X LUKU.
"En häntä rakasta, vaikk' kosin puolestaan. Ärtyinen se poika on, vaikk' puheensa on huoleton, en huoli sanoistaan."
Viikko kului tavallisessa linnan hälinässä. Mabel tottui vähitellen asemaansa, joka aluksi oli tuntunut ei vain uudelta, vaan myöskin ikävältä. Upseerit ja miehet vähitellen tottuivat ajattelemaan, että heillä oli lähettyvillään nuori, kukoistava tyttö, jonka koko olennossa ja esiintymisessä ilmeni sellainen ylimyksellinen arvokkuus ja samalla vaatimattomuus, että hänen kasvattajansa joutui mitä edullisimpaan valoon. Heidän huonosti salattu ihailunsa kiusasi häntä vähemmän, kun hän kokemattomuudessaan ajatteli, että heidän kunniatervehdyksensä tarkoitti hänen isäänsä, vaikka ilmeisesti hänen koruton, reipas esiintymisensä viehätti heitä enemmän kuin kersantin arvokas totisuus.
Tässä metsäisessä seurapiirissä ja tällaisten olosuhteitten vallitessa seuran jäsenet pian tutustuivat toisiinsa. Viikon oleskelu Oswegon rannalla oli ehtinyt saada Mabelin selvittämään itselleen, ketä hänen tulisi lähentyä ja kenen seuraa karttaa. Se tavallaan puolueeton asema, joka hänen isällään oli, koska hän ei kuulunut upseereihin, vaikka olikin paljon enemmän kuin tavallinen soturi, piti häntä erossa kummankin suuren puolen sotilaallisesta elämästä ja vähensi niiden lukua, joihin hänen teki mielensä tutustua tehden samalla valitsemisvelvollisuuden suhteellisen helpoksi. Pian hän myöskin vaivatta sai selville, että harvat saivat oikeuden saapua komendantin pöytään ja että tämä mieluummin näki hyvin kehittyneen vartalon ja kauniit, viehättävät kasvot kuin ahavoituneita ja parroittuneita pyssymiehiä, ja parin kolmen päivän kuluttua hänellä oli ihailijoita myöskin herrojen puolella. Erittäinkin majoitusmestari, keski-ikäinen soturi, joka jo enemmän kuin kerran oli nauttinut avioliiton siunausta ja oli nyt leski, koetti yhä enemmän ja enemmän lähestyä kersanttia, varsinkin, kun heidän tehtävänsä usein veivät heitä yhteen; ja nuorimmat hänen pöytätovereistaan julistivat, että tämä komea järjestyksen mies, joka oli Skotlannista kotoisin ja nimellään Muir, kävi nyt lakkaamatta vierailulla alipäällikkönsä luona. Nauru ja pila joskus lievittivät heidän arvosteluansa "kersantin tyttärestä", ja "Mabel Dunhamin" illalliset olivat niin haluttuja, etteivät vänrikit ja luutnantit suinkaan niitä halveksineet.
Eräänä iltana viikon lopulla nimenhuudon jälkeen kutsutti Duncan of Lundie kersantti Dunhamin luokseen keskustelemaan eräästä asiasta, joka ilmeisesti vaati tällaista salaperäisyyttä. Tämä vanha veteraani asui liikkuvassa parakissa, joka oli asetettu väkipyörille ja jota saatettiin siirtää, mihin hän milloinkin suvaitsi pysähtyä. Tällä kertaa hän oli asettunut melkein keskelle, ja täällä hänen alipäällikkönsä tapasi hänet noudattaessaan viivyttelemättä päällikkönsä kutsua. Itse asiassa ero päällystön ja miehistön asuntojen välillä oli sangen pieni, vaikkakin edellisten huoneet olivat hieman suurempia.
"Astukaa sisään, kersantti, astukaa sisään, hyvä ystäväni", sanoi vanha Lundie sydämellisesti, kun hänen vieraansa pysähtyi kunnioittavan välimatkan päähän tämän puoliksi kirjastona ja makuusuojana käytetyn huoneen ovelle, "astukaa sisään ja istukaa tähän tuolille. Olen pyytänyt teidät luokseni keskustellakseni kanssanne tänä iltana jostakin muusta kuin palvelusvuoroista ja maksuluetteloista. Siitä on monia vuosia, kun olen ollut teidän toverinne, ja 'olosuhteet' asettavat jotakin majurin ja hänen päivystäjänsä skotlantilaisen ja amerikkalaisen välille. Istukaa, veikko, ja olkaa kuin kotonanne. On ollut ihana päivä, kersantti."
"On todella, majuri Duncan", vastasi toinen, joka — vaikka olikin käynyt istumaan — oli liian paljon kokenut unohtaakseen sen kunnioituksen, jota hän asemansa vuoksi oli velvollinen osoittamaan —"oikein herttainen päivä, herra; näyttää, että tähän vuodenaikaan saamme nauttia niistä useammastikin."
"Niin toivon koko sydämestäni. Sato näyttää lupaavalta ja toivon sen osoittavan, kersantti, että 55:nnen miehet ovat yhtä hyviä maanviljelijöitä kuin sotilaita. En koskaan ole nähnyt kauniimpia perunoita Skotlannissa kuin meidän uudessa perunamaassamme."
"Se lupaa hyvän sadon, majuri Duncan, ja siinä suhteessa miellyttävämmän talven kuin mennyt oli."
"Elämä on suhteellinen, kersantti, jakaessaan mukavuuksiaan ja tarpeitaan. Me vanhenemme yhä ja olen alkanut ajatella, että minun aikani olisi vetäytyä yksityiselämään. Minusta usein tuntuu, että minun palvelusaikani lähenee loppuansa."
"Kuningas — Jumala häntä siunatkoon! — tarvitsee vielä paljon teidän palvelustanne."
"Ehkäpä niinkin, kersantti Dunham, ja ainakin niin kauan, kuin on asettanut maaherran näihin siirtokuntiin."
"Se arvo lankeaa 55:nnelle siten, että jonakin päivänä valtakirja annetaan Duncan of Lundielle."
"Ja Duncan of Lundie on oleva ylpeä saadessaan sen. Mutta, kersantti, vaikka te ette olekaan ollut siirtokuntien maaherrana, on teillä kuitenkin ollut hyvä vaimo, ja se on järjestyksessä toinen asia, että mies voisi tuntea itsensä onnelliseksi."
"Minä olen ollut naimisissa, majuri Duncan, mutta siitä on jo liian kauan, että se vähentäisi rakkauttani hänen Majesteettiinsa ja velvollisuuksiini."
"Mitä, mies! Eikö edes rakkaus siihen vilkkaaseen soreavartiseen, punaposkiseen pikku tyttäreen, jonka olen muutamia päiviä nähnyt täällä linnassa? Kunniani kautta, kersantti! Niin vanha kuin olenkin, minäkin voisin rakastaa tuota suloista tyttöstä ja jättää maaherranarvon hiiteen."
"Me kaikki tiedämme, missä majuri Duncanin sydän on, että se on Skotlannissa, missä kaunotar odottaa valmiina tehdäkseen hänet onnelliseksi niin pian kuin velvollisuudet suovat hänelle siihen tilaisuuden."
"Eikö mitä, turha on toivoa kaukaista hyvää, kersantti", vastasi päällikkö, ja surumielinen ilme levisi hänen puhuessaan hänen skotlantilaisille kasvoilleen, "ja kaunis Skotlanti on kaukainen maa. Niinpä niin, vaikk'ei meillä olekaan vehnää eikä kauraryynejä tässä seudussa, on meillä hirviä ja lohia mielinmäärin. Onko totta, kersantti, että miehistö valittaa saaneensa hirvi- ja lintupaistia liiaksi viime aikoina?"
"Ei muutamiin viikkoihin, majuri Duncan, sillä ei hirviä eikä lintuja ole tähän vuodenaikaan ollut tarjona niin runsaasti kuin muulloin. He alkavat moittia myöskin lohiamme, mutta siitä huolimatta uskon, että kesä menee ilman erikoisia levottomuuksia ruoan vuoksi. Skotlantilaiset pataljoonassamme puhuvat kuitenkin enemmän kuin olisi viisasta kaurapuurostaan, moittien varsinkin meidän leipäämme."
"Ah! se on inhimillistä, kersantti, — puhdas väärentämätön skotlantilainen luonne! Leivos — sanoakseni teille totuuden — on himoittava suupala ja monesti tapaan itseni toivomassa, että olisi edes yksi."
"Jos tuo halu tulee kiusalliseksi, majuri Duncan — miehistölle, tarkoitan, herra, sillä en tahtoisi lausua niin alentavaa ajatusta teistä — mutta jos miehistö todellakin vaatii luonnollista ravintoansa, minä yksinkertaisesti ehdottaisin, että tuotaisiin kauraryynejä tai annettaisiin laittaa niitä täällä ja olen aivan varma, että puhe siitä loppuisi sillä kertaa. Minä vastaan, että se parantaisi asian, herra."
"Te olette aika veitikka, kersantti; ja minut saa hirttää, ellen ole ihan varma, että olette oikeassa. Tässä maailmassa voi olla paljon suloisempia tavaroita kuin kauraryynit. Sanoakseni yhden: teillä on suloinen tytär, Dunham."
"Tyttö on äitinsä kaltainen, majuri Duncan, ja voi kestää arvostelua", sanoi kersantti ylpeästi. "Kumpikin on kasvanut vapaasti kuin Amerikan vehnä. Tyttö voi kestää arvostelua, herra."
"Totisesti, siitä voin mennä takuuseen. Hyvä, minä käyn asiaan heti, parahin Dunham, ja tuon paikalla reservinikin tuleen. Täällä on Davy Muir, majoitusmestari, joka haluaisi saada tyttärenne vaimokseen, ja on antanut minun tehtäväkseni esittää asian teille peläten, että hänen arvokkuutensa voisi tulla loukatuksi, jos hän saisi kiellon; ja minä voin lisätä, että puolet linnan nuorukaisista ovat ihastuneet tyttäreenne ja puhuvat hänestä aamusta iltaan."
"Se on hänelle liian suuri kunnia, herra", vastasi isä hieman vaikeasti, "mutta minä luotan, että herrat ennen pitkää keksivät paremmin arvoansa vastaavaa puheenaihetta. Toivon saavani nähdä hänet muutamien viikkojen kuluttua rehellisen miehen vaimona, herra."
"Hyvä, Davy on rehellinen mies, ja se on enemmän kuin yleensä voidaan majoitusmestareista sanoa, kersantti", vastasi Lundie leveästi hymyillen "Hyvä, saanko minä siis kutsua sen kiihkeän nuorukaisen ja ilmoittaa hänelle, että asia on yhtä paljon kuin päätetty?"
"Kiitän, teidän korkeutenne; mutta Mabel on toisen kihlattu."
"No, hitto vie! Se herättää melun linnassa! Mutta omasta puolestani en siitä ole ollenkaan pahoillani, sillä minä en suuresti ihaile kahden niin erilaisen ihmisen avioliittoa."
"Minä ajattelen samoin enkä ollenkaan himoitse saada nähdä tytärtäni upseerin rouvana. Jos hän voi päästä yhtä korkealle kuin äitinsä, sen pitäisi tyydyttää järkevää naista."
"Ja saanko kysyä, kersantti, kuka on se onnellinen, jota te haluatte nimittää vävyksenne?"
"Haukansilmä, teidän korkeutenne."
"Haukansilmä!"
"Sama mies, majuri Duncan, ja esittäessäni hänet teille kerroin koko hänen historiansa. Ei kukaan ole näillä rajaseuduilla paremmin tunnettu kuin minun rehellinen, uljas, uskollinen ystäväni."
"Se kaikki on ihan totta. Mutta onko hän sittenkään oikea mies tekemään kaksikymmenvuotiaan tytön onnelliseksi?"
"Miksi ei, teidän korkeutenne? Mies on parhaassa miehuusiässä. Ei ole ainoatakaan opasta tai vakoojaa koko armeijassa, jolla olisi Haukansilmän maine ja joka kykenisi suorittamaan niin vaarallisia tehtäviä kuin hän."
"Totta sekin, kersantti. Mutta onkohan maine ja erittäinkin juuri vakoojan maine omansa valloittamaan nuoren tytön sydämen?"
"Puhe nuoren tytön sydämestä, herra, minun yksinkertaisen ajatukseni mukaan on sama kun puhe rekryytin arvostelusta. Jos me oppimattoman osaston asettaisimme johtoon, emme koskaan saisi pataljoonaa kiitettävään ampumalinjaan, majuri Duncan."
"Mutta teidän tyttäressänne ei ole mitään oppimatonta ja kömpelöä, sillä hienompaa tyttöä hänen luokastaan ei voi löytää, vaikka etsisi läpi vanhan Albionin. Ajatteleeko hän kanssanne samalla tavalla tästä asiasta? — vaikka minun täytyy otaksua, että hän on yhtä mieltä kanssanne, koska on jo kihloissa."
"Emme ole vielä puhuneet tästä asiasta, teidän korkeutenne; mutta minusta tuntuu, että olen saanut hänen ajatuksensa selville monista pikkuseikoista."
"Ja mitä ovat nuo pikkuseikat, kersantti?" kysyi majuri, joka alkoi tuntea asiaan suurempaa mielenkiintoa kuin oli luullut. "Tunnustan uteliaisuudella haluavani tietää jotakin naisten mielipiteistä, koska itsekin olen poikamies."
"No, teidän korkeutenne, kun minä puhun Haukansilmästä tytölle, hän katsoo aina minua suoraan silmiin, iloitsee kaikesta, mitä sanon hänen edukseen ja esiintyy avoimena ja reippaana, joka kaikki todistaa, että hän puoliksi ajattelee häntä jo omana miehenään."
"Hm! Ja nämä merkit, kersantti, ovat teistä luotettavat todisteet tyttärenne tunteista?"
"Niin ovat, teidän korkeutenne, sillä ne tuntuvat minusta niin luonnollisilta. Kun minä tapaan miehen, herra, joka katsoo minua suoraan silmiin, kun hän kehuu jotakin upseeria — sillä, teidän korkeutenne suokoon anteeksi, miehet joskus arvostelevat esimiehiänsä — ja kun minä huomaan, että hän katsoo minua silmiin kehuessaan kapteeniansa, minä aina olen varma, että poika on rehellinen ja tarkoittaa, mitä sanoo."
"Eikö ajatellun sulhasen ja kauniin morsiamen välillä ole jotensakin huomattava iänero, kersantti?"
"Olette ihan oikeassa, herra; Haukansilmä on kääntynyt neljännelle kymmenelle, ja Mabelilla on kaikki edellytykset siihen onneen, jonka elämänkoulussa kehittynyt mies voi hänelle antaa. Olin itse lähes neljäkymmentä, teidän korkeutenne, kun nain hänen äitinsä."
"Mutta onkohan teidän tyttärenne taipuvainen ihailemaan vihreää metsästyspaitaa ja susihattua, jollaisia meidän arvoisa oppaamme käyttää, mieluummin kuin 55:nnen hienoa univormua?"
"Ehkä ei, herra; ja siksi hänen täytyy käyttää itsekieltämystä, joka aina tekee nuoren naisen paremmaksi ja viisaammaksi."
"Ja eikö teitä peloita, että hän voisi jäädä leskeksi vielä nuorena ollessaan? Villit eläimet ja vielä villimmät raakalaiset voivat milloin tahansa ryöstää Haukansilmän elämän."
"Yksikin luoti voi miehen surmata, Lundie", sillä luottavassa keskustelussa majuri mielellään salli käyttää tätä nimeä, kun ei sotilasasioista ollut kysymys, "eikä kukaan 55:nnen miehistä voi karttaa äkillistä kuolemaa, jos niin sattuu. Siinä suhteessa Mabel ei mitään voittaisi vaihtamisesta. Sitäpaitsi, herra, jos saan vapaasti puhua tällaisesta asiasta, minä en usko, että Haukansilmä kaatuu taistelussa tai saa muuten äkillisen surman erämaassa."
"Ja miksi ette, kersantti?" kysyi majuri. "Hän on soturi aina, kun vaara uhkaa, ja hänen asemansa on vaarallisempikin kuin muiden. Vaikka hän on vapaa tavallisista sotilassäännöistä, mikä pelastaa hänet, kun muut eivät pelastu?"
"Minä en usko, teidän korkeutenne, että Haukansilmä pitää omia mahdollisuuksiaan parempina kuin toistenkaan, mutta minä en luule, että se mies kuolisi kuulasta. Minä olen nähnyt hänen käsittelevän pyssyänsä tyynenä ja rauhallisena keskellä kamalinta kuulasadetta, enkä siis voi otaksua, että kohtalo olisi määrännyt hänet sillä tavalla kaatumaan. Ja toiselta puolen, jos hänen Majesteettinsa joukoissa on joku, joka todella ansaitsee sellaisen kuoleman, on se Haukansilmä."
"Sitä emme koskaan tiedä, kersantti", vastasi Lundie ja kasvoille kohosi vakava, mietiskelevä ilme, "ja mitä vähemmän puhumme sellaisesta asiasta, on ehkä sitä parempi. Mutta onko Mabel — se kai on hänen nimensä, onko Mabel halukas ottamaan miehen, joka todellisuudessa on riippuvaisempi armeijasta kuin ne, jotka ovat armeijan luetteloissa. Oppaalla ei ole ylenemisen toivoa, kersantti."
"Hän on jo päässyt korkeimpaan asemaansa, teidän korkeutenne. Lyhyesti, Mabel on määrännyt kantansa tässä asiassa; ja kun teidän korkeutenne on suvainnut puhua minulle herra Muirista, minä pyydän teitä hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle, että tyttö on sidottu koko elämänsä ajaksi."
"Hyvä, hyvä, kuten tahdotte; ja nyt — kersantti Dunham!"
"Teidän korkeutenne", sanoi toinen nousten ja tervehtien sotilaallisesti.
"Onhan teille sanottu, että aikomukseni on lähettää teidät Tuhatsaarille ensi kuun ajaksi? Kaikki alipäälliköt ovat vuorostaan olleet siellä — ainakin kaikki, joihin voi luottaa — ja nyt vihdoin on tullut teidän vuoronne. Luutnantti Muir haluaisi kyllä lähteä sinne; mutta koska hän on majoitusmestari, en voi antaa hänelle määräystä. Onko miehistö valittu?"
"Kaikki on valmiina, teidän korkeutenne. Miehet on valittu ja lähetti, joka viime yönä toi sieltä tietoja, kertoi, että miehistö kiihkeästi odottaa vapautusta."
"Niin teki. Teidän täytyy siis purjehtia sinne ylihuomenna, tai ehkä vielä parempi, huomeniltana. Viisainta lienee suorittaa matka pimeällä."
"Niin ajattelee Jasperkin, teidän korkeutenne, enkä voi tällaisessa asiassa luottaa kehenkään paremmin kuin Jasper Westerniin."
"Nuori Jasper Vesikoira!" sanoi Lundie ja hymy levisi hänen muuten vakaville kasvoilleen. "Tuleeko se poika teidän mukaanne, kersantti?"
"Teidän korkeutenne suvainnee muistaa, ettei Lokki koskaan lennä satamasta ilman häntä."
"Totta, mutta kaikilla säännöillä on poikkeuksensa. Eikös täällä linnassa ole ollut joku merimies, kuten viime päivinä luulen nähneeni?"
"On kyllä, teidän korkeutenne; se on herra Cap, minun lankoni, joka on tuonut minun tyttäreni tänne."
"Miksi ei ottaa häntä Lokin kapteeniksi tälle retkelle ja jättää Jasper pois? Teidän lankonne varmaan vaihtelun vuoksi haluaa tehdä tämän retken suolattomalla järvellä, ja te voitte nauttia enemmän hänen seurastaan."
"Minä juuri ajattelin pyytää teidän korkeutenne suostumusta saada ottaa hänet mukaan; mutta hän saa tulla vapaaehtoisena. Jasper täyttää liian hyvin tehtävänsä, että hänet voitaisiin syrjäyttää ilman ymmärrettävää syytä, majuri Duncan; ja sitäpaitsi luulen, että veli Cap halveksii liian paljon suolatonta vettä voidakseen ryhtyä palvelemaan siellä."
"Voitte olla oikeassa, kersantti; minä jätän kaiken teidän harkintanne varaan. Vesikoira voi jäädä paikoilleen, kunnes toisin määrätään. Te haluatte siis, että Haukansilmä seuraa mukana?"
"Jos teidän korkeutenne sen sallii. Siellä voi olla tehtävää molemmille oppaille, sekä intiaanille että valkoiselle miehelle."
"Sekin kai on totta. Toivon, että suoritatte tehtävän mitä suurimmalla huolella; ja muistakaa, että koko asema on hävitettävä, kun teidän määräyksenne palautetaan. Tällä aikaa sen pitää täyttää tarkoituksensa tai me olemme erehtyneet koko aseman suhteen; se on liian hankala pitää kunnossa turhan vuoksi. Ja nyt, onnellista matkaa!"
Kersantti Dunham tervehti sotilaallisesti, kääntyi ympäri ja oli juuri sulkemaisillaan oven jälkeensä, kun hänet kutsuttiin takaisin.
"Olen unohtanut, kersantti, että nuoremmat upseerit ovat pyytäneet saada järjestää ampumakilpailut ja ne on määrätty tapahtuvaksi huomenna. Kaikki saavat vapaasti ottaa osaa ja palkintona annetaan hopeasuinen ruutisarvi ja nahkainen patroonakotelo", lukien paperista — "kuten tähän on kirjoitettu ja naisten silkkihattu. Tämän viimeksimainitun saa voittaja antaa jollekin linnan naisista, josta hän enimmän pitää."
"Erinomaisen hauskaa, teidän korkeutenne — varsinkin voittajasta. Saako myöskin Haukansilmä ottaa osaa kilpailuun?"
"En ymmärrä, kuinka häntä voisi kieltää, jos hän itse haluaa ottaa osaa. Viime aikoina olen kuitenkin ollut huomaavinani, ettei hän enää välitä sellaisesta urheilusta — luultavasti erehtymättömän taitavuutensa vuoksi."
"Niin kyllä, herra majuri; se kelpo poika tietää kyllä, ettei näillä seuduin ole ainoatakaan, joka voisi kilpailla hänen kanssaan eikä hän halua turmella toisten voitoniloa. Luulen, herra, että voimme luottaa hänen hienotunteisuuteensa joka asiassa. Ehkäpä hän tässä asiassa saa menetellä mielensä mukaan?"
"Luonnollisesti, kersantti, tässä tapauksessa. Hyvästi, kersantti
Dunham."
Kersantti poistui nyt jättäen Duncan of Lundien omiin ajatuksiinsa. Etteivät ne olleet vastenmielisiä, saattoi huomata siitä hymystä, joka silloin tällöin kirkasti hänen tavallisesti kovia ja ankarapiirteisiä kasvojansa, mutta toisina hetkinä taas ilmeni niissä järkkymätön vakavuus. Noin puolisen tuntia lienee kulunut, kun ovelta kuului koputus ja hän kehoitti tulijaa astumaan sisään. Keski-ikäinen mies, puvusta päättäen upseeri, vaikkakin univormulta puuttui muodin hienous ja aistikkuus, astui esiin ja tervehtiessä sanottiin: "Herra Muir".
"Tulin kutsustasi, herraseni, saadakseni kuulla kohtaloni", sanoi majoitusmestari skotlantilaisella murteella heti, kun oli ottanut tarjotun istuimen. "Sanoakseni sinulle totuuden, majuri Duncan, tämä tyttö on linnassa saanut häiriötä aikaan enemmän kuin ranskalaiset ennen sua. En ikinä ole nähnyt niin yleistä ihastusta niin lyhyessä ajassa!"
"Todellakin Davy, et suinkaan tahdo koettaa saada minua uskomaan, että sinun nuori ja turmeltumaton sydämesi olisi sellaisessa liekissä yhden viikon tuttavuuden jälkeen? Mitä, mies! Tämähän on pahempi kuin se juttu Skotlannissa, jossa kuumuus poltti reiän sinun kelpo vartaloosi ja tuotti kaikille pojille tilaisuuden tarkastella minkä arvoinen se niin helposti syttyvä esine on."
"Sull' on omat tapasi, majuri Duncan; samoin oli sinun isälläsi ja äidilläsi ennen sinua, vaikka sitten vihollinen olisi ollut linnassa. En minä pidä ollenkaan ihmeenä, että nuoret ihmiset seuraavat sydämensä haluja ja taipumuksia."
"Mutta sinä, Davy, olet seurannut sydämesi vaatimuksia niin usein, että luulisin nyt jo niiden menettäneen uutuuden viehätyksen. Sen taipumuksin jälkeen, joka aiheutti poikasena ollessasi Skotlannin jutun, sinä olet ollut neljä kertaa naimisissa."
"Vain kolmesti, majuri, ja nyt minä haluan saada uuden vaimon. Minun määräni ei vielä ole täysi — ei, ainoastaan kolmesti."
"Luulenpa, Davy, ettet ensimmäistä seikkailuasi pidä minään, — kun siinä ei ollut pappia."
"Ja miksi minä pitäisin, majuri? Tuomioistuin selitti, ettei se ollut oikea avioliitto; ja mitä muuta mies voi toivoa? Nainen piti kevyttä ja vapaata rakkaussuhdetta parempana — ja sama lienee minunkin luonteeni heikkous — ja vietteli minut sopimukseen, joka sittemmin huomattiin laittomaksi."
"Jos muistan oikein, Muir, niin siihen aikaan yleensä ajateltiin, että asiassa oli kaksi puolta."
"Minusta se on huono asia, jossa ei ole kahta puolta, ja tiedän monia asioita, joissa on kolme. Mutta vaimoparka kuoli ilman lapsia ja koko asia raukesi tyhjiin. Sitten minä olin sanomattoman onneton toisen vaimoni kanssa — sanon toisen sinun mieliksesi, majuri, vaikkakin pidän kiinni siitä, ettei ensimmäinen ollut mikään avioliitto. Olkoonpa ensimmäinen tai toinen, minä olin äärettömän onneton Jannie Grahamin kanssa, joka kuoli muutaman vuoden kuluttua jättämättä jälkeensä mitään muistoa itsestään. Minä luulen, että jos Jannie eläisi, minä en koskaan olisi ajatellut toista vaimoa."
"Mutta kun hän ei elänyt, sinä olet mennyt hänen kuolemansa jälkeen kahdesti naimisiin ja nyt kiihkeästi haluat päästä kolmannen kerran."
"Totuutta ei voi koskaan kieltää, sen olen aina valmis tunnustamaan.
Mutta luulen, Lundie, että sinä olet synkkämielinen tänään."
"Ei, Muir, en ollenkaan synkkämielinen; hieman miettiväinen ehkä, sen tunnustan. Olen muistellut nuoruuteni päiviä, jolloin minä tilanomistajan ja sinä papin poikana yhdessä leikimme kotoisilla kunnailla huolettomina poikina vähät välittäen tulevaisuudesta. Sen jälkeen on tapahtunut paljon sellaista, joka on muuttanut tulevaisuuden toiseksi kuin se muuten olisi ollut."
"Totta puhut, Lundie, mutta sinulla ei ole syytä valittaa kohtaloasi. Sinä olet kohonnut majuriksi ja olet kohta siirtomaitten maaherra, elleivät kirjeet turhia puhu. Minä taas olen vain yhtä askelta ylempänä kuin silloin, kun sinun kunnioitettu isäsi antoi minulle ensimmäisen toimen, vain kurja majoitusmestari-raukka."
"Ja entäs ne neljä vaimoa?"
"Kolme, Lundie — vain kolme laillista, katseltakoonpa sitä miltä kannalta hyvänsä."
"Hyvä on, kolme sitten. Tiedäthän, Davy", sanoi majuri Duncan, hänkin korostaen sanat skotlantilaisen tavalla, kuten usein lapsuustoverien kanssa, jolloin ei tarvinnut seurata kasvatuksen määräämiä hiuksentarkkoja rajoja — "tiedäthän, Davy, että minun oma vaalini on aikoja sitten suoritettu ja miten levottomana ja vaihtelevin tuntein odotan sitä onnellista hetkeä, jolloin voisin kutsua niin kauan rakastamani naisen vaimokseni; ja nyt olet sinä ilman onnea, nimeä, syntyperää tai ansioita, tarkoitan erikoisia ansioita —"
"Ei, ei, elä sano niin, Lundie. Muirit ovat hyvää sukua."
"Olkoot. Siis ilman ansioita, mutta sukusi vuoksi ollut neljä kertaa —"
"Sanoinhan kolmesti, Lundie. Minä lopetan ystävyytemme, jos sanot neljästi."
"Mutta sehän on oma määräsi, Davy, ja se on paljon se. Meidän elämämme on ollut sangen erilainen, ainakin avioliiton suhteen, se sinun täytyy myöntää, vanha veikko."
"Ja mitä hyötyä siitä on ollut, puhuaksemme yhtä vapaasti kuin ennen poikasina?"
"Enpä tiedä, se vain on ollut toisenlaista kuin minun. Minun on kulunut toivossa ja kieltäymyksissä, kun taas sinun on kulunut —"
"On kulunut ilman, että yksikään toive olisi täyttynyt", keskeytti majoitusmestari. "Olen toivonut, että uusi yritys olisi entistä parempi, mutta pettymys näyttää olevan miehen osa. Ah, kaikki tässä maailmassa on turhuus Lundie, eikä sen totuus ilmene missään niin kuin avioliitossa."
"Ja nyt sinä olet valmis panemaan paulan kaulaasi viidennen kerran."
"Minä tahdon sanoa, että se on vain neljäs, majuri Duncan", sanoi majoitusmestari innokkaasti. Sitten hänen kasvojensa ilme äkkiä muuttui ja hän hymyili ja punastui kuin nuori poika lisäten: "Mutta tämä Mabel Dunham on aivan verraton olento! Meidän skotlantilaiset tyttäremme ovat kauniita ja viehättäviä, mutta täytyy tunnustaa, että nämä siirtokuntan sulottaret ovat hämmästyttävän ihastuttavia."
"Teet viisaasti, jos hillitset toiveitasi ja kuuman veresi, Davy.
Luulen, että kaikki sinun neljä vaimoasi —"
"Toivon, rakas Lundie, että tarkistat hieman laskutaitoasi. Kolme kertaa yksi on kolme."
"Kaikki kolme sitten, olivat sellaisia, joita voidaan sanoa ylhäisiksi naisiksi."
"Niin juuri olivatkin, majuri. Ne kolme olivat ylhäisiä naisia, kuten sanot, ja liitot olivat arvokkaat."
"Ja kun neljäs oli minun isäni puutarhurin tytär, liitto ei ollut arvokas. Etkö sinä pelkää, että mennessäsi naimisiin tytön kanssa, jonka isä kuuluu samaan joukko-osastoon kuin sinä eikä ole upseeri, menetät vaikutusvaltasi rykmentissä?"
"Se juuri on ollut minun heikkouteni läpi elämän, majuri Duncan, sillä minä olen aina mennyt naimisiin ollenkaan ajattelematta vaikutusvaltaa. Joka miehellä on omat helmasyntinsä ja pelkään, että naiminen on minun. Ja nyt, kun me olemme väitelleet asian periaatteellisesta puolesta, minä kysyn sinulta, teitkö sinä minulle sen ystävän palveluksen, että puhuit kersantille tästä asiasta?"
"Tein, Davy, ja olen pahoillani sinun toiveittesi vuoksi, sillä minusta nähden sinulla ei ole suuria menestymisen mahdollisuuksia."
"Ei menestymisen! Upseeri ja päälle päätteeksi majoitusmestari, eikä menestysmahdollisuuksia yrittäessään kersantin tytärtä!"
"Niin se juuri on, Davy."
"Ja miksi ei, Lundie? Tahdotko olla hyvä ja vastata minulle juuri siihen?"
"Tyttö on kihlattu — käsi annettu, vala vannottu, rakkaus taattu. Ei, hirtä minut, jos minä ollenkaan sitä uskon; mutta hän on kihloissa."
"Se on kyllä jonkunlainen este, se täytyy myöntää, majuri, vaikk'ei se paljoa merkitse, jos sydän on vapaa."
"Aivan oikein, ja pidän sangen luultavana, että sydän tässä tapauksessa on vapaa, sillä tuleva aviomies näyttää olevan paremminkin isän kuin tytön valitsema."
"Ja kuka se sitten on, majuri?" kysyi majoitusmestari, joka katseli koko juttua filosofin tyyneydellä ja kokeneen kylmäverisyydellä. "En satu muistamaan ainoatakaan niin huomattavaa kilpailijaa, joka voisi lyödä minut laudalta."
"Ehket, sinähän olet ainoa huomattava kosija koko rajaseudulla, Davy. Se onnellinen mies on Haukansilmä."
"Haukansilmä, majuri Duncan!"
"Ei enempää eikä vähempää, Davy Muir. Haukansilmä se on, mutta ainakin minun arvioni mukaan sinun mustasukkaisuuttasi voi viillyttää se tieto, että avioliitto on isän eikä tyttären suunnittelema."
"Sitä juuri ajattelin!" huudahti majoitusmestari huoaten pitkään helpotuksesta. "On ihan mahdotonta, että minun kokemukseni ja ihmistuntemukseni —"
"Erittäinkin naistuntemus, Davy."
"Sinä voit laskea leikkiä, Lundie, ja minun on se käsitettävä. Mutta en voi pitää mahdollisena, että niin täydellisesti erehtyisin siinä, mihin nuoren naisen taipumukset ja toiveet vetävät, etten uskoisi hänen pitävän minua kaikissa suhteissa kilpailijaani etevämpänä. Siinä suhteessa voin olla levollinen — aika näyttää."
"Kuulepas, Davy Muir", sanoi Lundie pysähtyen äkkiä käynnistään ja katsellen toista silmiin niin vakavasti ja hullunkurinen ilme kasvoillaan, että itse vanha taiturikin muuttui tahtomattaankin vakavaksi — "sano minulle suoraan, luuletko sinä todellakin, että sellainen tyttö kuin kersantti Dunhamin, vakavasti voi mieltyä mieheen, jolla on sinun ikäsi, ulkomuotosi ja voisin lisätä: kokemuksesi?"
"Iva sikseen, Lundie; sinä et tunne naisia ja siinä syy, miksi olet naimatonna vielä nelikymmenviisi-vuotiaana. Sinä olet ollut kauhean kauan poikamiehenä, majuri!"
"Ja kuinkas vanha sinä olet, jos sallit minun tehdä niin arkaluontoisen kysymyksen?"
"Neljäkymmentäseitsemän, sitä en salaa, Lundie, ja jos minä saan Mabelin, on siinä mulle vaimoa loppuiäkseni. Enkä voi ymmärtää, minkä vuoksi kersantti Dunham olisi niin järjetön, että voisi uneksiakaan antavansa suloisen tyttösensä Haukansilmän laiselle miehelle."
"Ei siinä mitään uneksimista olekaan; mies on tosissaan kuin soturi, jota selkäsauna odottaa."
"Olkoonpa niin, majuri. Me olemme vanhat ystävät" — molemmat olivat kotoisin Skotlannista ja käyttivät usein synnyinseutunsa murrettakin puhuessaan lapsuutensa ajoista — "ja tiedämme, miten annetaan sana sanasta tai täytetään velvollisuus. Ehkäpä se kelpo mies ei ole ymmärtänyt viittaustani; muuten hän ei ikinä olisi ajatellut mitään niin hullua. Ero upseerin rouvan ja oppaan vaimon välillä on yhtä suuri kuin ero Skotlannin ja Amerikan muinaisuuden välillä. Minä olen vanhaa verta, Lundie."
"Luota minun sanaani, Davy, sinun muinaisuutesi ei auta yhtään tässä asiassa, eikä sinun veresi ole vanhempi kuin luusikaan. No niin, sinä tiedät kersantin vastauksen ja huomaat, ettei minun vaikutukseni, johon sinä niin suuresti luotit, voi paljoa auttaa sinua. Ottakaamme lasi yhdessä, Davy, vanhan tuttavuutemme vuoksi, ja sitten teet viisaasti, jos ajattelet huomista kilpailua ja unohdat Mabel Dunhamin niin pian kuin suinkin."
"Ah, majuri, minä olen aina huomannut, että vaimo on helpompi unohtaa kuin lemmitty. Kun pariskunta on puolittainkaan onnellinen avioliitossaan, on kaikki hyvin. Mutta sitten tulee kuolema, joka kaikki erottaa, kuten sanotaan, ja minusta tuntuu kauhean alhaiselta ruveta surulla häiritsemään poismennyttä. Elämässä on niin paljon huolta ja murhetta sekä toivoa ja suloa — erittäinkin, mitä naisiin tulee — että se voi kääntää ajatukset toisaalle."
"Niin juuri minäkin ajattelen sinun asemaasi, Davy. Sinun vaimosi eivät voi enää sulostuttaa sinun elämääsi. Olen kyllä kuullut kerrottavan miehistä, jotka ovat olleet niin tyhmiä, että ovat surreet pitkiä aikoja kuolleita vaimojansa. Juon onneksesi ja toivon, että hyvin pian pelastut tästä epätoivoisesta asemasta, luutnantti. Sitäpaitsi kehoitan sinua varovaisuuteen tulevaisuudessa ja toivon, että tällä kertaa elämäsi sulostuttaja tuudittaa sinut ikilepoon."
"Paljon kiitoksia, rakas majuri; siinä taas ilmenee vanha ystävyytemme, jolle minä annan niin suuren arvon. Tämä tyttö on minun sydämelleni kuin aamukaste ja se lämmittää kuin Skotlannin suloinen päivä. Niillä miehillä, joista mainitsit, on varmaan kullakin ollut vain yksi vaimo, sillä jos niitä olisi ollut useampia, heidän kuolemansa olisi vaikuttanut heihin vallan toisella tavalla. Minusta jokainen järkevä mies voi olla tyytyväinen hyvän vaimon kanssa, mutta turhaa on surra sitä, mitä ei voi muuttaa. Minä olen äärettömän kiitollinen sinulle, majuri Duncan, tästä ja kaikista muistakin ystävyydenosoituksistasi, ja jos sinä edelleenkin voisit olla yhtä huomaavainen ja tekisit minulle vielä muutaman palveluksen, se varmasti vakuuttaisi minua siitä, ettet ole unohtanut lapsuutesi leikkitoveria."
"Olkoon menneeksi, Davy, jos pyyntö on järkevä ja sellainen, että sen täyttäminen riippuu minusta, niin lausu se julki."
"Jos sinä voisit järjestää minulle jotakin tehtävää Tuhatsaarille pariksi viikoksi tai niille main, niin luulisin asian tulevan autetuksi molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Ajattelehan, Lundie, että tyttö on ainoa sovelias koko rajaseudun valkoisista naisista."
"Siellä on aina joku tehtävä sinun arvoisellesi miehelle, vaikkakin ehkä vähäinen, mutta sen saa kersantti suoritetuksi yhtä hyvin kuin joku majoitusmestari-kenraali, vieläpä paremminkin."
"Mutta ei paremmin kuin joku rykmentin upseereista. Alipäälliköt voivat yhdessä ja toisessa suhteessa olla epäluotettavia."
"Minä ajattelen asiaa, Muir", sanoi majuri nauraen, "ja saat vastaukseni huomenna. Huomenna, mies, on verraton tilaisuus sinun esitellä itsesi naisväelle. Sinä olet taitava pyssymies ja palkintoja on saatavissa. Valmistu näyttämään taitoasi, ja kukapa tietää, mitä voi tapahtua, ennenkuin Lokki lentää pois satamasta."
"Luulen, että useimmat nuoret miehet ottavat osaa kilpailuun, majuri."
"Niin tekevät, ja monet vanhemmat myöskin, jos kerran sinäkin esiinnyt. Pidä puolesi, Davy, minäkin aion ampua pari laukausta ja tiedäthän, että siinä suhteessa olen saavuttanut jonkunlaisen maineen."
"Se on joka tapauksessa mainiota. Naisen sydämen voi valloittaa mitä moninaisimmilla keinoilla ja monia tapoja eivät filosofien säännöt ollenkaan hyväksy. Muutamat vaativat, että kosija istuu heidän edessään aivan kuin kysymyksessä olisi säännöllinen piiritys ja antautuvat vasta, kuin enempi vastustus on turha; toiset taas täytyy valloittaa väkirynnäköllä. Vielä on sellaisiakin tytönletukoita, jotka täytyy johtaa väijytyspaikkoihin. Ensimmäiset ovat ehkä upseerin arvon mukaisia, mutta minun täytyy sanoa, että viimeksimainitut viehättävät minua enimmän."
"Ja mielipide muodostuu kokemuksen kautta kaikissa asioissa. Entäs ne, jotka täytyy valloittaa väkirynnäköllä?"
"Ne sopivat nuoremmille miehille, Lundie", vastasi majoitusmestari nousten ja iskien silmää, — jonka vapauden hän usein otti keskustellessaan päällikkönsä kanssa ja se oli merkkinä heidän pitkäaikaisesta ystävyydestänsä; "jokaisella ikäkaudella on omat välttämättömyytensä ja neljänkymmenen seitsemän vuoden ikäisenä ei enää vaivaa lapsen huimuus. Toivotan sinulle hyvää yötä, majuri Duncan, näe suloisia unia ja herää virkistyneenä uuteen päivään."
"Kiittäen toivotan samaa itsellesi, veli Muir. Muista huomista kilpailua!"
Majoitusmestari poistui jättäen Lundien kirjastossaan miettimään, mitä juuri oli tapahtunut. Majuri Duncan oli niin tottunut luutnantti Muirin omituiseen käytökseen ja sukkeluuksiin, etteivät ne häntä ollenkaan loukanneet samassa määrässä kuin ehkä loukkaavat lukijaa. Tosiasia on, että seuratessa samanlaisia lakeja ja määräyksiä ja yhdessä työskennellessä mitä erilaisimmat luonteet voivat ymmärtää toisiansa, vaikka ne muissa oloissa voisivat joutua mitä kiusallisimpaan ristiriitaan.