I.
Elokuun kuutamo hopeoi vitkaan polveilevan, leveän Väinäjoen pintaa ja pani sen varsilla tuleentuneiden viljavainioiden avarat keltakentät salaperäisesti hohtamaan. Kaukana vainioiden rajalla kohoitti suuri liiviläiskorpi mustaa sahareunaansa ilmoille, ja keltahohteisen peltoalan vastakkaisella puolella piirsi tumma Ykskylän linna vankkoja ääriviivojaan himmeävaloiselle yötaivaalle.
Linnan asujamet olivat jo kaikki menneet levolle, paitsi vahdit, jotka unisina ja hitaasti kulkivat edestakaisin muureilla, silloin tällöin luoden katseen ympäristöön ja varsinkin liiviläiskorpeen päin, nähdäkseen hiipivätkö pakanat sen synkistä varjoista esille yölliselle hyökkäysretkelle.
— Voisimme hyvin panna maata ja nukkua yhtä makeasti kuin kalparitarit, sanoi vanha linnasoturi Herman nuoremmalle vartijatoverilleen.
— Hukka meidät perisi, jos pakanat maatessamme hyökkäisivät esille, huomautti nuorempi vartija Friedolf.
— Siitä ei ole vaaraa, väitti Herman, turvallisen näköisenä. Hän lisäsi:
— Onhan nyt pian elonleikkuun aika käsissä, ja liiviläiset varmaankin pysyvät levollisina, voidakseen rauhassa korjata elonsa.
Tämän sanottuaan hän haki itselleen istumapaikan muurin komerosta, johon asettui mukavasti torkkumaan.
Friedolf sitävastoin päätti rohkeasti taistella unta vastaan ja odottaa seuraavaan vahdinvaihetukseen. Sanoi vanha Herman mitä sanoi, niin ei koskaan voinut olla aivan turvissa kostonhimoisilta liiviläisiltä.
Ja Friedolf alkoi taas astua edestakaisin pitkin leveän muurin yläreunaa. Hänen säännöllisten askeleidensa vahva kaiku levisi yli avaran linnapihan ja aina yläpuutarhan perimpään sopukkaan. Siinä oli osaksi muuriin rakennettuna, osaksi ulkonevana puutarhaan päin maja, johon nuori liiviläinen Atso oli teljettynä sisään.
Hän kuuli selvästi muurinvartijan Friedolfin kaikuvat askeleet, itsekin hän kulki edestakaisin kopissaan, kun ei saanut rauhaa eikä unta. Hän oli siis taas vangittu; ja mitä pahaa hän oli tehnyt! Ei muuta kuin kieltäytynyt linnakappelissa syömästä noita pieniä leipiä ja juomasta viiniä. Miksi hän ei muuten olisi voinut siihen suostua, ellei niin syvästi olisi kammonnut tuota uutta taikaa, varsinkin kun linnan voimakas ja ilkeännäköinen ylipappi Westhard tuota salaperäistä ateriaa tarjosi. Tunsihan hän, Atso, jo tarpeeksi taikaa ruumiissaan, aina siitäperin kuin olivat hänet kastaneet. Tuo kristittyjen taika tuntui monasti vallan kuin polttavan hänen ruumistaan ja suoniaan, ja öisin, kun hän oli yksin, tuo poltto tuntui kahta vaikeammalta. Kunhan hän vaan olisi saanut sen verran vapautta, että olisi Väinäjoen viileissä aalloissa voinut huuhdella pois taian ruumiistaan! Silloin olisi ollut helpompi kestää vankinaolon raskasta taakkaa.
Pienestä muurin ristikkoikkunasta kuu siivilöitsi sisään vaalean leveän juovan, joka laskeutui poikittain suuriliuskaiselle permannolle ja olkivuoteelle. Atso katsoi ulos ikkunasta, ja kun hän näki edessään tutun ja rakkaan maiseman: Väinäjoen hopeapinnan, vainiot ja liiviläiskorven, alkoi kumean ja katkeran kaihon oas kalvaa hänen sisimpäänsä.
Vuoden hän jo siis oli ollut poissa kotimetsistään, mutta hänestä tuntui kuin hänen kahteenkymmeneen kesäänsä olisi karttunut toiset kaksikymmentä lisää. Sillä paljon outoa oli maailma hänelle täällä ulkopuolella kotikorpea näyttänyt, ja ylen kipeästi oli ikävä mieltä kalvanut.
Oliko isä sortunut siihen taisteluun, missä hän itse vangiksi joutui?
Vai oliko hän ainoastaan haavoittunut ja haavoistaan tointunut?
Kaukaa Väinäjoen rannalta kuului kahlaajalinnun huiluääni.
Atso muisti silloin selvästi miten ennen tuhoavaa taistelua oli Ervin kanssa istunut joen rannalla, korven turvallisessa lymypaikassa, miten oli silittänyt Ervin pehmeätä ruskeata tukkaa, katsonut hänen tummiin yönsyviin silmiinsä ja sanonut: Yhtä pysyvästi kuin Väinäjoen vesi mereen virtaa, yhtä hellästi kuin pyhä kuu öisin meille kumoittaa, tahdon sinua rakastaa. Ja jos jumalat suovat minun taistelusta palata, tarjoan isällesi kihlat.
Vieläkö Ervi Atsoa muisteli, oliko hänenkin lempensä vahva, vai oliko hän lahjoittanut lempensä toiselle, luullen Atson sotaan suistuneen?
Ja hänet valtasi äkkiä raju tarve päästä vapaaksi, syöksyä alas linnanmuurilta ja rientää kotimetsän synkeikköön. Levottomana hän mitteli kivipermantoa kuin jalo metsänotus, joka on ylipääsemättömään aitaukseen suljettu, ja joka kuitenkin lakkaamatta harhailee aitamasta toiseen löytääkseen läven, mistä voisi pujahtaa ulos vapauteen.
Viimein Atso väsyneenä istui olkivuoteen laidalle. Kuu loi ristikkoikkunasta valoaan hänen vaaleille hiuksilleen ja alakuloisille kasvoilleen. Hänen uskolliset sinisilmänsä tähystelivät kirkkaina yön hiljaista valaisijaa, hän ojensi voimakkaat käsivartensa sitä kohti ja rukoili:
— Armas, pyhä kuu, kumoita hänelle, hyväile hänen hiuksiansa ja kuiskaa hänelle terveiseni.
Vasta kun iltaruskon vaalennut juova yhtyi itäisen taivaan punoittavaan hohteeseen, Atso uupui olkivuoteelleen.