä ulkona puhuu ruotsia. Äiti kiirehtien asettaa rukin syrjään ja virittää kynttilän. Arvattavasti he tulevat Suomesta, hän sanoi, ja käski vanhinta tytärtään Loviisaa menemään vieraita vastaanottamaan. Loviisa lähtee, asettuu pulkan ääreen, niiaa miten osaa, mitään sanomatta, sillä lappi oli ainoa kieli, jota hän oikein osasi. Äiti sillä välin astuu kynttilä kädessä porstuaan ja sanoo vieraat tervetulleiksi. Mutta kuinka hän hämmästyykään, kun hän huomaa toisen matkustajista olevan entisen ihailijansa, joka kiittäen ystävällisestä kutsusta samassa astuu porstuaan, ulkomuodoltaan ja esiintymiseltään tosin melkoisesti muuttuneena. Entinen ihailija oli maisteri Heikki Sund, äsken nimitetty Utsjoen kirkkoherra. Nuorempana oli hän kosinut Mariaa, mutta vaikka Högman silloin pääsi etusijalle, oli Sund yhä häneen kiintynyt. Tästä vastoinkäymisestä hän kuitenkin oli siksi pahoillaan, että päätti pysyä naimattomana koko elinaikansa. Mutta kun Maria nyt oli leskenä ja jäänyt Lappiin päätti Sund luopua edullisesta kappalaisen virastansa Kemissä, haki ja sai silloin avoinna olevan kirkkoherranviran Utsjoella, johon hän nyt oli saapunut. Sanotaan, että hän vielä samana iltana kun hän tuli toisti entisen pyyntönsä, johon turvaton leski nyt ilokyynelin suostui ja kiitti Jumalaa, joka oli hänelle ja hänen lapsilleen avun lähettänyt. Onnellinen vaikka jo ijäkäs ylkä oli varmuuden vuoksi, ja jotta ei syntyisi esteitä, tuonut muassaan papin, sittemmin Kuivaniemen pitäjänapulaisen Isak Snellmanin, joka sekä kuulutti avioliittoon vanhan morsiusparin, että yhdisti heidät kirkon siteillä. Hääpäivänä oli morsian puettu samaan Tukholmassa valmistettuun pukuun, jossa hän 20 vuotta sitten oli morsiamena seisonut. Tätä morsiuspukua, jonka vertaista tietysti ei oltu Utsjoella ennen nähty, pidettiin siellä ihmiskäden suorittamana ihmetyönä. Paitsi naispuolisia vieraita oli häihin kutsuttu useimmat isännät Utsjoelta ja Inarista, ja ani harva oli jäänyt tulematta tähän tilaisuuteen, jossa arvossa pidetty Maria oli sekä morsiamena että emäntänä. Tila ei myöntänyt kaikkien olla yhtaikaa huoneissa, jonka tähden tarjoilu kauniina talvipäivänä oli osaksi suoritettava taivasalla. Sekä miehet että naiset kiittivät Jumalaa ja äsken vihittyjä, sekä iloitsivat kun taas saivat rakkaan pastorinlesken pappinsa rouvaksi. Snellman, joka oli tullut tänne vihkiäksensä hyväntekijänsä ja kasvatusisänsä, jäi tänne kahdeksi vuodeksi apulaiseksi, ja sai palkinnoksi vanhimman tyttären, jonka jälkeen hän lähti Lapista. Kunnianarvoisa isäpuoli antoi lapsille sekä kodissa että koulussa parhaan opetuksen, mikä papille Utsjoella on mahdollinen antaa. Näistä kahdeksasta lapsesta ei jäänyt Lappiin kukaan muu kuin vanhin poika, joka, elettyään enemmän kuin 10 vuotta kaupungissa, palasi tänne mieltymyksestä lappalaiselämään ja lappalaistyttöön, jonka hän nai. Hän elää täällä lappalaisen tavoin, ja kasvattaa lapsensa lappalaisiksi. Hänen tyttärensä, eli Maria Garvoliuksen pojantytär, oli nyt vihitty morsian.
Kolmannen miehensä kanssa eli arvossa pidetty rouva täällä vuoteen 1793, jolloin mies sai Iin kirkkoherran viran ja muutti sinne sekä kuoli Iissä 1797. Leski lienee aina sanonut että onnellisimmat päivänsä olivat Utsjoella. Nuorin tytär joutui naimisiin Kuusamon kirkkoherran Eero Castrénin kanssa. Äiti oli kyllä kolmannen miehen kuoltua varakas leski, mutta ilolla hän muutti tyttärensä kanssa kolkkoon Kuusamoon, jossa onnellisena eli viimeiset vuotensa, kunnes 1808 päättyi hänen vaiherikas elämänsä.
Maria Garvolius on kaunis esimerkki siitä, kuinka jalo ja altis luonne, jonka sivistys ei ole kiero, saattaa tottua elämään maassa, jossa ei löydy mitään keinotekoista sivistystä, jossa pisin yö kestää yli kaksi kuukautta, jossa linnut ja muut pienet eläimet useinkin jähmettyvät ja kuolevat viluun, jossa usein puuttuu elämän yksinkertaisimmatkin mukavuudet, jossa pitkät syysillat masentavat mielen, ja jossa talvisin ainoastaan silloin kun kuunvalaistus tekee päivän ja yön yhdenvertaisiksi rohjetaan lähteä kodista ulommaksi; mutta jossa toiselta puolen ei tiedetä pahansuonnista, kateudesta, vihasta tai ihmisten väkivallasta, jossa toinen ihminen ei riitele toisen kanssa, ja jossa harvoin kuullaan luonnon niukkaa kättä valitettavan.
Hänen vanhimmalla pojallaan, nimismies Högmanilla, oli hänelläkin monivaiheinen elämänura. Isänsä kuollessa hän oli vain kymmenvuotias. Häntä opetti ensin kodissa isäpuoli, mutta vähällä menestyksellä, ja senjälkeen osaksi yksityisopettajat, ja osaksi luki hän Tornion koulussa. Sielläkin hän edistyi hitaasti, jonka, vuoksi hänet lähetettiin Tukholmaan, ja pantiin puusepänoppiin. Tässä ammatissa, johon hän jo lapsena osoitti sellaista taipumusta, että hän äidin tupaa rakennettaessa otti tehokkaasti työhön osaa, hän siihen määrään edistyi, että hän oli monia kumppanejansa etevämpi. Oltuansa vuoden Tukholmassa, jossa häntä, koska hän oli roteva ja kaunis mies, tuontuostakin koetettiin pestata sotaväkeen, hän halusi takaisin kotimaahan, johon palasikin, ja pääsi parin vuoden päästä apulaiseksi kauppaliikkeeseen Torniossa. Siihen häntä pidettiin erittäin pystyvänä, kun hän tunsi Lapinmaan, jonne Tornion kauppamiehet siihen aikaan möivät melkoisesti tavaraa, ja jonne he sentähden usein tekivät kauppamatkoja. Hän hoitikin isäntänsä asioita siksi hyvin, että hän sai siihen aikaan tavattoman korkean palkan, 150 hopeariksiä. Myöhemmin hän oli useita vuosia pehtorina Kengiksen rautatehtaalla Länsipohjassa. Talvella 1800, kun hän kauppa-asioissa oleskeli Utsjoella, hän kihlasi varattoman lappalaistytön ja nimitettiin Utsjoen nimismieheksi 10 riksin vuosipalkalla. Tätä virkaa hän hoiti 30 vuotta. 1830 hän sai virkaeron ja 85 hopearuplan eläkkeen. Edellämainitun vaimonsa kanssa hänellä oli kuusi lasta, nyt kaikki täysikäisiä ja useimmat naimisissa. Vanhin pojista rupesi isän suostumuksella 18 vuotiaana minulle rengiksi. Hän oppi kirjoittamaan, oppi suomea ja vähän ruotsia, ja otettiin lappalaisten pyynnöstä katekeetaksi Utsjoelle, jota tointa hän hyvin hoiti.
Leskeksi joutuneena Högman nai uudestaan, nytkin lappalaisnaisen, jolle niinikään syntyi useita lapsia. Sekä nämä että lapset ensimäisestä avioliitosta puhuvat yksinomaan lappia, ja ovat kaikki lappalaisiksi kasvatetut. Yksi Högmanin veljistä asuu etelä-Ruotsissa. Hän on laivankapteeni ja johti muun muassa 1830 erästä laivaa Austraaliaan, joka oli ensimmäinen retki, mikä Ruotsista tehtiin tuohon kaukaiseen maahaan. Kun tämä veli halusi saada yhden tahi pari hänen pojistansa luoksensa, hankkiaksensa heille kasvatusta, vastasi Högman, että hänellä, muistaen kuinka paljon lapsi oppimisen aikana saa kärsiä, ei ollut sydäntä suostua veljen tarjoukseen; "ja sitä paitsi en suo, että lapsistani tulee puolioppineita; sillä puolioppinut tuntee aina puutteensa, mutta sitä ei huomaa se, joka ei ole mitään oppinut; ja uskon että lapsistani tulee onnellisia lappalaisia, kunpa vaan eivät pääse tilaisuuteen oppia enemmän kuin mitä semmoiset tarvitsevat."
Onnettomuudeksi hänen molemmat vaimonsa olivat niitä lappalaisnaisia, jotka eivät synnyttämisen jälkeen toivu, ennenkuin taas ovat raskaina. Siinä raihnaudentilassa ovat he olleet siksi heikkoja, etteivät ole voineet olla liikkeessä. Semmoisissa ja muissa vastahakoisissa oloissa hän on pysynyt iloisella mielellä ja hellästi hoitanut sairaita vaimojaan. Kaksi kertaa hän on tulipalon kautta menettänyt omaisuutensa. Nyt hän on taas, paikallisiin oloihin katsoen, toimeentuleva mies, ja omien sanojensa mukaan hän säilyttää säästöjänsä kovana rahana vuorissa, jossakin paikassa, jonka tietää ainoastaan hän ja hänen vaimonsa. Mutta varallisuudestaan huolimatta hän pienestä palkkiosta ottaa rakentaaksensa lappalaisille hirsihuoneita. Samoin on hän omin käsin rakentanut oman asuntonsa siihen kuuluvine ulkohuoneineen. "En harrasta mitään", sanoi hän, "niin lämpimästi, kuin että lappalaiset vapautuisivat varsin epämukavista ja epäterveellisistä turvekojuistaan, jotka ovat omiansa ainoastaan eläimille, ja saataisiin näistä hökkeleistä ihmisasuntoihin". Tässä kauniissa ja ihmisystävällisessä tehtävässään hän onnistuikin niin hyvin, että noin neljästäkymmenestä kalastajalappalaisesta, joita on Utsjoella, ainakin 30 talvisin asuu hirsirakennuksissa, vaikka pitävät turvekojunsa suvisin sopivampina, koska kuumuus hirsihuoneessa on heille liian rasittava. Tätä nykyä kykenee jo moni lappalainen itse rakentamaan ja sisustamaan asuntonsa.
* * * * *
Kuten lukija tietää kävi minun luonani sivistyneitä norjalaisia joskus useitakin vuodessa. Kotimaasta sitä vastoin olin saanut vastaanottaa ani harvan. Vuosi 1826 oli siinä kohden onnellisempi, sillä silloin oli minulla ilo nähdä useita matkustavia maamiehiäni täällä pohjoisessa. Ensin saapunut, valtioneuvos Sjögren, ilahutti minua seurallaan suurimman osan tammikuuta. Heinäkuussa saapuivat ylimaanmittari Berger, taloustirehtööri Ekström ja postimestari Hildebrandt. Heillä oli tehtävänä olla osallisina rajanjärjestystyössä Norjaa vastaan, ja piti heidän sitä varten tavata Kolmesoivve-Maddakietsassa rajakomisarjukset, jotka olivat everstluutnantti Galemin Venäjän ja everstluutnantti Mejlender Norjan puolesta. Mainittujen rajakomisarjusten piti sen ohessa korkeiden valtojen kesken jakaa n.s. "faellesmaa", yhteismaa, jota kumpikin valtakunta ennen muinoin omakseen vaati, mutta Kuolan viranomaiset pitivät kuuluvana yksinomaan Venäjälle. Työ oli aljettava jo v. 1825, mutta sattui esteitä, jonka vuoksi vasta 1826 ryhdyttiin tositoimiin, joita jatkettiin vielä 1827, mutta ottamatta huomioon meidän lappalaisten oikeutta kalastamiseen Jäämeren rannikolla. Suomen lappalaiset suljettiin pois merestä, jossa niiden esi-isät, kuten tiedetään, ovat 400 vuotta kalastelleet. Tämän oikeuden oli heille vahvistanut suuriruhtinas Vasili kirjeellä, päivätty Moskovassa heinäkuussa 1517, josta Vuoreijan lääninkonttorissa löytyy näinkuuluva käännös:
"Suurivaltaisin Herra Vasili Jumalan armosta kaikkien Ryssien tsaari ja herra y.m. — — — Minä suurivaltaisin herra olen armossa säätänyt, että kun meidän verovoutimme saapuvat lappalaisten luo Lapissa kantamaan meidän verojamme, silloin tulee toisen voudeistamme käydä Kantalahdessa ja Babinitsassa ja Lottoserissa ja Sunielissa ja Newdamassa ja ylisessä Inarissa ja Utsjoella ja Vuoreijassa ja Norjan seudussa — — — Niinikään olen armossa suonut heille järvirantaa Patsjoesta Umbaan saakka; tällä heidän rannallaan älkööt rohjetko kalastaa tai elinkeinoa harjoittaa karjalaiset, nowgorodilaiset tai ruotsalaiset tai kukaan muu."
Mutta kun rajaa nyt käytiin järjestämään, ei kukaan valvonut Suomen lappalaisten oikeutta; ja kun minä komisariuksille huomautin, että tämä oikeus oli rajankäynnissä huomioon otettava, vastattiin minulle, että niiden oikeus ei nyt tule kysymykseen. Kun lisäksi muistutin, että heidän ikivanha oikeus Jäämeressä kalastamiseen toki olisi pysytettävä, vastattiin: "pitäkööt sen sitten". "Se olisi kuitenkin otettava pöytäkirjaan", minä intin, mutta sain vastaukseksi: "siitä ei ole meille annettu mitään ohjeita"; ja sillä sitten oli päästy tuosta tärkeästä ja raskaasta kohdasta rajankäynti kysymyksessä.
Silloiselle ministerivaltiosihteerille, paroni R.H. Rehbinderille lähetetyssä kirjeessä, johon liitin "kertomuksen Utsjoen pastoraatin nykyisestä tilasta ja ehdotuksia sen parantamiseksi", olin jo v. 1822, pelastaakseni tämän tunturikansan oikeuden, huomauttanut hänelle Norjan pyrinnöistä saada muka vanhan nautinto-oikeuden perustuksella herruuden sillä kapealla rannikolla, joka on Arkangelin läänin luoteisin osa, ja jonka luovuttamisesta Norjalle on seurauksena Suomen ja Venäjän Lapinmaan riutuminen.
Kun mainitsen, että posti saapui heinäkuun 15 päivänä ensi kerran tänä vuonna (1826), pitävät ne, jotka saavat sen joka viikko, ehkä sitä vähäpätöisenä muistiinpanona. Mutta minusta karkoitti ilo ja uteliaisuus unen aamuun saakka.
Heinäkuun 25 p:nä, joka oli kaunis ja lämmin, päätin lähteä Tenojoelle katselemaan joen kulkua jyrkkien rantojenpa välissä. Tarkotuksena oli sen ohessa käydä Aimiossa, lähellä joen suuta, jota ennen kristinuskontuloa käytettiin hautausmaana. Pari tuntia kuljettuani saavuin paikalle ja ihailin seutua sekä joen tyyntä kulkua. Silloin näin veneen, jota sauvottiin ylöspäin. Siis ihmisiä; onpa hauska tavata heitä. Myöskin yläpuolella näin veneen, ja molemmat laskivat maihin siihen paikkaan, jossa seisoin, soutajat kun olivat jo kaukaa minut huomanneet ja tunteneet. Tässä olisi paljon sopivampi ja hauskempi papin asua, sillä täällä on pitkin suvea liikettä, ja kaduin, etten ollut tänne hankkinut itselleni suviasuntoa, johon lappalaisetkin olivat minua kehoittaneet; mutta nyt se oli myöhäistä. Syynä miksi pappilaa ei rakennettu tänne sanottiin olevan sen, että porolaidun ja metsä on parempi Utsjoella. Nyttemmin, kun Tenojoen rannat tulevat yhä enemmän asutuiksi, olisi papin asunto ainakin suviaikaan sopivampi Tenojoen kuin Utsjoen varrella. Oli jo ilta kun saavuin kotia penikulmia käytyäni.
Seuraavana päivänä lähdin läheisyydessä olevaan Pahdanpäähän eli Pakteoivelle, joka on jyrkkärinteinen tunturikunnas, jossa muutamia vuosia sitten olin luullut huomanneeni jonkinmoisen muinaisten käräjien istumapaikan. Täällä oli suuria 1 1/2 à 3 kyynärän läpimittaisia kivilohkareita asetettu piiriksi ja pieniä kiviä pantu kaltevan puolen alle tueksi, etteivät suuret vierisi syvyyteen. Kun ensikerran 1820 kävin tässä paikassa en aavistanutkaan, että ihmiskäsi oli näitä kiviä asettanut, enkä niitä huomannutkaan ennenkuin suomalainen palvelijani Tuisku osoitti niitä minulle, sanoen niitä paholaisen työksi. Tuisku oli tullut muassani Rovanniemestä nikkarina, muurarina ja seppänä, ja oli muka paljon tietävänä miehenä myös perehtynyt muinaiskansan tapoihin. Hän oli mies, josta saattoi sanoa: kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee. Hän oli palvellut pikenttinä, lukkarina, seppänä, muurarina, sorvarina, nikkarina, lasinleikkaajana y.m. ja minä otin hänet mukaani korjaamaan asuntoani. Nauroin nyt hänen tuumillensa, ja kun hän halusi vierittää muutamia näitä kiviä jyrkänteen alla olevaan veteen, en sitä kieltänyt. En ymmärtänyt silloin, että tässä hävitin muinaismuiston, mutta olen nyt hyvilläni siitä, etten sallinut hänen vierittää alas enemmän kuin pari kolme näitä sammaltuneita kiviä. Toistakymmentä oli vielä paikallaan kun lähdin paikkakunnalta. Moiset kivenasettamiset eivät ole harvinaisia tunturijyrkänteillä Varanki- ja Tenovuonon seuduilla. Tunturilla Länsi-Tenossa löysin ympyrän, jossa kivet olivat suunnattoman suuret. Niissä on monta siksi suurta, ettei niitä saisi liikutetuiksi kymmenen hevosen voimalla, eivätkä muinaismuistojen tutkijat olekaan yksimielisiä siitä, ovatko nämä kivimuodostukset luonnon vaiko ihmisten tekemiä.
Pahdanpään kivimuodostusten alapuolella, kun turvesuosta, lähempänä vedenpintaa, kaivoin siellä kasvavan harvinaisen kasvin, tapasin useissa paikoissa syvässä turvesuon alla hiiliä, ja kun tätä sovittelin rahvaan perintötarinoihin, että paholainen muka muinoin oli asunut tässä vuoressa, ja että häntä täällä palveli joku muinainen kansa, sain siitä aiheen otaksua, että tässä on ollut uhripaikka, ei kuitenkaan lappalaisten, vaan jonkun toisen kansan, luultavasti Gööttien, joko ennen lappalaisia tai sen jälkeen kun ne olivat maahan tulleet. Ne, jotka täällä tuomittiin uhrattaviksi, oli kai poltettu tai syösty jyrkänteeltä kuiluun.
* * * * *
Nukahdettuani hieman päivän ponnistusten jälkeen, herättivät minut yöllä 27 p. heinäkuuta vastaan tervetulleet vieraat, piirilääkäri Deutsch Torniosta ja hänen seuralaisensa, kaksi kasvitieteen harrastajaa, herrat Heikel ja Deutsch. Tohtori Deutsch matkusti järjestämässä rokotustointa täällä perimmäisessä Pohjolassa. Hän teki kuitenkin havaintoja kaikilla luonnontieteen aloilla. Sentähden, vaikka olinkin jo käynyt paikkakunnan korkeimmalla tunturilla, Rastekaissella, en voinut itseltäni kieltää huvia vieläkin tässä miellyttävässä seurassa käydä tällä Itä-Lapin valtavimmalla tunturilla, joka kohoaa 2,700 jalkaa merenpinnan ja 900 jalkaa puurajan yli. Täällä tapasimme useita tunturikasveja, joita ei löydy Suomessa muualla kuin Lapissa.
Mutta vieläkin korkeammalle, kuin missä tämä kurja kasvullisuus viihtyy, kohottaa tuo lappalaisten muinainen jumala otsansa. Sen alastomilta huipuilta, joilla ei tavata muuta kasvullisuutta kuin kurtistuneita sammalia, näkee pohjoisessa ja luoteessa mahtavan valtameren, sekä Tenojoen toisella puolella tuon alastomuudessaan muhkean Jeskaadam tunturin noin 3—4 penikulman päässä. Melkoisesti lähempänä on Rastekaissen kaksoissisar, Geinokaisse, jonka huippu kohoaa melkein yhtä korkealle merenpinnasta kuin Rastekaisse. Pitkin vuorten alastomia rinteitä valuu joukko vuoripuroja, joiden kohina auringon korkeimmillaan ollessa kuuluu kovemmin kuin toisina vuorokauden aikoina. Alempana niiden karut rannat pukeutuvat viheriäiseen, ja ne kiitävät sitten tuuheiden lehtojen läpi, tuhansien lintujen viserrellessä, kunnes vihdoin sukeltavat Tenojokeen. Ilma oli tyyni ja taivas selkeä. Linnut ja hyönteiset olivat nousseet aina puurajaan saakka, riemuitakseen ylänkömaan suvesta ja nauttiakseen sen alastomista vuorista ja laaksojen kauneudesta, kierrellessään vuoren rinteillä ja ikäänkuin ympäröiden sitä viheriöillä vöillä. Latjis- ja Porsanger-vuonot lepäsivät peilikirkkaina, Tenojoki kimalteli elohopeasuonena, joka milloin katosi kallioiden ja puiden taa, milloin taas ilmaantui kiiltävine pintoineen. Sekä Rastekaissen että Geinokaissen huiput ovat paksun soran ja kuutilokivien peitossa. Ja vaikka ei näy jäkäliä eikä ruohoa, tavataan kuitenkin porolaumojen jälkiä, porot kun lappalaisten sanojen mukaan pakenevat tänne poropaarmoilta suojaan.
Astumiseen pallon puoliskolle — siltähän näyttää Rastekaisse pohjoispuolelta — tarvitaan aikaa, kärsivällisyyttä ja hyviä voimia. Sillä sauva kourassa täytyy raataa eteenpäin kallioiden lomitse tai niiden ylitse, laaksojen, kunnaiden ja kiemurtelevien, osaksi kuivettuneiden, osaksi juoksevien purojen ja ojien poikki. Vuoren huipulla on pieni tasanko. Täältä silmäillessä seutua ei herää hymyilevän hempeyden vaan kunnioitusta herättävä ja juhlallinen tunnelma. Tälle tasangolle on pystytetty kolmesta päällekkäin ladotusta kivestä pylväs, muistoksi mainehikkaan kasvitieteilijän professori G. Wahlenbergin käynnistä täällä vuonna 1802. Kaksi samanlaatuista pylvästä ovat lappalaiset sittemmin pystyttäneet, toisen minun käyntini elokuun 18 p:nä 1822, ja toisen rovasti Deinbollin saman kuun 19 ja 20 p:nä käynnin johdosta. Hän oli minun kanssani sopinut yhtymisestä täällä elokuun 18 p:nä, mutta matka Latjivuonosta kävikin hitaammin kuin oli luultu, niin ettemme toisiamme kohdanneet täällä. Ikuista lunta ei tavata tällä tasangolla, sillä jo talvella myrsky lakaisee pois lumen suuremmaksi osaksi, ja loput sulaa ainakin heinäkuussa. Syyskuussa 1820, jolloin ensikerran aijoin astua vuoren huipulle, esti lumipyry sen. Silloin kuljin tunturilla useiden sylien paksun jään yli. Matkaoppaani hakkasi jäätä usean kyynärän syvyyteen. Noin korttelin syvällä huomattiin pieni railo, josta näkyi että jääkerros oli lisääntymässä ja karttui uusilla kerroksilla. Pari tänne eksynyttä perhosta oli ainoat elävät olennot täällä. Omituista oli nähdä pilvien, kun eivät jaksaneet nousta vuoren yli, sijoittuvan ikäänkuin lumivaippoina vuoren kylkiin, ja suuremmoista nähdä ja kuulla miten lumivyöryt ukkosen pauhinalla syöksyivät kuiluihin. Pieni lampi, jonka luona kävin elokuun 18 p:nä 1822, oli puoleksi jään peitossa, ja minulle sanottiin, ettei se puoli koskaan sula. Mutta sittenkin oli siinä kaloja, kuten tavallisesti pienimmissäkin tunturijärvissä, semmoisissakin, jotka suvilla kuivuvat. Kysymykseeni, kuinka on mahdollista että kaloja löytyy semmoisissa vesisäiliöissä, eivät lappalaiset tietäneet vastata muuta kuin, että niihin on kalanmätiä tuoneet vesi- ja muut linnut, ja että nuo pienet kalat olivat vain saman vuoden sikiöitä. Mutta kun minä näissä 6 à 8 tuumaisissa rauduissa — muita kaloja emme täällä nähneet — huomasin jotensakin lujan luurakenteen ja yhdessä mätiäkin, en voinut yhtyä lappalaisten mielipiteeseen, vaan luulen että ainakin osa kaloista on vanhempia, ja että näissä lätäköissä, jotka sitä paitsi joka talvi jäätyvät pohjaa myöten, kalat tunkeutuvat jonkun vesisuonen kautta vuoreen ja tulevat taas keväällä sieltä ulos. Ne olivatkin väriltään tummemmat kuin tavalliset tunturiraudut.
Tunturin juurella olivat lappalaiset muinoin palvelleet ilman jumalaa Saaraa eli Sahraa, jolla vielä tänäänkin luulevat olevan kyvyn saada aikaan myrskyä ja pyryjä, jos ken rohkenee mainita tämän hänelle pyhitetyn kallion nimeltään tai siitä puhua epäkunnioittavasti. Ja täälläkin, kuten monessa Suomen seudussa, jossa löytyy korkeita vuoria, mainitsee taru, että Rastekaissellakin on tavattu laivan köli. Oppaani luuli, että hänen vanhempi veljensä, jos hän olisi ollut oppaana, olisi voinut osoittaa minulle sen paikan, missä se vielä on nähtävänä. Lieneekö tämä tarina yhteydessä sen kanssa, että vuorilla, sillä korkeudella jossa nyt tavataan ainoastaan pitkin maata matelevia koivuja, voi, kuten minulle tapahtui v. 1822, noin 1700 à 1800 jalan korkeudessa tavata paksuja honganjuuria.
Elokuun 21 p:nä ystäväni lähtivät etelään, ja minä seurasin heitä Inariin suvijumalanpalvelusta pitämään. Ensi yösijamme saimme lappalaiskodassa, jonka ovi oli vain 1 1/2 kyynärää korkea, ja siellä saimme ankarasti taistella hyttysiä vastaan.
Kylläpä onkin Lapissa runsaasti hyönteisiä, joita kauniina suvipäivinä voi nähdä niin sakeassa, että ne, sananmukaisesti, pimentävät ilman. Sääsket ja paarmat ovat sekä ihmisille että elukoillekin tuskallisimmat. Siitä huolimatta odotetaan halulla niiden tuloa keväisin, ja kyllä niitä kauvemminkin pidettäisiin, sillä niiden tulo ennustaa suvea ja niiden lähtö syksyä. Poropaarma, ampiaisen kokoinen, kiusaa ainoastaan päiväpaisteessa niitä vastaan turvattomia poroja. Kun ilma on pilvinen, ei niistä tiedetä. Mutta heti kun aurinko paljastuu kuuluu niiden surina, ja yksi ainoa paarma riittää jo kauhistuttamaan koko porolauman. Niitä on kahta lajia. Toinen laskee munansa poron selkään, läpeen, jonka se takapuolessaan olevalla pistimellä kaivaa kullekin munalle erikseen. Toinen laji laskee munansa poron sieramiin. Näiden itikoiden kiusaamina porot pakenevat Jäämeren rannoille tai tunturivuorille, tahi myös ankarasti savuavien nuotiotulien ääreen. Paarmojen kiusaamina kotielukat laihtuvat, lehmät ehtyvät, ja karvaton iho ajettuu. Lappalainen niitä sietää, ylistäen suvea. Uutisasukas voitelee kasvonsa pikiöljyllä, kun sitä on, mutta hänkin on hyvillään niitä nähdessään; sillä niin kauvan kuin niiden surinaa kuuluu on hänellä hyvä heinäilma ja hyvän vuoden toivo.
Jouduttuamme Petsikkotunturille rupesi jo hämärtämään ja satelemaan, jonka tähden yövyimme tunturilla, ilman tulta, kun puita ei näkynyt. Yöllä kuitenkin selkisi, ja vaikka kosteus oli tunkeutunut ruumiiseen nousimme aamulla terveinä. Aamu oli viileä ja hyttyset olivat kadonneet. Tietä parhaiten tunteva lappalainen pantiin oppaaksi. Hänen jälessään piti meidän kulkea, ja muut lappalaiset seurasivat kummallakin puolellamme ja takanamme. Kaikki pitivät meistä huolta kuten silmäterästään, ja tulimme ajatelleeksi, että lappalaiset olivat meidät asettaneet kuten Ranskan kenraali Friant sotaväkensä Egyptin retkellä kun vihollinen äkkiarvaamatta hyökkäsi sen kimppuun ja hän kiireesti komensi: "Divisiona neliöön, aasit ja oppineet keskustaan", vaikka emme juuri tahtoneet lukeutua kumpaankaan lajiin. 24:nen päivän iltana saavuimme Martti Pietarinpoika Paadarin asuntoon. Hänen kotansa oli isompi kuin tavalliset kodat ja tuntui hyvältä siellä oleskeleminen. Ainoastaan kolme lasta oli kotona, kun vanhemmat olivat kalastamassa. Vanhin lapsi, 15 vuotias tyttö, otti meidät vierainaan vastaan. Hänen aitassaan ei ollut muuta kuin kuivaa kalaa. Joku verkko oli hänelle jätetty, ja niillä hän sai muutamia kaloja, joita hän pettuun sekoitettuina keitti velliksi. Paitsi 10 lammasta ei perheellä ollut yhtään elukkaa. Vaikka lähimpään naapuriin oli useita penikulmia, eikä tyttö ollut moneen viikkoon nähnyt muita ihmisiä kuin pienet siskonsa, oli hän iloinen ja puhelias, eikä pelännyt harvinaisia vieraitaan, kun hän tunsi minut. Kun häneltä kysyttiin oliko ikävä, piti hän sitä kummallisena kysymyksenä; mikä ikävä olisi, kun on kotonaan ja on ruokaa. Lähdimme taas matkaan. Mutta tohtori Deutsch oli vilustunut ja sairastui eräässä lappalaiskodassa. Hän vakuutti kuitenkin suoriutuvansa vuorokaudessa, ja saattoihan luottaakin niin taitavan lääkärin lausuntoon; mutta sangen levottomalta minusta tuntui, kun minun täytyi lähteä, joutuakseni määrättyyn kirkkokokoukseen ja jättäen siten sairaan ja hänen kumppaninsa. Inarissa tapasimme taas toisemme, tohtori kokonaan terveenä. Hän on kaiketikin ensimäinen lääkkeillä varustettu oppinut lääkäri, joka ikinä on ollut näillä seuduilla. Jokainen, joka luuli itsessään tuntuvan vähintäkin vammaa, tahtoi päästä hänen puheilleen. Mutta kun useimmat potivat leiniä ja luuvaloa — yhdessä oli pitaali — niin ei apu ollut mahdollinen. Hyvälle lääkärillemme, joka oli matkasta uupunut, olisi kyllä lepo ollut tarpeellinen, mutta lakkaamatta kulki vain avunetsijöitä. Säälien tohtoria annoin soittaa kelloja rukoukseen jo kello 9, vaikka muulloin soitetaan sunnuntain iltana vasta klo 10. Sen jälkeen kaikki lähtevät levolle. Tohtoriin, vaikkakin hän oli musikaalinen, vaikutti voimakkaasti Inarilaisten kirkkoveisuu. Hän sanoi siitä jo kuulleensa ennenkin, mutta ei ollut uskonut, että tämä luonnollinen kyky oli heillä niin suuri ja äänet niin kirkkaat ja taipuvaiset. Hän kuuli satoja ääniä ja hänestä se tuntui yhdeltä. Taide ei voisi, sanoi hän, saada sitä täydellisemmäksi ja sopusointuisemmaksi. Eikä hän laiminlyönyt yhtäkään rukoushetkeä Inarissa.
Kun lappalaiset tiistaina lähtivät, valmistautuivat rakkaat vieraanikin matkaan. Minä seurasin heitä Inarijärven yli Auveljoen suuhun, hedelmällisimpään paikkaan näillä seuduilla, joka sentähden on tärkeä kasvi- ja hyönteistieteiden tutkijoille. Täällä tapaa ensimäisiä kuusia, ja penikulman päässä kuusimetsät eivät enään ole harvinaisia. Vieraitteni piti täältä lähteä etelään. Minun täytyy jäädä, kaivaten. Tohtori laski lepäämään ja virvoitti itseänsä viinimarjoilla kuvitellen jo olevansa etelässä. Viinimarjat ja maamuuraimet eivät kuitenkaan joka vuosi kypsy, mutta tänä vuonna kypsyivät Utsjoellakin. Me nuoremmat lähdimme tarkastamaan seutua korkeammilta paikoilta. Jätimme siis tohtorin suloiseen lepoon ja mietelmiinsä ja nousimme läheiselle kukkulalle. Sieltä näimme ihanan Auveljoen laakson aina kaukaisiin tuntureihin saakka, joissa joen lähteetkin ovat; ja se kaunis paikka, johon olimme jättäneet tohtorin, näkyi nyt pienenä täplänä tuolla alhaalla. Taivasta tavoittelevat tunturit, joilla talvi ja kesä jo taistelivat, lähettivät meille silloin tällöin virvoittavan puuskan. Toisella puolella näkyi tuo suuri järvi lukemattomine saarineen. Joki, joka sillä puolen oli leveä ja virtasi tyynenä, tosin viljelemättömien mutta ruohoisten ja viljelykseen kelpaavien maiden halki, kapeni tunturien läheisyydessä, mutta siellä olivat rannat karuja. Laskeva aurinko pakotti meidät lähtemään paluumatkalle, ja tähtitaivas kimelsi jo kirkkaana, kun nousimme sille korkealle kunnaalle, jolla asui Tuomas Kyrö. Tämän uutisasukkaan vaiheet, jotka ovat kuvaavia monelle muullekin samanlaiselle, ovat tässä kirjassa jo laajemmin kerrotut.
Vihdoin löi se hetki, jolloin täytyi erota rakkaista vieraistani. Sydämelliset jäähyväiset sanottuansa, ja kun saattajat olivat nostaneet kantamuksensa selkäänsä, lähdettiin. Katselin herkeämättä niin kauvan kun heitä näkyi, mutta kun ei enään näkynyt muuta kuin korkeat hongat, ryhdyin minäkin alakuloisena jatkamaan matkaani pohjoiseen, ja saavuin Utsjoelle syyskuun 11 p:nä.
* * * * *
Olivathan vieraat, etenkin semmoiset kuin äskenmainitut, ylen harvinaisia. Mutta jokainenkin vaihtelu yksinäisyydessä pysyi kyllä mieluisassa muistossa.
Niinpä kun joulukuussa 1826 yksinäisyys tavallista raskaammin painoi mieltäni ja unettomuus yhä rasitti minua, muistin, että nyt, kuun 18 päivänä, kaikkialla Suomen kaupungeissa on juhlallinen valaistus Nikolainpäivän johdosta. Minulla oli satunnaisesti runsaasti kynttilöitä. Sekä päivän merkityksen johdosta, että nähdäkseni miltä äsken korjatut ja siistityt huoneeni näyttävät tavallista kirkkaammassa valaistuksessa, sytytin useita kynttilöitä, ja otin esille teekeittiöni, jota en isoon aikaan ollut käyttänyt.
En aavistanut että saapuisi vieraita. Mutta en ollut vielä juonut teetäni, ennenkun huone oli täynnä tuntemattomia ihmisiä, ja näin toisia liikkuvan ulkona mäellä, ikäänkuin olisivat noitumalla vuoren kätköistä nousseet. Ne olivat Norjan kalastaja-lappalaisia, jotka olivat matkalla ostamassa teuraseläimiä ja ajoporoja. Vaikka oli varsin tavallista, etteivät omat lappalaiset sivuuttaneet pappilaa, vaan poikkesivat minua tervehtimään, tapahtui ainoastaan harvoin että Norjan lappalaisia pysähtyi tänne, ellei niillä ollut yksityistä asiaa tahi toivat kirjeitä. Mutta paikkakunnalla tavaton valaistus huoneissani houkutteli heitä astumaan sisään, sillä he otaksuivat, että joku heidän tai meidän "suurmiehistämme", s.o. virkamies, oli saapunut luokseni, ja toivoivat sentähden saavansa kuulla uutisia. Vaikka tämä toivo pettikin, pitivät he tavattoman valaistuksen aiheen, kun sen heille ilmoitin, varsin luonnollisena. Sanoivat Ruijan kauppaloissa nähneensä mainioita valaistuksia kuninkaan nimipäivänä, ja samalla rupesivat ylistämään suurta ja mahtavaa hallitsijaani. Mutta niin komeata teekyökkiä eivät he olleet nähneet, ja halusivat tietää missä se oli valmistettu. Sanoin heille, että sen kotoperä oli Vienanjoen lähdepaikoilla, että se oli Ruijan turskalla ostettu Arkangelista, sieltä tuotu Vesisaareen, josta minä sen ostin poronlihalla. He ihmettelivät matkan pituutta, teollisuustaidon monenkaltaisuutta, muiden kansojen etevyyttä lappalaisiin verrattuina, ja olivat kovin innostuneet ja puheliaat, vaikka lappalainen tavallisesti on varsin vaitelias vieraiden virkamiesten parissa. Sillä sen, joka tahtoo tutustua lappalaisen oikeaan luonteeseen, täytyy "alentua" puhumaan hänen kanssaan hänen omalla kielellään ja ymmärtää perehtyä hänen puhe- ja ajatustapaansa. Ainoastaan siten hänet saa iloiseksi ja avomieliseksi.
Minäkin olin hyvilläni kun pitkän yksinäisyyden jälkeen sain puhella jonkun kanssa, ja pyysin sentähden muukalaisia juomaan teetä ja yöpymään. He riisuivatkin poronsa ja majoittuivat, mikäli tilaa riitti, palvelusväkeni luo, muut taas kirkkotupiin. He kertoivat minulle paljon siitä, mitä viime suurkäräjillä oli tehty Ruijan hyväksi, ketkä olivat olleet Ruijan edustajina, ja keitä aijottiin valita ensi suurkäräjille. Heidän mietteensä Ruijan hallinnosta, virastoista, papeista y.m., heidän lausuntonsa yleisistä asioista, Norjan menestyksestä, sen edistymisestä kalastuksessa ja kaupankäynnissä, osoittivat, että heissä oli paljon norjalaista isänmaallisuutta, vaikka olivatkin vähemmin perehtyneet moisiin kysymyksiin ja ilmaisivat vähemmän ylpeyttä kuin varsinainen norjalainen. Minä koko lailla ikävöin, kun nämä yksinkertaiset ja herttaiset muukalaiset seuraavana päivänä lähtivät — en tiedä minä vuorokauden aikana — sillä jo lokakuussa oli kelloni ponnin katkennut, eikä koko pitäjässä ollut toista kelloa, sillä nimismiehen oli niinikään epäkunnossa. Mutta hämärä oli, ja kun odotin valkenemista tuli vain pimeämpää.