V LUKU.
"Kuolo siellä, kuolo täällä, kuolo vaanii kaikkialla."
Shelley.
Se oli jännittävä hetki. Ainoastaan vihollistensa viittauksista pakolaiset saattoivat päättää, mitä nämä aikoivat eikä se paljoa heille lohtua tuonut. Koko joukko oli kääntynyt jäljilleen takaisin ja turhaa oli toivoakaan, että tuli olisi johtanut heitä kauemmin harhaan. Jokainen hetki uhkasi ilmaista heidän piilopaikkansa, sillä villit näyttivät aikovan tutkia yhä tarkemmin joen rannan tästä alaspäin. Alituiseen tuli heidän asemansa yhä arveluttavammaksi, ja siksi Haukansilmä päätti viipymättä ryhtyä puolustustoimiin. Ilman pienintäkään ääntä hän sen vuoksi kutsui molemmat intiaanit ja Jasperin luoksensa ja kuiskaten puhui heille:
"Meidän täytyy olla valmiit taisteluun — muu ei auta. Niitä on vain kolme ja meitä viisi ja neljä meistä on ennenkin otellut noiden päännylkijä-petojen kanssa. Vesikoira, ota sinä tuo kuoleman näköiseksi maalattu herra; Chingackgook saa päällikön ja Nuolenpää pitää huolta tuosta nuorukaisesta. Mitään erehdystä ei saa tapahtua, sillä kaksi luotia samaan roistoon olisi liiallista tuhlausta, kun puolustettavana on kersantin oma tytär. Minä pysyn reservissä siltä varalta, että neljäs otus ilmestyisi tai jonkun käsi pettäisi. Missään tapauksessa ei saa ampua, ennenkuin minä annan luvan. Emme turhan vuoksi saa pyssynpaukkeella kutsua niitä metsästä kasaan. Jasper poikaseni, jos kuulet takanamme jokiäyräällä liikettä, niin ota heti kersantin tytär veneeseen ja laske Herran nimeen linnalle."
Tuskin oli Haukansilmä saanut ohjeensa annetuksi, kun vihollisten läheneminen lopetti kaiken äänen ja liikkeen. Joessa olevat irokeesit kulkivat verkalleen virran suuntaan tutkien tarkasti rantapensaat, kun taas lehtien kahina ja oksien ritinä ilmaisi sen peloittavan tosiasian, että uusi joukko oli maan puolelta tulossa ja pysähtyi rantatöyrylle juuri heidän kohdallaan. Istutettujen ja luonnon pensaitten välillä olivat vesat matalammat ja siitä aukosta molemmat joukot näkivät toisensa. Molemmat pysähtyivät, ja alkoi keskustelu, joka sananmukaisesti kävi pakolaisten pään yli. Mikään ei kuitenkaan oudolle ilmaissut heidän läsnäoloaan: tuntui vain, kuin tuulen henki olisi hieman voimakkaammin puhaltanut ja heilutellut norjimpia vesoja. Onneksi suuntautui molempien villijoukkueitten katse pensaitten yli — seisoivatpa he sitten vedessä tai rantapengermällä — eivätkä lehdet synnyttäneet vähintäkään epäluuloa. Keskustelu oli vakavaa ja hillittyä, niinkuin puhujat olisivat välttämättä tahtoneet salata sitä syrjäisten korvilta. Kieli oli murretta, jota molemmat intiaanit pensaissa ja Haukansilmä ymmärsivät. Vieläpä Jasperkin pääsi selville melkein kaikesta, mitä sanottiin.
"Vesi on huuhtonut jäljen näkymättömiin", sanoi joku alhaalta seisoen niin lähellä pakolaisten varustuksia, että olisi voinut ottaa käteensä lohiuistimen, joka oli Jasperin veneen pohjalla. "Se on pessyt sen niin, ettei yankeen koirakaan voisi sitä seurata."
"Kalpeanaamat ovat lähteneet rannasta veneillä", vastasi puhuja pengermältä.
"Se ei hyödytä. Sotilaittemme pyssyt joen alajuoksulla ovat varmat."
Haukansilmä katsoi Jasperiin kuullessaan nämä sanat ja puristi yhteen huulensa estääkseen hengityksensä kuulumasta.
"Katsokoot nuoret mieheni tarkasti, kuin heillä olisi kotkan silmät", sanoi vanhin joessa kahlaavista sotilaista. "Kokonaisen kuukauden olemme olleet sotatiellä emmekä ole saaneet kuin yhden ainoan päänahan. Niillä on neitonen mukana, ja jotkut sankareistamme tarvitsevat vaimon."
Onneksi Mabel ei tätä ymmärtänyt, mutta Jasper punastui, ja kasvoille kohosi raivokas ilme.
Villit lopettivat keskustelunsa ja piilossa-olijat kuulivat, miten pengermältä joukko poistui taivutellen hiljaa ja varovasti pensaita tieltään. Heidän puoleltaan siis vaara oli toistaiseksi ohi. Mutta vedessä olevat villit jäivät paikoilleen yhä tarkastellen rantoja ja heidän silmänsä kiilsivät maalauksen läpi kuin hehkuvat hiilet. Parin kolmen minuutin kuluttua nämäkin lähtivät liikkeelle hitaasti ja nuuskien askel askelelta, kuten koira, joka on kadottanut saaliin jäljet. Näin he kulkivat piilopaikan ohi, ja Haukansilmä hymyili äänettömällä ja sydämellisellä tavallaan, jonka erämaan vaaroissa oli oppinut. Mutta hänen riemunsa oli kuitenkin ennenaikainen, sillä viimeinen villi katsoi juuri sillä hetkellä taaksensa ja pysähtyi äkkiä. Hänen käytöksensä ja tuijottava katseensa ilmaisi sen tosiasian, että jokin keinotekoisissa pensaissa oli herättänyt hänen epäluuloansa.
Ehkäpä oli piilottuneitten onneksi, että sotilas, joka osoitti noin kauheita epäilyksen merkkejä, oli nuori ja hänen täytyi neuvokkuudellaan saavuttaa sotilasmaineensa. Vallan hyvin hän tajusi, että hänen täytyy osoittaa, mihin kykenee ja pelkäsi kauheasti sitä halveksimista, mitä toiset varmasti olisivat hänelle osoittaneet, jos hänen epäilyksensä olisivat olleet aiheettomat ja hälyytys turha. Virkkamatta mitään tovereilleen hän sen vuoksi kääntyi takaisin, ja kun toiset jatkoivat matkaansa, hän varovasti lähestyi pensaita, joihin hän lakkaamatta tuijotti kuin lumottuna. Muutamat istutettujen vesojen lehdistä olivat pikkuisen lakastuneet auringossa, ja intiaanin terävä silmä oli huomannut, ettei se ole aivan luonnollista. Villin harjaantunut ja terävä vaisto — joka sotatiellä pysyy horjumatta vireillä — sanoo hänelle, että mitättömältä näyttävät seikat johtavat hänet usein oikeille jäljille.
Luonnon antama merkki näytti niin vähäiseltä, ettei nuorukainen katsonut välttämättömäksi kutsua tovereitaan ottamaan selvää hänen keksinnöstään Jos hän todella löytäisi jotakin, tuottaisi se hänelle sitä suurempaa kunniaa, kun hän olisi voinut tehdä sen yksin. Ellei näkyisi mitään, hän pelastuisi pilkasta, jota nuori intiaani pelkää kuin kuolemaa. Kun kuitenkin oli syytä pelätä, että hänet saattaisi yllättää äkillinen vaara, joiden varalta metsien soturit ovat aina valmiina, hän lähestyi pensaita hitaasti ja varovasti. Sill'aikaa, kun hän lähestyi Haukansilmän pensaita voidakseen koskea niihin, olivat hänen toverinsa ehtineet viisi- tai kuusikymmentä kyynärää hänestä edelle.
Jännittävästä tilanteesta huolimatta katseli koko piilossa oleva joukko nuoren irokeesin ilmeitä, joissa vaihtelevat tunteet kuvastuivat. Ensin ilmeni toivo saada suorittaa jotakin erinomaista, johon ainoakaan hänen sukunsa jäsenistä ei ollut ennen häntä kyennyt. Se tuottaisi hänelle kunniaa, jonkalaista ei kukaan hänen iällään ole saavuttanut eipä edes suurinkaan sankari ensimmäisellä sotaretkellään; sitä seurasi epäilys, kun tuulenhenki näytti virottelevan lakastuneet lehdet uudestaan eloon. Siihen liittyi jännittävä pelko, että salainen vaara tässä saattaisi vaania häntä. Niin vähäisen muutoksen lämpö oli vaikuttanut vedessä olevien vesojen lehtiin, että kun irokeesi ulottui saamaan lehden käteensä, hän todellakin ajatteli erehtyneensä. Mutta kun ainoakaan mies, jonka epäilys on herännyt, ei jätä tutkimuksiansa kesken, ennenkuin huomaa epäilyksensä vääräksi, taivutti nuori soturi varovasti pensaita ja astui piilopaikkaan, jossa hän huomasi pakolaiset liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Hiljainen huudahdus ja kevyt askel takaisin. Mutta tuskin hänen terävä silmänsä oli keksinyt heidät ja äänensä ehtinyt kuulua, kun Chingackgook oli seisoallaan ja delawarelaisen sotakirves putosi hänen paljaaksi ajettuun kalloonsa. Suonenvedon tapaisesti irokeesi kohotti kätensä, horjahti taaksepäin ja kaatui veteen, jossa virta nielaisi hänen kuolonkouristuksessa hytkähtelevän ruumiinsa. Sukkelaan koetti delawarelainen tarttua hänen käteensä riistääksensä päänahan, mutta punertava vesi oli vielä sukkelampi ja iloisesti hypellen vei pois värähtelevän kuormansa.
Kaikki tämä tapahtui vähemmässä kuin minuutissa, niin äkkiä ja odottamatta, että tottumattomammat kuin Haukansilmä ja hänen metsänkävijä-toverinsa olisivat joutuneet ymmälle, kuinka nyt pelastua.
"Hetkeäkään ei ole hukata", kuiskasi Jasper taivuttaen varovasti pensaita sivulle. "Seuratkaa minun esimerkkiäni, herra Cap, jos tahdotte saada sisarentyttärenne turvaan. Te, Mabel, painukaa pitkäksenne veneen pohjalle."
Tuskin olivat sanat lausutut, kun hän jo tarttui kevyen veneensä kokkaan ja kuljetti sitä kahlaten ja Cap auttoi häntä perästä. He pysyttelivät niin likellä rantaa kuin suinkin koettaen päästä yläpuolellaan olevan niemen taa, jossa olisivat piilossa villien katseilta. Haukansilmän vene oli rannan puolella ja siksi hän pääsi viimeksi liikkeelle. Delawarelainen hypähti rannalle ja katosi metsään pitäen määrättynä velvollisuutenaan tarkata täältä päin vihollisten liikkeitä. Nuolenpää taas auttoi valkoista toveriaan seuraamaan Jasperia. Käden käänteessä tämä kaikki oli tehty. Mutta kun Haukansilmä saapui niemen ympäri kulkevaan virtaan, hän äkkiä tunsi veneensä keventyvän ja kun hän katsahti taaksensa, hän huomasi, että tuskaroora vaimoineen oli hänet jättänyt. Ajatus kavalluksesta iski hänen mieleensä, mutta nyt ei ollut aikaa pysähtyä, sillä hirveä valitushuuto alempaa ilmoitti, että nuoren irokeesin ruumis oli joutunut hänen ystäviensä kohdalle. Sitä seurasi pyssyn pamahdus. Silloin opas huomasi, että Jasper päästyään joen mutkaan, oli lähtenyt yli joen ja seisoen suorana veneessä meloi kaikin voimin, kun taas Cap perässä istuen reippaasti häntä auttoi. Katsetta seurasi ajatus ja teko, kuten aina rajaseudun soturilla. Hän juoksi veneen perälle, syöksi sen kaikin voimin virtaan samalla itse hypäten siihen pyrkien hänkin virran yli. Hän oli huomannut Mabelia uhkaavan vaaran ja pelastaakseen toiset hän itse asettui maalitauluksi varmasti arvaten, että villit kääntäisivät kaiken huomionsa häneen, koska hänen venheensä oli paljon alempana kuin toisten, sillä villien halu saada varmasti edes yksi päänahka on niin kiihkeä, että se tukahduttaa kaikki muut tunteet.
"Ohjaa ylöspäin, Jasper", huudahti jalo, sankarillinen opas johtaessaan pitkin, varmoin ja voimakkain aironvedoin venettään virran yli, "ohjaa vastavirtaan ja laske maihin noiden leppäpensaitten luona. Toimita kaikin mokomin kersantin tytär turvaan ja jätä mingopaholaiset Chingackgookille ja minulle."
Jasper vilautti melaansa merkiksi, että oli ymmärtänyt ja nyt paukkuivat pyssyt vimmatusti, kaikki tähdättyinä yksinäiseen mieheen, joka hätäilemättä meloi lähintä venettä.
"Tyhjentäkää vain pyssynne, kuten houkat ainakin", puheli Haukansilmä, joka pitkillä, yksinäisillä metsäretkillään oli oppinut puhelemaan yksin. "Ampukaa pyssynne tyhjiksi epävarmaan maaliin ja antakaa minulle aikaa lisätä kyynärä kyynärältä joessa välimatkaamme. En tahdo pilkata teitä, kuten delawarelainen tai mohikaani, sillä minun luonteeni on valkoihoisen eikä intiaanin, eikä kerskunta taistelussa sovi kristitylle sotilaalle. Päinvastoin tunnustan tässä itselleni, että te olette hieman parempia kuin kaupungin keikarit, jotka ampuvat puistojen satakieliä. Se oli hyvin tarkoitettu", hän sanoi kääntäen päätänsä syrjään, kun kuula kiskaisi tupsun hänen otsatukastaan, "mutta luoti, joka sattuu tuuman verran maalistaan harhaan, olisi parempi jättää ampumatta. — Hyvin tehty, Jasper! Kersantin suloinen lapsonen täytyy saada turvaan, vaikka me siinä menettäisimme päänahkamme."
Nyt Haukansilmä oli saapunut keskelle jokea ja melkein vihollistensa tasalle, kun taas toinen vene Jasperin ja Capin taitavalla ohjauksella oli ihan saapumassa toiselle rannalle juuri sille kohdalle, johon oli neuvottu. Vanha merimies näytteli nyt osansa miehekkäästi, sillä hän oli taas joutunut omalle alalleen ja rakkaus sisarentyttäreen sai hänet unohtamaan oman itsensä. Nyt hän olisi ollut valmis ampumaankin, vaikka hän oli saavuttanut kokemuksensa ja taitonsa aivan toisenlaisessa sodassa. Muutamia airon vetoja vielä, ja venhe työntyi pensaisiin. Mabel riensi Jasperin kanssa maihin ja ainakin toistaiseksi nämä kolme pakolaista olivat turvassa.
Paljon pahempi oli Haukansilmän asema: hänen jalo itseuhraavaisuutensa oli saattanut hänet mitä suurimpaan vaaraan, joka suureni hänen lähestyessään virran mukana vihollisiaan, sen takia, että metsään lähteneet villit palasivat vedessä-olevien ystäviensä luo. Oswego siltä kohdalta oli kaapelin levyinen ja koska pilkka oli keskellä jokea, oli se vain sadan kyynärän päässä ampujista, jotka lakkaamatta paukuttivat osaamatta kuitenkaan tähän heiluvaan maaliin.
Tässä kauhistuttavassa asemassa Haukansilmää saattoi auttaa vain hänen oma kekseliäisyytensä ja kestäväisyytensä. Hän tiesi, että hänen pelastuksensa riippui siitä, jaksoiko hän pysyä lakkaamatta liikkeessä, sillä kiinteään pilkkaan tältä väliltä olisi jokainen luoti sattunut. Pelkkä liikekään ei yksin riittänyt, sillä hänen vihollisensa, jotka olivat tottuneet osaamaan juoksevaan hirveen, olisivat kyllä osanneet häneenkin, jos hän olisi laskenut vain yhtäälle päin. Siksi hänen lakkaamatta täytyi muuttaa veneen suuntaa: hetken hän nuolen nopeudella laski virtaa alas ja jo seuraavana hetkenä käänsi veneen vinottain tai poikki joen toiselle rannalle. Onneksi eivät irokeesit voineet ladata pyssyänsä vedessä, ja kaikkialla joenäyräillä kasvavat pensaat estivät heitä aina näkemästä pakolaista, kun he nousivat maihin. Saatuaan kaikki vihollisensa pyssyt tyhjiksi Haukansilmä asiain näin ollen pääsi, laskien myötävirtaan ja vinosti toista rantaa kohti, melkoisen kauaksi, kun äkkiä ilmestyi uusi vaara, vaikkakaan ei ihan odottamatta: hän huomasi sen joukon, joka oli asetettu virran alemmalle juoksulle väijymään joen kulkijoita.
Ne olivat ne villit, joista toiset olivat lyhyen keskustelunsa aikana maininneet. Niitä oli luvultaan kymmenen, ja he olivat mitä ovelimmin valinneet paikan veristä tointansa varten. He olivat asettuneet ampumalinjaan siinä kohden, jossa virta voimakkaana syöksyi alas kallioitten ja hiekkasärkkien välitse. Haukansilmä näki, että ainoa kuljettavaksi sopiva uoma kulki ihan villien ohi ja jos hän nyt lähtisi siitä, seuraisi sitä ehdoton antautuminen tai kuolema. Koko hänen toivonsa oli nyt päästä länsirannalle, kun taas kaikki viholliset olivat itärannalla. Mutta se vaati enemmän kuin yhden miehen voimat ja koettaessaan päästä virran pyörteistä hän olisi vain hiljentänyt veneen vauhtia ja asettunut varmaksi maaliksi. Se oli kauhea hetki. Mutta silloin teki Haukansilmä äkkiä päätöksen, jonka heti päätti toteuttaa. Sen sijaan, että olisi koettanut päästä virran nielusta hän ohjasi kuohuisimpaan paikkaan, johon saavuttuaan hän koppasi käteensä pyssynsä ja ampumatarve-laukun ja hyppäsi veteen alkaen kahlata kalliolta toiselle länsirantaa kohden. Kevyt vene kiisi nyt virran pyörteisiin tarttuen kallioihin, joista aalto heitti sen kumoon. Se täyttyi vedellä, mutta tyhjentyi taas, kunnes virta vei sen rantaan vain muutamien kyynärien päähän siitä, mihin villit olivat asettuneet.
Tämä toki ei ollut pelastanut Haukansilmää kokonaan vaarasta. Ensi hetkenä villit kyllä ihailivat hänen rohkeuttansa ja taitoansa, joille ominaisuuksille kaikki intiaanit antavat mitä suurimman arvon, ja pysyivät toimettomina, mutta halu saada kostaa ja kauan himoittu voitonmerkki herätti heidät pian entistä kiihkeämpään toimintaan. Pyssyt paukahtelivat, ja veden kohinasta huolimatta hän saattoi kuulla luotien viheltelyn päänsä ympärillä. Mutta tästä välittämättä hän taivalsi eteenpäin, aivan kuin hän olisi ollut haavoittumaton, ja ihme kyllä, hänen nahassaan ei ollut naarmuakaan, vaikka hänen metsästäjä-pukunsa oli täynnä reikiä.
Monessa kohden Haukansilmän täytyi kahlata vedessä kainaloita myöten, jolloin hän piti pyssynsä ja ampumatarpeensa ylhäällä säilyttääkseen ne kuivina. Mutta tällainen kulku alkoi häntä väsyttää ja siksi hän suuresti ilostui, kun pääsi pienelle kalliolle, joka kohosi niin ylös, että sen korkein kohta oli kuiva. Tälle hän asetti ruutisarvensa ja sen takana hän sai ruumiilleen jonkinlaisen suojan. Länsirannalle tästä oli vain viitisenkymmentä askelta, mutta siinä kulki syvä, voimakas virta ja pian hän huomasi, ettei yli voinut päästä muuten kuin uimalla.
Nyt lopettivat intiaanit hetkeksi ampumisen ja kerääntyivät veneen luo, ja kun he huomasivat, että mela vielä oli jäljellä, he valmistautuivat menemään virran yli.
"Haukansilmä!" kuului ääni länsirannan pensaikosta, "Haukansilmä!"
"Mitäs tahdot, Jasper?"
"Älä hätäile, ystävät ovat lähellä eikä ainoakaan mingo pääse joen yli saamatta palkintoa rohkeudestaan. Eikö sinun olisi paras jättää pyssyä sinne kalliolle ja uida tänne meidän luoksemme, ennenkuin nuo riiviöt pääsevät luoksesi?"
"Oikea metsästäjä ei luovu koskaan aseestaan, niin kauan kuin hänellä on ruutia sarvessaan ja luoteja kukkarossaan. En ole tänään vielä koskenut liipasimeen, Vesikoira, enkä voi sietää ajatusta, että olen ollut noiden lurjusten kanssa tekemisissä antamatta mitään muistoa itsestäni. Vesi ei vahingoita minua, vaikkapa seisonkin siinä vähän kauemmin. Tuolla näen niiden ryökäleiden joukossa Nuolenpää-roistonkin ja tekee mieleni lähettää hänelle palkka, jonka hän on niin rehellisesti ansainnut. Et suinkaan liene tuonut kersantin tytärtä tänne ampumalinjoille, Jasper?"
"Toistaiseksi hän on turvassa, vaikka kaikki riippuukin siitä, voimmeko pitää joen vihollistemme ja itsemme välillä. Nyt ne tietävät meidän voimamme ja epäilemättä koettavat päästä yli, kun taas toiset jäävät tuolle puolen."
"Tämä soutukilpailu koskee paremmin sinua, poika, kuin minua, vaikka minäkin voin käytellä airoja ainakin yhtä hyvin kuin parhainkin mingo. Jos ne tulevat yli virran alapuolelta, miksi me emme voi soutaa yli virran yläpuolelta suvantoa pitkin ja pitää yhä välkkyvää vettä välillämme?"
"Siksi, kuten jo sanoin, että he jättävät osan joukostaan toiselle rannalle, ja sitäpaitsi, Haukansilmä, tahtoisitko sinä tuoda Mabelin irokeesien maalitauluksi?"
"Kersantin tytär täytyy saada varmaan turvaan", vastasi opas ponnekkaasti. "Olet oikeassa, Jasper, hänellä ei ole mitään syytä asettaa suloisia kasvojaan ja hentoa varttansa mingojen pyssyn ruoaksi. Mitä me voimme tehdä? Heidät täytyy estää yli tulemasta tuntiin tai pariin, ja sitten pimeän tultua me kyllä tahdomme parhaamme mukaan koettaa pelastaa kersantin tyttären."
"Olen aivan samaa mieltä, jos me vain kykenemme siihen."
"Jumala on kanssamme, poika — Jumala on kanssamme, ja järjetöntä on otaksua, että kersantin tyttären kaltaisen olennon kohtalo voisi johtaa hänet noiden hirtehisten rääkättäväksi. Tietääkseni ei ole putousten ja linnan välillä ainoatakaan muuta alusta kuin meidän veneemme, ja luulisinpa käyvän yli punanahkojen ymmärryksen tulla tänne, kun vahdissa on kaksi sellaista pyssyä kuin sinun ja minun. En tahdo ylvästellä, mutta koko rajaseutuhan tietää, että lentävään ilmojen kotkaankin niiden kuula sattuu."
"Sinun taitosi, Haukansilmä, tunnetaan lähellä ja kaukana, mutta pyssyn lataaminen vie aikaa, etkä sinä ole edes maalla, jossa voisit käyttää hyväksesi metsän antamaa suojaa. Luuletko, että pääsisit rannalle ja voisit säilyttää pyssysi kuivana, jos sinulla olisi meidän veneemme?"
"Voiko kotka lentää, Jasper?" kysyi toinen nauraen omalla tavallaan ja katsellen taaksensa. "Mutta tyhmää olisi sinun nyt lähteä vesille, sillä ne roistot valmistuvat taaskin räiskyttämään pyssyjänsä."
"Se kyllä voidaan tehdä kenenkään antautumatta vaaraan. Herra Cap meni veneelle ja heitti lehvän virtaan koetellakseen sen suuntaa. Kas, tuolla se jo tuleekin. Jos saat sen kiinni, seuraa vene heti perässä. Kaikissa tapauksissa, jos vene pääsisi ohitsesi, tuo pyörre sen minun luokseni."
Jasperin puhuessa lehvä tuli näkyville ja virran kiihtyvällä vauhdilla lekotteli kohti Haukansilmää, joka sieppasi sen kiinni juuri, kun se oli livahtamaisillaan ohi ja kohotti sen riemuiten ilmaan merkiksi, että yritys oli onnistunut. Cap ymmärsi merkin ja siinä paikassa vene oli työnnetty vesille ja lähetetty merimiehelle ominaisella huolella ja taidolla liikkeelle. Se kulki samaa tietä kuin oksakin ja hetkistä myöhemmin tarttui Haukansilmä kiinni sen laitaan.
"Siihen tarvittiin merimiehen taitoa", sanoi opas nauraen, "mutta teidän taitonne kuuluvatkin vesielämään samoin kuin minun metsänkäyntiin. Antaapa nyt mingojen mielin määrin paukutella pyssyjänsä, sillä nyt heillä on viimeinen tilaisuus ampua suojattomaan maaliin."
"Ei, laske kiireesti rantaan", sanoi Jasper innokkaasti, "eihän hyödytä mitään heittäytyä vaaraan."
"Minä haluan katsoa silmästä silmään vihollisiani, kuten mies", vastasi Haukansilmä ylpeästi. "Minä en ole punanahkainen, ja valkoihoisen tulee taistella avoimesti eikä pensaitten takaa."
"Entäs Mabel?"
"Totta, poikani, totta! Kersantin tytär täytyy pelastaa. Kuten sanot, hupsua ja poikamaista olisi antautua turhaan vaaraan. Luuletko, että vene voidaan piilottaa sinne, missä sinä nyt olet?"
"Ei epäilystä, anna tulla vain."
Haukansilmä työnnälti veneen vesille ja hetken kuluttua Jasper tarttui sen kokkaan. Piilottaakseen veneen ja saadakseen äyrämällä turvallisemman aseman ystävät katosivat metsään, jossa he sydämellisesti puristivat toistensa kättä ihan kuin olisivat pitkiä aikoja olleet erossa.
"Nyt saamme nähdä, Jasper, uskaltavatko mingot yrittää Oswegon yli, kun tietävät Pitkän Pyssyn olevan lähettyvillä. Sinä ehkä voit käyttää airoja, melaa ja purjeita paremmin kuin pyssyä, mutta sinulla on rohkea sydän ja tarkka käsi ja niihin voimme taistelussa paljon laskea."
"Mabel tapaa minut kyllä itsensä ja vihollistensa välillä", vastasi
Jasper vaatimattomasti.
"Ihan varmasti! Kersantin tytärtä täytyy puolustaa. Minä rakastan sinua, Jasper, sinun itsesi vuoksi ja vielä enemmän minä rakastan sinua sen vuoksi, että hädän hetkenä, jolloin tarvitset kaiken miehuutesi, ajattelet heikompiasi. Katso, Jasper! Kolme lurjuksista kiipeää todellakin veneeseen! Heidän varmasti täytyy uskoa, että olemme paenneet, muuten he eivät ikinä uskaltaisi lähteä suoraan surman suuhun."
Totta olikin, että irokeesit laittautuivat kulkemaan yli joen, sillä kun Haukansilmä ja hänen ystävänsä olivat täydellisesti piilossa, heidän vihollisensa alkoivat luulla, että he olivat paenneet. Se olikin ainoa keino, jota useimmat valkoihoiset olisivat käyttäneet. Mutta Mabel oli nyt sellaisten miesten turvissa, jotka tunsivat liian hyvin metsien sotatapoja voidakseen hylätä itse asiassa ainoan puolustusmahdollisuuden ja lähteä epävarmalle pakotielle.
Kuten Haukansilmä oli sanonut, kolme sotilasta asettui veneeseen, kaksi oli polvillaan pyssy poskella valmiina paukahuttamaan, jos vihollista näkyisi, ja kolmas seisoi suorana veneen perässä ja meloi. Näin he lähtivät rannasta vedettyään varovaisuuden vuoksi venettä ylöspäin niin kauaksi, että virta oli suhteellisesti tyyntä. Ilmeisesti se villi, joka melaa käytti, ei tehnyt sitä ensi kertaa, sillä pitkät, voimakkaat vedot panivat kevyen kaarnalevyn kiitämään veden pintaa kuin ilmojen lintu.
"Joko minä laukaisen?" kysyi Jasper vavisten halusta saada alkaa taistelun.
"Ei vielä, poika — ei vielä. Niitä on vain kolme, ja jos herra Cap voi käyttää niitä aseita, joita hän vyössään kantaa, me voimme antaa heidän tulla maihin, niin saamme veneemme takaisin."
"Entäs Mabel?"
"Ei pelkoa kersantin tyttären vuoksi. Hänhän on sanojesi mukaan piilossa ontossa kannossa orjantappurapensaitten sisässä. Jos on totta, että piilotit jäljet, kuten sanoit, niin saa se suloinen olento maata siellä kokonaisen kuukauden ja nauraa mingoille."
"Koskaan emme voi olla varmoja. Meidän olisi sittenkin pitänyt tuoda hänet lähemmä omaa piiloamme!"
"Mitä varten, Vesikoira? Asettaaksemme hänen sievän päänsä ja sykkivän sydämensä keskelle kuulasadetta? Ei, ei; hänellä on hyvä siellä, missä hän on, koska siellä on turvassa."
"Emme ole koskaan turvassa. Luulimme olevamme piilossa siellä, pensaitten sisässä ja nyt näet, että erehdyimme."
"Ja mingo-paholainen sai palkan rohkeudestaan, kuten nämäkin saavat."
Haukansilmän puhe katkesi, sillä kuului kova paukahdus, ja perässäoleva intiaani lensi korkealle ilmaan pudoten sieltä veteen ja vieden melan mukanaan. Pieni savupilvi leijaili hetken itärannalla olevien pensaitten yllä, mutta hajosi pian ilmaan.
"Se oli Suuren Käärmeen suhahdus!" huudahti Haukansilmä riemuiten. "Koskaan ei ole rohkeampi ja uskollisempi sydän sykkinyt delawarelaisen povessa. Hieman minua surettaa, että hän särki minun suunnitelmani, mutta eihän hän voinut tietää meidän asemaamme."
Tuskin oli vene menettänyt ohjaajansa, kun se valloillaan syöksyi kuohuvaan koskeen. Aivan avuttomina molemmat villit kilmuilivat hurjasti ympärilleen, mutta eivät mitenkään voineet luonnonvoimaa hallita. Chingackgookin onneksi melkein kaikkien irokeesien huomio oli kääntynyt niihin, jotka nyt veneessä odottivat viimeistä hetkeänsä, muuten hänen pakonsa olisi ollut ainakin vaikea, ellei mahdoton. Mutta ainoakaan vihollinen ei liikahtanut muuta kuin piilottuakseen johonkin, ja kaikkien silmät olivat tähdättyinä seikkailijoihin. Pikemmin kuin tämä on sanottu syöksyi vene, jonka pohjalle intiaanit asettuivat pitkin pituuttaan pitääkseen sen tasapainoa yllä, kuohuviin pyörteihin. Tämä luonnollinen varokeino ei heitä kuitenkaan auttanut, sillä kevyt vene tarttui kallioon ja pyörähtäessään ympäri heitti molemmat soturit veteen. Koskissa vesi ei ole koskaan kovin syvää lukuunottamatta niitä paikkoja, joihin se on uurtanut kanavia; mutta mihinkään eivät irokeesit voineet tarttua kiinni, vaikka heidän kätensä olivat vapaat, vaan heidän täytyi uiden ja kahlaten koettaa päästä ystäviensä luo rannalle. Vene pysähtyi kalliolle keskelle koskea, joten siitä ei kummallekaan puolueelle tällä hetkellä ollut vähintäkään hyötyä.
"Nyt on meidän vuoromme", huudahti Jasper, kun näki molempien intiaanien ilmestyvän suvannon reunaan. "Yläpuolella oleva vekkuli on minun, alapuolella sinun."
Niin oli nuorukainen innostunut tätä jännittävää näytöstä katsellessaan, että laukaisi kesken puheensa, mutta nähtävästi ihan turhaan, sillä molemmat pakolaiset heilauttivat halveksien käsiänsä. Haukansilmä ei vain ampunut.
"Ei, ei, Vesikoira", hän vastasi, "minä en vuodata verta ilman pakkoa, mutta tarpeen tullen minun luotini kyllä sattuu. Minä en rakasta mingoja, sillä olen liian paljon seurustellut delawarelaisten kanssa, jotka ovat heidän leppymättömiä ja luonnollisia vihollisiansa. Mutta minä en ammu ainoatakaan hurjimusta, ellen tiedä, että hänen kuolemastaan on jotakin hyötyä. Ei yksikään hirvi ole turhan vuoksi kaatunut minun luodistani. Eläen erämaissa enimmäkseen yksin Jumalansa kanssa oppii punnitsemaan asioita oikein. Yhden kuolema nykyisessä asemassamme riittää meille. Mahdollisesti tässä vielä sattuu tilaisuus, jolloin voi käyttää Pitkää Pyssyä Suuren Käärmeen hyväksi, joka on käyttäytynyt varomattomasti ilmaistessaan noille vaaniville paholaisille, että hän on heidän lähettyvillään. Niin totta kuin olen vaivainen syntinen hiipii nyt juuri tuolla yksi niistä kaatuneen puun suojassa luullen hyvänkin saaliin tapaavansa!"
Puhuessaan Haukansilmä osoitti sormellaan, ja Jasperin terävä silmä keksi heti, mitä toinen tarkoitti. Yksi vihollisen nuorista sotureista — palaen halusta saada kunnostautua aivan erinomaisesti — oli luikahtanut erilleen seurueestaan hiipien sinne päin, missä Chingackgook oli ollut piilossa. Delawarelainen oli nähtävästi huolimaton vihollistensa suhteen, sillä nuorukainen oli päässyt niin lähelle, että saattoi nähdä hänet. Tämän voi huomata irokeesin liikkeistä, vaikk'ei Chingackgookia näkynyt, sillä tämä valmistui juuri laukaisemaan. Koski oli Oswegon mutkassa muodostanut omituisen polven, niin että Chingackgook joutui melkoisen lähelle vihollisiansa, vaikka välimatka maata myöten oli useita satoja kyynäriä, ja sen vuoksi Haukansilmä ja Jasper saattoivat seurata tarkasti molempien toimia. Joen leveys tällä paikalla oli pari sataa kyynärää, ja jokseenkin yhtä kaukana oli hiipivä irokeesi luullusta saaliistansa.
"Suuri Käärme on varmasti jossain tuolla", huomautti Haukansilmä, joka ei hetkeksikään jättänyt vihollista silmistään, "ja hän liikkuu kovin huolettomasti, kun antaa mingo-lurjuksen, joka kaikesta päättäen on sangen verenhimoinen, tulla noin lähelleen."
"Katso", keskeytti Jasper, "tuolla on delawarelaisen ampuman intiaanin ruumis! Se on tarttunut kiveen, ja virta on nostanut pään veden pinnan yläpuolelle."
"Samantekevä, poika — samantekevä. Ihmisruumis ei ole paljoa parempi kuin ajelehtiva tukki, kun kerran siinä asuva henki on paennut. Tuo irokeesi ei enää ketään vahingoita. Mutta tuo toinen hiipivä roisto aikoo riistää päänahan minun parhaimmalta ja koetelluimmalta ystävältäni."
Haukansilmä keskeytti puheensa ja nostaen äkkiä tavattoman pitkän pyssynsä tähtäysasentoon hän samana hetkenä laukaisi. Toisella rannalla tähtäilevä irokeesi oli juuri laukaisemaisillaan, kun Pitkän Pyssyn turmiollinen viesti saapui. Hänen pyssynsä laukesi — totta kyllä —, mutta ilmaan, ja itse mies horjahti pensaikkoon ilmeisesti haavoittuneena ellei kuolleena.
"Tuo hiipivä lurjus itse pakotti minut tekemään näin", mutisi Haukansilmä asettaen pyssyn perän maahan ja ladaten sen uudelleen. "Me Chingackgookin kanssa olemme yhdessä taistelleet nuoruudesta asti ranskalaisia ja intiaaneja vastaan luopumatta koskaan toisistamme, ja nyt tuo hullu paholainen luulee, että minä seison toimetonna ja katselen, kun hän salakavalasti ampuu minun parhaan ystäväni."
"Me olemme tehneet Suurelle Käärmeelle saman palveluksen, kuin hän teki meille. Nyt nuo lurjukset pelkäävät ja menevät piiloihinsa, kun huomaavat, että voimme osua heihin tältä puolen."
"Yksi luoti ei tee paljoa, Jasper — ei paljoa. Mutta kysy noilta, niin ne kertovat, mitä Pitkä Pyssy voi tehdä ja on jo tehnyt, vaikka kuulia on satanut päämme ympärillä kuin rakeita. Ei, ei; ei tee paljoa ja ajattelematon kulkuri antaa sen itseensä sattua."
"Onko tuo koira tai hirvi, joka ui tälle rannalle?"
Haukansilmä hämmästyi, sillä todellakin joku ui tälle puolen kosken yläpuolisesta suvannosta. Lähempi tarkastus ilmaisi kuitenkin molemmille, että se oli mies, vieläpä intiaani, vaikka hän kulki niin ovelasti, että ensi hetkenä näytti epäilyttävältä. Viisaimmalla sotajuonellaan hän koetti oudolta salata liikkeitään.
"Hän työntää jotakin edessään ja hänen päänsä näyttää uivalta pensaalta", sanoi Jasper.
"Intiaanin viekkautta, poika; mutta kristityn rehellisyys saattaa sen häpeään."
Kun mies hitaasti lähestyi, alkoivat katselijat epäillä ensimmäistä otaksumistaan ja vasta kun kolme neljännestä joen leveydestä oli uitu, he huomasivat, että todellakin olivat arvanneet oikein.
"Suuri Käärme on elossa!" huudahti Haukansilmä katsoen toveriinsa ja nauraen, niin että kyynelet kohosivat silmiin, sillä niin häntä ihastutti toisen viisas keksintö. "Hän on sitonut ruutisarven päänsä päälle ja sitten peittänyt koko pään lehvillä. Pyssynsä hän on pannut tukin päälle, jota edellään uittaa, ja nyt hän saapuu yhtyäkseen ystäviinsä. Niinpä niin! Se aika ei ole kaukana, jolloin hän ja minä teimme tuollaisia kepposia ihan verenhimoisten mingojen silmäin edessä, kun kiersimme ympäri näitä äärettömiä aarniometsiä."
"Mutta, Haukansilmä, se ei voi olla Suuri Käärme; minä en huomaa ainoatakaan merkkiä, joka muistuttaisi hänestä."
"Merkkiä! Kuka nyt intiaanissa etsii jotakin merkkiä? Ei, ei, poika, värihän sen ilmaisee sillä tuota väriä ei ole kellään muulla kuin delawarelaisella. Ne tuntee väristä yhtä varmasti kuin sinun kuunarisi Pyhän Yrjön rististä ja ranskalaisen pöytäliinasta, jonka he asettavat tuuleen puhdistumaan kalanruodista, hirvenlihasta ja leivänmuruista. Etkö näe, poika, noita silmiä? Sellaisia ei ole kellään muilla kuin sankarillisella päälliköllämme. Mutta niin tulisesti kuin tuo silmä leimahtaakin taistelussa ja niin terävältä kuin se näyttääkin lehtien välitse" — tässä Haukansilmä laski kätensä kevyesti, mutta merkitsevästi toverinsa kädelle — "minä olen nähnyt kyynelten vuotavan noista silmistä virtana. Tuon punaisen nahan alla on lämmin sydän ja sielu — usko se — vaikka sen lahjat ovat monessa suhteessa toisenlaiset kuin meidän."
"Sitä ei epäile kukaan, joka tuntee päällikön."
"Minä tunnen hänet", vastasi toinen ylpeästi, "sillä ilossa ja surussa me olemme olleet yhdessä: miehille hän esiintyy luotettavana ja lujana ystävänä ja naisista hän tietää, että ne hänen heimossaan ovat suloisimmat silloin, kun niiden kanssa antautuu kevyeen ilonpitoon. Mutta hiljaa! Väärin on metsissä supatella toisen korvaan, kuten linnoissa tehdään, ja Käärmeellä on tarkka vaisto. Hän tietää, että minä rakastan häntä ja puhun hänestä hyvää takana päin, mutta delawarelaisella on sielun kainoutta eikä hän sen vuoksi erehdy kerskumaan."
Käärme saapui nyt rannalle juuri molempien toveriensa kohdalla, joiden aseman hän näytti varmasti tienneen, ennenkuin lähti itärannalta, ja nousten vedestä hän ravisti itseänsä kuin koira ja huudahti reippaasti: "Hei!"