III.
Lapin suurilla soilla, joilla vain rahkasammal kasvaa ja siellä ja täällä yksinäinen puu seisoa törröttää, siellä pakkanen tulee kirkkaana syysyönä, tulee varhain, kun muualla vielä luonto saa iloita valosta ja lämmöstä.
Ja pakkanen pyyhkäisee kylmällä kädellään pitkin suon pintaa ja jäähdyttää siinä uinuvan veden.
Kun aamu koittaa, onkin kova peite siinä, missä eilen vielä kimalteli vesi.
Mutta aurinko ei tahdo antaa suota pakkasen valtaan, se kokoo säteensä ja lämmittää maata.
Siellä, missä suo metsään liittyy, on lähteitä, joiden yli ei pakkasella ole mitään valtaa. Ne yhtyvät liittoon auringon kanssa, ja suon pintaa pitkin valuu vesi, koettaen sulattaa jäätä.
Mutta liian varhain tulee ilta, ja suo jää yöksi pakkasen valtaan.
Nauraen hiipii se pitkin suon pintaa ja kiinnittää jäälle tulleen veden omakseen.
Aamulla aurinko näkee, kuinka kaikki se, jolla se oli koettanut suota pelastaa, olikin tullut suon tuhoksi ja että jää on entistäkin vahvempaa.
Uudestaan käy päivä pakkasen kanssa taisteluun, uudelleen virtaa vesi hienona kalvona pitkin suon pintaa.
Mutta taas tulee yö, ja vesi jäätyy edellisen lisäksi.
Näin kuluu päiviä mielettömässä taistelussa.
Suo ei enää pääse vapaaksi jääpeitostaan, joka tulee yhä vahvemmaksi, painuu ruskeana lohkareena yhä syvemmälle suon sisään ja jäähdyttää kaiken, mikä siellä elää.
Vihdoin luopuu aurinko turhasta taistelustaan, ja suon yllä lepää pakkasen paksun paksu peitto, jonka alla kaikki on kuollutta.
Monen monta kyynärää ulottuu jäätä suon sisään.
Ja jää tarttuu puiden juuriin, se ulottuu rannallekin, jossa suo lujaksi maaksi muuttuu, ja siellä se sulkee syliinsä puiden juuret, jotka suosta ovat itselleen kosteutta etsineet.
Ja suo nukkuu pitkää talviuntaan.
Mutta kerran palaa valon ja lämmön valta taas, ja yö on kadonnut kahden päivän välistä. Aurinko heloittaa suolle ja tahtoo ottaa sen jälleen valtaansa, antaakseen sen iloita.
Hiljaa sulaa paksu jääkerros, niin hiljaa, että se ei näytä koskaan kokonaan haihtuvan.
Mutta kerran on suo kuitenkin jälleen vapaa, se tahtoo uudelleen iloita ja elää.
Silloin se näkee pakkasen aikaansaaman tuhon.
Liian kauan on se saanut pitää käsissään puiden arkoja juuria. Ne olisivat tarvinneet vain hituisen ilmaa jaksaaksensa tulla toimeen ja elääksensä talven yli.
Turha toivo, pakkanen on ne armottomasti tappanut.
Puu kaatuu suohon ja sammalkin on kuollutta.
Ja kun suo tahtoisi iloita edes niistä puista, jotka sen rannalla ovat, niin kuihtuneina nekin kaatuvat suon sivuun.
Mutta yksi kohta on jäänyt pakkasen vallasta vapaaksi, pienoinen tilkku suon keskellä. Siinä alkaa taas elämä herätä ja se levittää voimaansa kaikkialle.
Ja suo, joka ei silloin, kun sillä kaikki vielä oli, osannut täydellisesti iloita, se nyt riemuitsee tuosta tilkusta ja uskoo, että kerran siitä on vielä leviävä voimaa kaikkialle.
* * * * *
Nicolaus Olavinpoika Tavast oli synkkä ja harvapuheinen herra, jonka edessä kaikki vapisivat. Mitä hän määräsi, se oli täytettävä, mitä hän käski, sitä oli toteltava.
Hän oli ollut Hämeenlinnan voutina ja oli pelkoa ja vavistusta levittänyt kaikkialle kautta koko Hämeen, missä hän vain huovijoukkoineen liikkui veroja ottamassa.
Yhtä tyly kuin hän oli kansalle, yhtä tyly hän oli omaisilleenkin, lempeälle vaimolleen ja lapsilleen.
Kun vanha Gödeke Fincke pyysi hänen vanhinta tytärtään aviokseen, niin suostui Nicolaus siihen kysymättä, tiedustelematta, kenelle tytär oli sydämensä antanut.
Ensi kerran uskalsi lempeä Inkeri Yrjänäntytär nuhdella miestään ja pyytää, ettei tämä antaisi tytärtään vanhalle miehelle, mutta tyly oli se vastaus, jonka hän sai.
Ja niin vietettiin häät.
Katarina alistui kaikkeen.
Kuinka iloton on sen naisen elämä, joka varhain miehelään viedään ja synnyttää puolisolleen lapsia, ennenkuin hänessä itsessään on herännyt palava kaipaus lapsiin, ennenkuin hänellä on täysi tietoisuus siitä, että äidin tunne on jotain pyhää, joka pyytää täyttymiseensä tulla.
Hiljaisia olivat Katarinan lapset, alakuloisia, aivan kuin liian varhain elämään väsyneitä, Ja heidän silmänsä näyttivät kysyvän, miksi heidät oli tuotu maailmaan. He eivät osanneet leikkiä eivätkä nauraa, niin kuin muut lapset.
He olivat lapsia, joilla oli vanhuksen mieli.
Joulua oli Katarina ollut viettämässä veljensä Olavin luona Porkkalassa. Kun hänen kälynsä oli hellä lapsille, oli Katarina eräänä epätoivoisena hetkenä sanonut hänelle: Ota minun lapseni tänne sinun luoksesi, minä en niitä osaa hoitaa!
Käly oli siihen suostunut, ja niin olivat lapset jääneet sinne.
Monasti oli Katarina sanonut itselleen, että hän oli luonnoton äiti, että hänen olisi tullut rakastaa ja vaalia lapsiaan eikä heittää niitä vieraan huostaan. Mutta samalla hän tunnusti itselleen, että hän ei rakastanut lapsiaan kylliksi, että hän ei rakastanut niitä siksi, että ne olivat tuon vihatun miehen.
Niin, vihata hän oli alkanut miestään, sikäli kuin hän ei sitä tohtinut näyttää, vaan vapisi hänen edessään. Hän vihasi häntä siksi, että tämä oli tullut hallana hänen nuoreen elämäänsä ja oli sen autioittanut.
* * * * *
Kun Katarina saapui kotiaan, istui hän kauan ja liikkumattomana Poikon kartanossa.
Kaukaisena tulena oli onni hänelle välähtänyt tänään. Se oli tullut nyt vasta, kun kaikki oli jo myöhäistä, kun hän mielestään oli kadottanut jo kaiken mahdollisuuden iloita täydellisesti ja kokonaan.
Mutta onni oli kuitenkin lähellä. Se oli saavutettavissa.
Ensi kertaa Katarina huomasi ajattelevansa sitä, että hänen miehensä saattaisi kuolla.
Jos taivas sen sallisi, silloin hän voisi itselleen saada kaiken sen, mitä oli kerran kovin kauan sitten uneksinut, mitä hän oli odottanut: elämän miehen rinnalla, joka häntä rakastaisi ja jota hän rakastaisi.
Eikö hän siis ketään rakastanut?
Eikö omia lapsiaan?
Olihan hän ne palavalla tuskalla synnyttänyt maailmaan. Mutta kuinka hän saattaisi rakastaa noita lapsia, jotka olivat myöskin tuon miehen, jota hän vihasi ja kammosi?
Nyt oli vaara tullut hänen elämäänsä, hän tunsi sen vaaran niin suureksi, ettei hän sitä omin voimin voisi välttää.
Mutta kenen puoleen hän kääntyisi saadakseen tukea?
Puhuisiko veljelleen? Tämä ei häntä ymmärtäisi, sillä liian paljo oli hänessä isänsä tylyä ja armotonta luonnetta. Hän sanoisi: surmaa tunteesi!
Puhuisiko sisarelleen Elinalle? Tämäkin tulisi ja sanoisi: surmaa tunteesi!
Puhuisiko veljelleen Jenikselle, joka oli kaniikkina Turussa? Tämäkin sanoisi hänelle: surmaa tunteesi!
Kaikkialta tulisi hänelle armottomana sama vastaus.
Helppo heidän oli sanoa siten, heidän, joiden suonissa tuli jo oli sammunut. Mutta hänhän oli nuori, voimakas. Hän ei voinut;, ei tahtonut kaikesta luopua, ei ensi hetkellä. Hän tahtoi elämältä saada jotain. Hän ei tahtonut köyhänä lähteä pois.
Hän oli maailmaan luotu antamaan toiselle kaiken tunteensa. Ja kun se voima hänessä oli, täytyi hänen saada se toteuttaakin.
Ja jos hän kerran suuresti rakastaisi, niin eikö hänelle silloin taivaskin antaisi anteeksi?
Ajatus, joka jo kerran ennen oli hänellä ollut, heräsi uudelleen. Karata miehensä luota. Mutta minne hän menisi? Kuka ottaisi luokseen miehensä luota karanneen naisen? Kuka olisi armollinen hänelle? Ei kukaan.
Hän oli tuohon mieheen sidottu.
Kun tämä ajatus oli kerran ennen hänen sielussaan pitkät ajat elänyt, niin se lopulta jäädytti kaiken siellä. Ja viimein oli Tavastien ylpeä veri hänessä herännyt. Hän ei ainakaan tuolle miehelle, johon hän oli sidottu, näyttäisi, mitä hän kärsi. Ja silloin hän oli ottanut Viljaisten kartanon hoidon itselleen, ja siihen hän kulutti kaiken aikansa.
Katarina muisti isäänsä, joka vuosi sitten oli kuollut, tuota raudankovaa miestä, joka oli hänet kutsunut kuolinvuoteensa ääreen.
Silloin oli Katarina tuntenut olevansa samaa uhmailevaa heimoa kuin isänsäkin.
Vanha Tavast oli sanonut tyttärelleen:
— Elä koskaan usko mitään, mitä et täysin sydämin käsitä. Kirkko tahtoo sellaisen ihmisen tuhota, mutta koska sinulla on kultaa, niin ei se uskalla sitä tehdä. Siitäkin huomaat, että kirkkokin on vain valtio, ei mikään oppi ihmisten onnesta. Minä olen sinut naittanut vastoin tahtoasi. Anna se minulle anteeksi, sillä kuolinhetkelläni huomaan menetelleeni sinua kohtaan väärin. Sinä olet onneton, minä huomaan sen. Jos aviosi tulee sinulle raskaaksi, niin syrjäytä miehesi. Sen voit aina tehdä kullan avulla.
Kalpeana oli Katarina kuunnellut isänsä puhetta.
Surmata toinen ihminen, jotta itse saavuttaisi onnen? Olisiko hänen sielunsa niin voimakas, että hän jaksaisi sen jälkeen elää? Kun hän sitä ajatteli, täytyi hänen tunnustaa, että hän pelkäsi taivaan kostoa, että hän ei koskaan sitä saattaisi tehdä.
Mutta nyt tuo ajatus palasi houkuttelevana kiusaajana.
Saaristossa Aslaluodolla asui rosvojoukko. Tämän hän saattaisi palkata. Silloin ei kukaan siitä tietäisi. Kun hän vielä antaisi kirkolle suuret kartanot, jotta ikuiset ajat luettaisiin kuolinmessuja vainajan puolesta, niin olisihan kaikki sovitettu.
Voimakkaana tuli kiusaaja hänen luokseen. Nyt olisi se aika tullut, josta hänen isänsä oli puhunut, vapauden ja uuden onnen aika.
Ja kuitenkin. Hänellä oli poika, olento, jota hän ei koskaan ennen ollut hellyydellä ajatellut, mutta olihan se kuitenkin samaa verta kuin hänkin.
Hänen edessään Katarina ei tahtonut seisoa murhaajana.
Elämä oli sittenkin velvollisuutta eikä tunnetta.
Katarina meni huoneessaan olevan pyhänkuvan eteen polvilleen.
Hän tahtoi rukoilla. Mutta mitä? Sitäkö, että tuo tunne, joka hänessä nyt oli herännyt, kuolisi?
Ei, ei, hän ei kaikkea anna elämästään pois, ei kaikkea!
Jotain hänen täytyi saada pitää.
Vähitellen tuli suloinen rauha hänen ylitseen.
Miksi hän tuskalla taisteli, kun kaikki oli kuitenkin kääntyvä hyvin päin? Eihän kukaan voinut häntä kieltää rakastamasta tuota miestä, kun hän sitä ei tälle koskaan ilmaisisi.
Miksi hän ajatteli sitä, mitä hän itse saisi, kun hän saattoi niin paljon antaa. Antaa koko suuren tunteensa, antaa sen jakamattomana.
Ei hänen, ei kenenkään tarvinnut tietää, mitä hän tunsi.
Hän tahtoi olla kuin omenapuu, joka kukkii ja kantaa hedelmänsä kysymättä, tuleeko kukaan poimimaan ne.
Hän ei tietänyt, että tunne ei ole vain siinä, mitä me saamme, vaan siinä, mitä toinen meiltä vaatii suurena, pyhänä oikeutenaan.