VIII LUKU
"Oi, lemmen maa, oi, valon maa, miss' yökin päiväks' saa, miss' elonvirrat vilajaa ja ikivalot kajastaa; maa unelmain, maa toivojen, ken omaks' saisi sen!"
Queen's Wake.
Suurta ponnistusta seurannut lepo — varsinkin kun siihen liittyy juuri herännyt turvallisuuden tunne — on aina syvä ja suloinen. Sellainen oli Mabelin uni eikä hän noussut yksinkertaiselta vuoteeltaan — sillä vain sangen vaatimaton kersantin tyttärelle oli voitu näillä kaukaisilla rajamailla valmistaa — ennenkuin kauan sen jälkeen, kun rummun ääni tavallisuuden mukaan oli miehistön koonnut aamuparaatiin. Kersantti Dunham, joka valvoi, että kaikki täyttivät velvollisuutensa, oli juuri saanut aamuaskareensa suoritetuksi ja alkoi ajatella aamiaistansa, kun hänen lapsensa jätti huoneensa ja tuli raittiiseen ilmaan innostuneena, ihastuneena ja kiitollisena, että niin turvallisesti oli päässyt näihin uusiin oloihin.
Näihin aikoihin Oswego oli brittiläisen asutuksen äärimmäisin varustus näillä main. Se ei ollut vielä kauan ollut sen hallussa ja miehistönä siinä oli pääasiallisesti pataljoona skotlantilaisia, joihin oli liittynyt amerikkalaisiakin — muiden muassa Mabelin isä nuorimpana kersanttina. Muita nuoria upseereja, jotka olivat syntyneet näissä siirtomaissa, tapasi täällä myöskin. Itse linna, kuten muutkin tämänlaatuiset varustukset, oli suunniteltu pikemminkin suojaksi villien hyökkäyksiä vastaan kuin kestämään säännöllistä piiritystä. Mutta koska tänne oli äärettömän hankala kuljettaa raskasta tykistöä, oli kuitenkin puolustusta järjestävän insinöörin suunnitelma vastannut tarkoitustaan. Siellä oli maa- ja hirsivallituksia, kuiva vallihauta, paaluaitaus, melkoisen laaja harjoituskenttä, ja hirsirakennuksia, joita käytettiin sekä asumuksina että linnoituksina. Muutamia keveitä kenttätykkejä oli linnan pihalla valmiina lähtemään sinne, missä niitä tarvittaisiin ja kaksi raskasta rautatykkiä huomatuimmilla paikoilla odotti aikaansa saadakseen tungettelijoille näyttää huutia.
Jätettyään sen mukavan, mutta melkoisen ikävän parakin, johon hänen isänsä oli hänet sijoittanut ja päästyään raittiiseen aamuilmaan Mabel huomasi joutuneensa vallituksen juurelle, jonka harja näytti houkuttelevan häntä tarjotakseen korvauksen siitä, mitä edellinen pimeä yö kaikkine kauhuineen oli jäänyt hänelle velkaa. Mieli oli yhtä kevyt kuin jalkakin, kun hän kohosi ruohoista rinnettä sille paikalle, josta voi saada yleissilmäyksen niistä uusista oloista, joihin hän oli joutunut.
Eteläpuolella huojui ääretön metsä, jonka läpi hän oli kulkenut niin monta vaivalloista päivää ja joka oli ollut niin täynnä vaaroja. Sen erotti paalutuksesta aukeama, josta metsä oli hakattu pois, niin että linnoitus oli turvassa äkillisiltä hyökkäyksiltä sieltä päin. Tämä aukeama oli satakunta aaria laaja ja siihen loppuivatkin inhimillisen viljelyksen kaikki merkit. Sen takana levisi metsä — tiheä, rajaton metsä, jonka Mabel nyt saattoi mielessään maalailla mitä ihmeellisimmin värein kaikkine salaisine välkkyvine järvineen, synkkine, kuohuvine virtoineen, ja joka kätki povellaan oman rajattoman, salaperäisen maailmansa.
Käännettyään päänsä sankarittaremme tunsi kasvojansa hyväilevän raikkaan, lempeän tuulen, jonkalaista hän ei ollut tuntenut sen jälkeen kuin oli jättänyt kaukaisen meren rannan. Siellä hänen katsettaan kohtasi uusi näyttämö. Vaikk'ei se tullut odottamatta, hän kuitenkin melkein hätkähti ja hiljainen ihastuksen huudahdus pääsi hänen huuliltaan, kun hänen vilkas katseensa nautti täysin siemauksin näköalan kiihdyttävää suloa. Pohjoisessa, idässä ja lännessä — niin kauaksi kuin silmä kantoi, läikkyi ja lainehti välkkyvä vesi. Se ei ollut hohtavanvihreätä, kuten Amerikan vedet yleensä, eipä siinä huomannut edes valtameren tummaa sineä, vaan se välähteli tuhansin vivahtein, joista ambra loisti joskus yli muiden. Ei näkynyt muuta maata kuin oikealla ja vasemmalla mutkitteleva metsän keskeymätön raja leveine lahtineen ja mataline niemineen. Rannasta kohosi korkeita kallioita muodostaen salaperäisiä luolia, joihin verkkainen aalto silloin tällöin syöksyi synkästi jymisten ja muistuttaen kaukaista tykin jyrinää. Ainoatakaan purjetta ei näkynyt koko laajalla ulapalla, eivät valaat eivätkä kalat leikkineet huomattavasti sen povella, koko rajattomalla aavalla ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä. Toisella puolen loputtomalta näyttävä metsä, toisella taas aava veden pinta näyttivät kilpailevan mahtavuudessa. Luonto tuntui täällä muodostaneen yhden vaikuttavimmista näytelmistään asettaen kaksi suurenmoisinta voimaansa vastakkain unohtaen kaikki sivuseikat. Kun silmä kääntyi metsän laajasta, vihreästä matosta välkkyvälle, vieläkin laajemmalle ulapalle, johon pohjaton sinitaivas kuvasteli kaikkine vivahteineen, tuntui kuin metsän viileä, juhlallinen rauha olisi hiipinyt sieluun samalla kuin veden välke täytti mielen ihastuksella ja ihmettelyllä.
Vaikka Mabel Dunham olikin vaatimaton, kuten useimmat tämän maan naiset siihen aikaan, viaton ja vilkas, kuten lämminsydäminen, turmeltumaton tyttö ikinä voi olla, täytti hänen mielensä ihana, runollinen tunne ja hän tajusi maansa kauneuden täydellisemmin kuin joku kirjanoppinut. Vaikka hänen kasvatuksestaan tuskin saattoi puhua, sillä harvat hänen sukupuolensa jäsenet siihen aikaan ja niillä main saivat paljon muuta kuin englantilaisen kasvatustaidon ihan ensimmäiset alkeet — oli hän kuitenkin hankkinut tietoa ja taitoa enemmän kuin monet muut hänen asemassaan olevat nuoret naiset, ja hänen synnynnäinen terävyytensä tuotti kunniaa hänen opettajalleen. Erään upseerin leski, joka sotaherra oli kuulunut samaan rykmenttiin kuin hänen isänsä, oli ottanut hänen kasvatuksensa huolekseen heti äidin kuoleman jälkeen, ja tämän rakastettavan naisen lämpimällä huolenpidolla Mabel oli saanut aavistusta monista asioista ja aatteista, jotka muuten olisivat jääneet hänelle vieraiksi. Hänen asemansa perheessä oli ollut puoliksi palvelijan, puoliksi ottolapsen ja siksi hänen puheestaan, esiintymisestään ja ehkäpä tunteistaankin joskus puuttui sitä, mikä on vallasnaisille ominaista. Hän oli menettänyt synnynnäisestä hienoudestaan saamatta täydelleen korvatuksi sitä tiedolla ja taidolla ja kokemuksilla, jotka olisivat tehneet hänet täysin kykeneväksi siihen asemaan, johon hänen syntyperänsä ja hyvä onnensa elämässä hänet asettaisivat. Mutta hänen luonteensa joustavuus ja runsaampi myöhempi kokemus saattoivat kyllä korvata, mitä kasvatus oli laiminlyönyt.
Annettuamme nämä selitykset uskomme lukijan ymmärtävän Mabelin ihastuksen laadun, kun hän katseli ja nautti tästä näköalasta. Hän tunsi sen väärentämättömän sulon, kuten pisimmälle kehittynyt ihminen, ja ihaillen sen suuruutta ja mahtavuutta hän kiitti kohtalon valtoja, jotka olivat säilyttäneet nämä seudut niiden alkuperäisessä kauneudessa työmiehen kirveen hävittävältä tuholta.
"Kuinka kaunista!" hän huudahti huomaamattaan puhuen itsekseen seisoessaan vallituksen huipulla ja nauttiessaan järven raikkaasta ilmasta, joka virkisti sekä ruumista että sielua. "Kuinka äärettömän kaunista ja samalla niin alkuperäistä!"
Hänen sanansa ja ihastushuudahduksensa keskeytyi, kun hän tunsi sormenpään koskevan kevyesti olkapäähänsä. Hän kääntyi ympäri luullen näkevänsä isänsä, mutta huomasikin Haukansilmän rinnallaan. Tämä nojasi ääneti pitkään pyssyynsä ja nauraen hiljaisella tavallaan ojensi toisen kätensä ja viitaten yli metsän ja meren lausui:
"Täällä on meidän molempain kotimaa — Jasperin ja minun. Ulappa on hänen ja metsä minun. Poika usein kerskuu kotimaansa laajuudella mutta minä sanon hänelle, että minun metsässäni puut muodostavat yhtä laajan alan kuin hänen järvensä. Te, Mabel, sovellutte kumpaankin, sillä en huomaa, että mingojen pelko tai yöllinen marssi olisi muuttanut teidän kaunista katsettanne."
"Haukansilmä osoittaa luonteensa uusia puolia imarrellessaan — pilkatessaan yksinkertaista tyttöä."
"Ei yksinkertaista, Mabel, ei, ei ollenkaan yksinkertaista. Kersantin tytär häpäisisi kunnioitettua isäänsä, jos sanoisi tai tekisi jotakin, jota voisi tyhmäksi sanoa."
"Silloin hänen täytyy olla varuillansa eikä antaa liian paljoa arvoa turhille, imarteleville sanoille. Mutta, Haukansilmä, olen iloinen nähdessäni teidät taas joukossamme, sillä vaikka Jasper ei näyttänyt paljoa välittävän, minua kuitenkin peloitti, että teitä ja ystäväänne olisi voinut kohdata jokin onnettomuus siinä kauheassa koskessa."
"Poika tuntee meidät molemmat ja oli varma, ettemme niin helposti huku, sillä se ei suinkaan liene minun kohtaloni. Vaikea kuitenkin olisi ollut uida pitkäpiippuinen pyssy kädessä, varsinkin kun villien ja ranskalaisten pyssynpiiput ovat uhkaamassa, enkä minä millään ehdolla olisi tahtonut pyssystäni luopua, me olemme siksi kauan olleet hyviä tovereita. Ei, ei; me siis kahlasimme pyssy kädessä rannalle, sillä virta muutamia kohtia lukuunottamatta oli kyllin matala. Myönnän kyllä, että meidän täytyi ottaa samalla irokeesien vehkeet lukuun, mutta niin pian kuin ne kiertävät lurjukset näkivät lyhdyt, jotka kersantti oli lähettänyt teitä vastaan, me ymmärsimme, että ne mahdollisimman pian luikkisivat tiehensä, varsinkin, jos odottivat vierailua linnalta. Me istahdimme siis kärsivällisesti tunniksi kivelle, ja kaikki vaara oli ohi. Kärsivällisyys on metsänkävijän suurin hyve."
"Olen oikein iloinen sitä kuullessani, sillä itse väsymyskään ei tahtonut saada minua nukkumaan, kun ajattelin, miten teille olisi käynyt."
"Jumala siunatkoon teidän pientä hyvää sydäntänne, Mabel! Mutta sellaisiahan te kaikki hennot olennot olette. Omasta puolestani täytyy minun sanoa, että ilostuin suuresti, kun näin lyhtyjen ilmestyvän järven puolelle, sillä siitä päätin teidän päässeen turvaan. Me metsästäjät ja oppaat olemme raakaa väkeä, mutta meilläkin on ajatuksemme ja tunteemme, kuten armeijan kenraalilla. Jasper ja minä olisimme kuolleet, ennenkuin olisimme sallineet tapahtua teille mitään vahinkoa — arvelematta."
"Minä kiitän teitä, Haukansilmä, kaikesta, mitä te minun hyväkseni olette tehnyt, kiitän teitä sydämeni pohjasta ja luottakaa siihen, että minun isäni saa sen tietää. Olen puhunut siitä asiasta hänelle ja minun velvollisuuteni on palata siihen uudestaan."
"Vaiti, Mabel! Kersantti tuntee metsät ja miehet, vieläpä uskolliset punaisetkin miehet. Siitä ei tarvitse hänelle mitään puhua. Hyvä, te olette nyt tavannut isänne; onko se vanha, kelpo soturi ollut sellainen ihminen, miksi olette hänet kuvitellut?"
"Hän on minun oma, kallis isäni ja on ottanut minut vastaan, kuten soturin ja isän tulee lastaan kohdella. Oletteko te, Haukansilmä, tuntenut hänet kauan?"
"Ihmisten mielestä hyvin kauan. Olin juuri kahdentoista vanha, kun kersantti otti minut ensimmäiselle retkelleni, ja siitä on nyt enemmän kuin kaksikymmentä vuotta. Se olikin ankara retki, ja koska se tapahtui ennen teidän syntymistänne, teillä ei olisi isää, ellei pyssyn käsittely olisi kuulunut luontaisesti minulle."
"Selittäkää, mitä tarkoitatte."
"Se on liian yksinkertaista sanoin selitettäväksi. Olimme väijyksissä, ja kersantti sai pahan haavan ja olisi menettänyt päänahkansa, mutta jonkunlaisen synnynnäisen vaiston pakottamana minä tartuin aseeseen. Me kannoimme sitten hänet pois, ja muuan komeampi pää menetti tukkansa, kun taas kersantin tukka vielä tänäänkin on tuuhea."
"Te pelastitte silloin isäni hengen, Haukansilmä!" huudahti Mabel sulkien vaistomaisesti, vaikka lämpimästi hänen karkean kätensä omiensa väliin. "Jumala siunatkoon teitä siitä, samoin kuin kaikista muistakin hyvistä töistänne!"
"Ei, en ole sanonut niin paljoa, vaikkakin luulen pelastaneeni isänne päänahan. Mies voinee elää päänahattakin, enkä senvuoksi voi sanoa, että olisin pelastanut hänen henkensä. Jasper voi sanoa pelastaneensa teidät, sillä ilman hänen tarkkaa silmäänsä ja voimakasta kättänsä ei vene olisi voinut vaaratta laskea koskista sellaisena yönä kuin mennyt oli. Pojan lahjat viittaavat vesille, kun taas minun metsästykseen ja metsäurille. Tuolla hän on lahden poukamassa katselemassa veneitä ja tarkastamassa rakasta purjealustansa. Minun mielestäni Jasper Westernin tapaista nuorukaista ei löydy näillä main."
Ensi kerran sen jälkeen kuin oli tullut huoneestaan Mabel nyt käänsi silmänsä alas ja huomasi etualan siitä taulusta, jota juuri oli ollut ihailemassa. Oswego laski tummat vetensä järveen jyrkkien äyräitten välitse, joista itäpuolinen oli vielä jyrkempi ja ulottui kauemma kuin läntinen. Linna oli viimeksimainitulla rannalla ja sen välittömässä läheisyydessä oli muutamia hirsimökkejä, jotka oli sinne vähän erilleen rakennettu, koska ne eivät voineet ottaa osaa paikan puolustukseen, vaan ottivat vastaan maihin tulevat tavarat tai siellä lastattiin veneisiin kaikki ne tavarat, jotka lähetettiin Ontarion rannalla oleviin linnoihin ja siirtoloihin. Kaksi matalahkoa, kiemurtelevaa hiekkasärkkää oli muodostettu suojaksi pohjoisen nostamia laineita ja virran ryöppyjä vastaan. Järveltä tulevat laineet tyyntyivät joen suulle muodostettuihin poukamiin. Näin oli läntiseen rantaan syntynyt lahtia ja niemiä, ja kun ranta siellä oli syvä, muodostui sinne miellyttävä satama. Juuri sen ja linnan väliselle rantamalle olivat mainitut, koruttomat asumukset rakennetut.
Veneitä, ruuhia ja kanotteja oli vedetty hietikkorannalle, ja itse lahden poukamassa kellui se pieni alus, jonka vuoksi Jasper vaati oikeutta saada lukeutua merimiehiin. Se oli pieni sotahaaksi, kantavuudeltaan ehkä nelisenkymmentä tonnia ja rakenteeltaan niin sievä ja kauniisti maalattu kuin konsanaan joku sotalaiva saattoi toivoa, ja ensi silmäyksellä Mabel tajusi, että se oli sievin ja viehättävin sota-alus, minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Eräs upseeri oli sen tilannut kuuluisasta telakasta Englannista omien piirustustensa mukaan. Tummahko maali oli siisti, ja sotainen ja hulmuva lippu sen perässä ilmaisi sen kuuluvan kuninkaalle. Sen nimi oli Lokki.
"Tuo sitten on Jasperin alus!" sanoi Mabel, joka luonnollisesti liitti itse kutterin ja sen ohjaajan erottamattomasti yhteen. "Onko tällä järvellä monta muuta laivaa?"
"Ranskalaisilla on kolme — ja yksi niistä on, kuten he minulle ovat sanoneet, oikea laiva, jollaisia käytetään valtamerellä, toinen on priki ja kolmas kutteri, kuten tämä Lokkikin. Sitä he sanovat Oravaksi — omalla kielellään tietenkin, ja se näyttää hirvittävästi vihaavan meidän koreaa alustamme, sillä Jasper harvoin on ulapalla, ettei Orava kiitäisi hänen kintereillään."
"Ja pakeneeko Jasper ranskalaista, vaikka se esiintyy oravana ja sitäpaitsi vesillä ollessa?"
"Mitä hyödyttäisi urhoollisuus, ellei sitä voisi hyväkseen käyttää? Jasper on rohkea poika, sen tietävät kaikki rajaseutulaiset, mutta hänellä ei ole tykkejä, vaan yksi ainoa pieni haupitsi ja miehistönä, paitsi häntä itseään, pari miestä ja poikanen. Kerran olin mukana sellaisella retkellä, ja nuorukainen oli kyllin rohkea viedäkseen meidät niin likelle, että aseet alkoivat puhua. Ranskalaisilla täytyy olla tykit ja pyssyt eivätkä ne uskalla pistää päätään ulos ampuma-aukoista, ellei niillä ole vähintäänkin parikymmentä miestä Oravansa apuna. Ei, ei; tämä Lokki on luotu lentämään. Majuri on sanonut, ettei hän pane sitä avoimeen taisteluun eikä asesta ja miehitä sitä, muuten se jonakin kauniina päivänä saattaisi taittaa siipensä. Minä en ymmärrä paljoa näistä asioista, sillä ne eivät ole ollenkaan minun taipumusteni mukaiset; mutta voihan toki asioita järjellään edes jossain määrin tajuta."
"Ai, tuolla on minun enoni, eikä ole ollenkaan pahentunut uinnistaan ja tulee tänne katsomaan tätä sisämaan järveä."
Ja aivan oikein Cap, ilmaisten tulonsa parilla lystikkäällä rykäisyllä, ilmestyi nyt vallitukselle ja nyökäten sisarensa tyttärelle ja hänen seuralaiselleen pysähtyi arvostellen tutkimaan eteensä avautuvaa ulappaa. Saadakseen täydellisen yleiskuvan vanha merikarhu kiipesi vanhalle rautatykille, risti kätensä rinnoilleen ja oli ottaen peräytyvän asennon kuten keinuvassa laivassa valmis tarkastamaan asemaa. Lyhyt piippunysä hampaissa täydensi hänen muodostamaansa taulua.
"No, herra Cap", kysyi Haukansilmä vaatimattomasti, sillä hän ei huomannut sitä ylenkatseellista ilmettä, joka vähitellen levisi toisen kasvoille, "eikö se ole komea ulappa ja eikö se ansaitse järven nimeä?"
"Tämäkö se sitten on, jota te järveksi sanotte?" kysyi Cap viitaten pohjoista näköpiiriä piipullansa. "Minä kysyn, eikö teillä todellakaan ole muuta?"
"Se se on; ja monet, jotka ovat asuneet monien toisten järvien rantamilla, voivat vakuuttaa, että se onkin hyvä järvi."
"Juuri, kuten arvasin — lätäkkö laajuudeltaan ja maistuu tynnyrivedeltä. Turhaa on matkustaa sisämaahan nähdäkseen jotakin kunnollista ja kelvollista. Tiesin, että näin tulisi käymään."
"Mikä Ontariota vaivaa, herra Cap? Se on suuri ja kaunis katsella ja siitä on hyvä juoda kaikkien, jotka eivät voi saada vettä lähteistä."
"Sanotteko te tätä suureksi?" kysyi Cap, viitaten taas ilmaan piipullaan. "Minä tahtoisin mielelläni tietää, mikä tässä teidän mielestänne on suurta. Eikö itse Jasper tunnustanut, että rannasta toiseen on vain kaksikymmentä ranskalaista penikulmaa?"
"Mutta, eno", pisti Mabel väliin, "eihän ollenkaan näy muuta maata kuin tämä oma ranta. Minusta tämä näyttää ihan valtamereltä."
"Tämä pieni vesilätäkkö valtamereltä! Hulluutta, Magneetti; suoraa järjettömyyttä on, että tyttö, jonka suvussa on ollut oikeita merimiehiä, puhuu noin. Mitä kehumisen arvoista siinä on ja mikä osoittaa, että se on meri?"
"Mikäkö? Näkee vain vettä — vettä — vettä — ei mitään muuta kuin vettä niin kauaksi kuin silmä kantaa."
"Ja eikö ole vain vettä — vettä — vettä — eikä mitään muuta kuin vettä penikulmittani näissä joi'ssa, joita nyt olemme kulkeneet ihan — niin kauaksi kuin silmä kantaa — summakaupalla?"
"Onpa kyllä, eno; mutta joi'lla on rantavallit ja puut kahden puolen ja ne ovat ahtaita."
"Ja eikö tämä, jolla seisomme, ole rantavalli? Eivätkö nuo soturit sano tätä rantavalliksi? Eikö tuolla kasva tuhansia puita? Ja eikö kaksikymmentä penikulmaa ole kyllin ahdas liikkuma-ala? Kuka ihme on kuullut puhuttavan valtameren valleista, ellei ajatella vedenalaisia valleja?"
"Mutta, eno, emme kuitenkaan voi nähdä tämän ulapan yli, kuten näemme yli joen."
"Nyt menit pussiin, Magneetti. Eivätkö Amazon, Orinoco ja La Plata ole jokia? ja voitko sinä nähdä niiden yli? Kuulkaas, Haukansilmä, minä suuresti epäilen, onko tämä vesipoukama tässä edes järvi, minusta se on ihan kuin joki. Ette tunne erittäin tarkoin maantiedettä näissä metsissä — se minun täytyy todeta."
"Nyt te olette pussissa, herra Cap. Täällä on joki, kelpo joki onkin — täällä ovat molemmat. Tämä tässä edessänne on vanha Ontario, ja vaikka eivät lahjani viittaakaan vesille, uskallan väittää, että tätä parempia järviä on harvassa."
"Ja, eno, jos me seisoisimme Rockawayn niemellä, mitä muuta saisimme nähdä, ellemme samaa kuin nytkin katselemme? Siellä on ranta toisella puolella, tai valli, ja puita myöskin, kuten täälläkin."
"Sitä pahuutta, Magneetti! Te nuoret tytöt voitte itsepäisyydessänne hyvällä omallatunnolla väittää mustan valkeaksi. Ensiksikin valtamerellä on rannat, mutta ei valleja, ellemme ajattele Suuria Valleja — kuten olen sanonut — joita ei maalle näy. Etkä suinkaan voine väittää, etteivät nämä vallit näkyisi maalle tai olisivat vedenalaisia."
Kun Mabel ei helposti voinut kumota tätä kerskuvaa lausuntoa, Cap sai pitää ajatuksensa ja iloita, että oli voittajana selviytynyt väittelystä, ja hän jatkoi:
"Ja niitä rannikkoja ei voi verrata näihin. Meren rannalla on taloja, kaupunkeja, kyliä ja muutamissa maailman osissa luostareja ja linnoja ja majakoita — ai, ai, majakoita — huomatkaa erittäinkin ne. Ei, ei, Haukansilmä, en ole kuullut puhuttavan merestä, jonka rannalla ei olisi majakoita. Mutta mitä täällä on, ei edes merkkitulia!"
"Täällä on, mikä on vieläkin parempi, vielä paljoa parempi — metsä ja uljaat puut, jotka muodostavat Jumalan temppelin."
"Voinee olla hyvä, että järveä ympäröi metsä, mutta mitä hyödyttäisi valtameri, jos sen rannoilla olisi vain metsää? Laivoja ei tarvittaisi, jos rakennusaineita voitaisiin kuljettaa lautoissa ja se tekisi liikenteestä lopun. Mutta mitä olisi maailma ilman yhdysliikettä? Minä ajattelen aivan samoin kuin suuret viisaustieteilijät, että ihmisen korkein nero ilmenee liikenteessä. — Magneetti, minua hämmästyttää, että sinusta tuo vesi näyttää merivedeltä! Uskallanpa vielä väittää, ettei teidän järvessänne ole edes sellaisia eläimiä, joita valaiksi kutsutaan."
"En ole koskaan kuullut niistä puhuttavan, sen tunnustan, mutta minä en voi tietää kaikkia eläimiä, mitä vedessä asuu, paitsi niitä kaloja, jotka elävät joi'ssa ja puroissa."
"Ei tuurakaloja eikä merisikoja — puhumattakaan kirotuista haikaloista?"
"En uskalla väittää, että siellä olisi yhtään niistä. Minun tietoni eivät ulotu niin pitkälle, herra Cap."
"Ei sillejä, ei myrskylintuja, ei lentokaloja?" tiedusteli Cap katsellen tiukasti opasta silmiin huomatakseen, kuinka pitkälle voisi mennä. "Ei edes sellaista kalaa, joka voisi lentää, eikö?"
"Lentävä kala! Herra Cap, herra Cap, älkää hullutelko, me olemme metsien asukkaita, emmekä tunne kaikkia luonnon oikkuja, mitä ihmeitä se on suvainnut keksiä. Tiedän kyllä, että orava voi lentää —"
"Orava lentää! Mitä hittoa, herra Haukansilmä. Luuletteko, että teillä tässä nyt on poikanen ensimmäisellä retkellään?"
"En tunne teidän retkiänne, herra Cap, vaikka otaksun, että olette kulkenut paljon, mutta kerron siitä, mitä metsän luonto on minulle opettanut, vaikka kuulija onkin mies."
"Ja tahdotteko saada minut ymmärtämään, että orava lentää?"
"Jos tahdotte oppia ymmärtämään Jumalan ihmeitä, herra Cap, saatte uskoa sen ja paljon muuta samanlaista, sillä saatte olla ihan varma, että se on tosi."
"Entäs te, Haukansilmä", sanoi Mabel katsellen niin suloisesti opasta silmiin, että tämä sydämensä pohjasta olisi antanut anteeksi, vaikka hän olisi sanonut mitä, "kuinka te, joka puhutte niin kunnioittavasti Luojan ihmeistä, kuitenkin voitte epäillä, että kala voisi lentää?"
"Enhän ole sitä sanonutkaan, en ole sanonutkaan ja jos herra Cap vakuuttaa sen todeksi — niin uskomattomalta kuin se näyttääkin — minä koetan uskoa sen. Jokaisen ihmisen velvollisuus on uskoa Jumalan ihmeihin, tuntukoon se kuinka vaikealta tahansa."
"Ja miksi minun kalallani ei voisi olla siipiä yhtä hyvin kuin teidän oravallannekin?" kysyi Cap loogillisemmin kuin hänen tapansa oli. "Että kala voi lentää, on yhtä totta kuin järjellistäkin."
"Ei, sitä on hirveän vaikea uskoa", väitti opas. "Näyttää ihan järjettömältä, että eläin olisi saanut siivet, joista sille ei ole mitään hyötyä."
"Ja otaksutteko te, että kalat, joilla on siivet, lentelevät vain veden alla?"
"En, siitä en voi sanoa yhtään mitään; mutta että kala voisi lentää ilmassa, tuntuu minusta vieläkin mahdottomammalta kuin se, että ne voisivat lentää omassa valtakunnassaan."
"Niin lyhytjärkistä, Magneetti. Kala lentää pois vedestä paetessaan vihollisiansa, ja siinä sinun ei tarvitse nähdä vain totuutta, vaan suurta viisauttakin."
"Sitten kai se täytyy uskoa", sanoi opas vaatimattomasti. "Kuinka pitkät ovat sen siivet?"
"Ehkeivät olekaan niin pitkät kuin kyyhkysellä, mutta hyväpä niinkin.
Luulen, että niiden lento on samanlaista kuin teidän oravienne, herra
Haukansilmä, ja siksi voimme sen asian jättää. Mutta mikä tuo esine on,
joka on ankkuroituna tuolla mäen alla?"
"Se on Jasperin kutteri, eno", sanoi Mabel vilkkaasti, "ja kaunis alus se minun mielestäni onkin. Sen nimikin on Lokki."
"Hm, se voi ehkä kelvata järvillä, mutta ei muuten ole paljon arvoinen. Siinä on liikkumaton kokkapuu, mutta kuka hurja ennen olisi nähnyt kutterin, jossa olisi liikkumaton kokkapuu?"
"Mutta eiköhän se ole viisaasti rakennettu sellaista järveä varten kuin tämä, eno?"
"Ehkäpä. Minun täytyy muistaa, ettei tämä ole meri, vaikka se siltä näyttää."
"Ai, eno! Ontario näyttää sittenkin mereltä?"
"Tarkoitan sinun ja Haukansilmän silmissä, ei vähintäkään minun. Te saatte viedä minut mitä pimeimpänä yönä pienimmällä kanotilla keskelle tätä vesilätäkköä, ja minä sanon teille, että vaaratta osaan rannalle. Sen huomaisi Dorothy" — hänen laivansa nimi — "yhtä helposti kuin minä itsekin. Enpä usko, että prikinkään tarvitsisi tehdä enempää kuin pari kierrosta huomatakseen eron Ontarion ja vanhan Atlantin välillä. Kerran me laskimme sillä muutamaan Etelä-Amerikan suurimpaan lahteen ja se käyttäytyi kuin tolvana kirkossa. Ja Jasper käyttää tuota venettä? Minun täytyy saada tehdä pieni retki sillä pojan kanssa, ennenkuin minä jätän teidät, jos ei muun niin sen nimen vuoksi. En koskaan tahtoisi sanoa, että olen nähnyt tämän lätäkön koettamatta sen tapoja."
"Hyvä, hyvä, sitä teidän ei tarvitse kauan odottaa" vastasi Haukansilmä, "sillä kersantti on juuri lähdössä pienen joukkueen kanssa Tuhatsaaristoon vahdin muuttoon ja, kuten olen kuullut, Mabel saa seurata mukana. Tehän voitte liittyä joukkoon."
"Onko se totta, Magneetti?"
"Niinpä luulen", vastasi tyttö ja hänen toverinsa huomasivat, miten äkillinen puna lehahti hänen kasvoilleen, "sillä minä olen saanut puhella niin vähän rakkaan isäni kanssa, etten ole oikein tyytyväinen. Mutta tuollapa hän tuleekin, niin että saatte kysyä häneltä itseltään."
Huolimatta kersantti Dunhamin vaatimattomasta asemasta oli hänen käytöksessään ja koko olennossaan sellaista, joka ehdottomasti herätti kunnioitusta: pitkä, komea ryhti, varma, vakava esiintyminen ja ajatuksen täsmällisyys ja selvyys vaikutti myöskin Capiin, niin ettei hän — niin saivarteleva viisastelija kuin olikin — koskaan ottanut vapautta kohdella tätä vanhaa sotaurosta yhtä yliolkaisesti kuin muita ystäviänsä. Olihan usein huomattava, että yksin Duncan of Lundie, skotlantilainen loordi, joka oli ylipäällikkönä, pani enemmän arvoa kersantti Dunhamin sanoille kuin muun alipäällystön, sillä kokemus ja uskollinen palvelus hänen mielestään oli arvokkaampaa kuin raha ja korkea syntyperä. Kun kersantti ei ajatellutkaan kohota upseerin asemaan, oli hän tyytyväinen siihen, mitä oli saanut ja seurustellessaan niin paljon alemman upseeriston kanssa hän oli oppinut pitämään turhat pyyteet kaukana mielestään ja luonteensa sellaisessa kurissa, että harvat kykenivät vastustamaan sen vaikutusta. Kun ylimmät päälliköt kohtelivat häntä huomaavasti, kuten vanhaa toveria ainakin, eivät alemmat koskaan uskaltaneet vastustaa hänen mielipidettään, ja varsinkin monet kunniamerkit antoivat hänelle aivan erikoisen arvon. Ei ole siis ihme, että Mabelin huomautus lopetti kokonaan sen vaatimattoman keskustelun, jota juuri olemme kuvanneet, vaikkakin Haukansilmä oli ainoa rajaseutulainen — kuten monesti olemme huomauttaneet — joka kohteli kersanttia tutunomaisella toveruudella ja ystävyydellä.
"Hyvää huomenta, veli Cap", sanoi kersantti tervehtien sotilaallisesti, hitaasti ja arvokkaasti astellessaan vallille. "Minusta tuntuu, että aamuvelvollisuuteni ovat pakottaneet minut unohtamaan sinut ja Mabelin, mutta nyt meillä on pari tuntia ottaaksemme vahingon takaisin. Etkö, veli, ole ihastunut tyttöön, jota olemme niin kauan kaivanneet?"
"Mabel on ilmetty äitinsä kuva, kersantti, kuten olen aina sanonut, jonka muodossa on osa teidänkin olemustanne, vaikkakin ulkomuodosta ja käytöksestä huomaa, että myöskin Cap on sukua."
Mabel loi pikaisen katseen isänsä ankariin, totisiin kasvoihin joissa hän oli kuvitellut huomaavansa kaukaisten vanhempiensa hellän rakkauden, ja huomattuaan lihasten värähtelevän ulkonaisesta jäykkyydestä huolimatta hänen sydämensä vaati häntä heittäytymään hänen rinnoilleen ja päästämään valloilleen kauan pidättämänsä kyynelvirrat. Mutta isän ulkomuoto oli niin kylmä, jäykkä ja kaukainen, ettei hän olisi uskaltanut, vaikka he olisivat olleet kahden.
"Sinä olet tehnyt pitkän, vaivalloisen matkan minun vuokseni, veli, ja me koetamme tehdä olosi luonamme niin mukavaksi kuin suinkin."
"Kuulin, että olet saanut määräyksen, lanko, nostaa ankkurisi ja vaihtaa pesäsi toiseen, jossa sanovat olevan tuhannen saarta?"
"Haukansilmä, nyt sinä taas olet unohtanut."
"Ei, ei, kersantti, minä en ole mitään unohtanut, mutta en katsonut olevan mitään syytä peittää aikomustanne niin tarkasti teidän omalta lihaltanne ja vereltänne."
"Kaikista sotilassuunnitelmista on puhuttava niin vähän kuin suinkin", sanoi kersantti taputtaen opasta olalle ystävällisesti, mutta nuhtelevin ilmein. "Sinä olet oleskellut liian kauan ranskalaisten rintamalla, ettet ymmärtäisi vaitiolon arvoa. Mutta ei vaaraa; asia tulee kyllä pian tunnetuksi eikä paljoa hyödytä koettaa sitä enää salata. Meidän täytyy mennä vahdinvaihtoon eräälle asemalle tämän järven rannalle, vaikka en sano, että se on Tuhatsaarilla, ja minun on mentävä mukana. Joka tapauksessa Mabel saa tulla keittämään minun soppani. Toivon, veli, ettet halveksi soturin tarjousta viettää jonkun kuukauden meidän luonamme."
"Meidän olisi kai vietettävä se marssivalla jalalla. Minä en rakasta metsiä enkä soita."
"Me purjehdimme Lokilla. Koko homman pitäisi olla tuttua ja matkan pitäisi huvittaa sellaista, joka on tottunut liikkumaan vesillä."
"Suolaisilla vesillä — totta kyllä — mutta ei suolattomilla. Mutta ellei sinulla ole ketään, joka kuljettaa tuota kutterin tapaista, niin ei minulla suinkaan ole mitään sitä vastaan, että teemme pienen matkan, vaikkakin pidän ajan tuhlauksena purjehtia tällä vesilätäköllä."
"Jasper osaa erittäin taitavasti ohjata Lokkia emmekä siis tarvitse siinä suhteessa palvelustasi, vaikkakin iloitsemme seurastasi. Sinä et voi palata kotiisi, ennenkuin sinne lähetetään sotaväkeä eikä se tapahdu, ennenkuin minä tulen takaisin. — No, Haukansilmä, tänään tapahtuu ensimmäistä kertaa, että ajetaan mingoja takaa, etkä sinä ole ensimmäisenä."
"Ollakseni teille rehellinen, kersantti", vastasi opas hieman kömpelösti samalla kuin voimakas puna kohosi hänen ahavoituneille kasvoilleen, "minusta tuntui, ettei minun pitäisi tänä aamuna lähteä mukaan. Ensiksikin hyvin tiedän, etteivät 55:nnen rykmentin soturit ole niitä poikia, jotka yllättävät irokeesit metsissä, eivätkä ne riiviöt odottaneet piiritystä, kun näkivät, että Jasper pääsi linnaan. Saahan mies sitäpaitsi hieman levätä kesän ankaran työn jälkeen joutumatta syytetyksi mielivaltaisuudesta. Sen lisäksi Suuri Käärme on heidän mukanaan, ja jos ne lurjukset ovat ollenkaan tavattavissa, saatte luottaa hänen vaistoonsa ja näköönsä — edellinen voimakkaampi ja jälkimmäinen melkein, vaikk'ei ihan, yhtä terävä kuin minun. Hän rakastaa niitä kierteleviä konnia yhtä vähän kuin minäkin, ja siinä suhteessa voin vakuuttaa, että minun tunteeni mingoja kohtaan eivät ole paljoa raivokkaammat kuin delawarelaisen vaistot, joita kristityn taito on terästänyt. Ei, ei; ajattelin, että voisin jättää kunnian, jos siitä nyt kunniaa tulee, komentavalle, nuorelle luutnantille, joka — ellei menetä päänahkaansa — kerskuen kertoo siitä sankariretkestään ensi kirjeessään äidilleen. Ajattelin, että minäkin kerran elämässäni voisin näytellä laiskurin osaa."
"Eikä kenelläkään ole parempaa oikeutta, jos kerran pitkä, uskollinen palvelus oikeuttaa saamaan loman", vastasi kersantti kohteliaasti. "Mabel ei voi pitää pahana, että olet valinnut hänen seuransa mieluummin kuin villien takaa-ajon, ja uskallan sanoa, että hän on onnellinen saadessaan tarjota sulle paikan aamiaispöydässään, jos et vielä ole syönyt. Et saa kuitenkaan ajatella, tyttö, että Haukansilmä antaa villien hiiviskellä linnan ympärillä antamatta niiden tuntea hänen aseensa kantavuutta."
"Jos luulisin hänen niin tekevän, niin, vaikka en paljoa välitäkään juhlaparaadeista, heittäisin hirvenkaatajani olalleni ja jättäisin linnan, ennenkuin hänen kaunis otsansa ehtii rypistyä. Ei, ei; Mabel tuntee minua paremmin, vaikka tuttavuutemme onkin lyhyt eikä minun ole tarvinnut kaataa mingoja sen lyhyen marssin aikana, jonka suoritimme yhdessä metsän läpi."
"Tarvittaisiin paljon todistuksia, Haukansilmä, että minä oppisin ajattelemaan mitään pahaa teistä, ja kaikista vähimmän tässä suhteessa", vastasi Mabel punastuen korvia myöten, joka todisti enemmän kuin sanat hänen ajatustensa vilpittömyyden. "Sekä isä että tytär ovat teille elämästään kiitollisuuden velassa ja uskokaa minua: kumpikaan ei sitä unohda."
"Kiitän teitä, Mabel — kiitän koko sydämestäni. Mutta minä en tahdo käyttää teidän viattomuuttanne hyväkseni, vaan vakuutan, etteivät mingot olisi taivuttaneet hiuskarvaakaan teidän päästänne, jos heidän olisi onnistunut saada teidät käsiinsä. Minun päänahkani ja Jasperin ja Capin — niin, ja Käärmeenkin olisi luonnollisesti tarkastettu, mutta kersantin tyttären — en todellakaan usko, että he olisivat taittaneet hiuskarvaakaan hänen päästään."
"Mutta kuinka minä voisin otaksua, että viholliset, jotka eivät säästä naisia eivätkä lapsia, olisivat antaneet minulle armoa paremmin kuin muille? Minä tunnen, Haukansilmä, että olen teille velkaa elämästäni."
"Minä sanon, ei, Mabel. Niillä ei olisi ollut sydäntä loukata teitä. Ei, ei; raivokkainkaan mingo-riiviö ei olisi voinut taittaa hiustakaan teidän päästänne. Niin pahoja kuin ne verenhimoiset peikot minun mielestäni ovatkin, eivät ne olisi kuitenkaan voineet ryhtyä niin pirulliseen tekoon. Ne olisivat pyytäneet, ei, pakottaneet teidät jonkun päällikkönsä vaimoksi ja siinä olisi ollut kärsimystä kylliksi nuorelle kristitylle naiselle, mutta sen pitemmälle eivät edes mingot olisi voineet mennä."
"Vaikkapa niinkin, olen kuitenkin päänahastani teille kiitollisuuden velassa", sanoi Mabel ottaen hänen kovan kätensä omiinsa niin reippaasti ja sydämellisesti, että se sanomattomasti ihastutti rehellistä opastajaa. "Minusta kuolema olisi ollut helppoa sen rinnalla, että olisin joutunut jonkun intiaanin vaimoksi."
"Se on hänen olemuksensa mukaista", huudahti Haukansilmä kääntyen vanhaan toveriinsa, ja kiitollinen ihastus loisti hänen rehellisten kasvojensa jokaisesta juonteesta, "eikä se voi muuksi muuttua. Olen sanonut Suurelle Käärmeelle, ettei kristinusko voi tehdä delawarelaisesta valkoista miestä yhtä vähän kuin huuto ja kirkuna voi muuttaa valkoihoista punanahaksi. Sellainen on nuoren, kristityistä vanhemmista syntyneen naisen luonne ja sitä on kunnioitettava ja puolustettava."
"Olet oikeassa, Haukansilmä; kuinka kauaksi Mabel Dunham kulkeneekin, häntä on aina puolustettava. Mutta nyt on aamiaisen aika: ja jos tahdot seurata minua, veli Cap, niin näytän sinulle, miten vaatimaton soturi elää näissä kaukaisissa rajaseuduissa."