XII LUKU.
"On varustukset vakavat tään joen rannikolla, ja välkkyy teräs kiiltävä tääll' öitten kuutamolla."
Byron.
Muutamia tunteja myöhemmin Mabel Dunham seisoi korkeimmalla vallilla, joka aivan kuin vaipuneena juhlallisiin mietteihin katseli kauas joelle ja järvenulapalle. Ilta oli viileä ja tyyni, ja oli noussut kysymys, voisiko joukkue ollenkaan tänä yönä lähteä Tuhatsaarille, kun tuuli oli niin kerrassaan asettunut. Muonavarat, aseet ja ampumatarpeet samoin kuin Mabelinkin tavarat olivat jo valmiina laivassa, mutta se pieni sotaväen osasto, jonka oli määrä lähteä, odotteli vielä rannalla tietämättä, saisiko se astua laivaan vai ei. Jasper oli kuljettanut Lokin lahden poukamasta ulomma joelle, josta hän helposti saattoi päästä ulapalle, milloin mieli teki, ja siinä se nyt hiljaa odotteli vaatimattoman ankkurinsa varassa. Laivamiehistö loikoili lahden rannalla odotellen määräyksiä.
Aamupäivän kilpailut olivat jättäneet linnaan hiljaisuuden, joka täydellisesti soveltui suloisenrauhalliseen luontoon, ja Mabel tunsi sen vaikutuksen koko sielullansa, vaikk'ei voinut täysin selittää, mistä se johtui. Mihin katsoikin kaikkialla ilmeni luonnon kiehtova suuruus. Hiljainen, juhlallinen metsä ja rannattomalta näyttävän ulapan hohtava pinta antoivat näköalalle mahtavuuden, jota turhaan muualta hakee. Ensi kertaa Mabel nyt tunsi, että kaupungit ja inhimillinen sivistys olivat suuresti heikontaneet hänen luonnettaan ja että tällaisessa ympäristössä vietetty elämä varmaankin olisi onnellinen. Miten paljon viimeisen kymmenen päivän kokemus oli hänessä herättänyt ja vahvistanut tällaista ajatusta, voidaan helpommin aavistaa kuin sanoilla todistaa.
"Ihana auringonlasku, Mabel", kuului hänen enonsa ääni niin läheltä hänen korvaansa, että sankarittaremme oikein hätkähti, — "ihana auringonlasku, tyttö, näin sisäjärven rannalla, vaikk'emme sitä merellä uskoisi."
"Ja eikö luonto ole sama tällaisella suurella järvellä kuin merellä? Eikö aurinko paista samalla tavalla, eno hyvä? ja emmekö voi tuntea olevamme Luojalle kiitollisia näillä rajaseuduilla yhtä hyvin kuin omalla Manhattanillammekin?"
"Tyttö on saanut jotakin äitinsä luonteesta. Eikö muka luonto ole yksi ja sama! Ei, Mabel! Vai kuvitteletko sinä, että sotamiehen ja merimiehen luonto on sama? Molemmilla aloilla sinulla on sukulaisia ja sinun pitäisi kyetä vastaamaan."
"Mutta, eno, minä tarkoitan luonnon vaikutusta ihmisluonteeseen."
"Niin minäkin teen, tyttö — minä tarkoitan merimiehen luonnetta ja 55:nnen soturien luonnetta sinun isäsikin niihin luettuna. Tässä ne nyt ovat harjoittaneet kilpa-ammuntaa — pilkka-ammuntaa, voisin sanoa — tämän päivän, ja kuinka suuresti se onkaan eronnut pilkka-ammunnasta merellä! Siellä lähetetään ammus laivankylkeen vähintäänkin puolen penikulman päästä; ja perunat, jos niitä sattuisi olemaan laivassa — joka kumma myöskin voi tapahtua — annetaan kokin kattilaan. Tällainen voi olla kunniallista soturielämää, mutta kokenut silmä näkee monia heikkouksia näissä linnoissa. Minun mielipiteeni tästä vesilätäköstä sinä jo ennestään tiedät, eikä minulla ole suinkaan erikoisesti mitään moittimishalua. Oikea merimies ei moiti mitään; mutta hitto vie — minä en pidä koko tätä lätäkköä, jota Ontarioksi kutsuvat, ihmeellisempänä kuin laivan vesitynnyriä. Katsopas nyt, Mabel; jos sinä tahdot oppia ymmärtämään eron valtameren ja tämän järvenselän välillä, niin minä näytän sen sinulle yhdellä silmäyksellä. Tätä ne nyt sanovat tyyneksi tuntiessaan, että tuuli ei ollenkaan käy, vaikkakin, toden sanoakseni, tyyneys ei ole tällaista, kun tulemme merelle."
"Mutta, eno, eihän nyt käy pieninkään ilmanhenki. En pidä ollenkaan mahdollisena, että lehdet voisivat missään olla liikkumattomampia kuin juuri tällä hetkellä tuossa uinuvassa metsässä."
"Lehdet! Mitä ovat lehdet, lapsi? Merellä ei ole mitään lehtiä. Jos tahdot saada selville, onko tyyneys täydellinen vai ei, niin sytytä kynttilänpätkä ja jos liekki vähänkään lepattaa, silloin ei tuuli ole kuollut. Jos joutuisit sellaiseen tilaan, että olisi hirveän vaikea vetää ilmaa keuhkoihisi hengittäessäsi, silloin voit ilmaa pitää tyynenä. Joskus ihmiset joutuvat sellaiseen tilaan. Katsopas nyt tuota vettä! Se lekottaa kuin maito kiulussa eikä hievahda sinne eikä tänne. Valtameren vesi ei koskaan pysy niin hiljaa, olkoonpa ilma kuinka tyyni tahansa."
"Eikö valtameren vesi pysy hiljaa, eno? Eikö tyynelläkään?"
"Sitä yksinkertaisuutta! Ei, lapsi. Valtameri hengittää, kuten elävä olento, sen rinta nousee ja laskee, kuten runoilijat sanovat, vaikka ei ilmaa ja tuulia olisi olemassakaan. Kukaan ei ole nähnyt meren lepäävän niin hiljaa kuin tuo järvi tuossa, vaan se nousee ja laskee aivan kuin sillä olisi keuhkot."
"Eihän tämä järvikään pysy aivan liikkumattomana, vaan voit huomata, että vesi lipattaa rantakiviä vasten, ja ajoittain voit kuulla sen loiskinnan rannan kallioihin."
"Lörpötystä! Ontarion järvi muistuttaa Atlanttia yhtä paljon kuin likalätäkkö lähdettä. Tuo Jasper kuitenkin on kelpo poika ja vaatii vain vähän opetusta, että hänestä tulisi mies."
"Onko sinusta, eno, Jasper oppimaton?" kysyi Mabel ryhtyen hauskasti järjestelemään hiuksiaan ja saaden siten tekosyyn kääntää kasvonsa toisaalle. "Minusta Jasper Vesikoira näyttää tietävän enemmän kuin useimmat hänen luokkaansa kuuluvat nuoret miehet. Hän on lukenut tosin sangen vähän, sillä kirjoja ei ole runsaasti tässä maailman ääressä, mutta hän on ajatellut paljon — ainakin minun mielestäni — niin nuoreksi mieheksi."
"Hän on oppimaton, kuten luonnollisesti kaikki, jotka ovat liikkuneet vain tällaisilla sisävesillä. Ei, ei, Mabel; me molemmat olemme kiitollisuuden velassa Jasperille ja Haukansilmälle ja minä olen koettanut miettiä, miten parhaiten voisin heitä palvella, sillä kiittämättömyyttä pidän sian viisautena. Syötä sille oma päivällisesi ja se syö sinut itsesi jälkiruoaksi."
"Niin se on, enokulta: meidän tulee tehdä, mitä suinkin voimme ilmaistaksemme kiitollisuuttamme niille molemmille kelpo miehille."
"Puhut, tyttö, kuten oikea äitisi tytär ainakin ja tavalla, joka tuottaa kunniaa Capin perheelle. Nyt minä olen keksinyt keinon, joka tyydyttää molempia puolia, ja niin pian kuin olemme palanneet retkeltämme Tuhatsaarille minun on aika esittää se."
"Rakkahin eno, se on juuri sinun hienotunteisen luonteesi mukaista!
Saanko kysyä, mitä sinä aiot?"
"En näe mitään syytä salata aikomuksiani sinulta, Mabel, vaikk'ei sinun isällesi tarvitse niistä puhua, sillä kersantilla on omat ennakkoluulonsa ja hän kyllä mielellään asettaa esteitä tielle. Ei Jasperista eikä Haukansilmästä voi tulla mitään erikoista täällä, ja siksi aion ehdottaa heille, että vien heidät täältä pois merille. Jasper tottuu mereen parissa viikossa ja kahdentoista kuukauden purjehdus tekee hänestä miehen. Vaikka Haukansilmältä menee enemmän aikaa ja vaikk'ei hänestä ehkä koskaan tule erinomaisen taitavaa, voidaan kuitenkin hänestäkin tehdä jotakin, ainakin erinomainen tähystäjä, sillä hänellä on tavattoman tarkka silmä."
"Eno, luuletko sinä, että ne molemmat suostuvat siihen?" kysyi Mabel hymyillen.
"Luulenko, että he ovat pöllöjä? Kuka järkevä olento tahtoisi vastustaa omaa onneansa? Jos et jätä Jasperia oman onnensa nojaan, niin poika kuolee kerran nelimastoisen kapteenina."
"Ja onko hän siitä sen onnellisempi, eno hyvä? Kuinka paljon parempi on kuolla nelimastoisen kuin kolmimastoisen laivan päällikkönä?"
"Oh, hoh, Mabel! Sinä olet erittäin sopiva lukemaan laivajuttuja hermostuneille naisille, sillä sinä et juuri paljoa tiedä, mitä puhut. Jätä koko asia minulle, niin se varmasti onnistuu mainiosti. Kas, tuoltahan tuleekin Haukansilmä, ja minä voin vihjata, mitä hyväntahtoisia suunnitelmia minulla on häneen nähden. Toivo on hyvä rohkaisija ponnistuksissamme."
Cap lopetti puheensa ja nyökkäsi päätään lähestyvälle metsästäjälle, jonka olento nyt ei ollut yhtä reipas ja vapaa kuin tavallisesti, vaan hänen käytöksessään ilmeni jonkunlaista epäilystä ja arkuutta.
"Eno ja sisarentytär muodostavat suljetun piirin", sanoi Haukansilmä päästyään lähelle näitä kahta, "eikä vieras liene tervetullut seuraan?"
"Te ette olekaan vieras, herra Haukansilmä", vastasi Cap, "eikä kukaan voi olla tervetulleempi kuin te. Hetki sitten puhuimme teistä, ja kun kaksi puhuu poissaolevasta ystävästään, hän voi arvata, mitä he ovat sanoneet."
"Enpä kysy salaisuuksia. Kullakin on vihollisensa; niinpä minullakin vaikk'en luekaan teitä, herra Cap, enkä tätä kaunista Mabel-neitiä niihin. Mingoista en puhu mitään, vaikk'ei heilläkään pitäisi olla syytä vihata minua."
"Olen samaa mieltä, Haukansilmä. On eräs keino, jolla voi päästä yksin mingojenkin vihoista, ja jos haluatte valita sen, ei kukaan ole valmiimpi kuin minä auttamaan teitä neuvoilla ja töillä."
"En toivo, että minulla olisi vihollisia, Suolavesi", vastasi Haukansilmä alkaen hänkin käyttää sitä nimeä, jonka linnassa olevat intiaanit olivat Capille antaneet, "en halua vihata ketään. Olen valmis puolestani unohtamaan vihani mingoihin samoin kuin ranskalaisiinkin, vaikkakin tiedän, että tämä vihollisuus riippuu suuremmasta Voimasta kuin teidän ja minun."
"Nostamalla ankkurinne ja seuraamalla minua merenrannalle, Haukansilmä ystäväni, kun palaamme siltä retkeltä, jolle olemme lupautuneet, pääsette kuulemasta sotahuutoa ja olette turvassa mingojen kuulilta."
"Ja mitä minä tekisin siellä suolaisen veden rannalla? Metsästäisin teidän kaupungeissanne? Seuraisin ihmisten jälkiä, kun ne tulevat ja menevät torille ja väijyisin koiria ja kanoja? Te ette ole minun onneni ystävä, herra Cap, jos te tahdotte johtaa minut täältä metsien varjosta sinne puhdistettavien laivojen päivänpaisteeseen."
"Enhän minä ehdottanutkaan, Haukansilmä, että tahtoisin viedä teidät kaupunkeihin, vaan merelle, jossa ihminen voi vapaasti hengittää. Mabel voi sanoa, että sellainen oli minun suunnitelmani, ennenkuin olin puhunut sanaakaan teille."
"Ja mitä Mabel luulisi seuraavan sellaisesta muutoksesta? Hän tietää, että kullakin on omat lahjansa, joista erilleen pyrkiminen on yhtä turhaa kuin vastustaa Luojan määräyksiä. Minä olen metsästäjä, tiedustelija ja opas, Suolavesi, enkä halua juoksennella maan äärestä toiseen tullakseni joksikin muuksi. Olenko oikeassa, Mabel, vai oletteko niin paljon nainen, että tahtoisitte nähdä ihmisluonteen muuttuvan ihan toiseksi?"
"Minä en toivoisi teidän ollenkaan muuttuvan, Haukansilmä", vastasi Mabel niin rehellisen sydämellisesti ja viehättävän kohteliaasti, että sanat menivät suoraan metsästäjän sydämeen, "ja niin paljon kuin minun enoni ihaileekin merta ja niin paljon hyvää kuin hän sieltä toivookin, minä en kuitenkaan toivoisi, että parhain ja ylevin näiden erämaitten metsästäjä muuttuisi laivanpäälliköksi. Pysykää sinä, mikä olette, kelpo ystäväni, eikä Luojan hyvyys ole täällä teiltä puuttuva."
"Kuulettekos sitä, Suolavesi? Kuuletteko, mitä kersantin tytär sanoo? Ja hän on liian rehellinen, oikeamielinen ja kaunis ajatellakseen muuta kuin mitä sanoo. Niin kauan kuin hän tyytyy minuun sellaisena, kuin olen, minä en tahdo paeta Luojan antamaa tehtävää saadakseni itselleni jotakin muuta. Minä saatan näyttää hyödyttömältä täällä linnassa, mutta päästyämme Tuhatsaarille voimme saada tilaisuuden huomata, mikä Luojan lahja tarkka pyssy joskus on."
"Te tulette siis meidän mukaamme?" kysyi Mabel hymyillen oppaalle niin kohteliaasti ja suloisesti, että tämä olisi heti halulla seurannut häntä vaikka maailman loppuun. "Minä olen koko seurueessa ainoa nainen — lukuunottamatta erästä soturin vaimoa emmekä tunne itseämme vähemmän turvalliseksi sen vuoksi, että te olette mukana puolustamassa meitä."
"Kersantti puolustaisi teitä, Mabel, vaikka te ette olisikaan hänen ainoa kalleutensa. Kukaan ei unohda teitä. Teidän enonne varmaankin pitää tällaisesta purjehdusretkestä, jolloin saa tarkemmin tutustua sisämaan järveen?"
"Teidän sisämaan järvenne ei ole suurenarvoinen, enkä minä siltä ihmeitä odota. Tunnustan kuitenkin, että mielelläni haluaisin tietää retken tarkoituksen, sillä ei tässä tahtoisi olla aivan hyödytön, ja minun lankoni, kersantti, vaikenee kuin muuri. — Tiedätkö sinä, Mabel, mitä se kaikki merkitsee?"
"En niin rahtuakaan, eno. Minä en uskalla kysyä isältä mitään hänen velvollisuuksistaan, sillä hän sanoo, ettei se ole naisten asia. Kaikki, mitä voin sanoa, on, että me purjehdimme heti, kun tuuli sallii ja viivymme sillä matkalla kuukauden."
"Ehkäpä herra Haukansilmä voi edes hieman valaista minua tässä asiassa, sillä matka ilman tarkoitusta ei milloinkaan miellytä vanhaa merimiestä."
"Ei se ole suuri salaisuus, Suolavesi, vaikka siitä on kielletty puhumasta linnassa. Minä en kuitenkaan ole soturi ja voin siis käyttää kieltäni, kuten haluan, vaikk'en toivottavasti käytä sitä turhaan lörpöttelyyn. Kun me nyt kuitenkin matkustamme niin pian ja te molemmat kuulutte retkikuntaan, lienee teidän yhtä hyvä tietää se täällä kuin perilläkin. Luullakseni tiedätte, herra Cap, että on olemassa paikka, jota sanotaan Tuhatsaariksi?"
"Olen kuullut täällä niin sanottavan ja pidän varmana, ettei siellä ole mitään oikeita saaria — sellaisia, joihin me joskus merellä ankkuroimme laivamme ja että tuhannella tarkoitetaan paria kolmea."
"Minun silmäni ovat hyvät ja minä olen usein turhaan koettanut lukea niitä."
"Niinkö, niinkö? Minä olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät ole voineet laskea määrättyä lukua edemmä. Te oikeat maalinnut ette koskaan tiedä omien munienne lukua ja se koskee myöskin järvienne saaria. Kuinka monesti olenkaan nähnyt niemiä, taloja ja kirkkoja, kun matkustajat ovat nähneet vain vettä! Minä en voi ajatella, että joku voisi joutua tällä järvellä sellaiselle paikalle, johon ei maata näkyisi. Koko juttu tuntuu minusta hullulta ja mahdottomalta."
"Te ette tunne tätä järveä, herra Cap, muuten ette puhuisi noin. Ennenkuin olemme päässeet Tuhatsaarille, te saatte toisen käsityksen siitä, mitä ihmeitä luonto on tehnyt näissä erämaissa."
"Minä epäilen sitäkin, voiko koko näillä seuduin löytyä yhtään ainoata oikeata saarta."
"Me näytämme teille satoja — ellei ihan tuhansia ja ainakin niin paljon, ettei silmä voi nähdä eikä kieli lukea kaikkia."
"Uskon vasta sitten kun näen. Mutta kun kaikki käy ympäri, ehkäpä ne ovatkin vain niemiä, kallionkärkiä tai mantereita, vaikka uskallan väittää, että niistä te ette tiedä paljoa — tuskin mitään. Mutta olkootpa saaria tai mitä tahansa; mikä on retken tarkoitus, herra Haukansilmä?"
"Ei suinkaan siitä nyt ole mitään ikävyyttä, vaikkapa sanonkin, mitä tekemään me sinne menemme. Vanhana merimiehenä, herra Cap, tiennette, missä on Frontenacin satama?"
"Kukapa siitä ei olisi kuullut? En tahdo sanoa olleeni itse satamassa, mutta usein olen kulkenut siitä ohi."
"Silloin te helposti pääsette selville paikoista. Nämä suuret järvet, kuten tiedätte, muodostavat yhtenäisen jakson, sillä vesi juoksee järvestä toiseen, kunnes se saapuu Eriehen, joka on yhtä suuri selkä kuin Ontario, tästä länteen. No niin, Erie laskee vetensä pitkin jokea, joka kulkee vuoriston kautta."
"Minä haluaisin tietää, kuinka se sen voi tehdä."
"No se nyt on helppoa, herra Cap", vastasi Haukansilmä nauraen, "kun ottaa huomioon, että vesi juoksee vuorenrinnettä alas. En kai liene sanonut, että se juoksee ylöspäin, joka olisi vasten luontoa. Mutta eihän ole ihme, että vesi juoksee mäkeä alas — varsinkin kun se on suolatonta."
"Eipä ei, mutta te puhutte järvien vedestä, joka juoksee vuorensivusta.
En saanut kiinni järjen päästä, jos nyt järjellä päätä on."
"Kuinka liekin, emme halua siitä väitellä, mutta minkä olen nähnyt, sen olen nähnyt. Päästyään Ontarioon kaikkien näiden järvien vesi laskee mereen jokea myöten ja siinä, missä järvenselkä kapenee, ettei se ole järveä eikä jokea, siinä ovat Tuhatsaaret. No niin, Frontenac on ranskalaisten satama virran alajuoksulla ja kun niillä on varustuksia näiden järvien rannoilla, voivat he Frontenacista lähettää ampuma- y.m. tarpeita kaikkialle ja siten he saattavat villien kanssa harjoittaa kirottuja vehkeitään ja ryöstää kristittyjen päänahkoja."
"Ja voiko meidän läsnäolomme estää heidän hommiansa?" kysyi Mabel jännitettynä.
"Voi tai ei, kuten kohtalo määrää. Lundie, kuten sanotaan tämän linnan komentajaa, on lähettänyt sinne joukko-osaston, joka on muodostanut aseman Tuhatsaarille napatakseen muutamia ranskalaisten lähetyksiä. Me menemme sinne toista kertaa muuttamaan vahtia. Paljoa ei vielä ole voitu tehdä, vaikkakin on saatu siepatuksi pari suurenpuoleista lähetystä intiaanien tavaroita; mutta nyt toi lähetti viime viikolla sieltä tietoja, joiden perusteella majuri luulee vihdoinkin saavansa ne roistot ansaan. Jasper tietää tien, eikä meillä ole mitään hätää, sillä kersantti on viisas ja väijytyksissä aivan erinomainen; niin, hän on sekä viisas että taitava."
"Sitäkö vain?" sanoi Cap halveksien; "valmistuksista päättäen olen luullut, että tässä olisi suurempikin asia kysymyksessä. Eihän vain kukin tahtone paikata omaa pussiansa näillä retkillä?"
"Mitäh!"
"Pidän varmana, että kuningas saa kaiken, mitä nämä soturiosastot väijytysretkillänsä voittavat, kuten te sanotte."
"Siitä minä en mitään tiedä, herra Cap. Minä otan osani lyijynä ja ruutina enkä välitä vähääkään kuninkaasta, jos onnistumme jotakin saamaan. Jos joku ottaa jotakin muuta, en se ole minä, vaikka olisikin aika minunkin alkaa ajatella taloa, tavaroita ja kotia."
Vaikka Haukansilmä ei uskaltanut katsoa Mabeliin nähdessään tämän suoranaisen viittauksen ajateltuun elämänsä muutokseen, hän olisi kuitenkin antanut koko maailman saadakseen tietää, kuunteliko hän ja millainen oli hänen kasvojensa ilme. Mabel tajusi kuitenkin sangen huonosti tätä vihjausta, ja hänen kasvojensa ilme oli aivan tavallinen, kun hän käänsi silmänsä joelle päin, jossa hän Lokin kannella huomasi jotakin eloa.
"Jasper valmistelee kutteriansa matkalle", huomautti opas, jonka katse vaistomaisesti kääntyi samaan suuntaan. "Epäilemättä poika huomaa joitakin tuulen merkkejä ja tahtoo olla heti valmis."
"Kas, nythän meillä on tilaisuus oppia merimiestaitoa", vastasi Cap virnistäen. "Siitä, miten laiva varustetaan lähtöön, voi kokeneen merimiehen tuntea paremmin kuin mistään muusta."
"En tahdo sanoa, ettei Jasper voisi verratessa teidän merimiehiinne jäädä alakynteen", huomautti Haukansilmä, jonka rehellinen luonne ei toisen kerskuntaa selvään tajunnut, "mutta hän on rohkea poika ja kuljettaa kutteriansa niin taitavasti, kuin joku ikinä voi toivoa — ainakin näillä vesillä. Ettehän huomannut häntä perin taitamattomaksi Oswegon koskissa, herra Cap, sillä niissä kuohuissa kulku on joka tapauksessa melkoisen vaivalloista."
Cap myhähti tyytymättömästi eikä vastannut muuta, ja täydellisen hiljaisuuden vallitessa he kaikki tutkivat kutterin liikkeitä tavattomalla mielenkiinnolla, sillä olihan heidän pian uskottava itsensä sen varaan. Ilma oli vielä ihan tyyni, ja välkkyvän järven pinnalla leikkivät ilta-auringon viimeiset säteet. Lokin keula-ankkuri oli heitetty satakunnan kyynärän päähän joen suusta, jossa sille avautui laaja liikkumisala ja jota käytettiin Oswegon satamana. Täydellinen tyyneys teki nyt kaikki liikkeet mahdottomiksi. Ainoakaan purje ei ollut levitetty. Kuitenkin lähti alus airojen avulla heti, kun ankkuri oli nostettu, kevyesti lekottelemaan keskelle jokea kokka vastavirtaan. Sinne päästyä miesten ponnistus lakkasi ja se solui itsestään virransuuta kohden. Kapealla kohdalla se kulki aika vauhdilla ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa se oli sivuuttanut molemmat hietikkoniemet, jotka rajoittivat satamaa selältä päin. Ankkuria ei vieläkään heitetty, vaan alus lipui yhä ulommaksi maasta, kunnes sen tumma runko kohosi järven kiiltävästä pinnasta ainakin neljännespenikulman päässä niistä matalista kallioista, jotka sulkivat itäisen väylän muodostaen jonkunlaisen ulkosataman. Siellä virrankäynti kokonaan loppui, ja alus jäi hiljaa paikalleen.
"Minusta se näyttää hyvin komealta, eno", sanoi Mabel, jonka silmät olivat herkeämättä seuranneet sen vaihtelevia liikkeitä. "Tohdin väittää, että sinä löydät vikoja sen rakenteessa ja sen kuljetuksessa, mutta minusta taitamattomasta ne molemmat ovat täydelliset."
"Oh, hoh! Meneehän se virtaa alas, kuten laiva ainakin. Mutta jos sinä olisit samanlainen vanha pikihousu kuin minä, et tarvitsisi silmälaseja löytääksesi vikoja."
"Tokkohan vain, herra Cap", pisti opas väliin, sillä hän ei voinut kuulla Jasperista mitään epäedullista ilmaisematta eriävää mielipidettään, "minä olen kuullut kokeneitten merimiesten tunnustavan, että Lokki on kerrassaan mainio alus uimaan. Itse minä en ymmärrä mitään sellaisista asioista, mutta kullakin voi olla omat mielipiteensä laivastakin, vaikkapa ne olisivatkin vääriä, ja tarvittaisiin useita todistajia vakuuttamaan minulle, ettei Jasper hoida alustansa mitä parhaimmalla tavalla."
"Enhän minä sanokaan, että laiva on kerrassaan kelvoton, herra
Haukansilmä, mutta siinä on vikoja ja suuria onkin."
"Ja mitä ne ovat, eno? Jos hän ne tietää, on Jasper varmaan iloinen voidessaan korjata ne."
"Mitä ne ovat? Viisikymmentä — ei, sata mitä silmäänpistävintä vikaa."
"Sanokaa ne, herraseni, ja Haukansilmä kertoo ne ystävälleen."
"Sanokaa ne! Ei ole helppoa laskea tähtiä siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä on niin hirveän paljon. Luettelen nyt joitakin niistä. Katsopas nyt, sinä kaunis sisareni tytär, neiti Magneetti, mitä sinä ajattelet tuosta päämastosta? Se on ainakin jalan verran liian kokalla, ja viiri on ruma ja — ja, totta vie — eivätkö päämaston purjenuorat ole tuuliajolla, eikä minua ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka keula-ankkurissa olisi puukela. Virheitä kaikkialla! Ei ainoakaan merimies voisi tarkastella sitä hetkeäkään huomaamatta, että se on yhtä täynnä virheitä kuin palvelija, joka on vaatinut eropassiansa."
"Se voinee olla ihan totta, eno, vaikka suuresti epäilen, tietääkö Jasper niistä. — Minä en usko, Haukansilmä, että hän sietäisi niitä, jos ne kerran olisi näytetty hänelle."
"Antaa Jasperin käyttää kutteriansa, niinkuin hän haluaa, Mabel. Siihen viittaavat hänen lahjansa, ja minä vastaan siitä, ettei kukaan voi opettaa hänelle, kuinka pelastaa Lokki frontenacilaisten ja heidän ystäviensä mingojen käsistä. — Kuka välittää mastoista ja ankkureista niin kauan kuin alus kulkee hyvin ja pystyy kilpailemaan ranskalaisten kanssa? Minä uskallan lähettää Jasperin kilpailemaan kaikkien merimiesten kanssa purjehdustaidossa tällä järvellä, mutta en silti sano, että hän valtamerellä olisi erinomainen, kun hän ei siellä ole kokeillut."
Cap hymyili armollisesti, mutta ei katsonut olevan syytä jatkaa arvosteluansa sen pitemmälle. Nyt juuri alus alkoi liikkua kääntyen, vaikka hitaasti, milloin mihinkin suuntaan. Purjeet oli juuri levitetty ja ne pullistuivat maalle päin, vaikk'ei järvenselällä vielä tuulenviriä näkynyt. Vaikka ilmavirta oli melkein huomaamaton, kevyt Lokki tunsi kuitenkin sen vaikutuksen ja kaarteli hitaasti virtaa poikin ja pitkin. Pian se kääntyi linnalle päin, laski läpi pyörteitten ja saavuttuaan lähelle rantaa se pysähtyi, sillä Jasper oli heittänyt taas ankkurinsa.
"Eipä hullummin tehty", mutisi Cap yksikseen, "ei hullummin, vaikkakin olisi voinut kääntää kokan ulapalle päin eikä päinvastoin; silloin se näyttää hauskemmalta ja näkö myöskin merkitsee jotakin tässä maailmassa."
"Jasper on taitava nuorukainen", virkkoi äkkiä kersantti Dunham laskien kätensä lankonsa kyynärpäälle, "ja me luotamme suuresti hänen taitoonsa retkellämme. Mutta tulkaa nyt kaikki; meillä on vain puolisen tuntia päivää jäljellä mennäksemme veneisiin, jotka ovat valmiit heti, kun me joudumme."
Tämän ilmoituksen tapahduttua seurue hajosi ja kukin meni kokoilemaan viimeisiä komppeitansa matkaa varten. Muutamat rummun iskut antoivat sotureille merkin, ja samana hetkenä kaikki olivat liikkeellä.