XVI.
Eron hankkeita ja lopullinen ero Lapista.
Matkustaessa Lappiin, tuntuu vieraasta ikäänkuin tämä maa pakenisi matkustajan tieltä. Palatessani Inarista (1829), vietettyäni siellä joulun pyhät, kuten tavallista, johtui taas mieleeni tämä usein miettimäni ajatus. Ylväs kemiläinen pitää jo rovaniemeläistä, jopa omia seurakuntalaisiaankin Tervolassa, puolilappalaisina ja villi-ihmisinä. Rovaniemeläinen vuorostaan pitää semmoisina, ei yksistään kemijärveläisiä ja sodankyläläisiä, vaan myöskin Ounasjoen ja Kemihaaran kyläin asukkaita omassa pitäjässään. Ja Alaperän asukkaille, vaikka nämä asuvat ainoastaan muutaman virstan päässä Kemijärven pitäjän pohjoisrajasta, ja vaikka asumukset siellä ovat samanlaatuisia ja ilmanala sama kuin heidän naapureillansa Lapinrajan eteläpuolella, eivät nuo naapurit kumminkaan luule paremmin voivansa kostaa siitä että nämä nauttivat Lapinoikeuksia, kuin sanomalla heitä lappalaisiksi, ainakin milloin ei ole heistä kukaan saapuvilla. Molemmat polveutuvat kuitenkin Kemijärveltä siirtyneistä oululaisista, ja kummallakin on samat elämäntavat, paitsi sitä, että ne, jotka asuvat Lapin rajojen sisäpuolella, ovat saamattomampia ja laiskempia kuin toiset, siitä syystä että ne ovat kruununverosta vapaat. Näitä seikkoja tuntematon luulee kuitenkin, että Pohjanlahdesta on vain jokunen penikulma Lappiin, ja kun hän vihdoin saapuu varsinaiseen Lappiin, jossa tunturit alkavat, hän hämmästyksekseen huomaa, ettei hän sielläkään tapaa ihmisiä, jotka omaavat lappalaisnimityksen, sillä lappalaiset kutsuvat itseänsä "Saameiksi" eli Saamenkansaksi ja maatansa "Saamemaaksi".
Jotain samanlaatuista huomaa etelään matkustaessa. Kun saavut Utsjoelta eli Finmarkun tunturiseuduilta Inarin erämaihin, onnitellaan sinua siitä, että olet päässyt tunturien alastomilta kallioilta ja erämaista. Inarilainen, vaikka onkin niin köyhä, kertoo sittenkin tunturilappalaisten kurjista asunnoista, kertoo kuinka ne halkojen puutteessa lämmittävät kotaansa koivunrisuilla, joista ei synny lämmintä eikä valosi, ja kuinka myrsky ajaa lunta heidän telttoihinsa ja sammuttaa siellä tulen. Vaikkakin köyhempänä on toki täällä parempi elää metsän suojaamissa rakennuksissa, vakuuttaa hän.
Kyrön kylässä Ivalon varrella näkee jo kyllä paljon parempaa. Emäntä pyytää anteeksi, ettei hänellä ole kaikki niinkuin olla pitäisi. "Kyllä", sanoo hän, "on Jumalan lahjoja, vaikka ei osata niitä käyttää oikealla tavalla." Mutta isäntä muistuttaa siihen lyhyesti: "Tämä herra tulee paikkakunnalta, jossa on totuttu huonompaan". Ja hän vuorostaan puhuu Inarilaisten kylmistä pirteistä ja Utsjoen savuisista kodista, ja tyytyväisenä hän lausuu, ettei täällä ainakaan tarvitse vilua nähdä eikä joutua kinoksiin omassa asunnossaan. "Kylläkai siinä on perää", vastaa emäntä, "mutta kun tulee ihmisiin pitäisi olot olla ihmisten tavoin". "Mitä lappalaisista", hän vielä lisää: "Se on onneton kansa".
Sodankylän Sompion kylään on Kyröstä 13 penikulmaa. Siellä tuskin myönnetään lappalaisen olevan ihmisen ja siellä ylönkatsotaan Kyrön uutisasukkaita, vaikka ne sekä uskonnontiedossa että tavoissaan ja esiintymisessään ovat etevämmät sompiolaisia, jotka yleensä polveutuvat lappalaisista, kyröläiset pohjalaisista. Sen lisäksi kyröläinen, samoin kuin inarilainen yleensä, viikkokausin oleskelee kirkolla, muiden ihmisten parissa, ja saa siellä opetusta papilta. Kirkossa, Lapin ainoassa sivistyksen seminaarissa, sompiolainen ja kemikyläläinenkin käy pari kertaa vuodessa, mutta silloinkin vain jumalanpalveluksessa, jolloin hän kohta palaa kotia, ellei hän pidä parempana viipyä jonkun aikaa kapakassa.
Vaikka siis ei ole monta paikkakuntaa, jossa kansa myöntää olevansa lappalaisia, on Lappi kuitenkin avara maakunta; siksikin avara, etteivät eri osien asukkaat ole juuri missään tekemisissä toistensa kanssa. Ilmanalankin erilaisuus on tuntuva. Kuusamossa, joka suurimmaksi osaksi on napapiirin eteläpuolella, tavataan hyviä honkametsiä. Utsjoella sitä vastoin on vain aniharvassa metsää, ja sielläkin missä sitä on, on se pientä ja harvaa. Kelvollista rakennusainetta tavataan vain pitäjän eteläosassa. Kuusamosta ja Kittilästä on sitä vastoin tuotu kaupan suuria mastopuita. Siellä ja Sodankylässä on maanviljelys, ja varsinkin karjanhoito, tuottanut monelle varallisuutta. Siellä viljellään ohraa, jopa ruista, hamppua, perunaa ja kaaliakin, samalla menestyksellä kuin pohjois-Pohjanmaalla. Utsjoella ei ole koskaan vielä näitä kasveja viljelty menestyksellä. Siellä, kuten Inarissakin, on enimmäkseen vain vuoria, sora-, hiekka- ja nevamaita. Kittilässä sensijaan on kivettömiä peltoja ja niittyjä, ja pitkin joenrantaa hyviä viljelysmaita.
Utsjoen ja Inarin erottaa Lapinmaan muista pitäjistä laaja erämaa, jonka halki maanselkä kulkee, mutta ainoastaan Utsjoki on tähän aikaan yksinomaan lappalaisten hallussa. Ne suomalaiset ja ruotsalaiset, jotka ovat tunkeutuneet Utsjoelle saakka, ovat sulautuneet lappalaisiin. Muista pitäjistä, paitsi Utsjokea ja Inaria, ovat varsinaiset lappalaiset joko kokonaan hävinneet tai häviämässä, sillä uutisasukas turmelee porolaitumia.
Mutta jos eroa onkin ilmanalassa, niin on erotus pohjoisen ja eteläisen Lapin taloudellisessa suhteessa vieläkin suurempi. Inarissa ja Utsjoella lappalainen elää kalalla ja lihalla, jauhoja on sillä vähä, ja lisänä pettua. Jos kalansaalis on huono, siirtyy kalastajalappalainen toiselta järveltä toiselle. Porolappalainen on vieläkin liikkuvampi. Hän kulkee porolaumansa mukana ja viipyy tuskin viikkoakaan samassa paikassa. Hänelle porolauma tosin on turvallisempi elatuksenlähde kuin kala kalastajalappalaiselle. Mutta hänkin saattaa äkkiä joutua varallisuudesta kurjuuteen. Taudit, sudet ja liittyminen villipeuroihin tekevät lopun hänen karjastaan. Muinoin hänellä oli oikeus turvautua Jäämeren kultakaivoksiin, nimittäin kalastukseen siellä, mutta nyt ei enään. Etelä-Lapissa on leivällä suurempi merkitys. Talollinen siellä kylvää useita tynnyriä ja korjaa tavallisesti 5 — 6 jyvän. Kun hänellä lisäksi on karjaa, niin hänellä on sen tuotteita omiksi tarpeiksi, jopa myytäväksikin.
Pohjois-Lapissa ovat kulkumahdollisuudet huonommat kuin etelässä. Siellä kuljetaan talvella aina poroilla, etelässä hevosellakin. Suvella tapaa täällä järvien rannoilla asukkaita ja veneitä, nevoissa on ainakin porraspuita. Toista on Pohjois-Lapissa. Usein täytyy järviä kiertää, kun ei tapaa ihmisiä eikä ole venettä, jokien yli täytyy kahlata, tavallisesti koskipaikoissa, koska vesi niissä on matalin. Mutta tulee olla varuillaan, sillä kivet ovat liukkaita, ja jos kompastuu, niin kastuu, ja saattaapa virta vielä kulettaa syvemmille vesillekin. Talvellakin täytyy usein kulkea tunturipurojen yli. Laaksoissa tavataan jokia, joiden yli täytyy päästä. Milloin jää pettää, milloin taas on jäällä vettä niin, että se tunkee pulkkaan. Semmoista kyllä sattuu järvilläkin. Suvella taas täytyy kulkea taipaleita, jotka ovat yhtämittaisia kivikkoja, joissa jalat käyvät aroiksi. Mutta kaikista näistä huolimatta on sittenkin tärkeämpi yösijan hankkiminen. Maanselän eteläpuolella pääsee toki asuinhuoneeseen, joka, joskaan ei ole mukava, on kuitenkin lämmin. Ensi aikoina Lapissa ollessani, jolloin en tietänyt mitään kihdistä ja luuvalosta, oli kyllä hanki minulle mieluisampi yösija kuin Unarinperän, ja osaksi Sompion uutisasukkaitten haisevat pirtit. Mutta semmoisiakaan ei aina tapaa Utsjoella ja Inarissa. Siellä varsin usein täytyy yöpyä taivasalla. Eikä katonkaan suojassa mukavuudet ole suuria teltoissa ja kosteissa risuja turvekojuissa. Jos joutuukin hirsimajaan, joko autioon pirttiin tai lappalaisen asuntoon, ei niissäkään usein ole sen parempaa. Ainakin ovat lappalaisten asunnot huonommat kuin äsken mainittujen uutisasukasten, kuitenkin kilpaillen keskenään, kuka epämiellyttävässä hajussa ja syöpäläisissä pääsee voitolle. Talonpoikain ja uutisasukkaiden luona saa toki, paitsi suojaa, myös ruokaa ja vuodevaatteita. Utsjoella ja Inarissa on pakko kuljettaa niitä muassaan.
Yhden päivän sietää kyllä matkoillaan nahkapukua, mutta jos illalla ei ole tilaisuutta sitä riisua, ei se yöllä enään tunnu varsin miellyttävältä. Kun ei ole ajettua tietä, niinkuin usein sattuu, ei pääse montakaan penikulmaa päivässä. Pahan ilman ollessa täytyy useinkin pysyä yöpymispaikassa. Silloin saa kiittää onneansa jos ollaan metsässä tai sen läheisyydessä, tai jos löytää metsäkojun, vaikkapa lumen täyttämän. Milloin ei ole semmoistakaan suojaa, etsii lappalainen vuorirotkon tai tunturijyrkänteen, eikä hän siitä valita, kun semmoiseen suojaan lasketaan levolle ja herätään palellen tuulen yhä vinkuessa ja pyryn raivotessa. Kun nyt koettaa liikkeillä saavuttaa lämpöä, tuntuu ruumiissa epämiellyttävä syhy. Nuotiolla yhä lisääntyy syhyminen, varsinkin päässä ja otsassa. Kolmantena ja neljäntenä päivänä turkki käy yhä rasittavammaksi ja vihdoin sietämättömäksi. Jos sattuu lauhkea ilma, tuntuu suloiselta paljastaessaan päänsä ja pyyhkiessään kasvoiltaan hikipisarat ja lian. Kun ilma on ainakin siksi lämpöinen, että voi riisua turkin edes joksikin tunniksi päivässä, niin tuntuvat kyllä vaivat ja matkan rasitukset paljon vähemmin. Mutta suurintakin varovaisuutta käyttämällä ei ole mahdollista matkalla Inarista Sodankylään välttää syöpäläisten tunkeutumista vaatteisiin, jos ei ole viettänyt kaikki yönsä taivasalla tahi metsäpirteissä. Kun vihdoin saa riisua puvun, on se sanomattoman suloista.
* * * * *
Alakuloisuus alkoi minua Lapissa rasittaa; ei ainoastaan sielullisista syistä, vaikka olinhan täällä elänyt useita onnellisiakin vuosia, vaan ruumiillisestakin raihnaudesta. Ne rasitukset, joita olin kestänyt yllä kerrotuissa oloissa, olivat niin vaikuttaneet terveyteeni, ettei luonnostaan vahva ruumiini enään voinut vastustaa niiden seurauksia. Sairastuin kolmannen kerran Lapissa ollessani. Sairaus oli mielestäni siksi vakavaa laatua, etten uskonut enään, kun edelliset sairaudet olivat minua heikentäneet, voivani siitä suoriutua. Senverran kuitenkin toivuin, että saatoin lähteä tavalliselle talvimatkalleni Inariin, ja sieltä Ouluun lääkärin apua etsimään. Lähtöni tapahtui sillä edellytyksellä, etten enään parantuisi senkään verran, että voisin tulla takaisin vielä palvellakseni Lapissa. Kun siis otaksuin, etten enään saisi nähdä tätä kansaa, jota kymmenen vuotta olin pappina palvellut, ja jonka kanssa mielelläni olisin elämäni päivät viettänyt, jos ilmanala olisi ollut lauhkeampi eikä Lapin pitkä talviyö olisi liiaksi rasittanut mieltäni, lausuin jäähyväiset kuulijoilleni — kuten luulin viimeisen kerran.
Ero oli minulle tuskallinen, ja sitä se näytti olevan sanankuulijoillenikin. Lähtöpäiväni oli määrätty keskiviikoksi, ja vaikkei enään ollut mitään toimituksia tiistainakaan, jäi kuitenkin koko edellisen sunnuntain jumalanpalvelukseen kokoontunut rahvas odottamaan lähtöäni.
Kirkon kirjasto ja arkisto siirrettiin pappilasta kirkkoon, jotta se olisi siellä paremmassa turvassa. Lappalaisetkin pitivät näitä kirjoja ja asiapapereita kallisarvoisina ja harrastivat suuresti tätä siirtoa, kirkossa kun ei ikinä ole käynyt varkaita. Utsjoen kirkon arkisto olikin suuriarvoinen, sillä se sisälsi useita harvinaisia, Lapille tärkeitä asiakirjoja, jotka kuitenkin Utsjoen pappilan tulipalossa Huhtikuun 10 p:nä 1834 lienevät palaneet.
Jäähyväiset kestivät kauvan ja olivat vähän väsyttäviä. Jokainen tarttui käteeni eikä sitä hellittänyt ennenkun oli lausunut siunauksensa. Kun olin asettunut pulkkaan, kokoontui kansa ympärilleni ja vanha lukkari viritti vanhasta virsikirjasta virren n:o 335. Olin kiitollinen ja liikutettu tästä heidän ystävyydestään. Lukkari piti puheen, jossa hän toivotti minulle runsasta onnea, lopettaen sanoilla: "Ellette enään palaa tänne, älkää kuitenkaan lakatko meidän puolestamme rukoilemasta." Nyt luulinkin ainaiseksi eronneeni kansasta, jonka keskuudessa olin elänyt miehuudenikäni parhaan ajan, koskaan huomaamatta mitään vilppiä tai vastenmielisyyttä minua kohtaan, kansan keskuudessa, jota olin oppinut rakastamaan enkä koskaan lakkaa rakastamasta, ja jolla luullakseni oli yhtäläisiä tunteita minua kohtaan.
Ikävintä oli minusta se, etteivät lappalaiset uskaltaneet toivoa saavansa vastedes heidän kieltään osaavaa pappia. Sillä noin 70 vuotena ennen minun tuloani ei ollut heillä yhtäkään pappia, joka olisi tätä kieltä harrastanut, jonka tähden siihen aikaan kun lähetyssaarnaajia toimi Norjassa moni muutti sinne, koska Jumalan sanaa silloin siellä saarnattiin ja opetettiin lapinkielellä. Ikävintä oli heidän luulonsa, että korkea esivalta oli kieltänyt heidän kielisien kirjojen käyttämisen. Se heidän käsityksensä on anteeksi annettava. Lappalaiset ovat sitä mieltä, että ne virkamiehet, jotka silloin tällöin käyvät heidän luonansa, ovat läheisessä suhteessa hallitsijaan ja kuuluvat hänen neuvoskuntaansa, ja kontrahtiprovastia he pitävät miltei Kristuksen sijaisena maan päällä. Kun siis 1760 vuoden piispankäräjissä Kemissä ehdotettiin ja päätettiin, että lappalaisten, ja varsinkin heidän lastensa, tuli oppia suomea ja suomi oleva heidän opetuskielensä, niin ei saa oudoksua, että he pitivät kieltänsä vainottuna.
Kun piispa Mennander suostui tuohon ehdotukseen Lapin kielen syrjäyttämisestä oppikielen asemasta, tapahtui se kaiketikin siitä syystä, että tämä valistunut ja etevä mies oli asiassa saatettu harhaan. Tuo epäonnistunut yritys saada Utsjoen lappalaiset pakotetuiksi oppimaan suomea, on kuitenkin ollut uskonnonopetukselle sangen haitallinen, ja lukutaito on sentähden tähän aikaan huonompi kuin se oli 60-70 vuotta tätä ennen. Vuonna 1821 hylkäsi Turun tuomiokapituli niinikään ehdotuksen lapinkielen käyttämisestä opetuskielenä Utsjoella. Ja rovastinkäräjissä siellä ja Inarissa 1828 määräsi silloinen tarkastaja että lappalaisten piti 32 killingin sakon uhalla lapsiensa kanssa puhua suomea, ottamatta Inariin katsoen huomioon osasivatko kaikki vanhemmat tätä kieltä vai ei. Ihmisyystunne vaatii jokaista virkamiestä olemaan välinpitämätön tämmöisten määräysten suhteen.
Matkani sujui kaikin puolin suotuisasti. Ilmanala, joka niin usein oli minua täällä pahoin pidellyt, tahtoi kai nyt sääliä minua ja siten myös minussa vahvistaa kaipauksen tunteita paikkakuntaa kohtaan, jossa riittävästi palkattuna olin viettänyt useita onnellisia vuosia, ja jossa olisin vieläkin hyvin viihtynyt, kun vain ei ilmanalan kovuus olisi turmellut terveyttäni ja uhannut katkaista elämääni. Edeltäjistäni oli kirkkoherra Helander kuollut 38 vuoden ijässä, oltuansa Lapissa lähes 14 vuotta. Kuoleman oli aiheuttanut vilustuminen, sillä hän oli 5 vuorokautta oleskellut eksyksissä tuntureilla. Högman kuoli oltuansa 15 vuotta Utsjoen pastorina. Kirkkoherra Castrén ei kestänyt täyteen kolmea vuotta ja kuoli 32 vuoden ikäisenä. Toinen Castrén hoiti virkaa kolme kuukautta, sairastui, mutta pysyi kuitenkin virassa kunnes kuoli parhaassa miehuuden ijässä. Eräs Holmberg hoiti seurakuntaa jonkun aikaa, tuli kivuloiseksi ja kuoli 36 vuoden ijässä, muutamia vuosia poismuuttonsa jälkeen.
Poikkesin silloin jo virasta eronneen Högmanin luona. En tahtonut erota Lapista hänelle jäähyväisiä sanomatta. Sieltä saavuin Matti Aikion luo, joka mitä sydämellisimmällä tavalla otti minut vastaan, ja jossa sain oivallisen yömajan. Suuressa köyhyydessä oli Aikio alussa elänyt. Nyt hän kuitenkin oli verrattain siedettävissä oloissa, kun kalastus tuotti kohtalaisesti, vaimo oli kunnollinen, ja lapset työkuntoiset.
Hänen naapurinsa, Pietari Antinpoika Sauvan luona sain sitä vastoin nähdä köyhyyden koko alastomuudessaan. Vaimoineen ja pienine lapsineen hän edellisenä vuonna oli asettunut turvekojuun joen varrella. Kodissa ei ollut mitään ruokaa, vaikka järvi oli kalarikas; sillä hänellä ei ollut monta verkkoa ja nekin harvat huonoja. Jouluna olivat jo suven varat syödyt, mutta alistuen hän lausui: "Herra kai ei salli meidän nälkään kuolla, sillä hän pitää omistaan huolta. Mutta jos hänen tahtonsa olisi sellainen, on se kyllä meille hyödyksi". Ainoana lohdutuksena hänellä nyt oli tuulastus koskessa, silloin kun yöt olivat pimeät. Ja viimeisen toivonsa hän perusti ostamaansa puoleen leiviskään hamppuja, joista vaimo oli kehrännyt joltisia lankoja verkkojen kutomiseksi. Huono pyssy, kirves, tuura ja veitsi, siinä koko hänen omaisuutensa. Suotuisemmissa paikoissa tuskin voidaan käsittää kuinka vähällä Lapissa tullaan toimeen.
Kuusi penikulmaa matkustettuani saavuin taas lappalaiskotaan. Paikan ystävällinen isäntä valitti ettei hänellä ollut muuta syötävää kuin muuramia. Todeksi sen huomasi, kun näki kodan edessä suuren kasan pettua varten kuorittuja honkapölkkyjä. Tämä mies oli ainoa seurakunnassa, joka oli saanut raippavitsarangaistusta, jota hän oli kärsinyt poronvarkaudesta. Hän oli Inarin lukkarin poika ja kylävallesmannin vävy, molemmat arvossa pidettyjä miehiä. Isä ja appi olivat hänet tuoneet tuomarin eteen sanoen: "Me luovutamme tässä esivallan käsiin tuhlaajapojan, jota jumalanpelkoon kasvattamaan meidän kurituksemme ei ole riittänyt". Itse hän tunnusti rikoksensa, eikä hänestä sen koommin mitään pahaa ole kuulunut.
Kolmantena päivänä saavuin Inariin, jossa taas minut ystävällisin katsein vastaanotettiin. Suoritettuani parin viikon aikana tavalliset toimitukset, sanoin seurakuntalaisilleni jäähyväiset ja lähdin etelää kohti.
Vaikeudet Lapin matkoilla lukija jo tuntee kutakuinkin. Enontekijäistä lähestyessämme rupesi jo uutisasutuksen jälkiä näkymään. Pari penikulmaa Peltovuomasta olisi pitänyt syöttää poroja, mutta jo näkyi heinäpieleksiä; ja siitä tiesi, ettei paikalla enään ollut jäkäliä, sillä itsekäs uutisasukas polttaa jäkälät heinämaittensa ympäriltä karkoittaaksensa lappalaiset läheisyydestään. Siten hän hävittää metsämaan penikulmien laajuudelta, vaikka hän siten saa hankkia polttopuunsa varsin etäältä. Mutta hänellä on omat tarkoituksensa. Hiljainen, rauhaisa lappalainen, joka ketään loukkaamatta asuu poroineen kalarikkaan järven rannalla, josta hänen esi-isänsä monessa polvessa ovat hankkineet elatuksensa, tuottaa uutisasukkaassa kateutta. Ei onnistu aina saada häntä häädetyksi lain varjolla; mutta silloin uutisasukas sytyttää metsän ja hävittää porolaitumen, eikä lappalaiselle tule muu neuvoksi kuin etsiä uusi asuinpaikka.
Puoliyön aikaan saavuimme Peltovuomaan. Sanomattoman suloiselta tuntui astua lämpöiseen huoneeseen ja riisua lappalaisturkki, johon aina Inarista saakka olin kiireestä kantapäähän ollut käärittynä.
Ensimäinen uutisasukas asettui asumaan Peltovuomaan noin sata vuotta sitten. Hän oli suomalaislappalaista sekarotua, ja semmoinen on väestö siellä vieläkin. Kylässä pidetään 5 — 6 hevosta, noin 30 lehmää ja 80 lammasta. Ainoastaan ohraa kylvetään ja sekin harvoin tuleentuu. Voita vaihdetaan Norjassa jauhoihin. Melkoisia tuloja kylä saa viinanmyömisellä lappalaisille.
Kittilän Jokelan talossa tervehti minua vanha harmaahapsinen mies, sininen takki yllään ja Suomen talousseuran mitali rinnassa. Hän oli talon isäntä, ja kohteliaasti hän minut vei siistiin vierashuoneeseensa. Pöydällä oli komea hopeapikari, sekin saman talousseuran lahjoittama.
Tämä toimelias mies oli parhaassa ijässään luovuttanut talon vävylleen, itse muuttanut erämaahan ja siellä raivannut toisen talon toiselle vävylleen. Nuoren poikansa kanssa hän sitten siirtyi nykyiselle paikalleen, raivataksensa pojallensakin talon. Täällä hän likeisestä järvestä kaivoi ojan nevaa kohti, johon tulvavesi nyt vuotuisesti kokoaa mutaa. Siten hän on tästä talon läheisyydessä olevasta rämeisestä nevasta luonut niityn, josta hän korjaa sata kuormaa heinää. Hän oli sitä paitsi raivannut itselleen monta muuta niittyä, ja ruokki nyt talossaan paitsi hevosia, 20 nautaa ja 50 lammasta. Rakennuksetkin olivat hyvät.
Pikari oli täytetty viinalla. Kun häneltä kysyin, miten hänellä oli niin väkevää juomaa, vaikka viinanpoltto oli Lapissa kielletty, vastasi hän: "Kielto kyllä koskee kaikkia, paitsi pappia ja nimismiestä, mutta aina sitä sentään tipahtaa syrjäänkin. Sitä paitsi suuri voitto houkuttelee muitakin luvattomaan viinanpolttoon. Siihen käytetään hallanpanemaa viljaa ja se vaihdetaan jauhoihin, joista sitten pettuja lisäämällä valmistetaan leipää. Lappalaisilta saadaan poro muutamilla korttelilla viinaa, kun hän ensin on saatu päihtymään. Olisi tosin hyvä", sanoi hän, "jos esivalta joka meille antaa hyviä asetuksia, myös pitäisi huolta niiden noudattamisesta." Itse hän kielsi polttaneensa viinaa, eikä sanonut vastakaan polttavansa.
Seuraavana päivänä saavuin Kittilän pappilaan. Sikäläinen kappalainen Juho Nordberg oli minulle vanha tuttu, yhdessä meidät papiksikin vihittiin. Kappeli oli niin äskettäin perustettu, että kirkko vielä oli rakennuksen alaisena. Rappiolle joutunut ruununtila oli annettu virkataloksi kappalaiselle. Suuri, tavallinen savupirtti oli sisustettu asunnoksi ja aidattu neljäksi kamariksi. Kahta niistä lämmitettiin yhteisestä uunista, toiset kaksi olivat kylmiä ja käytettiin varastohuoneina. Tyytyväisenä eli täällä Nordberg vaimonsa ja 8 lapsensa kanssa, joista vanhin oli jo 10-vuotias. Toimeliaan vaimonsa avulla hän siitä huolimatta tuli toimeen mitättömällä, noin 400 markan palkalla.
Ilman mainittavia hankaluuksia saavuin Ouluun, josta, nautittuani kaikkea sitä hyväntahtoisuutta ja vierasvaraisuutta, josta tämän kaupungin asukkaat ovat tunnetut, lähdin Helsinkiin. Siellä, sekä osaksi Tallinnassa, käytin kylpyjä ja join terveysvesiä etevien lääkärien hoidon alaisena.
Lääkärini kyllä kielsi minua ajattelemastakaan palaamista Utsjoelle; mutta tätä neuvoa en voinut noudattaa, sillä en saanut viransijaista. Terveytenikin oli parempi kuin olin voinut toivoakaan, jonka tähden lähdin, Jumalan apuun turvaten, matkalle Helsingistä marraskuun 30 p:nä Utsjokea kohti. Lunta ei ollut, rattailla täytyi kulkea routaisella tiellä Mikkeliin asti, josta oli seurauksena, että sain sekä Orimattilassa että Hollolassa pahoinvoipana kitua kummassakin vuorokauden. Mikkelistä lähtien oli rekikeli, vaikka huono, ja yhtä jaksoa ajoin Ouluun. Mutta vasta joulukuun 18 p:nä sivuutin Lapin rajan; ja saavuin Kittilään samana päivänä, 19 p. joulukuuta, jolloin minun siellä tuli, välipuheen mukaan, tavata maaherra Stjernschantz. Kansa oli kutsuttu Kariniemeen neuvottelemaan maaherran kanssa paikkakunnan asioista. Kun hän ei osannut suomenkieltä eikä kruununpalvelijoita paikkakunnalla ollut, pyysi hän minua kielen ja paikkakunnan tuntijana, olemaan saapuvilla. Häntä ennen ei ollut yksikään maaherra käynyt Kittilässä, josta syystä kansa häntä tervehti ilolla, varsinkin kun hän esiintyi hyväntahtoisena ja kohteliaana.
Vaivaloisen matkan jälkeen pahassa ilmassa ja huonolla kelillä saavuin vasta joulupäivän aamuna Inariin, jossa kokoontunut kansa ilolla otti minut vastaan. Matkaamme oli melkoisesti hidastuttanut sekin, että pilvisen ilman tähden ajoimme harhaan, ja vasta sitten kun pilvet haihtuivat ja oppaamme näki Oaggun, — siksi sanovat lappalaiset Kalevan miekan tähteä — pääsimme oikealle uralle. Eipä ollut hauska tämä kiertomatka pyryilmassa ja 35 asteen pakkasessa. Väsymyksestä huolimatta suoritin jumalanpalveluksen tavallisessa järjestyksessä, ja joulukuun 28 p:nä lähdin Utsjoelle, vieläkin epäedullisemmissa oloissa kuin matkallani Inariin, jonka vuoksi saavuinkin kotiin vasta vuoden viimeisenä päivänä 1830.
Vastoin kaikkea otaksumistani olin siis taas täällä, ja ilolla tervehtivät minua ei ainoastaan lappalaiset, vaan vanha Kolderupkin, joka, samaan aikaan kuin minäkin, odottamatta saapui Puolmakista ja pysyi vieraanani tammikuun 8:teen päivään.
Täällä, kuten Inarissakin, oli kovat ajat. Nälkä ja puute nyt rasitti surkeasti paikkakuntaa. Samoin kuin vuonna 1829, oli nytkin lohen kalastus Tenossa ollut sangen huono. Riekkojakaan, tavallista hätävaraa, ei nyt ollut saatavissa. Kalastajalappalaisten ainoana, elatuskeinona oli susien raatelemien porojen kerääminen ja lihan kerjääminen porolappalaisilta, jotka ovatkin varsin anteliaat köyhille kalastajille. Onpa porolappalaisia, jotka, kun heidän laumansa on hyvin menestynyt, ovat vuosittain antaneet köyhille kalastajille toistakymmentä teurastusporoa melkein lahjaksi, tai velaksi. Norjan lappalaiset ovat rikkaampia, ja meillä ollessaan vieläkin anteliaampia. Inarilaisen ravinto on kyllä pääasiallisesti pettu, mutta siihen hän tarvitsee 1/6 tahi ainakin 1/12 lihaa, kalaa tai rasvaa, joka on voimana hänen pettuvellissään. Pelkästä petusta hän ajettuu, maha joutuu epäkuntoon, ja ellei semmoinen onneton saa apua, kuolee hän pian.
Porohoidolle ovat sudet aina suurimpana vaarana, mutta tänä vuonna (1831) oli niitä tavattoman runsaasti. Niiden aikaansaama vahinko ei toki riipu yksistään niiden lukuisuudesta, vaan myös lappalaisen valppaudesta laumansa kaitsemisessa. Tätä nykyä vilisee porolappalaisten luona viinanmyyjiä, osaksi oman maan kalastajalappalaisia, joiden kalansaalis on ollut huono, osaksi suomalaisia, jotka viinalla houkuttelevat porolappalaisilta suunnattoman joukon teurastusporoja. Kun sitten lappalainen häärii juomingeissa, laiminlyö hän karjansa. Kun susijoukon onnistuu pelottaa pois porolauma vartijansa luota, saattaa se yhtenä yönä tappaa 50, jopa 100 poroa. Jotkut lappalaiset ovat tänä talvena susien tappamina menettäneet yli 200 poroa. Arviolaskun mukaan ovat porolappalaiset Utsjoella menettäneet kaikkiaan noin 1,200 poroa.
Loppiaisena kaikki Utsjoen seurakuntalaiset taas olivat koossa kirkolla. Yöllä tammikuun 8:tta päivää vastaan nousi pohjoisesta niin kauhea myrsky, että senkaltaista harvoin sattuu tuntureillakaan. Huoneet rutisivat, malat pieksivät kattoja, mutta pahempia vaurioita ei kuitenkaan sattunut, kuin että jotkut lappalaiskojut tuntureilla luhistuivat. Korkeammista paikoista tuuli vei kaiken lumen, jota vastoin toisiin paikkoihin lumi kasaantui korkeiksi kinoksiksi, niin että esimerkiksi pappilan rakennuksen toisessa päässä oli niin korkea ja kova kinos, että sitä myöten saattoi astua talon kurkihirteen saakka.
Tammikuun 20 p:nä saapui luokseni lähellä asuva lautamies. Hän sanoi asiansa olevan kuulustella miten jaksoin. Mutta keskustelu, joka kesti klo 10:een illalla, koski kuitenkin kysymystä mitenkä olisi Utsjoen seurakunnan tilaa parannettava. Hän on ainoa lappalainen täällä, joka on käynyt Suomessa, aina Oulussa asti. "Nyt", sanoi hän, "me kalastamme useilla padoilla, jotkut vain 2—3 sylisillä, ja niissä kussakin on meidän oloihin nähden varsin kallis verkko. Muutoin tiedän omasta kokemuksestani varsin turmiolliseksi sen, että asetetaan sulkuja lähelle joen suuta"; ja syyt siihen hän laveasti selitti sekä esitti kalastusvälineiden parantamiskeinoja, jotka minunkin mielestäni olivat varsin huomiota ansaitsevia.
Tammikuun 23 p:nä olivat melkein kaikki Utsjoen lappalaiset kokoontuneet kirkolle. En ole ennen saarnannut moisessa pakkasessa — 45 asteessa. Alkoi rippikoulukin. Rippilapsia oli tavallista runsaammin, kaikkiaan 13. Olihan siinä huvia jos työtäkin. Koulua pidin salissani. Pakkasessa, joka kesti koko viikon, ei sitä voinut pitää lämpöisenä, ääneni lankesi, tunsin raukeutta, särkyä rinnassa, ja varsinkin öisin rasitti minua sietämätön yskä.
Siirsin sentähden koulunpidon kamariini, mutta vastusta siitä oli, ei yksistään minulle vaan lapsillekin. Jo ensi päivänä kahden tunnin aikana lapsista toinen toisensa perästä pyörtyi lattialle, kun eivät sietäneet 16 asteen lämpöä. Tahdoin siirtää heidät asuntoihinsa, mutta siihen heillä ei ollut halua. He heittäytyivät hangelle, hautoivat päätään lumella, vaikka oli 44 asteen pakkanen. 15 minuutin kuluttua lapset olivat taas reippaita, eikä yksikään heistä tässä pakkasessa saanut yskää. Helmikuun 5 p:nä rippikoulu lopetettiin. Raihnauteni sai minut alakuloiseksi, ja minua painosti alituinen pimeys, joka, kuten eräs valistunut kirjailija sanoo, saattaa ajatuksetkin pysähtymään. Seuraavana päivänä saapuivat tunturilappalaiset viettämään rukouspäivää kirkossa. Muassa oli heillä myöskin vakahaisia lapsia kasteen vahvistamista varten, sillä useimmat lapset Inarissa ja Utsjoella saavat hätäkasteen. Kirkkoväkeä oli runsaasti, ja ripilläkin käypiä 78 henkeä.
Helmikuun 8 päivänä sairastuin rinnan ja nivelten särkyyn. En jaksanutkaan, niinkuin aikomus oli, 9:nä p:nä lähteä Inariin. Kahteen viikkoon ei käynyt kukaan minua katsomassa, eikä unikaan, tuo ajankuluttaja, ollut minulle suotuisa. Vasta 19 p:nä voin käydä ulkona. Tämän kuun lopulla ja maaliskuun alussa pidettiin useita jumalanpalveluksia. Lähdin Inariin.
Maaliskuun 20 päivänä saapui runsaasti väkeä siellä kirkolle. Eräs matkustaja Sodankylästä toi mukanaan postin, jossa oli sanomalehtiä helmikuun 3 päivään saakka, mutta kun ensin oli virkatoimet suoritettavat, jäi postin lukeminen yöhön. Vihittiin neljä morsiusparia, ja noin k:lo 4:jän ajoissa alkoivat kestitsemiset. Tarjottiin keitettyä poronlihaa, "kakkua" (hiilillä paistettua leipää) ja voita. Nuori pariskunta ynnä likeiset sukulaiset pyytävät näihin tilaisuuksiin vieraita niin paljon kuin kojuun mahtuu. Viinaa tarjotaan morsiusparin puolesta, ja vieraat antavat lahjoja. Sitten kiitetään Jumalaa virrenveisuulla. Morsiusvuodetta ei laiteta, sillä nuoret vihityt näyttävät melkein ujostelevan toisiansa, jonka tähden morsiuspari useinkin viettää ensi yönsä hangella, kuten lukija jo edellisestä tietää.
Kohta pääsiäisen jälkeen lähdin Inarista, en kuitenkaan Utsjoelle vaan etelään. Jätin silloin viimeisen kerran Lapin, ja erosin kansasta, jonka puolelta aina olin saanut osakseni vilpitöntä hyväntahtoisuutta. Olin itsekseni vakavasti päättänyt, etten enää palaa. Sillä olin huomannut, että lääkärini varoitukset viime syksynä olivat täysin pätevät, ja ettei terveyteni enään sallinut minun palvella tätä hyvää kansaa täällä pohjoisessa. Tunsin itseni nöyrästi kiitolliseksi Jumalalle niistä monista onnellisista päivistä, jotka olin viettänyt täällä äärimmäisessä Pohjolassamme, siitä kokemuksesta ja erilaatuisten ihmisolojen tuntemisesta, jonka täällä olin saanut, ja siitä, että näin pitkänä aikana olin voinut säilyä hengissä. Sillä niillä matkoilla, joita kirkkoherra on velvollinen suorittamaan, niinkauvan kuin hän yksin hoitaa sekä Utsjoen että Inarin seurakuntia, hän aina on vaarassa ei ainoastaan menettää terveytensä, vaan vieläpä hukkuakin tai kuolla nälkään ja viluun.
Vaikka olinkin hyvilläni, jättäessäni nämä monessa suhteessa kovaosaiset seudut, erosin kuitenkin surulla ja vilpittömällä kaipuulla paikkakunnasta ja seurakuntalaisistani, joiden ystävyyden ja luottamuksen luulen voittaneeni; sillä jo ennen ja nytkin sain siitä monta todistusta sekä Inarissa että Utsjoella.
Säilyttäkööt rakkaat seurakuntalaisen! tuolla kaukaisessa pohjolassa kauvan yksinkertaiset tapansa, viattoman maailmankatsomuksensa ja hurskaan lapsenuskonsa. Sillä kun karu luonto ja kova ilmanala myöntävät heille ainoastaan niukkoja luonnonetuja, eivät he olojen kehittyessäkään muuten voi siellä onnellisina elää.
Kaikkivaltias heitä suojelkoon ja varjelkoon, sekä antakoon taivaan valkeuden loistaa kirkkaana heidän sydämissään ja luoda niihin enemmän lämpöä, kuin mitä luonnon valo suo heidän ruumiillensa.