KOLMASTOISTA LUKU.
Ystäviä tulee. — Vihollisten täytyy tehdä pakko-sovinto.
Kun päivä valkeni, menivät Opas ja Cap taas katolle uudestaan tarkastamaan saarta. Ylt'ympäri tätä varustuksen osaa kulki matala rintasuoja, joka tarjosi takana seisoville jotenkin hyvää turvaa, samalla kuin he sen takana voivat vaaratta suunnittaa ja laukoa pyssyjänsä. Viisaasti käyttämällä tätä vähäpätöistä puolustuskeinoa — vähäpätöinen korkeutensa puolesta, mutta kuitenkin riittävä, kosk'ei heidän tarvinnut seistä suorana — oli molemmilla vakoojillamme aivan hyvä näköala yli koko saaren, paitsi pensaikkoa, sekä useimpien salmien, joita myöten saareen voitiin kulkea.
Vilpas etelätuuli puhalsi vielä, ja monin paikoin näytti järven vesi sinertävältä ja kiivastuneelta, vaikka tuulella tuskin oli voimaa ajella sitä vaahtoamaan. Tuo pieni saari oli muodoltaan soikea ja sen suurin pituus oli idästä länteen. Pysymällä niissä salmissa, jotka eroittivat tämän saaren muista saarista, olisi laiva voinut tuulen avulla pyyhkäistä sen molempia pääsivuja ihan likeltä ja myötäänsä pysyä laitatuulessa. Cap teki nämä muistutukset, ja selitti ne tarkemmin seurakumppanilleen; sillä molemmat toivoivat nyt avun tuloa Oswegosta. Tällä hetkellä, kun he rauhattomasti katselivat järvelle päin, hypähti Cap.
"Purje hohoi!" huudahti hän äkkiä iloisella, reippaalla tavallaan.
Opas kääntyi pikaisesti viitattuun suuntaan, ja siellä näkyi todellakin se esine, joka oli saanut vanhan merimiehen huudahtamaan. Korkealta paikaltaan voivat he nähdä muutamien ympärillä olevien matalain saarten yli, ja erään aluksen purjeet näkyivät sen pikkumetsän läpi, joka reunusti erään lounaasen päin heistä olevan saaren rantaa.
Vieras alus oli pienten purjeiden alla, niinkuin merimiehillä on tapana sanoa, mutta tuuli oli niin kova, että purjeiden valkeat haamut näyttivät lentävän pensasten välisien aukkoin ohitse hyvän juoksijan vauhdilla.
"Se ei voi olla Jasper", sanoi Opas, pettyneenä toivossaan; sillä tuota nopeasti sivukulkevaa esinettä ei hän tuntenut ystävänsä alukseksi. "Ei, ei, poika ei ole voinut niin pian ennättää tänne, ja tuo on joku alus, jonka ranskalaiset ovat lähettäneet auttamaan ystäviänsä, noita kirottuja Mingoja."
"Tällä kertaa erehdytte, ystävä Opas, jos ette koskaan ennen ole sitä tehnyt," sanoi Cap semmoisella äänellä, joka, huolimatta heidän vaarallisesta asemastaan, osoitti itseluottamuksen ei ollenkaan lannistuneen. "Järvivettä tai merivettä, tuo on Myrskypilven emäpurjeen ylimmäinen reuna, sillä se on leikattu tavallista vähemmän kaarevaksi, ja sitä paitsi voitte nähdä, että kahveli on kiskoilla vahvistettu — aivan hyvin tehty, sen myönnän, mutta kiskoilla varustettu."
"Minun täytyy myöntää, ett'en tuosta kaikesta näe mitään," vastasi
Opas, joka ymmärsi Capin merikieltä yhtä vähän kuin kreikkaa.
"Ettekö näe! No se minua todella kummastuttaa, sillä minä luulin teidän silmänne voivan nähdä kaikki. Minusta ei mikään ole selvempää kuin tuo kaarroitus ja kiskoilla lujittaminen, ja minun täytyy tunnustaa, rehellinen ystäväni, että jos olisin teidän vaatteissanne, niin pelkäisin näköni rupeavan huononemaan."
"Jos Jasper todella tulee, niin haihtuu minusta pelko melkein kokonaan. Me voimme puolustaa varustusta kahdeksan tai kymmenen tuntia vaikka koko Mingokansaa vastaan, ja jos Eau-douce tulee suojelemaan paluumatkaamme, niin en ole epäilyksissä mistään. Suokoon Jumala, ett'ei poika kulkisi rantaa pitkin eikä joutuisi väijyvän vihollisen pauloihin, niinkuin kersantille kävi."
Ahdistus ja epätieto esti heitä antamasta mitään merkkiä. Eikä ollutkaan helppo käsittää, kuinka se olisi voinut tapahtua, sillä Myrskypilvi tuli kohisten tuulen puolella saarta olevaa salmea myöten semmoista vauhtia, joka tuskin soi merkin annolle aikaa. Ei myöskään näkynyt kannella ketään, jolle olisi merkin antanut; peräsinkin näytti jätetyn omiin varoihinsa, vaikka suunta oli yhtä tarkka, kuin kulku nopea.
Cap seisoi vaipuneena äänettömään ihailemiseen, kun näki niin tavattoman ilmiön. Mutta kun Myrskypilvi tuli likemmäs, huomasi hänen harjaantunut silmänsä, että peräsintä liikutettiin taljoilla, vaikk'ei perämiestä näkynyt. Koska aluksen partaat olivat jotenkin korkeat, selvisi salaisuus pian; varmaan voi jo päättää, että laivaväki oli kätkeytynyt niiden taakse ollakseen suojassa vihollisen ampumiselta. Koska tämä todisti aluksessa ei olevan muuta voimaa kuin heikko laivaväki, kuunteli Opas seurakumppalinsa selitystä pudistaen epäilevästi päätänsä.
"Tämä osoittaa, ett'ei Käärme ole ennättänyt Oswegoon ja ett'ei meillä ole odotettavana mitään apua leiristä," sanoi hän. "Meidän kolmen mr. Cap, täytyy siis kestää miehuullinen taistelu: teidän on merimiehenä ylläpitäminen yhteyttä aluksen kanssa, Jasper, joka on sisävesissä purjehtinut, tietää mitä hänen on vesillä ollessa tekeminen, ja minulla lienee myöskin lahjoja, jotka voivat kilpailla kenen Mingon kanssa hyvänsä, olinpa minä sitte muutoin vaikka minkälainen. Minä sanon, meidän täytyy kestää miehuullinen taistelu Mabelin pelastuksen eteen."
"Sen tahdomme tehdä," vastasi Cap sydämellisesti; sillä hän alkoi saada parempia toiveita päänahkansa turvallisuudesta, nyt kun päivä oli jälleen valjennut. "Tuo Jasper on varovainen nuorukainen, sillä hän pysytteleksen aukealla ja näkyy päättäneen ottaa selkoa millä kannalla asiat saarella ovat, ennenkuin ohjaa maalle."
"Arvasinhan sen … arvasinhan sen," huudahti Opas riemuiten. "Käärmeen ruuhi on tuolla aluksen kannella, ja päällikkö on astunut laivaan ja epäilemättä antanut todenmukaisen kertomuksen asemastamme; sillä päinvastoin Mingoa kertoo Delavari tapauksen oikein taikka on hän vaiti."
Juuri tällä hetkellä oli näkymä niin omituinen, että se ansaitsee erityistä kertomista, jonka kautta myöskin nuoret lukijamme voivat muodostaa itselleen tarkemman käsityksen siitä kuvasta, jota nyt ryhdymme heille esittämään.
Tuuli puhalsi vielä kovasti; useat pienemmät puut notkistivat latvojaan, ikäänkuin olisivat olleet valmiit kumartumaan maahan asti, ja tuulen vinkuminen oksien välissä kuului kaukana pyöriväin ratasten kuminalta.
Ilma oli täynnä lehtiä, jotka tällä myöhäisellä vuodenajalla karisivat oksistaan ja kuin lintulaumat lentelivät saaresta saareen. Tähän katsomatta vallitsi kaikkialla kuoleman hiljaisuus. Että metsäläiset vielä olivat saaressa, voi päättää siitä, että heidän ruuhensa olivat sotamiesten veneiden luona siinä pienessä lahdekkeessa, jota käytettiin satamana. Tämä oli kuitenkin ainoa merkki heidän siellä olostaan. Vaikka alus, jonka äkkinäinen takaisintulo oli ihan odottamaton, ilmestymisellään hämmästytti heitä, oli kuitenkin heidän tottumuksensa noudattamaan varovaisuutta sotajälellä ollessansa niin yleinen ja juurtunut, että jokainen heistä, samassa silmänräpäyksessä kuin melu nostettiin, etsi itsellensä piilopaikan samalla vainulla ja älyllä, kuin kettu etsii luolansa. Samanlainen hiljaisuus vallitsi varustuksessa, sillä vaikka Opas ja Cap pitivät salmea tarkalla silmällä, pysyivät he kuitenkin huolellisesti piilossa. Se seikka, että Myrskypilvessä ei näyttänyt olevan yhtään elävää olentoa, oli vielä kummallisempi.
Alus riensi kuitenkin tasaista ja nopeata vauhtia eteenpäin. Se pysyi keskellä salmea, väliin kumartuen tuulenpuuskien alle, väliin nousten jälleen ylös, mutta myötäänsä kooten vaahtoavaa vettä keulansa eteen. Vaikka ainoastaan muutamia purjeita oli levällään, oli sen nopeus suuri, ja tuskin kymmentä minuutia kului siitä, jolloin sen purjeet siintivät esiin puiden oksien läpi, siihen hetkeen asti, kuin se saapui varustuksen kohdalle. Cap ja Opas kumartuivat eteenpäin, kun alus tuli lähelle heidän pakopaikkaansa, koska halusivat saada tarkemmin katsella sen kantta, ja molempien suureksi iloksi juoksi Jasper samassa sen partaalle ja kohotti kolme voimakasta eläköönhuutoa. Vaarasta huolimatta nousi Cap ylös ja vastasi tervehdykseen yhtä monella eläköönhuudolla. Onneksi pelasti hänet vihollisten varovaisuus, sillä he pysyivät vielä aloillansa eikä yhtään pyssyä laukaistu. Opas puolestaan piti lukua ainoastaan siitä, mikä oli hyödyllistä, ja huoli viis' kohtauksen dramallisesta osasta. Samassa kuin hän näki ystävänsä Jasperin, huusi hän hänelle valtavalla äänellä:
"Auttakaa meitä, poikani, ja voitto on meidän. Laittakaa hauliparvi tuonne pensaikkoon, niin sillä ajatte heidät ylös kuin peltokanalauman."
Osan näistä sanoista kuuli Jasper, mutta enin osa kulki pois tuulen siivissä. Myrskypilvi riensi sill'aikaa sivu, ja seuraavassa tuokiossa estivät ne puut alusta näkemästä, jotka osaksi ympäröivät varustusta.
Kahden levottoman minuutin kuluttua näkyi purjeet taas; Jasper oli kääntänyt ja mennyt toisella laidalla saaren suojaan. Tuuli oli niin vilpas, että helposti voi tehdä tämän liikkeen, ja alus, virta suojasivulla, jatkoi kulkuansa semmoisella tavalla, joka osoitti, että se jälleen voi kohota tuulenpuolelle saarta. Koko tämä liikunta toimitettiin mitä huokeimmalla tavalla liikauttamatta ainoatakaan purjenuoraa, yhtäkään purjetta muuttamatta; peräsin yksin määräsi tuon oivallisen laivan liikkeet. Tarkoituksena näytti olevan seudun tutkiminen. Sittenkuin alus oli kulkenut koko saaren ympäri ja jälleen saapunut siihen salmeen, jonka kautta se oli tullut, käännettiin peräsin ja laiva kävi tuuleen.
"Tuolla hän tulee takaisin," huudahti Cap tyytyväisenä, kun Myrskypilvi tällä hetkellä otti vauhtia; "nyt saanemme nähdä mitä poika aikoo tehdä. Hän ei voi antaa laivan yhäti kuleksia edestakaisin noita salmia pitkin, kuin tyttö, joka tepastelee vastakkaistanssissa."
Myrskypilvi laski nyt niin paljo, että varustuksessa olevat katselijat pelkäsivät Jasperin ohjaavan maalle, ja metsäläiset piilopaikoissaan tirkistivät laivaa samallaisilla ilontunteilla, kuin mitä väijyvä tiikeri luultavasti tuntee nähdessään uhrinsa pahaa aavistamatta lähenevän luolaansa. Mutta Jasperilla ei ollut se tarkoitus. Hyvin tuntien sekä rannan että veden syvyyden ylt'ympäri saarta, tiesi hän Myrskypilven voivan ilman vaaraa mennä ihan rantaan saakka, ja hän laski rohkeasti niin likelle sitä, jotta hän kulkiessaan tuon pienen poukaman yli riuhtasi sotamiesten veneet irti kiinnitysnuorista ja vei ne mukaansa aluksen perässä salmellepäin. Koska kaikki ruuhet olivat niihin kiinnitetyt, menettivät metsäläiset tämän rohkean ja onnistuneen kepposen kautta kaikki keinot päästä saarelta muuten kuin uimalla, ja he näyttivätkin paikalla ymmärtäneen asian tärkeyden. He nousivat yht'äkkiä seisalleen, ulvoivat niin että ilma tärisi ja ampuivat laukaiseman, joka ei vahingoittanut ketään. Heidän seisoessaan paljastettuina, laukaisi kaksi heidän vihollisistaan pyssynsä — toinen varustuksen katolta, ja yksi Irokesi, pää puhki ammuttuna, kaatui kuoliaaksi maahan, toinen Myrskypilvestä, mutta huonommalla seurauksella, sillä Käärme, joka ei ollut niin tarkkakätinen kuin Opas, teki yhden indianin vaan raajarikoksi koko elämän ajaksi. Myrskypilven miehistö kajahutti eläköönhuudon ja metsäläiset katosivat kaikki samassa silmänräpäyksessä, ikäänkuin olisivat vajonneet maan alle.
"Se oli Käärmeen ääni," sanoi Opas, kun toinen pyssy laukesi. "Minä tunnen hänen pyssynsä pamauksen yhtä hyvin kuin Hirvensurmankin. Se on hyvä pyssy, vaan ei tapa varmasti. No, no, kun Chingachgook ja Jasper ovat järvellä ja me molemmat varustuksessa, ystävä Cap, niin olisipa kovin kova, jos emme opettaisi noille kirotuille Mingoille kuinka säännöllistä taistelua on taisteltava."
Täll'aikaa oli Myrskypilvi yhä liikkeessä. Heti kuin Jasper ehti saaren päähän, päästi hän irti veneet, jotka kulkivat tuulen ajamina kunnes tarttuivat karille eräässä niemessä viidentoistasadan kyynärän päässä suojan puolella saarta. Sen jälkeen kääntyi hän ja kulki virtaa ylöspäin toiseen salmeen. Varustuksen katolta voitiin nyt nähdä, että Myrskypilven kannella jotain puuhattiin, ja juuri kun alus ennätti sen paikan kohdalle, jossa useimmat metsäläiset makasivat, paljastettiin pieni tykki, joka oli laivan ainoa aseellinen varustus, ja parvi susihaulia lentää suhahti pensaikkoon. Peltopyy-parvi ei olisi ennättänyt lähteä lentoon pikaisemmasti, kuin nämä odottamattomat rautarakeet ajoivat Irokesit pois kätköpaikasta. Uusia piilopaikkoja löydettiin kuitenkin pian, ja molemmin puolin näyttiin valmistautuvan jatkamaan taistelua toisessa muodossa. Mutta Kesäkuun ilmestyminen, joka kantoi valkeata lippua ja jota ranskalainen upseeri sekä Muir seurasi, keskeytti kaikki tuumat ja antoi aihetta sovinnon-hieromiseen.
Tämä tapahtui puuvarustuksen edustalla ja niin lähellä sitä, että Oppaan varma luoti voi milloin hyvänsä sattua niihin, jotka keskustelivat. Jasper laski aluksensa ankkuriin varustuksen edustalle, ja tykkikin suunnitettiin keskustelijoita kohti, niin ett'ei piiritettyin eikä heidän ystäviensä tarvinnut pelätä kun astuivat esiin. Chingachgook yksin jäi suojapaikkaansa, jonka hän kuitenkin teki pikemmin tottumuksesta kuin epäluulosta.
"Opas, te olette voittaneet," huusi majoitusmestari, "ja kapteeni Sanglier on itse tullut rauhasta keskustelemaan. Te ette kieltäne urhoolliselta viholliselta kunniallista paluumatkaa, hänen rehellisesti taisteltuansa teidän kanssanne ja vointinsa mukaan saatettuansa kuninkaallensa ja maallensa kunniata. Minut on valtuutettu vihollisten puolesta tarjoomaan saaresta luopumista, vankien vaihtamista ja otettuin päänahkain takaisin antamista. Kuormaston ja tykistön puutteessa voi tuskin muuta vaatia."
Koska keskustelun, sekä tuulen että pitkän välin tautta, välttämättömästi täytyi tapahtua kovalla äänellä, kuului joka sana sekä varustukseen että alukseen.
"Mitä te Jasper, sanotte tästä?" huusi Opas. "Te kuulette ehdot — annammeko noiden maankulkiain mennä vai panemmeko heihin merkit, kuten uudistalolaiset lampaisiinsa, vast'edes tunteaksemme heidät helpommin?"
"Miten on Mabel Dunhamille käynyt?" kysyi nuorukainen niin uhkaavalla katseella, että varustuksessa olevatkin sen huomasivat. "Jos hiuskarvaakaan hänen päässänsä on liikutettu, niin tulee koko Irokesi-heimo sen kalliisti maksamaan."
"Hän on terveenä tuolla alhaalla, ja hoitaa kuolevata isäänsä, niinkuin hänen suvullensa sopii. Meidän ei ole kantaminen mitään vihaa kersantin onnettomuuden tähden, sillä hän haavoitettiin rehellisessä taistelussa, ja mitä Mabeliin tulee…"
"Niin on hän tässä," keskeytti tyttö, joka oli noussut katolle, kun näki mihinpäin asiat kallistuivat. "Niin, hän on tässä ja anoo, pyhän uskomme ja sen Jumalan nimessä, jota kaikki tunnustamme ja palvelemme, ett'ei mitään verenvuodatusta enää tapahtuisi. Verta on jo kyllin vuotanut, ja jos nuo miehet tahtovat mennä tiehensä rauhassa, niin älkää heitä pidättäkö. Onneton isäni lähenee loppuansa, ja parasta olisi, jos hän saisi vetää viimeisen hengenvetonsa rauhassa maailman kanssa. Ranskalaiset ja indianit, menkää, menkää; me emme enään ole teidän vihollisianne emmekä tahdo tehdä kellekään teistä mitään pahaa."
"Lorua, Magnet," lisäsi Cap, "tuo kuuluu ehkä hurskaalta tai runolliselta, mutta järjelliseltä se ei kuulu. Vihollinen on tuossa paikassa valmis antautumaan. Jasper on laskenut ankkuriin kylki tännepäin ja on epäilemättä valmis astumaan maalle milloin hyvänsä; Oppaan silmä ja käsi ovat tarkat kuin kompassin-neula, ja me tulemme saamaan palkintorahoja ja lunnaita vangeistamme ja kunniaa kaupantekiäisiksi, jos te ette puoleen tuntiin tähän sekaannu."
"Hyvä," sanoi Opas, "minä kallistun Mabelin mielipiteesen. Verta on kyllin vuodatettu tarkoituksemme saavuttamiseksi ja kuninkaan palvelemiseksi, ja mitä tuollaiseen kunniaan tulee, niin sopii se paremmin nuorille vänrikeille ja nahkapojille, kuin vanhoille, ymmärtäville, kristityille miehille. Oikeutta harjoittamalla me saavutamme kunniaa, mutta vääryys on häpeäksi, ja minun mielestäni on väärin surmata Mingoakaan voittamatta siitä mitään etua, mutta päinvastoin on oikein aina totella järjen ääntä. Siis, luutnantti Muir, antakaa meidän tietää, mitä Ranskalaisilla ja indianeilla on sanomista."
Lyhyen keskustelun perästä kokoontuivat kaikki indianit aseettomina sadan viidenkymmenen kyynärän päähän varustuksesta sekä ampumamatkan päähän Myrskypilvestä. Opas meni tämän perästä alas ja ilmoitti millä ehdoilla vihollisen oli luopuminen saaresta. Kaikkiin seikkoihin katsoen olivat nämä ehdot jotenkin edulliset kummallekin puolueelle. Indianien täytyi luopua aseistaan, jopa puukoistaan ja tomahavkeistaankin; sillä varovaisuutta täytyi noudattaa, koska heidän lukumääränsä vielä oli neljää vertaa suurempi kuin toisten. Ranskalainen upseeri, h:ra Sanglier, joksi häntä tavallisesti kutsuttiin ja itsekin tahtoi kutsuttavan, pani tätä vastaan, koska se tulisi mustentamaan hänen päällikkyyttänsä enemmän kuin mikään muu kohta tässä hänen yrityksessään; mutta Opas, joka oli nähnyt pari indianein matkaan-saattamaa verenvuodatusta ja tiesi kuinka vähän voipi luottaa metsäläisen lupauksiin, kun ne sotivat hänen etujansa vastaan, oli jäykkä tässä kohden. Toinen ehto oli melkein yhtä tärkeä. Kapteeni Sanglier velvoitettiin luopumaan kaikista vangeista, joita oli pidetty tarkalla silmällä samassa luolassa, mihin Cap ja Muir olivat paenneet. Kun nämä miehet tuotiin esiin, huomattiin että neljä oli ihan terveinä — he olivat heittäytyneet maahan pelastaakseen henkensä, joka oli tavallinen kepponen tänkaltaisessa sodassa, — ja muista oli kaksi niin vähän haavoittunut, että olivat kelvolliset sotapalvelukseen. Kun näillä oli kiväärit mukana, tunsi Opas itsensä paljon rauhoittuvan, koska puolustusvoimat täten olivat lisääntyneet, ja koottuansa kaikki metsäläisten aseet yhteen kokoon puuvarustukseen, käski hän sotamiesten mennä sisään ja asetti säännöllisen vahdin oven eteen. Muita sotamiehiä ei ollut elossa, sillä ne, jotka olivat pahasti haavoittuneet, oli metsäläiset paikalla surmanneet saadakseen haltuunsa nuot ikävöidyt päänahat.
Heti kuin Jasper oli saanut tiedon rauhan ehtoin vahvistamisesta eikä hänen läsnäoloansa enää välttämättömästi tarvittu, nosti hän ankkurin, ja ohjaten kulkunsa sitä nientä kohti, johon veneet olivat tarttuneet, otti hän ne jälleen peräänsä ja palasi saareen. Kaikkien metsäläisten käskettiin nyt astua ruuhiinsa, ja toisen kerran vei Jasper ne mukanaan järvelle ja päästi ne irti noin puolen peninkulman päässä saaresta.
Tähän päättyy kertomus puulinnan piirityksestä. Kersantti Dunham, joka seuraavana päivänä kuoli haavoihinsa, haudattiin saarelle, ja kaikki muut vei Jasper heti senjälkeen Oswego-joen varrella olevaan linnaan, jossa Mabel puolen vuoden kuluttua vietti häänsä tämän ravakkaan merimiehen kanssa.