NELJÄSTOISTA LUKU.
Jo aamulla kello yhdeksän oli Kalle lesken ovikelloa soittamassa.
Tapansa mukaan tuli leski itse avaamaan.
— Mitä te täällä teette? lausui hän äreällä äänellä.
Kalle katsoi häneen kirkkain silmin ja hymy huulillaan. Leski yskäisi, katsoi häneen pitkään, yskäisi uudelleen ja sanoi jo paljoa lempeämmällä äänellä:
— Tulkaa sitten sisään. Mutta rahoja minä en anna!
— Mitä siitä nyt enää puhutaan, sanoi Kalle ja astui eteiseen.
Riisuttuaan yltään hän loi katseen eteisen kivihiilikamiiniin ja lausui:
— Ellei olisi kesä, niin kysyisin, kuinka kamiini voi. Tietysti en uskalla kysyäkään, kuinka rouva voi.
— Minä voin hyvin. Olen saanut nuo kymmenentuhatta takaisin.
— Siitä minäkin olin aivan varma, sillä tiedän, että terävä silmänne aina kuitenkin huomaa, kelle on mentävä takuuseen, kelle ei.
— Paitsi teidän suhteenne. Siinä minä erehdyinkin.
He olivat astuneet saliin. Leski jatkoi:
— Arvaatte kai, minkä tähden minä olen täällä tänä päivänä?
Juhannusaattona!
— Tietysti kuulemassa, olemmeko me voineet hankkia rahoja mistään.
— Aivan oikein. Ja te tietysti ette ole sitä voineet tehdä.
— Emme.
— Ja tehdas joutuu pankille ja silloin liike menee huonosti.
— Siitä me molemmat olemme aivan samaa mieltä. Mutta rahanne te pelastatte.
— Niin, sen minä teen, mutta kuinka käy teidän?
— Me menetämme kaikki.
— Mutta ette ole vähääkään alakuloinen?
— Kun olen aivan kaiken parhaani tehnyt, niin miksi silloin surisin. Minä syljen hyppysiini ja alotan kiipeämisen uudelleen. Nyt minä osaankin sen tehdä paremmin kuin ennen.
Kalle huomasi, kuinka hänen persoonallinen lumouksensa alkoi vaikuttaa leskeen. Tämän silmät tulivat kirkkaiksi ja suuhun ilmestyi ystävällinen hymy.
— Minun on hyvin sääli teitä.
— Ei kannata, onhan maailmassa paljon säälittävämpiä. Minä olen nyt aivan onnellinen. Huomenna kuulutetaan tämä mies kotipitäjänsä kirkossa naimisiin erään palvelijattaren kanssa.
— Te? Palvelijattaren kanssa?
— Niin. Mitä kummaa siinä on? Hän on ehdottomasti minun arvoiseni. Minä en sen parempaa ihmistä saa elämääni kuin hän on. Mutta on siinä ollut vastuksiakin.
Ja sitten Kalle kertoi koko käyntinsä kotikylässään.
Leski kuunteli ja sanoi hetken vaiettuaan:
— Te olette viisas mies, kyllä te aina onnistutte. Ellei summa olisi niin suuri kuin kaksisataatuhatta…
— Oikeastaan kolme, sillä tuohan toukokuussa saamamme on lisänä…
— Niin, ellei summa olisi niin suuri, niin olisin mielelläni auttanut teitä jälleen pulasta.
— Kiitos siitä, sanoi Kalle. — Te olette sittenkin juuri sellainen kuin olen teistä ajatellut. Minä en ole teitä unohtanut ja olen tuonut senvuoksi teille piirustukset tuohon uuteen ojankaivuukoneeseen.
Lesken silmät välkehtivät. Hän oli Kallen mielestä sinä hetkenä jo kauniskin, niin palava innostus oli hänen kasvoillaan.
— Näyttäkää heti tänne!
Kalle nouti piirustukset eteisestä, ja sitten he yhdessä alkoivat niitä tutkia. Leski seurasi suurella innolla Kallen selityksiä, teki kysymyksiä, joista Kalle huomasi hänen ajatelleen tätä asiaa joka puolelta. Kun hän oli saanut kaikki kaipaamansa tiedot, katseli hän ainakin puolisen tuntia piirustuksia huultensa hiljaa jotain höpistessä. Sitten hän lausui:
— Kaikkea en tietysti voi arvostella nyt, sillä minun pitää kaikki ensin saada nähdä, mutta yhden virheen huomaan. Teillä lyövät nuo piilut aivan suoraan alas.
— Niin tekevät.
— Siitä tulee huono oja. Suo kuivuttuaan murtuu, ja helposti lohkee kappaleita ojaan, joka pian siis täyttyy.
— Nehän voidaan helposti muuttaa. Se ei ole enää mikään vaikeus. Huomautus oli hyvä. Minä voin varsin hyvin sovittaa niin, että piilujen asento voidaan aivan mielin määrin määrätä.
— Ja sitten toinen seikka. Kun turve ja sammal on nostettu ojan viereen, niin se muodostaa siihen tietysti aivan kuin vallin. Kun suo sitten alkaa kuivua, niin tämä painaa allaan olevia kerroksia ja lopulta kaikki on tasaista.
— Eikö se ole hyvä asia?
— En usko. Eihän tämä kone voi kulkea uudelleen samaa uomaa myöten, jos sitä olisi syvennettävä.
— Onko se tarpeellista? Sehän voidaan tehdä sitten ihmisvoimallakin, aina tarpeen mukaan.
— Kartanoni lähellä on suo, joka on kaksi kilometriä pitkä. Tahtoisin sen kuivattaa, kun se on ainainen hallanpesä. Jos nyt teen kaksi valtaojaa siihen, niin tulee siitä yhteensä neljätuhatta metriä. Mitä tämä kone tulisi maksamaan?
— Laskujeni mukaan noin viisituhatta!
— Mutta silloinhan minulle tuo ojitus tulee kalliimmaksi, kuin jos käytän ihmisvoimia.
— Mutta jäähän kone teille.
— Se on kyllä totta.
— Olette kai ajatellut sitä, että suosta täytyy voida johdattaa vesi jonnekin? Onko se sellaisella paikalla?
— On. Olen antanut lääninagronoomin mitata korkeudet. Mutta tämä kone yksinään ei vielä toimi. Siihen tarvitaan dynamo ja sen käyttäjä. Mitä ne tulevat maksamaan?
— En voi tarkkaan sanoa. Ehkä noin kolmekymmentäviisituhatta.
Tarvitaan hyvät koneet nimittäin.
— Te nyljette minut aivan! Minähän tuolla hinnalla voisin jo suon kuivata ja lannoittaakin. Minä en voi haaskata sillä tavoin rahaa.
Leski nousi ja käveli kiihkeänä huoneessa. Kalle oli aivan liikkumattomana paikallaan.
— Ellei hän nyt mene koukkuun, niin ei sitten koskaan, ajatteli hän.
Leski astui Kallen eteen.
— Kartanossani on pienen kosken rannalla turbiini, joka käyttää dynamoa. Se on neljäkymmentä hevosvoimaa. Minulla on valaistus siellä kaikkialla, navetassakin. Riittääkö sellainen dynamo?
— Varmasti. Voittehan sen siirtää kesällä muualle, kun kesällä ei kuitenkaan sähkövaloa tarvita.
— Ja sitten on minulla vanha lokomobiili, joka ennen käytti puimakoneita. Nyt käyttää sähkö niitä. Voiko sitä käyttää?
— Voi tietysti, ellei se ole joutunut epäkuntoon, ja pianhan sellainen yksinkertainen kone on korjattu.
— Te arvelette siis, että minä voisin siirrättää kaikki nuo laitteet toiseen paikkaan, suon laitaan, tätä konetta käyttämään.
— Epäilemättä.
Leski loi välkkyvät silmänsä Kalleen.
— Teidän täytyy tehdä tämä kone minulle!
— Piirustukset luovutan kyllä mielelläni, konetta en voi tehdä.
— Miksi ette? Ettekö tahdo?
— Minulla on tänään vielä kello kahteen asti konepaja, sen jälkeen ei minulla enää ole. Siihen asti en ennätä valmistaa konetta.
— Minun täytyy siis antaa muille tämä tehtäväksi?
— Niin, olkaa niin hyvä.
— Mutta ellei se toimikaan? Jos siinä on tehtävä korjauksia, niin kuka ne valmistaa?
— Kai se, joka koneen tekee. Hän huomaa kyllä silloin viat.
— Ne eivät huomaa mitään! Ei kukaan muu huomaa kuin te.
— Kiitos siitä, mutta sitä epäilen. Onhan asia niin yksinkertainen, kysyy vain huomiokykyä.
— Sitä ei ole ihmisillä yleensä. Teidät minä tarvitsen!
Hän liikkui tavattoman levottomana edestakaisin.
— Kolmesataatuhatta! Hirveää! Kolmesataatuhatta! Te tapatte minut aivan! sanoi hän.
— En minä vaadi mitään, tiedättehän sen. Leski vastasi kiivaasti:
— Mutta ettekö te sitten ymmärrä, että minä en voi elää rauhassa, jos tiedän, että minulla on nämä piirustukset, mutta en saa niitä käyttää, en saa konetta, jonka tarvitsen? Minähän tulen hulluksi näiden piirustusten kanssa. Minä rupean näkemään niistä unta, minä kadotan terveyteni, minä en osaa ajatella mitään muuta! Hyvä jumala! ettekö te nyt mistään voi hankkia itsellenne niin pientä summaa kuin kolmeasataatuhatta?
— Se ei ole minulle pieni. Olen koettanut kaikki keinot. Pankki tietää, että tehdas on hyvä, ja ottaa sen siis mielellään. Se kiristää meitä kaikin keinoin, ja kun tekin annoitte sille velkakirjan, niin se sai aivan voittamattomat valtit käsiinsä.
— Mutta jos minä peruutan sen, annan sen lainan seista.
— Kello kahteen en voi mistään hankkia rahoja. Olen haukkunut johtokunnan herrat suut silmät täyteen, he eivät suostu mihinkään lykkäykseen, vaikka kuinka pyytäisin. En minäkään suostuisi, jos saisin vasten naamaani sen, minkä heille annoin.
Kalle kertoi koko viimeisen pankissa-käyntinsä.
— Minä voisin antaa teille nuo puuttuvat rahat, jos te edes pyytäisitte niitä, mutta viime kerralla vaaditte ja nyt te ette näytä niitä haluavankaan. Niitä täytyy pyytää!
— Minä en osaa pyytää, sanoi Kalle tylysti.
Tämä kaikki tuntui hullunkuriselta oikuttelulta. Joko tuo nainen tahtoi antaa tai ei, mutta mitä hän keksi tuollaisia metkuja?
— Sanokaahan nyt, itsepäinen olento, että edes pyydätte niitä.
— No, minä pyydän sitten, sanoi Kalle vihaisesti.
— Herra jumala, mikä ääni! Mutta te sanoitte sittenkin sen.
Nyt Kallea jo nauratti. Konepaja oli pelastettu. Hän tarttui lesken käteen molemmin käsin ja lausui:
— Pyytää minä en osaa, mutta kiittää minä osaan. Ja sen teen koko sydämestäni!
Leski nyökkäsi hiljaa.
— Jos minulla olisi poika, niin tahtoisin, että hän olisi teidän kaltaisenne, noin itsepäinen, juuri noin itsepäinen!
Hän irroitti kätensä ja lausui:
— Mutta nyt on meidän saatava aamiaista, sillä sitten on mentävä pankkiin ja minun on päästävä kolmen junassa maalle kartanooni.
Pöytä oli katettu. Iloisesti puhellen he söivät.
— Mutta koneen täytyy olla valmiina viikon päästä, sanoi leski.
— Se on mahdotonta, vastasi Kalle. — Mutta kahden viikon päästä se on valmis. Minä panen miehet ylitöihin ja valvon itse kaiken.
— Tästä päivästä siis kahden viikon päästä se on suolla ja käy.
— On suolla ja käy!
Kun kaikki asiat olivat valmiit, niin leskeen tuli tuollainen vaihdos, joka ainoastaan naisissa on mahdollinen. Hän alkoi olla kovin imelä ja valmistautuessaan pankkiin menemään hän vakuutti, että hänen oli muutettava pukua. Kallea tämä harmitti, mutta hän koetti peittää kaiken hymyilyn taakse.
Vihdoinkin he olivat kadulla, leski hienona ja siten entistään hirveämmän näköisenä. Ensin hän meni pankista ottamaan pois tuon sadantuhannen markan velkakirjan. Hän ei selittänyt mitään johtokunnassa, hän vain tahtoi paperinsa takaisin. Sitten he molemmat menivät toiseen pankkiin nostamaan kaksisataatuhatta markkaa lesken talletustililtä.
— Onko se kuuden kuukauden irtisanomisella vai heti? kysyi virkailija.
— Minä tarvitsen heti.
— Silloin menee korkotappio.
Leski parkaisi niin, että Kallen täytyi nipistää häntä käsivarresta saadakseen hänet vaikenemaan.
— Älkää tehkö skandaalia! kuiskasi hän. Leski kirjoitti paperit ja nosti rahat.
Kalle olisi tahtonut heti lähteä järjestämään asioita, mutta leski vaati häntä seuraamaan häntä kotiaan asti ja tiellä hän kulki mahdollisimman hitaasti. Kalle oli aivan kuin tulisilla hiilillä. Leski tahtoi häntä tulemaan sisään juomaan kahvia, mutta silloin Kalle jo vastusti jyrkästi.
— No, sitten toinen kerta! sanoi leski. Kalle otti auton ja läksi konepajaan.
— Minulla on rahat! huusi hän Miettiselle ja sitten hän ryntäsi insinöörin luo.
— Tässä on rahat, kaksisataatuhatta, ja leski on ottanut takaisin velkakirjansa!
Insinööri ei jaksanut nousta tuoliltaan, hän aivan vapisi. Kalle taputti häntä ystävällisesti olalle ja virkkoi:
— Kas niin, hyvä veli, ilo on ihmeellinen asia, minäkin tiedän sen!
Istu täällä rauhassa, minä menen järjestämään kaiken.
Hän otti konttorin kassasta kaikki rahat, otti Miettisen mukaansa, jotta tämä nostaisi juoksevalta tililtä sen, mikä siellä oli.
Hän maksoi pankkiin kaikki velat. Kun korotkin olivat suoritetut, niin oli konepajalla jälellä ainoastaan parikymmentä tuhatta.
— Vähät nyt kaikesta, konepaja on sittenkin meidän! sanoi Miettinen.
Hänen kasvonsa aivan säteilivät ilosta, kun he tulivat kadulle.
— Kiitos siitä, että sanoitte meidän, lausui Kalle.
Hän meni kukkakauppaan, ensi kertaa eläissään, osti ruusuja kimpun ja seisoi asemasillalla odotellen leskeä kello kolmen junalle. Hän ojensi kukat hänelle ja sanoi:
— Pitäähän teilläkin olla juhannusiloa. Ottakaa tämä kukkaluuta!
Leski oli makea ja keimaileva. Kalle oli kuin kuumilla hiilillä. Hän hengähti helpotuksesta, kun juna läksi liikkeelle.
Juhannusaaton hän istui ojankaivuukoneen piirustusten ääressä.
— Riittäähän tämä hengen kokko minulle nyt! sanoi hän.
Seuraavana päivänä hän tapasi insinöörin. He olivat niin iloisia, että nauroivat ääneen toisensa nähdessään. Ja kun asiat olivat selvitetyt, lausui insinööri:
— Muista ajoissa hankkia itsellesi huoneisto, jos häät vietät kolmen viikon päästä.
— Minnekähän minä sen vaimoni olisinkaan vienyt, ellet olisi huomauttanut? sanoi Kalle nauraen. — Minä en koskaan tule ajatelleeksi tällaisia asioita.
— Siksi pitääkin minun pitää siitä huolta, sanoi, insinööri.
— Riittääköhän kymmenen huonetta?
— Kolme riittää. Sinun työhuoneesi, makuuhuone ja arkihuone, joka samalla on ruokailuhuone.
— Mutta jos tulee lisää väkeä.
— Siksi ennätät kyllä vuokrata uuden. Eihän vuokrasopimus sido kuin vuodeksi.
— Minä olen aivan sekaisin nykyään, minä puhun paljasta roskaa, minä en osaa kohta ajatellakaan enää.
— Ei se ole tarpeellistakaan vähään aikaan.
Kalle vuokrasi huoneiston, joka sattui olemaan vapaana, vaikka kesäkuu oli jo lähellä loppuaan. Kun hän sinne Mikon seurassa tuli, tuotettuaan entisestä asunnostaan kaiken sen, mikä oli hänen yksityistä omaisuuttaan, istui hän maalta tuomansa vanhan matkalaukun päälle keskelle tyhjää huonetta ja katseli ympärilleen:
— Täällä pitäisi kalustaa!
— Tietysti. Mutta onhan kaupungissa kauppoja, joista huonekaluja saa, sanoi Mikko.
— Niin, huonekaluja, tauluja, verhoja ja kaikenlaista muuta. Minä menen johonkin kauppaan ja käsken heitä sieltä tulemaan tänne ja ajamaan tavaraa seinien sisään. Sen he ymmärtävät paremmin kuin minä.
Kun hän tästä mainitsi insinöörille, niin tämä nauroi pitkän aikaa aivan katketakseen.
— Jos kauneusaistia pidetään naisen ominaisuutena, lausui hän naurusta päästyään, niin kyllä sitten sinä olet täydellinen mies. Muuta en voi sanoa.
— Minulla ei ole vielä ollut aikaa ajatella sellaista, kun vain huone on, jossa makaan. Täällähän minä työn teen. Mitä minun nyt pitää sitten oikeastaan tehdä?
— Kutsut morsiamesi tänne ja hän saa kaiken järjestää. Mitä iloa hänellä on kodista, jota hän ei ole saanut olla muodostamassa.
— Se on totta. Minä tahdonkin, että Alma on täällä.
Hän sähkötti Almalle. Tämä saapui parin päivän päästä. Kalle jätti hänen ja insinöörin toimeksi huoneiden sisustuksen. Hänellä oli täysi työ ojankaivuukoneen valmistamisessa.
Leski kävi kolmasti viikossa pajassa katsomassa ojankaivuukoneen valmistumista. Hän tuli sitä varten aina kartanostaan aamujunassa ja läksi päiväjunassa.
Kahden viikon päästä kone oli valmis ja viety paikalleen. Kalle valvoi kaikkia töitä. Hänen täytyi järjestää sähköasema, kokeilla dynamolla, valmistaa väliasemat suolle, joihin pääjohto tuli dynamosta ja niistä sitten kaapelia pitkin kaivuukoneeseen. Vasta kolmantena päivänä saatettiin kokeilla. Kone toimi puutteellisesti. Kalle palasi kaupunkiin ja valmisti siihen uusia osia kovalla kiireellä. Hän oli työpuvussa pajassa, kun insinööri tuli ja sanoi:
— Kai muistat, että kohta olet kolmannen kerran kuulutettu?
— Tietysti muistan. Oikeastaan sanoen, en muista. Entä sitten?
— Milloin pidät häät?
— Onko Alma täällä?
— On.
Kalle jätti työt hetkiseksi sikseen ja riensi morsiamensa luo.
— Niin, milloin ne häät ovat?
— Tavallisestihan ne ovat kolmannen kuulutuksen jälkeen, sanoi Alma.
Hän ei ollut nähnyt sulhastaan muuta kuin vilahdukselta, mutta hän oli rauhallinen, tiesihän hän, että Kallella oli tulinen kiire.
— Siis tietysti on meidänkin silloin, sanoi Kalle.
— Kun sinä et vain unohtaisi, että se siis on neljän päivän päästä.
— Enhän minä toki sellaista päivää unohda, sanoi Kalle nauraen.
— Ei sinusta taida tietää, lausui Alma. — Jos unohdat, niin lähetän hakemaan.
— No, minä vannon ja vakuutan, että olen silloin jo kahta tuntia ennen paikallani. Minä vannon sen, kuuletko, vannon oikein lujasti.
Alma hymyili ainoastaan. Kalle kiiruhti pajaan.
Seuraavana päivänä hän oli jo jälleen kartanossa kokeilemassa kaivuukoneella. Se toimi nyt. Mutta vielä oli järjestettävä se laite kuntoon, jonka avulla kone hiljalleen eteni suon laidasta toiseen. Viidentenä päivänä se oli valmis. Kone teki työtä, nosti vaivalloisesti kantoja pohjasta, halkoi turpeen ja heitti sen syrjään.
Leski oli haettanut itselleen suon laitaan tuolin ja pöydän. Hän eli siellä kaiket päivänsä. Hänelle tuotiin sinne ruokakin. Eräänä iltana kuuli vahti kovaa kirkunaa suolta. Leski oli tahtonut mennä liikkumattoman koneen luo ja oli vajoamassa suohon.
Kuudentena päivänä oli jo päästy muutamia metrejä, mutta kaikki sujui tavattoman hitaasti. Kalle tuotti siirrettävät ahjot ja miehiä pajasta sinne. Seitsemäntenä päivänä vauhti lisääntyi hiukan.
Kahdeksantena, joka oli hänen hääpäivänsä, oli hän itse konetta käyttämässä nähdäkseen, missä viat olivat.
Keskellä tulisinta kiirettä saapui insinööri työpaikalle. Hän juoksi suon laitaan ja huusi ja huitoi. Kalle huomasi hänet, seisautti koneen ja kysyi:
— No, mikä on hätänä?
— Ihminen, sinun hääsi ovat kahden tunnin päästä ja sinä olet täällä!
Kalle otti sukset, joiden avulla hän kulki suolla. Hän heitti työpuvun yltään pensaikossa ja riensi insinöörin luo.
— Alma oli sittenkin oikeassa. Minä unohdin sen. Ei kai hän ole suuttunut?
— Ei, hän nauraa sinulle.
— Naurakoon vaan, hän on niin kaunis, kun hän nauraa.
— Isäsi kiroilee.
— Hän kiroilee aina silloin, kun hän pitää minusta. Vai on isäkin tullut. Kuinka hän huomasikaan?
— Alma tietysti on hänelle ilmoittanut, sillä sinä et sitä olisi tehnyt. Ethän sinä kirjeitä kirjoita.
— En totisesti, ja sehän juuri on aina ollutkin minun onnettomuuteni, etten niitä osaa. Mennään siis.
Insinööri kuiskasi:
— Kutsuhan leski häihisi.
Kalle astui lesken luo, kumarsi ja sanoi:
— Tulkaahan meidän kanssamme, meillä on siellä kaupungissa pienet ilot.
— Hyvänen aika, menettekö te kesken kaiken sinne? Tänne te jäätte, koneen täytyy käydä hyvin ennen lähtöänne!
— Minä menen vain häihini. Minä tulen sitten takaisin. Tulkaahan tekin katsomaan, millainen minä olen papin edessä.
Kalle oli aivan täynnä pulppuilevaa elämäniloa seisoessaan lesken edessä. Se tarttui häneen. Juoksujalkaa he kolmisin menivät autoon ja sitten kiitämään Helsinkiä kohden.
Matkalla sanoi Kalle insinöörille:
— Missähän kunnossa se minun hännystakkini on?
— Hirveässä tietysti.
— Kai se päällä oikenee. Minä en ole sitä käyttänytkään sen jälkeen kuin oleskelin noiden hienojen naisten seurassa ja harvoin silloinkin.
— Kaikeksi onneksi Alma näyttää tuntevan jo sinut. Hän otti sen eilen esiin, ja se on nyt työhuoneessasi räätälin silittämänä ja vieressä kaikki muut juhlapuvun vehkeet.
He tulivat asuntoon, jonka Kalle vain pari kertaa vilkaisemalla oli nähnyt. Hän puki kiireesti hännystakin ylleen. Vasta papin edessä seisoessaan hän huomasi kätensä likaisiksi. Häveten hän veti kätensä nyrkkiin.
Vihkimisen jälkeen Alma kuiskasi hänelle:
— Pesehän kätesi, Kalle.
— No, työmiehen kädet ovat työmiehen kädet, ei niitä tarvitse hävetä!
Kun Kalle vieraitten mentyä oli Alman kanssa kahden, tarttui hän tämän olkapäihin ja lausui syvällä, miehekkäällä äänellään:
— Pidä minusta sellaisena kuin olen.
— Senhän minä teenkin.