SEITSEMÄS LUKU.
Vihollisten jälkiä, — Piilopaikka.
Putousten alapuolella on Oswegon juoksu kiivaampaa ja epätasaisempaa kuin niiden yläpuolella. Paikoittain kulkee virta syvän veden tyvenellä hiljaisuudella, mutta toisin paikoin tapaa siinä luotoja ja koskia. Aivan vähän tarvitsi siis niiden ponnistella voimiansa, jotka ohjasivat ruuhia, paitsi missä kiivas virta ja vaaralliset kalliot vaativat suurempaa varovaisuutta, jolloin ei ainoastaan varallaan-olo vaan myöskin tyyneys, hätäilemättömyys ja käsivoima oli tarpeen vaarain välttämiseksi. Kaiken tämän tunsi Mohikani aivan hyvin, ja hän oli sentähden viisaasti valinnut erään verrattain tyvenen paikan, jossa pysäyttäisi ruuhet ja vaaratta voisi lähestyä niitä, joita tahtoi puhutella.
Heti kun Opas tunsi punasen ystävänsä, käänsi hän voimakkaalla aironvetämällä ruuhensa kokan rantaan päin, viitaten Jasperia seuraamaan perästä. Hetkistä myöhemmin kulkivat ruuhet jokea alaspäin niin likellä rannan pensaita, että niihin ylettyi koskemaan, ja kaikki olivat aivan ääneti, toiset pelon tuskasta, toiset tavaksi tulleesta varovaisuudesta. Kun tulivat lähemmäksi indiania, käski tämä heitä pysähtymään, ja piti sitten Delavarien kielellä lyhyen mutta totisen keskustelun Oppaan kanssa.
"Päällikkö ei juuri pidä hengettömiä puunrunkoja vihollisina," sanoi viimeksi mainittu, "miksi käskee hän meitä pysähtymään?"
"Mingoja on metsässä."
"Sitä olemme luulleet jo pari päivää; tietääkö päällikkö sen?"
Mohikani nosti näkyviin kivestä tehdyn piipunkopan.
"Tämä oli tuoreella jälellä, joka kulki linnaan päin; tupakka savusi siinä vielä silloin kuin sen löysin."
"Tuo ei ole leikin asia — missä jälki oli?"
Mohikani osoitti erästä paikkaa, joka tuskin oli puolentoista sadan kyynärän päässä heistä.
Asia näytti tulevan arveluttavaksi, ja molemmat etevimmät johtajat keskustelivat muutamia minuutia kahden kesken sill'aikaa, kuin kävelivät osoitetulle paikalle ja suurimmalla tarkkuudella tutkivat jälkiä. Neljännestunnin kuluttua palasi Opas takaisin ja hänen ystävänsä katosi metsään.
Oppaan kasvonjuonteet ilmoittivat tavallisesti suoruutta, rehellisyyttä, vilpittömyyttä sekä jonkunlaista itseensä luottavaisuutta, joka rohkasi niiden mieltä, jotka olivat hänen suojeltavinaan; tällä hetkellä varjoitti kuitenkin sellainen huoli hänen rehellisiä kasvojansa, että koko seurue sen huomasi.
"Mikä on hätänä, mr Opas?" kysyi Cap, alentaen tavallisesti kovan ja vakavan äänensä melkein kuiskutukseksi, joka oli soveliaampi täällä jylhässä, vaarallisessa metsämaassa. "Onko vihollinen asettunut meidän ja satamamme välille."
"Mitä sanotte?"
"Onko jotkut noista maalatuista narreista laskeneet ankkurinsa sen sataman suuhun, johon aiomme mennä, ottaaksensa meidät saaliikseen, kun purjehdimme sisään?"
"Asia kyllä on niinkuin sanotte, ystävä Cap, vaikka en minä sentähden paremmin sanojanne ymmärrä; sivumennen tahdon huomauttaa, että kuta selvemmin puhumme huolettavina hetkinä, sitä helpompi on muiden ymmärtää ajatuksemme. En tiedä mitään satamista ja ankkureista, mutta sen tiedän, että kirottu Mingonjälki on puolentoista sadan kyynärän päässä meistä ja niin tuore kuin suolaamaton riista. Varmaankin on tusina niitä viheliäisiä lurjuksia kulkenut siitä, ja se pahinta että ovat kulkeneet linnaan päin, niin että heidän vakoilevat silmänsä huomaavat jokaisen, joka tahtoo kulkea sen ulkopuolella olevan aukean paikan poikki, ja silloin tulee varmoja luotia satamaan."
"Eikö tuossa linnassa ole kylkeä, joka voisi raivata puhtaaksi kaikki, mikä tulee tykinkantamiin."
"Ei, linnat näillä seuduin ovat toisenlaisia kuin uudistalojen tienoilla; joensuuhun päin on niissä kaikkiaan kaksi tai kolme pientä tykkiä. Yksi linnankylki tusinaa väijyksissä olevaa Mingoa vastaan, jotka ovat asettuneet puunrunkoin taakse, olisi sitä paitsi turhaa ruudin haaskaamista. Meillä on ainoastaan yksi keino ja sekin arveluttava. Meidän täytyy toistaiseksi pysähtyä tähän, jossa korkea ranta ja pensaat jokseenkin hyvin kätkevät meidät, jos ei joku vakooja toiselta rannalta meitä huomaa. Mutta miten viekotella näitä verenhimoisia lurjuksia uudestaan jokea ylös? Ah, jo tiedän sen … jo tiedän… Jos se ei hyödytä, niin ei se haittaakaan. Näettekö tuota tuuheata kastanjapuuta tuolla viimeisessä joenpolvekkeessa, Jasper? Tuolla loitompana meidän puolisella rannalla."
"Tuolla, kaatunen männyn luona?"
"Ihan siinä. Ottakaa pii ja tuluskuppi, hiipikää rantaa pitkin ja virittäkää tuli sinne; ehkä savu viettelee heidät meidän yläpuolelle. Sillä aikaa viemme varovasti ruuhet tuon niemekkeen alapuolelle ja etsimme toisen piilopaikan. Niistä ei liene puutetta näillä seuduin, jossa löytyy niin kosolta pensaita."
"Sen olen tekevä, Opas", sanoi Jasper ja hyppäsi maalle. "Kymmenessä minuutissa on tuli viritetty."
"Ottakaa tuoreita puita, Eau-douce. Kun tarvitsee savua, on vesi hyvänä apuna sitä paksuntamaan."
Nuori mies, joka kyllä hyvin käsitti velvollisuutensa, jottei ruvennut turhaan aikaa kuluttamaan, kiiruhti osoitettuun paikkaan. Seurue valmistihe muuttamaan olopaikkaa, koska sen nyt voi nähdä sieltä, mihin Jasper oli mennyt tulta tekemään. Kovin kiirettä heidän ei kuitenkaan tarvinnut pitää ja sentähden ryhdyttiin suurimmalla tarkkuudella toimiin. Ruuhet soudettiin pensaikosta ja saivat sitten virran ajelemina kulkea jokea alas, kunnes tulivat semmoiseen paikkaan, mistä kastanjapuuta tuskin näki. Kaikkien silmät kääntyivät nyt sinnepäin.
"Tuolta näkyy savu", huudahti Opas, kun tuulenpuuska ajoi pienen savupatsaan maalta ja kuletti sitä kiehkurana vedenpintaa myöten. Hyvä pii, pieni teräspalanen ja kasa kuivia lehtiä tekevät pian tulen. Toivon että Eau-douce ymmärtää käyttää tuoreita puita, koska juuri ne ovat nyt suurimmaksi hyödyksi."
"Liian paljon savua — liian paljon älyä," sanoi Nuolenkärki miettiväisesti.
"Se olisi totta kuin evankeliumi, Tuskarora, jos Mingot eivät tietäisi sotamiehiä olevan läheisyydessä; sillä levähdyksen aikana on sotamiehillä ruoka enemmän mielessä kuin vaara. Ei, ei, annetaan pojan laittaa kokkonsa niin, että se savuaa aika lailla; kaiken tämän lukevat Mingot muutamien skotlantilaisten tai irlantilaisten nahjusten tuhmuudeksi, jotka enemmän pitävät huolta kauranjauhovellistään ja perunoistaan kuin varovat indianien kavaluutta ja punanahkain pyssyjä. Yhdellä ainoalla metsäläisellä on enemmän älyä kuin kokonaisella rykmentillä vesien tuolta puolen tulleita — semmoista älyä, näet, jota kutsun metsäkavaluudeksi. Mutta tuolla on savua kylliksi, ja paras on että etsimme toisen piilopaikan."
Opas pani ruuhensa jälleen liikkeelle, ja muutaman minuutin kuluttua saatti eräs joenpolveke sekä savun että kastanjapuun pois näkyvistä. Muutamain kyynäräin päässä siitä niemekkeestä, josta seurue vasta lähti liikkeelle, oli joki kaikeksi onneksi tehnyt pienen lahdelman rantaan, ja siihen kulkivat nyt molemmat ruuhet airoin ajelemina.
Parempaa piilopaikkaa eivät matkalaisemme olisi voineet löytää. Pensaat olivat tiheät ja jokeen päin kallellansa, muodostaen siten täydellisen lehväkaarroksen. Lahdelman pohjukassa oli soukka hietikkö-ranta, johon useimmat matkalaisista mukavuuden vuoksi nousivat maalle; ainoa paikka, josta heidät voi huomata, oli heitä aivan vastapäätä oleva kohta toisella rannalla. Kuitenkaan ei tarvinnut pelätä että heidät siltä suunnalta huomattaisiin, sillä senpuolinen metsikkö oli tavallista vielä tiheämpää ja maa sen takapuolella niin rämeistä ja suoperäistä, että siellä ainoastaan suurella vaivalla voi kulkea.
"Tämä on varma piilopaikka," sanoi Opas tarkasti katseltuaan ympärillensä; "mutta meidän täytyy tehdä se vielä varmemmaksi. Mr. Cap, teiltä en vaadi muuta kuin äänettömyyttä ja että jätätte pois sellaiset tavat, joihin olette merellä tottunut. Tuskarora ystävämme ja minä teemme valmistuksia vaarallista aikaa varten."
Indianin kanssa meni Opas metsikköön, jossa katkoivat muutamia vahvempia leppiä ja muita pensaita, tarkasti välttäen kaiken ryskeen. Puiden tyvet — sillä puita ne itse asiassa olivatkin — pistettiin liejuun ruuhten eteen, jossa vesi oli jokseenkin matalaa, ja kymmenen minuutin kuluessa oli viheriöitsevä varjos kohonnut heidän ja sen puolen välille, mistä vaara uhkasi. Suurta taitavuutta ja tottumusta osoitettiin näitä yksinkertaisia valmistuksia tehdessä, mutta työmiehillemme oli myöskin suurena apuna rannan muoto, lahdelman pitkä pohjukka, veden mataluus ja metsikön tiheys. Opas valitsi tahallansa vääriä pensaita, joita täällä oli yllin kyllin, leikkasi ne poikki vähää alapuolelta koukkupaikkaa ja asetti ne niin että koskivat vedenpintaan, jonka kautta tuo pieni pensasaita ei tullut näyttämään vedessä kasvavalta, joka olisi voinut herättää epäluuloa, vaan näytti vaakasuoraan pistävän rannasta, ennenkuin kääntyi ylöspäin. Ainoastaan tavattoman epäluuloinen henkilö olisi voinut hetkeksi kääntyä sinnepäin, luullen sen takaa löytävänsä kätköpaikan.
"Paremmassa kätkössä en ikään ole ollut", sanoi Opas nauraen tyynellä tavallaan, ensiksi käytyään ulkopuolta tarkastamassa; "näiden pensasten lehdet melkeen koskevat päämme yllä olevaan metsikköön, eikä maalarikaan, joka hiljan kävi linnassa, voisi eroittaa Luojan kasvattamia pensaita meidän asettamistamme. Hiljaa — tuolla tulee Eau-douce, kahlaten kuin älykäs poika ainakin, joka ei tahdo jättää jälkiä taakseen; kohta saamme nähdä kelpaako kätköpaikkamme vai ei."
Jasper, joka palasi tehtävätänsä toimittamasta, oli, paikalla kun huomasi ruuhet kadonneiksi, arvannut että ne oli viety lähimmän jokipolvekkeen taakse, jott'ei niitä siitä paikasta keksittäisi, mihin tuli oli viritetty. Hän kahlasi nyt verkalleen pitkin joenrantaa ja etsi tarkasti katsellen sitä paikkaa, jossa ruuhet olivat kätkössä.
Panemalla silmänsä lehtiä likelle voivat pensasaidan sisässä olijat täydellisesti nähdä mitä ulkopuolella tapahtui, joutumatta muiden näkyviin. Nyt he huomasivat selvästi, ett'ei Jasperilla ollut vähintäkään aavistusta siitä, mihin Opas sekä muut olivat kätkeytyneet. Kun hän oli mennyt lahdelman sivu eikä enää nähnyt tulta, jonka oli virittänyt sen yläpuolelle, pysähtyi hän ja rupesi tarkkaan ja huolellisesti tutkimaan rannikkoa. Hän astui kymmenen, kaksitoista askelta ikäänkuin umpimähkään ja pysähtyi sitten jälleen uudistamaan tutkimistaan. Koska vesi oli tavallista vähempänä astui hän muutamia askeleita sivullepäin ja tuli siten niin likelle tuota keinotekoista istutusta, että voi siihen kädellään koskea. Vaikka niinkin oli, ei hän kuitenkaan huomannut mitään ja oli jo lähtemäisillään eteenpäin kulkemaan, kun Opas teki aukon pensasaitaan ja hiljaisella äänellä kutsui häntä sisään.
"Tämä on aivan oivallista", nauroi Opas, "vaikka keltanaaman ja punanahan silmät ovat yhtä erilaiset kuin kiikarit. Jos Mingot menevät jokeen kuin Jasper, niin saa piilopaikkamme minut vapisemaan. Se on kumminkin pettävä heidän silmänsä joen vastaiselta puolelta ja siis ei kokonaan ole meille hyödytön."
"Ettekö luule, mr Opas", sanoi Cap, "kuitenkin olevan viisainta että kerrassaan kaikin purjein lähdemme virtaa alas kulkemaan, niin pian kuin olemme varmat siitä, että nuo konnat ovat joutuneet peränpuolelle meistä? Meillä merimiehillä on tapana sanoa, että myötätuuleen takaa-ajaminen on pitkää ajoa."
"Vaikka saisin tuon tuolla alhaalla olevan linnan koko ruutivaraston, niin en jättäisi tätä paikkaa, ennenkuin olemme saaneet tietoa Käärmeestä. Vankeus tahi kuolema olisi varma seuraus siitä. Jos hento hirvenvasikka, sellainen kuin tuo tyttö tuossa, jonka olemme saaneet suojeltavaksemme, voisi kuin vanha hirvi vaeltaa metsässä, silloin ehkä kävisi laatuun jättää ruuhet; sillä kaaretellen kulkemalla voisimme ennen päivänkoittoa ennättää linnaan."
"Antaa mennä sitten", sanoi Mabel ja kavahti ylös yht'äkkiä tuntien saaneensa uutta voimaa, "minä olen nuori, voimakas, vaivoihin tottunut ja voisin kävellä enoni uuvuksiin. Minua ette saa katsoa miksikään vastukseksi. En voi kärsiä sitä ajatusta, että te kaikki panisitte henkenne alttiiksi minun tähteni."
"Ette suinkaan kestä sitä, ette suinkaan kestä sitä. Tulisi enemmän kuin kolmen peninkulman matka ja päälle päätteeksi risuin, puunjuurien ja rämeiden yli pilkkopimeässä. Näin suuren ihmisjoukon jälet voitaisiin nähdä ja lopuksi olisi meidän kenties pakko rynnätä indianien rivin läpi linnaan. Ei, paras on, että odotamme Mohikania."
Koska tämä oli sen mielipide, johon kaikki nykyisissä oloissa loivat silmänsä kuin esimieheen ja johdattajaan ainakin, niin ei tästä puhuttu sen enempää. Seurue hajaantui nyt pienempiin joukkoihin; Nuolenkärki vaimoinensa istahti syrjään pensaikkoon ja alkoi hiljaisella äänellä keskustelun, jossa mies näytti lausuvan ajatuksensa jonkummoisella ankaruudella, kun sitä vastoin vaimo vastasi tuolla nöyrällä lempeydellä, joka on seuraus indianien vaimoin alhaisesta asemasta. Opas ja Cap asettuivat toiseen ruuheen, jutellen erilaisista vaiheistaan maalla ja merellä, Jasper ja Mabel taas istuivat toiseen. Täten oli lähes tunti kulunut, kun Mohikani tuli näkyviin samalta suunnalta, mistä Jasper oli tullut. Mutta sen sijaan kuin hänen olisi ollut kulkeminen suoraan eteenpäin, vetäytyi hän, tuskin päästyään sen joenpolvekkeen sivu, joka piilotti hänet kaikilta sen yläpuolella kenties olevilta, ihan likelle rantaa ja valitsi itselleen varovaisesti semmoisen paikan, josta voi katsoa taakseen, ollen kylliksi pensaiden suojassa, jott'ei tarvinnut pelätä että hänet nähtäisiin.
"Käärme näkee ne konnat", kuiskasi Opas; "niin totta kuin olen kristitty, ovat he tarttuneet onkeen ja hiipineet savun luokse."
Herttaisella, mutta äänettömällä naurulla keskeytti hän itsensä, ja tyrkkäsi Capia kylkeen; ääneti katseltiin sitten Chingachgookin liikkeitä. Mohikani oli täyteen kymmenen minuutia yhtä liikkumatonna kuin se kivi, jonka päällä hän seisoi; sitten huomasi selvästi, että joku erinäinen seikka oli vetänyt hänen huomion puoleensa, sillä hän kiiruhti takaisin, katseli levottomana tarkasti rantaa pitkin ja kulki kiireesti sitä alaspäin, huolellisesti hävittäen jälkensä matalan veden peittämästä liejusta. Nähtävästi oli hänellä kiire ja levotonna katseli hän usein taakseen ja tutki rantaa tarkoin joka kohdalta, missä voi luulla ruuhten olevan kätkössä.
"Kutsukaa hänet tänne", kuiskasi Jasper, joka tuskin voi malttaa mieltänsä, "kutsukaa hänet tänne, muutoin on liian myöhäistä. Katsokaa, hän menee ohitsemme."
"Ehei, poikani, ei ole kiirettä, ole varma siitä, muutoin rupeisi
Käärme ryömimään. Jumala auttakoon meitä ja suokoon meille viisautta!
Luulenpa ettei Chingachgookkaan, jonka näkö on yhtä varma kuin koiran
vainu, huomaa meitä eikä löydä piilopaikkaamme."
Tämä riemu oli liian aikainen, sillä tuskin ennätti hän lopettaa lauseensa, ennenkuin indiani, joka todella oli astunut muutaman askeleen piilopaikan ohitse yht'äkkiä pysähtyi, loi terävän, läpitunkevan katseen rantaan pistettyihin pensaisiin, astui nopeasti muutaman askeleen eteenpäin ja seisoi vähän kumarruttuaan ja varovasti siirrettyään oksia tieltä pois yht'äkkiä heidän joukossansa.
"Nuo kirotut Mingot", sanoi Opas heti kun hänen ystävänsä oli niin likellä, että häntä voi varovasti puhutella.
"Irokeseja", vastasi indiani lyhyesti.
"Yhden tekevä, yhden tekevä! — Irokeseja — konnia — Mingoja — Mengvesiä — hornanhenkiä, kaikki ovat melkein saman veroisia. Minä kutsun kaikkia konnia Mingoiksi. Päällikkö, tulkaa tänne, puhukaamme muutamia järjen sanoja."
Molemmat ystävät väistyivät syrjään ja rupesivat vakaasti keskustelemaan Delavarien kielellä. Tämän yksityisen keskustelun päätyttyä ilmoitti Opas muille matkalaisille kaikki mitä oli saanut tietää.
Mohikani oli seurannut vihollisten jälkiä hyvän matkaa linnalle päin, kunnes ne olivat huomanneet Jasperin virittämän tulen ja paikalla kääntyneet takaisin. Silloin täytyi Chingachgookin, joka oli suuressa vaarassa joutua vihollisten näkyviin, etsiä itselleen kätköpaikka siksi kunnes joukko oli kulkenut ohitse. Oli ehkä onneksi hänelle, että metsäläiset olivat niin mieltyneet vasta tekemäänsä keksintöön, etteivät ottaneet edes tavallisen tarkkaan huomioon mitä metsässä tapahtui. He kulkivat, viisitoista miestä luvultaan, kiivaasti hänen sivutsensa, tarkoin astuen toistensa jälkiin, ja hän voi sitten uudelleen seurata heitä. Tultuaan sille paikalle, missä Oppaan ja Mohikanin jälet yhtyivät pääpolkuun, olivat Irokesit kääntyneet joellepäin, jonka rantaan olivat saapuneet juuri kuin Jasper oli kadonnut alempana olevan polvekkeen taakse. Koska tuli oli nyt täydellisesti näkyvissä, menivät metsäläiset metsään ja koettivat salaa lähestyä sitä. Chingachgook käytti tätä tilaisuutta hiipiäkseen joen rantaan ja ennättääkseen niemen ympäri, jonka hän toivoi tehneensä vihollisten huomaamatta. Siinä pysähtyi hän, niinkuin jo olemme maininnut, kunnes huomasi viholliset tulen luona, missä ne kumminkaan eivät kauan viipyneet.
Irokesien aikeet voi Mohikani ainoastaan heidän toimistansa päättää. Hän luuli heidän käsittäneen tulella tarkoitetun viekkauden ja ymmärtäneen, että se oli viritetty heitä eksyttämään; sillä kiireesti tarkastettuaan paikan olivat he eronneet siten, että muutamat menivät takaisin metsään ja toiset, kuusi tahi kahdeksan luvultaan, seurasivat Jasperin jälkiä pitkin rantaa aina siihen paikkaan asti, missä ruuhet oli laskettu maalle. Mitä he sitten aikoivat tehdä, voitiin ainoastaan arvaamalla arvata, sillä Käärme ei ollut enää malttanut pysyä paikallaan ja tarkastella heidän hankkeitaan, vaan kiirehtinyt ystäviensä luokse. Muutamista heidän viittauksista ja liikkeistänsä päättäen oli hän kumminkin sitä mieltä, että he aikoivat seurata jokirantaa alaspäin, vaan sitä hän tietysti ei voinut varmaan sanoa.
Kun Opas oli lopettanut kertomuksensa, kavahti Jasper vilkkaasti pystyyn.
"Astukaamme paikalla ruuhiin," sanoi hän; "virta on kova, ja jos voimakkaasti käytämme airoja, niin pääsemme pian pyssynkantamattomiin noista konnista."
"Kyllä olette reipas käyttämään airoa, Eau-douce, sen myönnän, mutta kirottu Mingo on ripeämpi toimittamaan perikatoa; ruuhet ovat nopeat, mutta pyssynluodit ovat kuitenkin nopeammat."
Hiljainen lyönti olkapäälle keskeytti puhujan. Mabel oli seisallaan ruuhessa; hänen hoikka mutta täyteläinen vartalonsa oli kumartunut eteenpäin miellyttävän vakaiseen asemaan; sormi huulilla ja pää puoleksi poispäin käännettynä katseli hän vilkkailla silmillään oksien välistä joellepäin ja löi samalla toisessa kädessä olevalla ongenvavalla Opasta hiljaa olkapäähän. Opas kumarsi päänsä alas sen lehviin tehdyn tirkistys-reijän suulle, jonka luokse hän varta vasten oli asettunut, ja kuiskasi sitten pikaa Jasperille:
"Kirotut Mingot! Olkaa varallanne aseiden kanssa, mutta liikkumattomina kuin puunkannot."
Jasper riensi pikaisesti mutta hiiskaustakaan kuulumatta ruuhen viereen ja vaati hellällä pakolla Mabelia kumartumaan sen verran alas, että hänen ruumistansa ei näkyisi; vaan luultavasti ei hänen kykynsä olisi riittänyt pakoittamaan tyttöä niin paljon päätään kumartamaan, jott'ei olisi voinut katsella vihollisten hankkeita. Hän asettui sitten Mabelin läheisyyteen, pyssynhana vireellä ja milloin hyvään valmisna ampumaan. Nuolenkärki ja Chingachgook ryömivät pensaikkoon ja makasivat väijyksissä kuin käärmeet, aseet valmiina tehtäväänsä toimittamaan. Cap otti molemmat pistoolit vyöltään, mutta näytti olevan kahdella päällä siitä, mitä hänen oli tekeminen. Opas ei liikahtanut paikaltaan. Tämä oli tosiaankin tuskallinen hetki. Juuri kun Mabel kosketti Oppaan olkapäätä, oli kolme vedessä kahlaavata Irokesia ilmaantunut joenpolvekkeesen, noin puolentoista sadan kyynärän päähän piilopaikasta, ja pysähtyneet siihen tutkimaan sen alapuolella olevaa virtaa. Kaikki olivat vyötäreesen saakka alastomat, täysissä aseissa ja taistelu-asuun maalattuina. Selvästi huomasi heidän epäilevän mihinkä suuntaan oli mentävä, jotta pakenijat tavattaisiin. Yksi viittaili jokea alaspäin, toinen taas ylöspäin ja kolmas vastaista rantaa kohti.
Pakenijain asema oli todella hankala. Ainoana ohjeena, jonka avulla he voivat arvata vihollisten aikomuksia, oli niiden viittaukset ja ne huudahdukset, jotka pääsivät heidän suustaan, kun näkivät toiveensa pettyneen, Aivan selvä oli, että muutamat heistä jo olivat palanneet maalle, ja se hyöty, minkä tulella tarkoitetun viekkauden toivottiin tuottavan, oli siis mennyt hukkaan. Mutta tämän huomaaminen oli vähästä arvosta juuri nyt, kun pakolaisia uhkasi kohtipäinen keksiminen joenrantaa alaspäin kulkevien vihollisten puolelta. Kaikki tämä oli selvää Oppaalle, joka käsitti sekä kiireen päätöksen että sen yhtä joutuisan toimeen-panemisen tarpeellisuuden. Sentähden viittasi hän hiljaa molemmat indianit ja Jasperin luokseen ja ilmoitti heille kuiskuttaen mielipiteensä.
"Meidän täytyy olla varoillamme", sanoi hän. "Tuolla on ainoastaan kolme päänahkoja riistävää konnaa ja meitä on viisi, joista neljää voi pitää miehevinä sotilaina tällaisessa taistelussa. Te Eau-douce, otatte osaksenne tuon veijarin tuolla, joka on maalattu kuoleman haahmoon, Chingachgook saa päällikön hoidettavakseen ja Nuolenkärjen täytyy pitää tarkalla silmällä tuota nuorta sotilasta. Minkäänlaista erehdystä ei saa tapahtua; kaksi luotia yhteen ruumiiseen olisi syntistä haaskaamista, kun semmoinen neito kuin kersantin tytär on vaarassa. Minä olen varallani kaikkia tapauksia varten, jos neljäs sotakonna ilmaantuu näkyviin tai joku teistä ampuu sivu. Ei millään ehdolla saa kukaan ampua ennenkuin annan merkin; ainoastaan pahimmassa hätätilassa saa pyssyn-laukaus kuulua, niin kauan kuin kaikki muut paholaiset ovat korvan kuuluvissa. Jasper, poikani, jos joku liike syntyy rannalla takanamme, niin toivon että lykkäätte vesille ruuhen, jossa kersantin tytär on ja soudatte linnaväen luokse."
Tuskin oli Opas määrännyt nämä ohjaelmat, ennenkuin vihollisten lähestyminen teki syvimmän äänettömyyden tarpeelliseksi. Joessa olevat Irokesit kulkivat verkalleen sitä alaspäin, täytymyksestä pysyen lähellä pensaikkoa, joka pistihen rannasta kappaleen matkaa veteen, kun samassa lehtien kohina ja oksien ruske pakenijain kauhistukseksi ilmoitti että toinen joukkokunta oli kulkemassa rantaa pitkin ja tarkoin pysyttelihe melkein edellisten kohdalla. Pakenijain asettamani pensasten ja todellisen rannan välin takia tulivat molemmat joukkokunnat toistensa näkyviin juuri kuin ennättivät tämän paikan kohdalle. Kumpikin pysähtyi, ja nyt alkoi keskustelu, jonka voipi sanoa pidetyksi pakenijain korvain juuressa. Keskustelussa, joka pidettiin vakaalla, vaikka tukahutetulla äänellä, ikäänkuin puhujat olisivat tahtoneet tehdä kaiken kuuntelemisen mahdottomaksi, käytettiin murretta, jota sekä Opas että molemmat indianit taisivat. Myöskin Jasper ymmärsi osan siitä mitä puhuttiin.
"Vesi on pyyhkinyt pois jälen", sanoi yksi joessa oleva metsäläinen, joka seisoi niin likellä pakenijain keinotekoista suojaa, että hänen olisi voinut tavoittaa Jasperin lohikeihäällä. "Vesi on pessyt sen niin puhtaaksi, ett'ei Jengis-koirakaan voisi sitä seurata."
"Keltanaamat ovat ruuhissaan lähteneet rannasta," vastasi eräs ääni rannalta.
"Se on mahdotonta. Tuolla alempana olevien sotilastemme pyssyt ovat tarkat."
Opas katsoi miettivän näköisenä Jasperin puoleen ja puri yhteen hampaitaan jott'ei huokumisensa kuuluisi.
"Antaa nuorten sotilasteni näyttää, onko heidän näkönsä kotkan näön kaltainen", sanoi vanhin joessa olevista sotilaista. "Olemme jo olleet kokonaisen kuukauden sotaretkellä emmekä ole saaneet kuin yhden ainoan päänahan. Heidän joukossaan on yksi tyttö, ja muutama nuorista sotureistani on vaimon puutteessa."
Onneksi ei Mabel ymmärtänyt näitä sanoja, mutta Jasperin otsa rypistyi ja vahva puna lensi hänen poskillensa.
Metsäläisten keskustelu päättyi nyt, ja pakenijat kuulivat rannalla kulkevien hiljaiset, varovaiset liikunnot, kun he kääntivät pensaita tieltä pois varuisan etenemisen kestäessä. He ennättivät piilopaikan ohitse, mutta heidän joessa olevat kumppalinsa seisoivat vielä samassa paikassa ja katselivat rantaa, silmät sotamaalauksen alta kiiluvina kuin tuliset hiilet. Muutaman minuutin kuluttua alkoivat myöskin nämät kolme kulkea jokea alaspäin, mutta verkalleen askel askeleelta, niinkuin semmoiset, jotka etsivät jotakin hukkaan joutunutta kapinetta. Tällä tavoin olivat he kulkeneet tuon keinotekoisen lehvävarjoksen ohitse, ja Opas pani jo suunsa tavalliseen hiljaiseen, herttaiseen nauruun, jonka luonto ja tottumus oli tehnyt hänen ominaisuudekseen. Mutta hänen riemunsa oli liian aikainen; juuri tällä hetkellä katsoi jälkimmäinen heistä taakseen ja pysähtyi, jolloin hänen liikkumaton olentonsa ja vakainen katseensa osoitti, että joku huolettomasti pantu pensas herätti hänessä epäluuloa
Oli ehkä onneksi kätkössä olijoille, että se sotilas, joka osoitti näitä levottomuutta herättäviä epäluulon merkkejä, oli nuori ja tarvitsi hankkia nimen itselleen. Hän tiesi erittäin tärkeätä olevan, että tällä ijällä osoitti varovaisuutta ja vaatimattomuutta, ja kaikkein enimmän pelkäsi hän sitä pilkkaa ja ylenkatsetta, joka häntä kohtaisi, jos suotta herättäisi meteliä. Paluuttamatta seuralaisiaan kääntyi hän takaisin, ja näiden kulkiessa jokea alas, lähestyi hän varovasti pensaikkoa, johon hänen katseensa olivat ikäänkuin lumouksesta kiintyneet. Muutamat auringon paisteelle enimmän alttiit lehdet olivat hieman lakastuneet, ja tämän vähäpätöisen poikkeuksen luonnon tavallisesta muodosta oli indianin tarkka silmä huomannut. Ja itse tämän vähäpätöisyys oli hänelle uutena syynä, jonkatähden ei ilmoittanut kumppaleilleen tekemäänsä huomiota. Jos tämä todellakin oli jonkin arvoinen, niin saavuttaisi hän siitä sitä suuremman kunnian, koska se lankiaisi hänelle yksistään, ja jos taas hänen epäluulonsa oli perätön, niin voi hän toivoa välttävänsä sen häpeän ja pilkan, jota nuori indiani niin kovin pelkäsi.
Se pelko, että joku voi olla väijymässä tai äkkiarvaamatta hyökätä päälle, jota sotilaan metsissä aina on varominen, vaikutti että hän lähestyi verkalleen ja varovasti. Sen viipymisen tautta, joka täten syntyi, olivat molemmat joukkokunnat ennättäneet noin kahdeksankymmenen tai sadan kyynärän päähän, silloin kuin nuori metsäläinen oli niin likellä Oppaan asettamia pensaita, että voi kädellään koskea niihin..
Vaikka pakenijain asema oli tuskallinen, katselivat he kuitenkin nuoren Irokesin kasvonpiirteitä, jotka yhä muuttuivat mitä ristiriitaisimpain tunnetten vaikutuksesta. Ensiksi heräsi hänessä toivo onnistua siinä missä hänen heimonsa harjaantuneimmatkin sotilaat olivat erehtyneet, jolloin hän myöskin voi saavuttaa kunnian, joka harvoin on langennut hänen ikäiselleen tai ensimmäisellä sotaretkellä olevalle sotilaalle; hänen kasvoinjuonteissaan ilmaantui sitten arvelua ja epäilystä, kun nuo lakastuneet lehdet näyttivät kohoavan ja heräävän uuteen eloon raitisten tuulenpuuskien vaikutuksesta, ja päälle päätteeksi lisäsi salaisen vaaran pelko elävyyttä ja vilkkautta hänen merkikkäisiin kasvonpiirteisinsä. Auringon paiste oli niin vähän muuttanut lehtien muotoa, jotta Irokesi, kun kosketti niihin, luuli erehtyneensä niiden suhteen. Mutta koska jokainen tietysti tahtoo käyttää kaikkia keinoja poistaakseen itsessään herännyttä epäluuloa, sivuutti nuori sotilas oksat varovasti ja astui piilopaikkaan, jossa hänen katseensa kohtasi pakenijat seisomassa kuin elottomat kuvapatsaat. Tuo tukahtunut huuto, tuo äkillinen hämmästys, nuo kiiluvat silmät oli tuskin huomattu, ennenkuin Chingachgookin käsi kohosi ja tomahavki putosi vihollisen paljaaksi ajetulle päälaelle. Irokesi nosti hurjasti kätensä ylöspäin, horjahti ja kaatui takaperin veteen, jonka väkevä virta vei pois ruumiin, sen elinten vielä kuoleman tuskista nykiessä ja vääntyessä. Delavari koetti äkkiä, vaikka turhaan, tarttua uhrin käteen kiinni saadakseen hänen päänahkansa, mutta veren punaama vesi vieri alaspäin ja vei vavahtelevan taakkansa mukanaan.
Kaikki tämä tapahtui vähemmän kuin minuutin kuluessa, ja tapaukset seurasivat toisiansa niin pikaa ja aavistamatta, että metsässä käytettyyn taistelutapaan vähemmän tottuneet henkilöt, kuin Opas ja hänen seuralaisensa, olisivat epäilleet mitä nyt oli tekeminen.
"Ei silmänräpäystäkään saa menettää," sanoi Jasper hiljaa mutta painolla, riistäessään irti maahan pistettyjä pensaita. "Tehkää kuin minä, mr. Cap, jos tahdotte pelastaa sisarentyttärenne, ja te, Mabel, laskeutukaa pitkällenne ruuhen pohjalle."
Sanat olivat tuskin lausutut, kun hän tarttui ruuhen laitaan ja veti sitä rantaa pitkin. Lykkäämällä auttoi Cap häntä tässä toimessa, ja molemmat pysyttelivät niin likellä rantaa kuin mahdollista, jott'ei viholliset havaitsisi heitä, sekä kokivat mitä pikemmin ennättää ylempänä olevan niemen toiselle puolen, joka sitten täydellisesti salaisi heidät vihollisten silmistä. Oppaan ruuhi oli maata lähinnä ja joutui sentähden jälkimmäiseksi. Mohikani kiiruhti metsään, sillä hänellä oli toimena pitää silmällä vihollisia siltä haaralta, ja Nuolenkärki viittasi valkea-ihoiselle kumppalilleen, että hän tarttuisi ruuhen laitaan ja seuraisi Jasperin perästä. Tämä kaikki oli silmänräpäyksen työ. Mutta kun Opas ennätti virtaan, joka niemen kärjessä oli kovin, huomasi hän sen painon, jota veti perässään, yht'äkkiä muuttuvan, ja katsoen taakseen, näki hän, että sekä Tuskarora indiani että hänen vaimonsa oli kadonnut. Ajatus, että petos oli tapahtunut, juohtui hänelle mieleen, vaan ei ollut aikaa pysähtyä, sillä metsäläisten valitusporu alempana joessa ilmoitti, että nuoren Irokesin hengetön ruumis oli kulkenut heidän luoksensa. Pyssyn paukaus kuului tämän perästä, ja Opas näki kuinka Jasper, joka nyt oli kiertänyt niemen, seisoen pystössä ruuhen perässä, ohjasi sitä suoraan joen toiselle puolelle, ja Cap istui kokan puolella vahvoilla aironvetämillä auttaen kepeän ruuhen eteenpäin kulkemista. Silmäys, ajatus ja toimi seurasivat toisiaan nopeasti semmoisen miehen puolelta, joka oli niin tottunut rajataistelun kaikkiin vaiheisin. Juosten ruuhensa perään työnsi hän sen vahvalla aironlykkäyksellä virtaan ja alkoi soutaa kohtisuoraan joen poikki erääsen paikkaan toisella rannalla, joka oli niin paljon alempana sitä paikkaa, mihin toinen vene ohjasi kulkuansa, että hän omasta tahdosta joutui pilkkutauluksi vihollisten pyssyille, hyvin tietäen että heidän kiihkeä päänahan halunsa valtaisi kaikki muut tunteet.
"Ohjaa tarpeeksi virtaa vastaan, Jasper," huusi tuo kunnon Opas, kiitäessään vettä myöten pitkillä, vakailla, voimakkailla airon vetämillä; "ohjaa tarpeeksi virtaa vastaan ja souda tuon lepikön luokse tuolla toisella rannalla."
Jasper viittasi airolla, merkiksi että oli ymmärtänyt, ja pyssy toisensa perästä laukaistiin nopeasti lähimmäisessä ruuhessa olevaa yksinäistä miestä kohti.
"Niin, tyhjentäkää te vaan pyssynne, pöllöpäät," sanoi Opas, joka alituisen oleksimisen kautta autioissa metsissä oli tottunut puhumaan itsekseen; "tyhjentäkää vaan hätäisesti tähtäen pyssynne ja antakaa minulle aikaa saattaa kyynärä kyynärältä jokea väliimme. En tahdo pilkata teitä, niinkuin joku Delavari tai Mohikani tekisi, sillä minun lahjani ovat valkean miehen eikä indianin lahjat, ja kehuminen taistelussa ei sovi kristitylle sotilaalle; mutta saanenhan tässä ihan yksinäni ollen sanoa, että tuskin olette parempia kuin yhtä lukuinen joukko kaupunkilaisia, jotka ampuvat varpusia puutarhoissa. Tuo oli hyvin ai'ottu," sanoi hän ja nykäsi päätään taaksepäin, kun muuan luoti otti pois kiharan hänen ohimoltaan; "mutta lyijy, joka hairahtuu puolen tuumaa pilkasta, on yhtä hyödytön kuin se, joka ei koskaan lähde pyssynpiipusta."