XVII LUKU.
"Hän viisastellen oikkujaan vain näyttää ja saivarrellen turhuuttansa puoltaa; hän kokemustaan turmioks nyt käyttää ja kuollessaan vain maineestansa huoltaa."
Cowper.
Kun sotamiehen vaimo makasi kipeänä vuoteessaan, oli Mabel Dunham ainoa, joka istui keskihytissä, kun Jasper saapui; kersantin suurenmoisen hyväntahtoisuuden vuoksi oli Jasper saanut luvan vapaasti oleskella missä hytissä tahansa ja hän oli ottanut entisen paikkansa. Kuvaisimme liian yksinkertaiseksi sankarittaremme luonteen, jos sanoisimme, ettei hän tuntenut Jasperia kohtaan vähintäkään epäluuloa, vaikka tämä pantiin arestiin, mutta samalla tekisimme vääryyttä hänen lämpimälle tunteelleen ja jalolle ajatustavalleen, ellemme lisäisi, että tämä epäilys oli vähäinen ja haihtuva. Kun Jasper nyt istuutui lähelle häntä kasvoillaan synkkä huolenpilvi sen tilan vuoksi, johon kutteri oli joutunut, tytön mielestä oli sillä kertaa kadonnut kaikki, mikä muistuttikaan epäluuloa ja hän näki hänessä vain vääryyttä kärsivän miehen.
"Te annatte tämän seikan liian kovin raskauttaa mieltänne, Jasper", hän sanoi kiihkeästi ja sillä itsensä unohtavalla lämmöllä, jolla hänen sukupuolensa usein kavaltavat tunteensa laadun, kun jokin voimakas mielenkiinto on heissä herännyt; "ei kukaan, joka teidät tuntee, voi pitää teitä rikollisena. Haukansilmä sanoo, että hän tahtoo uskaltaa henkensä teidän puolestanne."
"Entäs te, Mabel", vastasi nuorukainen, ja silmät iskivät tulta, "ettekö tekin pidä minua kavaltajana, kuten teidän isänne näyttää luulevan?"
"Minun rakas isäni on soturi ja hän on velvollinen esiintymään soturina. Mutta minun isäni tytär ei ole, ja hän ajattelee teistä, kuten miehestä, joka jo niin monella tavalla on palvellut häntä."
"Mabel, minä en ole tottunut puhumaan sellaiselle kuin te enkä voi kenellekään sanoa kaikkea, mitä tunnen. Minulla ei ole koskaan ollut sisarta, ja äitini kuoli lapsena ollessani, enkä siis ollenkaan tiedä, mitä naiset mieluimmin haluavat kuulla —"
Mabel olisi antanut koko maailman saadakseen tietää, mitä Jasper epämääräisillä sanoillansa tarkoitti; mutta naisen selittämätön ja harkitseva tunne sai hänet hillitsemään uteliaisuutensa. Hän odotti vaieten, kunnes nuorukainen itse selittäisi tarkoituksensa.
"Haluaisin sanoa, Mabel", virkkoi nuorukainen hetkisen vaitiolon jälkeen, joka oli saanut hänet aivan hämilleen, "että minä olen tottumaton teidänlaisenne olennon tapoihin ja mielipiteisiin ja että saatte kuvitella, mitä haluaisin lisätä."
Mabelin vilkas mielikuvitus kykeni kyllä selvittelemään monenlaisia seikkoja, mutta on ajatuksia ja tunteita, joita hänen sukupuolensa haluaa kuulla, ennenkuin voi kohdella niitä hyväksyvällä myötätunnolla, ja hänellä oli varma tunne siitä, että nämä Jasperin nyt kuuluivat niihin. Sukupuolensa valmiudella hän sen vuoksi tahtoi vaihtaa puheenaihetta päästäkseen asiasta pikemmin ja tyydyttävämmin selville.
"Sanokaa minulle yksi asia, Jasper, ja minä olen tyytyväinen", hän sanoi puhuen lämmöllä, jossa ei ilmennyt vain hänen oma vakavuutensa, vaan sen piti herättää luottamusta myöskin hänen toverissaan, "ettekö te ansaitse sitä raakaa epäluuloa, johon olette nyt joutunut?"
"En, Mabel", vastasi Jasper katsoen suoraan hänen sinisiin silmiinsä niin avoimesti ja rehellisesti, että se olisi voinut ankarammankin epäluulon karkoittaa. "Kuten toivon voivani tämän jälkeen osoittaa, minä en sitä ansaitse!"
"Minä tiesin sen — olisin voinut vannoa sen!" vastasi tyttö lämpimästi. "Ja kuitenkin minun isäni tarkoittaa hyvää. Mutta älkää antako tämän masentaa itseänne, Jasper."
"Juuri nyt on niin paljon pahempaa pelättävänä, etten ollenkaan ajattele sitä."
"Jasper!"
"Minä en tahdo peloitella teitä, Mabel, mutta olisi hyvä, jos te voisitte saada enonne muuttamaan mielensä siitä, miten Lokkia on käsiteltävä. Hän on niin paljon kokeneempi kuin minä ja hänen tulisi senvuoksi myöskin ymmärtää tilannetta paremmin."
"Luuletteko, että kutteria uhkaa jokin vaara?" kysyi Mabel ajatuksen nopeudella.
"Sitä pahoin pelkään — meidän kokemuksemme mukaan se on mitä suurimmassa vaarassa, mutta ehkäpä vanha valtamerien purjehtija keksii jonkun keinon sen pelastamiseksi."
"Jasper, kaikki yksimielisesti antavat tunnustuksensa teidän taidollenne hoitaa Lokkia. Te tunnette järven, te tunnette aluksen; teillä täytyy olla oikea käsitys todellisesta tilastamme."
"Levottomuuteni teistä tekee minut ehkä tavallista tyhmemmäksi, mutta ollakseni teille rehellinen, on ainoastaan yksi keino pelastaa Lokki joutumasta parissa kolmessa tunnissa haaksirikkoon kulkiessaan tähän suuntaan, mutta sitä teidän enonne kieltäytyy käyttämästä. Tämä varmuuteni johtunee kuitenkin tietämättömyydestä, sillä, kuten hän sanoo, Ontario on vain suolaton vesilätäkkö."
"Se ei muuta asiaa. Ajatelkaa minun isäparkaani, Jasper! Ajatelkaa itseänne — ajatelkaa kaikkia, joiden elämän voitte pelastaa yhdellä ainoalla aikanaan lausutulla sanalla."
"Minä ajattelen teitä, Mabel, ja se on enemmän, paljon enemmän, kuin kaikki muut yhteensä!" vastasi nuori mies niin oudoin ilmein ja vakavin katsein, että ne puhuivat enemmän kuin itse sanat.
Mabelin sydän löi rajusti, ja kiitollisen tyydytyksen välähdys kiisi yli hänen punastuneitten poskiensa, mutta pelko oli niin suuri ja vakava, ettei se jättänyt tilaa suloisemmille ajatuksille. Hän ei voinut olla luomatta kiitollista katsetta, mutta sitten saivat vallan tunteet, jotka luonnollisesti tällä hetkellä olivat etualalla.
"Minun enoni itsepäisyys ei saa johtaa meitä kaikkia sellaiseen onnettomuuteen. Menkää vielä kerran kannelle, Jasper, ja pyytäkää isääni tulemaan tänne hyttiin."
Sill'aikaa kun nuori mies oli täyttämässä tätä pyyntöä, Mabel istui kuunnellen myrskyn raivoa ja aaltojen loisketta kutteria vasten pelolla, joka tähän asti oli ollut hänelle vieras. Luottaen täydelleen oivalliseen kapteeniin, kuten matkustajat tavallisesti sanovat, hän ei ollut tähän asti ajatellut mitään vaaraa ja oli myrskyn alusta alkaen viettänyt aikansa sellaisissa naisellisissa puuhissa, mitkä tässä tilanteessa olivat mahdollisia. Mutta nyt kun pelko todella oli herännyt, hän ei voinut olla myöntämättä, ettei hän milloinkaan ollut kulkenut tällaisessa myrskyssä. Minuutti tai pari, jotka kuluivat, ennenkuin kersantti ilmestyi, tuntuivat hänestä tunnilta ja hän tuskin hengitti, kun näki hänen Jasperin seurassa astuvan portaita alas. Niin pian kuin kieli voi kertoa hän ilmaisi hänelle Jasperin ajatuksen heidän tilastaan ja pyysi häntä, jos hän rakastaisi tytärtään, tai antaisi arvoa omalle ja miehistön elämälle, keskustelemaan enon kanssa ja vaatimaan häntä luovuttamaan kutterin päällikkyyden sen oikealle haltijalle.
"Jasper on rehellinen, isä", hän lisäsi vakavasti, "ja vaikka hän olisi petollinenkin, eihän siinä olisi mitään järkeä, että hän tahtoisi viedä aluksen haaksirikkoon täällä kaukaisella järvenperukalla saattaakseen meidän kaikkien ja omankin elämänsä turmioon. Minä panen oman elämäni pantiksi hänen uskollisuudestaan."
"Niin, se voi olla kylliksi nuorelle pelästyneelle naiselle", vastasi hitaampi vanhempi, "mutta sitä ei ehkä annettaisi anteeksi retkikunnan komentajalle. Jasper voi kyllä hukuttamisen asemesta johtaa meidät rantaan ja saada täyden palkinnon toimittaessaan meidät antautumaan viholliselle heti maihin päästyämme."
"Kersantti Dunham!"
"Isä!"
Nämä huudahdukset pääsivät yht'aikaa, mutta äänet ilmaisivat erilaisia tunteita. Jasperin äänessä ilmeni hämmästystä ja Mabelin nuhteita. Vanha soturi oli kuitenkin niin tottunut kuulemaan alaistensa mielenilmaisuja ja kohtelemaan heitä suoruudella, ettei kiinnittänyt kumpaankaan mitään huomiota, vaan jatkoi hetkisen kuluttua kuin ei kumpikaan olisi mitään puhunut: "Sitäpaitsi ei veli Cap ole mies, joka sallii itselleen opetettavan, mitkä hänen velvollisuutensa laivankannella ovat."
"Mutta, isä, kun meidän elämämme on ilmeisessä vaarassa!"
"Sen pahempi. Hyvällä ilmalla komentaa ei ole suuri taito; vasta silloin, kun asiat käyvät hullusti, oikea upseeri näyttää todellisen karvansa. Charles Cap ei mielellään suinkaan jätä peräsintä silloin, kun laiva on vaarassa. — Paitsi tätä, Jasper Vesikoira, hän sanoo, että ehdotuksenne on epäilyttävä ja sisältää enemmän petosta kuin järkeä."
"Hän voi ajatella niin, mutta kutsukaapa luotsi ja kysykää hänen mielipidettään. Kaikki tietävät, että minä en ole nähnyt miestä sitten kuin eilisiltana."
"Se kuulostaa järkevältä ja sitä voi koettaa. Seuratkaa minua kannelle, että kaikki käy avoimesti ja rehellisesti."
Jasper totteli, ja niin suuri oli Mabelin mielenkiinto, että hänkin seurasi kannelle, niin pian kuin sai varustetuksi itsensä myrskyn raivoa vastaan. Siellä naisellinen kainous pakotti hänet asettumaan syrjään ja ääneti katsomaan, mitä tapahtui.
Luotsi ilmestyi pian eikä kukaan voinut erehtyä siitä pelästyneestä katseesta, jonka hän loi ympärilleen heti, kun oli päässyt vapaaseen ilmaan. Lentävät huhut Lokin tilasta olivat löytäneet tiensä alas, se on kyllä totta, mutta tällä hetkellä huhut olivat haihtuneet, kun hän nyt huomasi itse vaaran. Hänen sallittiin joku minuutti katsoa ympärilleen ja sitten kysyttiin, miten nyt hänen mielestään oli meneteltävä.
"En näe muuta keinoa pelastaa kutteria kuin ankkuroida sen", hän vastasi yksinkertaisesti ja arvelematta.
"Mitä! Täällä aavalla selällä?" kysyi Cap, kuten aikaisemmin oli tehnyt
Jasperille.
"Ei, vaan rannempana, — juuri kallioitten ulommaisella reunalla."
Tämä lyhyt keskustelu ei jättänyt Capin mieleen vähintäkään epäilystä siitä, että päällikön ja luotsin välillä oli salainen sopimus saattaa Lokki turmioon — ehkäpä otaksuttavasti juuri siksi, että saataisiin heidät antautumaan. Epäilemättä hän senvuoksi lausui julki saman ajatuksen kuin ennemmin Jasperille.
"Minä sanon sinulle, veli Dunham", hän vastasi kersantin huomautukseen, ettei pitäisi olla ihan kuuro tälle kaksinkertaiselle esitykselle, "ettei yksikään merimies voi rehellisesti antaa sellaista neuvoa. Ankkuroida vastarannalle myrskyn runneltavaksi olisi sellainen hulluus, jota en ikinä voisi selittää vakuuttajalle, tapahtukoonpa se missä olosuhteissa tahansa, niin kauan kuin alus voi kulkea; ja varsinkin ankkuroida lähelle kallioita olisi järjettömyyden huippu."
"Hänen majesteettinsa vakuuttaa Lokin, veli, ja minä olen vastuussa komennettavieni hengestä. Nämä miehet tuntevat Ontarion paremmin kuin me, ja että he vakuuttavat samaa, puhuu minusta sangen voimakkaasti heidän puolestaan."
"Eno!" sanoi Mabel vakavasti, mutta Jasperin raju käännähdys sai hänet hillitsemään tunteitansa.
"Me kiidämme luotoja kohden sellaista vauhtia", sanoi nuori mies, "ettei tarvitse puhua paljoa siitä asiasta. Puolessa tunnissa asia selviää tavalla tai toisella, mutta minä huomautan teille, herra Cap, ettei sekään meistä, joka varmimmin jaloillansa seisoo, kykene pysyttelemään kannella, kun joudumme rantahyrskyihin tällä matalalla aluksella. En kuitenkaan suuresti epäile, ettemme joutuisi karille jo ennen, kuin pääsemme rantakuohukkoon."
"Ja mitä ankkurointi siinä hyödyttää?" kysyi Cap raivoissaan, ikäänkuin Jasper olisi ollut vastuussa myrskystäkin samoin kuin oli vastuussa antamastaan neuvosta.
"Ellei se hyödytä, niin ei se vahingoitakaan", vastasi Vesikoira tyynesti. "Kääntämällä kokan selälle päin hidastamme sen vauhtia, ja vaikkapa sitten ajautuisimmekin hyrskyihin, on vaara kuitenkin pienempi. Toivon, herra Cap, että sallitte luotsin ja minun järjestää ankkuroinnin valmiiksi, sillä varovaisuus saattaa olla hyvä eikä missään tapauksessa vahingoita."
"Järjestäkää köytenne, jos haluatte ja pankaa ankkurinne kuntoon, sydämen halusta aivan. Me olemme nyt sellaisessa tilanteessa, että mikään sellainen ei ole haitaksi. — Kersantti, yksi ainoa sana täällä perällä, jos suvaitset."
Cap vei nyt lankonsa peremmälle, ettei puhetta voinut kuulla ja äänessä ilmeni nöyrempi tunne kuin tavallisesti, kun hän avasi sydämensä ja selitti heidän todellisen asemansa.
"Mabelille tämä on kamala juttu", hän sanoi hiukan värähtävällä äänellä ja tuhautti sieraimiansa. "Sinä, kersantti ja minä, me olemme vanhoja poikia ja tottuneet katsomaan kuolemaa silmiin, — vaikka olemmekin vielä pelastuneet — meidän ammattimme vie meitä itsestään kuolemaa lähelle. Mutta Mabel! Hän on hento, lämminsydäminen tyttö, ja minä olen toivonut saavani nähdä hänet onnellisessa asemassa ja äitinä, ennenkuin päiväni päättyvät. Niin, niin! Meidän täytyy ottaa vastaan paha samoin kuin hyväkin. Se on kaikki, mitä voin sanoa tilastamme tällä kirotulla suolattomalla vedellä."
Kersantti Dunham oli rohkea mies ja oli näyttänyt urhoollisuuttaan paljon kamalammissa tilanteissa kuin tämä, mutta silloin hänellä oli ollut tilaisuus puolustautua vihollista vastaan, kun taas tämä vihollinen ahdisti häntä hänen voimatta millään tavalla sitä vastustaa. Itsestään hän huoli paljon vähemmän kuin tyttärestään, ja samalla hän tunsi voimakasta itseluottamusta, kuten ainakin terve ja voimakas mies, joka monissa vaaroissa on karaistunut. Mutta ajatellessaan Mabelin tuhoa hän isänrakkaudella heti päätti, että jos toinen on tuomittu tuhon omaksi, hän ja hänen tyttärensä tahtovat tuhoutua yhdessä.
"Luuletko sinä, että vaara on tarjona?" hän kysyi Capilta vakavasti ja järkytetyin ilmein.
"Kaksikymmentä minuuttia vie meidät rantahyrskyihin ja — ota huomioon, kersantti — mitä voimakkainkaan meistä voi tehdä sellaisessa kuohuvassa kattilassa, joka tuulen alle syntyy?"
Tämä ajatus herätti sangen vähän rohkaisevaa toivoa. Tällä hetkellä Lokki oli noin penikulman päässä rannasta, johon myrskyn raivo kiidätti sitä sellaisella voimalla, ettei ollut ajatustakaan lisätä purjeita, joiden avulla voitaisiin suuntaa muuttaa. Tosin oli pikkuisen levitetty isoapurjetta, mutta se oli tehty vain siksi, että Lokkia voitiin ohjata tuulen mukaan ja estää niin paljon kuin mahdollista aaltoja lyömästä yli kannen. Mutta sittenkin se vapisi ja lepatti aivan kuin myrsky olisi tahtonut kiskoa poikki ne lujat nuorat, joilla nämä monimutkaiset laitteet oli yhteen sidottu. Sade oli lakannut; mutta ilman, noin sata kyynärää järven pinnasta, oli täyttänyt hohtava usva, joka ei suinkaan suuresti eronnut välkkyvästä sumusta, sillä sen yläpuolella paistoi säteilevä aurinko pilvettömältä taivaalta. Jasper oli huomannut tämän enteen ja ilmoittanut, että se merkitsi myrskyn pikaista taukoamista, vaikkakin tämä ja seuraava tunti ehtisi ratkaista heidän kohtalonsa. Näköala kutterin ja rannan välillä muuttui yhä villimmäksi ja kauhistavammaksi. Rannan hyrskyt ulottuivat noin puolen penikulman päähän. Vesi kallioitten ympärillä peittyi kuohuvaan vaahtoon ja ilma oli niin täynnä utua ja räiskyviä vesipisaroita, että maa näkyi sen läpi vain epäselvänä ja utuisena. Kuitenkin saattoi huomata, että se oli korkeata — joka on harvinaista Ontarion rannoilla — ja että sitä peitti rajattoman metsän vihreä vaippa.
Sill'aikaa kun kersantti ja Cap katselivat äänettöminä tätä näytelmää, Jasper miehineen oli kokan puolella ahkerassa puuhassa. Niin pian kuin nuori mies oli saanut luvan ryhtyä vanhaan toimeensa, hän pyysi muutamia sotureja avukseen ja viiden tai kuuden miehen voimalla hän kävi täyttämään sitä velvollisuutta, joka häneltä liian kauan oli kielletty. Kun ei ankkuria näillä pienillä vesillä säilytetä laivassa eikä käytetä raskaita ankkurivitjoja, kuten valtamerillä, Jasper säästyi siitä ankarasta työstä, joka suurilla merillä tällaisissa tapauksissa on edessä. Kaksi ankkuria oli siis pian valmiina heitettäväksi, köydet selvitelty ja miehet seisoivat katsellen tehtyä työtä. Mitään parannusta kutterin tilassa ei ollut tapahtunut, vaan se lipui yhä rantaa kohden varmistaen katsojia joka hetki yhä enemmän siitä, ettei alusta voitaisi saada tuumaakaan kulkemaan toisaalle tuhon suunnasta.
Katsottuaan pitkään ja tutkistellen selälle Jasper antoi uusia määräyksiä tavalla, joka ilmaisi hänen täysin ymmärtävän hetken vaatimukset. Kaksi värppäysankkuria oli asetettu kannelle ja ankkurit oli pantu niihin, ja ne oli siirretty aukkoihin sakarat jo läpi aukkojen, ja kaikki odotti valmiina soveliasta hetkeä. Saatuaan suoritetuksi nämä valmistelut Jasper muuttui kiihkeästä toimijasta rauhalliseksi katsojaksi ja hätiköimättä teki havaintoja. Hän jätti kokan, joka peittyi kokonaan veteen joka kerta kun se puhkaisi aallon — työskennellessään laivamiehet melkein lakkaamatta olivat olleet kokonaan veden sisässä — ja asteli kuivemmalle osalle kantta, perälle. Täällä hän tapasi Haukansilmän, joka seisoi lähellä Mabelia ja majoitusmestaria. Melkein kaikki muut paitsi tässä mainitut olivat kadonneet kannelta etsiäkseen lievitystä vuoteellansa ruumiillisille tuskillensa, tai kuten toiset, hidastellen miettien syntejänsä. Ensi kertaa sen jälkeen kuin Lokin köli oli lähtenyt halkomaan Ontarion kirkasta vettä, kuiskaili rukouksen ääni jossakin sen nurkassa.
"Jasper", virkkoi hänen ystävänsä opas, "minusta on tänä aamuna ollut sangen vähän hyötyä, sillä minun taipumukseni eivät juuri viittaa merielämään, kuten tiedät, mutta jos Jumala sallisi kersantin tyttären päästä elävänä maihin, niin minun metsäntuntemukseni auttaisi minua varmasti kuljettamaan hänet turvallisesti sen läpi linnalle."
"Sinne on hirvittävä matka, Haukansilmä", vastasi Mabel, sillä ryhmät olivat niin lähellä, että toiseen kuului, mitä toisessa sanottiin. "Minä pelkään, ettei meistä yksikään elävänä palaa linnaan."
"Se olisi vaivalloinen ja mutkallinen matka, Mabel; vaikkakin monet teidän sukupuolestanne ovat antautuneet vaikeampiinkin koettelemuksiin erämaissa. — Mutta, Jasper, toisen meistä, sinun tai minun, taikkapa molempien, on astuttava kanottiin. Mabelin ainoa pelastus on, että hän pääsee yli rantahyrskyjen."
"Minä tekisin mielelläni mitä tahansa pelastaakseni Mabelin", vastasi Jasper surumielisesti hymyillen, "mutta yksikään ihmiskäsi ei voi kuljettaa tuota kanottia noiden hyrskyjen läpi. Minä sittenkin toivon ankkuroinnin auttavan meitä, sillä kerran ennenkin olemme pelastaneet siten Lokin melkein yhtä vaarallisesta tilanteesta kuin tämä."
"Jos meidän on ankkuroitava, Jasper", kysyi kersantti, "niin miksi ei tehdä sitä heti paikalla? Jokainen jalka, minkä kuljemme vähentää sitä välimatkaa, jonka aiomme saada pidetyksi ankkuroinnin avulla."
Jasper siirtyi lähemmäksi kersanttia, otti hänen kätensä ja puristi sitä lujasti ilmaisten siten voimakasta, melkein selittämätöntä tunnetta.
"Kersantti Dunham", hän virkkoi juhlallisesti, "te olette kunnon mies, vaikka olettekin tässä asiassa kohdellut minua kovakouraisesti. Rakastattehan tytärtänne?"
"Sitä teidän ei tarvitse epäillä, Vesikoira", vastasi kersantti yskähdellen.
"Tahdotteko pelastaa hänet — meidät kaikki — siitä vaarasta, johon olemme joutuneet?"
"Mitä te käskette minun tehdä, poika, mitä te käskette minun tehdä? Tähän asti minä olen toiminut oman harkintani mukaan; mutta mitä te pyydätte minua tekemään?"
"Auttamaan minua viisi minuuttia herra Capia vastaan ja kaikki, mitä ihminen voi, tulee tehdyksi Lokin pelastamiseksi."
Kersantti epäröi, sillä hän luotti liiaksi kurin voimaan, voidakseen noin vain ilman muuta myöntää menettelynsä vääräksi. Hän ei myöskään pitänyt siitä, että horjuttiin sinne tänne, ja sen lisäksi hänen kunnioituksensa sukulaisensa merimiestaitoon oli vieläkin horjumaton. Juuri hänen punnitessaan asiaa saapui siihen Cap perältä, jossa hän oli hetkisen viivytellyt perämiehen luona.
"Herra Vesikoira", sanoi hän niin pian kuin hänen ääntänsä saattoi kuulla, "olen tullut kysymään, ettekö voisi keksiä mitään paikkaa tässä lähellä, johon kutterin voisi laskea matalalle. On tullut hetki, jolloin meidän tulee koettaa sitä viimeistä keinoa."
Tämä Capin neuvottomuus takasi Jasperille voiton. Katsoessaan kersanttiin hän päännyökkäyksellä sai myönnytyksen kaikkeen, mitä pyysi eikä hän enää hukannut ainoatakaan hetkeä, josta riippui niin paljon.
"Saanko minä tarttua peräsimeen", hän kysyi Capilta, "ja koettaa etsiä täällä vastarannalla jonkun sopivan niemekkeen tai lahdenpoukaman?"
"Tehkää niin, tehkää niin", vastasi toinen kakistellen kurkkuansa tuntien edesvastuun painon hartioillansa sitä raskaampana, kuta vähemmän huomasi tietävänsä. "Tehkää niin, Vesikoira, sillä ollakseni teille rehellinen, en näe mitään parempaa keinoa. Meidän täytyy päästä johonkin matalalle tai hukkua."
Jasper ei kysynyt enempää. Juosten perälle hän tarttui ruoritankoon omin käsin. Luotsi piti varalla, mitä nyt seurasi, ja nuoren päällikkönsä viittauksesta hän irroitti purjeen riekaleet, jotka niin kauan olivat olleet paikoillaan. Siitä hetkestä Jasper piti vaarin ja käänsi peräsimen; haruspurjeen yläosa löyhtyi, kevyt kutteri käännähti hiukan aivan kuin olisi tuntenut, että sitä nyt johti tuttu käsi, ja joutui pian aallon pohjaan. Tästä vaarallisesta asemasta pelastuttiin kuitenkin turvallisesti ja seuraavana hetkenä pieni alus kiisi kohti kivikkoa, ja perikato näytti joka silmänräpäys tulevan yhä varmemmaksi. Välimatka oli tullut niin lyhyeksi, että Jasper viidessä tai kuudessa minuutissa pääsi toivomalleen kohdalle, ja pyöräyttäen peräsimen toisaalle hän käänsi Lokin vastatuuleen, huolimatta aaltojen hirveästä raivosta, niin joustavankevyesti kuin hanhi muuttaa suuntaa välkkyväntyynellä lammella. Jasperin merkki pani kaikki kokalla liikkeelle ja ankkuri heitettiin keulan kummaltakin puolelta, ja ankkuriköysien annettiin mennä melkein loppuun. Ei ollutkaan kovin vaikea asia pysäyttää niin kevyt alus kuin Lokki, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen, kuin Jasper tarttui peräsimeen, Lokki keinui ankkurissa kokka selälle päin ja ankkurinuorat tiukalla kuin pingoitetut rautalangat.
"Tämä ei ole hyvin tehty, herra Jasper!" virkkoi Cap vihaisesti heti, kun oli huomannut, mikä kepponen hänelle oli tehty — "tämä ei ole hyvin tehty, herraseni. Minä käsken teitä heti paikalla päästämään ja kuljettamaan kutterin matalalle rannalle."
Yksikään ei kuitenkaan näyttänyt välittävän hänen määräyksestään, sillä niin kauan kuin Vesikoira esiintyi komentajana, hänen oma väkensä ei halunnut totella ketään muuta. Huomattuaan, että miehet yhä virottelivat toimettomina, Cap, joka luuli, että he olivat mitä suurimmassa vaarassa, astui kiivaasti Jasperin luo ja uudisti määräyksensä.
"Te ette laskenutkaan siihen luuloteltuun lahdenpoukamaan", hän lisäsi karjuttuaan muutamia kiukkuisia lauseita, joita emme katso tarpeelliseksi toistaa, "vaan jäitte tähän, jossa jok'ikinen laivassaolija joutuu tuhon omaksi, jos menemme rantaan."
"Ja kuitenkin te haluatte päästää irti ja mennä rantaan juuri tässä paikassa!" vastasi Jasper hieman tylysti.
"Heittäkää luotinuora järveen ja koetelkaa vauhtia!" Cap nyt pauhasi kokkapuolen miehille. Jasperin viittaus hyväksyi tämän määräyksen ja silmänräpäyksessä sitä toteltiin. Kaikki kannella-olijat katselivat nyt niin kiihkeästi, että tuskin hengittivät, tämän kokeen tulosta. Niin pian kuin luoti oli pohjassa huomattiin, että nuora osoitti sen jäävän kokalle päin, ja parin minuutin kuluttua nähtiin kutterin soluneen pituutensa jyrkännettä kohti. Jasper katsoi huolestuneena, sillä hän tiesi hyvin, ettei mikään voisi pysäyttää alusta, jos se joutuisi rantahyrskyihin, ja ensimmäiset kalliot näkyivät ja taas katosivat noin kaapelin päässä suoraan heidän alapuolellaan.
"Kavaltaja!" karjaisi Cap puistaen sormeansa nuorelle komentajalle, ja kiihko sai hänen äänensä vapisemaan. "Teidän täytyy elämällänne vastata tästä!" hän lisäsi pienen väliajan kuluttua. — "Jos minä olisin tämän retkikunnan päällikkönä, kersantti, niin hirttäisin hänet päämaston huippuun, ettei hän karkaisi, jos me muut hukumme."
"Hillitse tunteitasi, veli — tyynny vähän, minä pyydän sinua. Jasper näyttää ilmeisesti tehneen parhaansa eikä vaara liene niin suuri kuin näyt luulevan."
"Miksi ei hän mennyt sinne lahteen, josta hän puhui? Miksi hän toi meidät tähän juuri tuulen puolelle kallioita, jossa hyrskyt taittuvat, ihan kuin saadakseen hukutetuksi meidät mitä pikimmin."
"Minä pysähdyin kallioitten edustalle juuri siitä järkevästä syystä, että hyrskyt tässä kohden ovat suppeammat", vastasi Jasper rauhallisesti, vaikka toisen käyttämä kieli sai hänen sisunsa kuohahtamaan.
"Tahdotteko te opettaa minunlaiselleni vanhalle merimiehelle, että kutteri voi säilyä ehyenä tuossa kuohukossa?"
"En, herra. Minä ajattelen, että se heti täyttyy ja uppoaa, jos se joutuu noihin rannempana oleviin hyrskyihin. Olen melkein varma, ettei se milloinkaan pääse rannalle, jos se menee niihin. Mutta minä aion estää sen sinne joutumasta."
"Silläkö, että se kulkee pituutensa minuutissa?"
"Ankkurin sakarat eivät vielä ole painuneet kyllin syvään, enkä minä usko, että ne täydellisesti voivat pidättääkään alusta."
"Mihin te sitten luotatte? Kiinnittää alus kokalta ja perältä hyvään uskoon, toivoon ja armeliaisuuteen?"
"Ei, herra, minä luotan pohjavirtoihin. Minä laskin lähelle jyrkännettä, koska tiedän, että se siinä paikassa on voimakkaampi kuin missään muualla ja koska siten pääsimme lähimmä maata joutumatta rantahyrskyihin."
Tämä sanottiin varmasti, vaikkakaan sillä ei ilmaistu mitään vihan merkkejä. Se tehosi Capiin voimakkaasti ja ilmeisin hänessä huomattava tunne oli hämmästys.
"Pohjavirrat!" hän kertasi, "kuka hitto nyt on kuullut, että pohjavirrat olisivat pelastaneet jonkun aluksen ajautumasta rannalle?"
"Se ei voine koskaan tapahtua valtamerellä, herra", vastasi Jasper kohteliaasti, "mutta tiedämme täällä kyllä tapahtuneen sellaista."
"Poika on oikeassa, veli", pisti kersantti väliin, "sillä vaikka minä en paljoa ymmärrä sitä, olen kuitenkin usein kuullut merimiesten puhuvan jostakin sellaisesta. Me teemme parhaiten luottaessamme siinä täydellisesti Jasperiin."
Cap murisi ja kirosi, mutta kun hän ei mitään voinut hänen täytyi kuitenkin tyytyä. Pyydettynä Jasper selitti, mitä tarkoitettiin pohjavirroilla. Vesi, jonka myrsky ajaa maalle, koettaa välttämättä löytää jonkin salaisen tien päästäkseen järveen takaisin. Se ei kuitenkaan voi palata pinnan kautta, koska tuuli ja aallot lakkaamatta hyökkäävät sitä vastaan, ja sen vuoksi se muodostaa jonkinlaisen vedenalaisen luoteen päästäkseen takaisin oikeaan paikkaansa. Tällaisia huomaamattomia veden kulkuteitä on ruvettu sanomaan pohjavirroiksi, ja kun se luonnollisesti vaikuttaa samalla aluksen pohjaan, joka kulkee niinkin syvällä kuin Lokki, Jasper oli luottanut sen apuun, että se työskentelee myrskyn voimaa vastaan ja estää köydet katkeamasta. Lyhyesti, yliset ja aliset virrat hävittävät toistensa vaikutusta.
Niin yksinkertainen ja älykäs kuin tämä teoria olikin, ei sitä näyttänyt kuitenkaan voivan hyväksensä käyttää. Mutta virta vaikutti kuitenkin ja ankkuriköydet, jotka äsken olivat äärimmilleen pingoittuneet, löyhtyivät hiukan. Hetkisen kuluttua mies, joka luotinuoralla kokeili, huudahti ihastuneena ja toivokkaasti, että ankkurit vetivät alusta selälle päin! Tänä hetkenä ensimmäiset vedenalaiset kalliot olivat noin sadan jalan päässä Lokin perästä, mutta näyttivät olevan paljon lähempänä, kun aallot heittelivät vaahtoa edestakaisin, myöskin selälle päin. Jasper juoksi kokalle ja heitettyään silmäyksen köysiin hymyili voitonriemuisesti ja viittasi merkitsevästi toisille. Merimiehen vaistolla hän tajusi, että alus keinui edestakaisin aalloilla, mutta ei enää ajautuisi kallioihin.
"Se on pohjavirta!" hän huudahti ihastuneena astuessaan kantta pitkin perälle tarttuakseen peräsimeen, jotta kutteri pitäisi oikean suunnan. "Kohtalo on asettanut meidät juuri sen uomaan eikä enää ole vähintäkään hätää."
"Niin, niin, Kohtalo on hyvä merimies", mörisi Cap, "ja usein auttaa laiskureita hädästä. Pohjavirrat tai pintavirrat, myrsky on asettumassa ja ankkurit ovat löytäneet oikean kiinnekohdan. Sitäpaitsi tällä kirotulla suolattomalla vedellä on omat luonnottomat tapansa."
Miehet riitelevät harvoin hyvää onneansa vastaan, mutta hätä tekee heidät suuriäänisiksi ja arvosteleviksi. Melkein kaikki laivassa-olijat uskoivat kuitenkin ihan arvelematta, että Jasperin tieto ja taito oli pelastanut heidät varmasta haaksirikosta, eikä kukaan kiinnittänyt vähintäkään huomiota Capin vastaväitteisiin.
Epävarmuus ja epäilys kesti kyllä puolisen tuntia, se on kyllä totta, ja sen aikana levottomina tarkattiin luotinuoraa, mutta sitten täytti jokaisen mielen horjumaton turvallisuuden tunne ja väsyneitä kun olivat he pian vaipuivat syvään uneen vähintäkään uneksimatta enää kuolemasta.