VIIDESTOISTA LUKU.
Kyyhkysjahti. — Kohtaus järvellä. — Pelastus pantterin kynsistä.
Tästä alkaen aina huhtikuun loppuun saakka oli ilma lakkaamatta kovin epävakaista. Toisena päivänä näytti kevään lauhkeat tuulet lentävän laaksoa pitkin ja yhdessä elähyttävän auringon kanssa salaa koettavan herättää uupuneen kasvullisuuden eloon; toisena taas vinkui kipeä pohjatuuli järven yli ja teki kaikki vastaheränneet toiveet mitättömiksi. Lumi katosi kumminkin viimein, ja vihanta nisun-oras siinti kaikkialla esiin mustien, hiiltynetten kantojen välistä, jotka edellisenä vuotena olivat kantaneet metsän uljaimpia puita. Sahroja oli liikkeessä jok'ajalla, missä näitä hyödyllisiä kapineita voi käyttää, ja sokerinvalmistus-paikkain savu ei enää näkynyt kohoavan vaahteristosta. Järvi oli menettänyt koko tuon omituisen jääkenttä-kauneutensa, vaan musta ja kolkko vaippa peitti sitä vieläkin, sillä virran puute oli pidättänyt sen pinnalla hauraan kohvanteen, joka kuitenkaan, veden lioittamana, tuskin pysyi koossa. Pieni aukko oli tähän jäähän syntynyt ja järven alapäässä hiljakseen levinnyt, ja ne vilppaat etelätuulet, jotka nyt puhaltivat laaksoa pitkin, saattivat veden kovempaan liikkeesen. Pieniä laineita alkoi läikkyä jäänlaitaa vastaan ja ajaa jääkenttää etemmäksi pohjoiseen päin. Yhä yltyi tuulen voima ja aaltojen suuruus, kunnes muutaman tunnin itsepintaisen vastarinnan perästä koko jääkenttä joutui kelluvaan liikkeesen ja ajelehti näkymättömiin semmoista vauhtia, joka oli yhtä kummallinen kuin koko se näkö-alan muutos, jonka tämä kauvan viipyneen talven vihdoinkin katoaminen sai aikaan.
Eräänä aamuna heräsi Elisabeth pääskysten iloisesta viserryksestä, ne kuin lentelivät akkunain päälle niitä varten asetettujen pienten laatikkoin ympärillä, ja samassa kuului hänen serkkunsa Richard huutavan häntä äänellä semmoisella, joka oli yhtä iloinen, kuin itse kesää ennustavat merkit.
"Herätkää jo, kaunis serkkuni! Kalalokit liitelevät jo järven päällä ja ilma vilisee kyyhkysistä. Voitte seistä koko tunnin odottamassa, ennenkuin tulee sen verran lomaa niiden väliin, että voitte vilahdukseltakaan nähdä aurinkoa. Herätkää jo, unikeot; me odotamme teitä eineelle, ja sitten lähdetään ulos kyyhkysiä ampumaan."
Sitten joitakuita päiviä takaperin oleskeli Elisabethin vieraana eräs hänen ystävänsä, nimeltä Louise Grand, ja tämä sai nyt yhdessä tuomarin tyttären kanssa kantaa tuota sangen vähän imartelevaa unikeon nimeä. Niin elvyttävää ehdoitusta ei kuitenkaan voinut jättää onkeen ottamatta, ja muutamia minuutia myöhemmin astui neiti Temple ystävineen vierashuoneesen. Salin ovet olivat auki, ja kirkkaan kevätaamun lepposia, sulotuoksuisia henkäyksiä kulki läpi huoneen, jota niin kauvan oli lämmittänyt tekemällä tehty lämmin. Herrat, jotka kaikki olivat pukeutuneet metsästyspukuun, odottivat kärsimättöminä einettä. Hra Jones meni tuontuostakin etelänpuoleisen oven luokse ja huudahti:
"Katsokaa, Betsy serkku, katsokaa Marmaduke; etelän kyyhkysparvet ovat lähteneet liikkeelle. Ne taajenevat taajenemistaan joka hetki. Täällä on parvi, jonka loppua ei kukaan voi nähdä. Joutukaa, Betsy, minun tekee mieleni laskea pippuria niiden sekaan."
Tätä samaa näytti sekä Marmaduke että nuori Edwards, joka tätä nykyä oli melkein jokapäiväinen vieras tuomarin talossa, yhtä innokkaasti haluavan; sillä kyyhkyslaumat houkuttelivat tosiaankin metsästäjää puoleensa, eikä naisetkaan enään eineen syötyä koettaneet viivytellä metsästäjiä.
Niinkuin ilma oli täynnä kyyhkysiä, niin vilisi koko kylä miehiä, vaimoja ja lapsia. Kaikellaisia ampuma-aseita, alkaen ranskalaisesta lintupyssystä, kolmea kyynärää pitkine piippuineen, aina tavalliseen ratsastajan pistooliin asti näkyi sekä miesten että poikain käsissä, jota paitsi useat viimeksi mainituista olivat varustaneet itsensä saksanpähkinän vesoista tehdyillä jousilla nuolineen tahi vanhoja jousia jälittelevillä puisevilla kaarilla.
Kaiken tämän kylässä häilyvän liikkeen näkeminen pelätti kyyhkysiä, niin että ne vetäytyivät vuorien puoleen, joiden laitoja ja juuria pitkin ne lentivät tiheissä joukoissa, jotka vetivät huomiota puoleensa sekä nopeain liikettensä että suunnattoman paljoutensa tähden.
Olemme jo maininneet, että suoraan sen luisun rinteen poikki, joka ulottuu vuorenharjanteesta Susqvehannan rantaan asti, kulki maantie, jonka kummallekin puolelle jo kauvan aikaa sitten oli avattu monta tynnyrinalaa laajat perkkiömaat. Sinne tänne näihin kaskimaihin, ylemmäksi jylhäin vuorten rinteille sekä pitkin sitä vaarallista tietä, joka kulki niiden vierua myöten, asettuivat ampujat mihin kukin halusi, ja ennen pitkää alkoi hätyytys.
Metsästäjäin joukossa näkyi myöskin Nahkasukan pitkä, laiha vartalo, kun hän kulki aukon poikki, pyssy kainalossa ja koirat likellä perässään. Nämä vainusivat silloin tällöin noita kuolleita tai haavoitettuja lintuja, joita alkoi tipahdella tiheistä parvista maahan, ja hiipivät sitten isäntänsä jalkain väliin, ikäänkuin olisivat olleet yhtä mieltä hänen kanssaan tästä julmasta, metsästäjälle kelvottomasta teurastamisesta.
Pyssyn pamauksia kuului nyt tiheään toinen toisensa perästä, ja oikein ryhmässä ammuttiin aukkopaikoista, kun tavallista tiheämpiä lintuparvia kiiti perkkiömaiden yli, saattaen ilman niin pimeäksi kuin mustimmat pilvet. Sieltä täältä vuorella olevista lehdettömistä pensaista tuprahti myöskin pyssyn vaalea savu ilmaan, kun surmaava lyijy sinkosi pelästyneitä kyyhkysparkoja kohti, jotka joka laukauksella kohosivat monta jalkaa korkeammalle ilmaan, turhaan koettaen väistää auttamatonta perikatoa. Nuolia ja kaikenlaisia heittoaseita viskattiin keskelle parvia, ja niin suunnattoman paljo oli lintuja ja niin alhaalla lentivät ne, että ne, jotka olivat vuoren rinteillä, käyttivät pitkiä kankiakin aseina, joilla hosuivat lintuja maahan.
Koko tällä aikaa oli hra Jones, joka ylönkatsoi seuralaistensa käyttämiä tavallisia hävitysneuvoja, täydessä toimessa tavallista enemmän surmaavan hyökkäyksen aikaansaamista varten. Niiden vanhemmilta sotaretkiltä jääneiden kalujen joukossa, joita vielä joskus tavataan eri paikoissa länsipuolella Newyorkia, oli Templetonissa löydetty pieni kanuuna eli tykki. Valkoihoisten luultiin jättäneen sen jälkeensä joskus karatessaan indianien alueelle, jolloin joko heidän oma etunsa tahi joku pakoittava seikka oli saattanut heitä jättämään kululle niin haitallisen kapineen metsään. Tämä pienoinen kanuuna oli puhdistettu ruosteesta ja varustettu rataslavetilla, joten se oli saatettu käytettävään kuntoon. Sitä olikin kaikissa juhlatiloissa uutterasti käytetty, niin että sankkiläpi oli melkein yhtä iso kuin kanuunan suukin; mutta Richardin lavealle ulottuvat aatteet olivat saattaneet hänet miettimään, mitä tuhoa tällainen kapine vaikuttaisi kyyhkysparvissa. Kanuuna kuljetettiin sentähden hevosella semmoiselle aukeimelle paikalle, jota pidettiin patterin asettamiseen sopivimpana; vahva ruutilatinki kaadettiin sen sisään, ja päälle pantiin muutamia kahmalollisia isoja haulia.
Tämä hävityskone houkutteli luoksensa kaikki joutilaat katsojat, enimmäksi osaksi poikia, jotka nyt täyttivät ilman ilohuudoillansa. Kanuuna tähdättiin taivasta kohti, ja pitäen tulisella hiilellä varustettua pihtiä kädessänsä, asettui Richard kannon päähän maltillisesti odottamaan siksi taajaa lintuparvea, että sitä kohti ansaitsisi ampua.
Niin äärettömän paljon oli kyyhkysiä, että räiskivä pyssyntuli, luotien suhina ja poikain huudot eivät vaikuttaneet muuta kuin sen, että pieniä parvia erosi tuosta lukemattomasta emäjoukosta, joka jatkoi lentoansa halki laaksoa, ikäänkuin koko siivillä varustettu sukukunta olisi kokoontunut yhteen, tunkeakseen tämän vuorensolan läpi. Ei kukaan huolinut koota saalista, jota niin runsaassa määrin virui pitkin tannerta, että maa oli täydellisesti peitossa näiden räpisteleväin uhrien alla.
Nahkasukka katseli kaikkea tätä ääneti mutta harmissaan; hän hillitsi kuitenkin tyytymättömyyttään, kunnes näki kanuunan.
"Tämä on seurauksena maan antamisesta uudisasukasten haltuun," virkkoi hän. "Täällä olen minä jo neljäkymmentä vuotta nähnyt kyyhkysten lentävän laakson läpi, eikä kukaan ole ajatellut häiritä eikä vahingoittaa niitä, ennenkuin te alotitte perkkaamisenne ja kasken-kaatonne. Minua miellytti nähdä niiden tulevan metsiin, sillä ne olivat ikäänkuin toverina siellä, eivätkä ne koskaan tehneet kellekään pahaa, kun ovat yhtä vähän vahingollisia kuin tarhakäärme. Mutta nyt muuttuu mieleni murheiseksi kuullessani pelonalaisten lintuparkain lentää suhajavan ilmassa; sillä silloin tiedän kaikkien kylän poikasten kiirehtivän niitä hätyyttämään. Niin on, Jumala ei voi kärsiä luomiansa eläviä suotta hävitettävän, ja kyyhkyset kai viimein saavat oikeutta nekin, niinkuin muutkin."
Metsästäjäin joukossa oli myöskin Billy Kirby, joka myötäänsä latasi ja ampui tähtäämättä ilmaan vanhalla musketilla sekä huusi ja kirkui, kun uhrit putosivat hänen ympärilleen ja päälleen. Hän kuuli Natyn puheen eikä ollut hidas vastamaan.
"Mitä se on, vanha Nahkasukka!" huudahti hän. "Vielä siinä purajatte muutaman kyyhkysen tappamisen tähden! Jos teidän olisi täytynyt kylvää nisunne kaksi kolme kertaa, niinkuin minun, niin ette suinkaan olisi niin herkkätuntoinen niitä kohtaan. Hei pojat! kuolkoot kyyhkyset! Tämä on aina parempaa työtä kuin kalkkunan päätä ja kaulaa kohti ampuminen, vanha toveri!"
"Niin vain, saattaa kenties kyllä olla parempata teille, Billy Kirby," vastasi vanha metsämies harmissaan, "samoin kuin kaikille muillekin, jotka eivät ymmärrä painaa luotia pyssynpiippuun tahi ajaa sitä jälleen ulos tarkalla kädellä; mutta tuo on kerrassaan kunnotonta, tuo tuolla lailla joukkoon ampuminen, eikä sitä teekään kukaan, joka osaa yksinäiseen lintuun. Jos joku haluaa kyyhkysen-paistia, niin ovat ne eläimet, niinkuin muutkin, luodut syötäviksi eikä hävitettäviksi, ja väärin on tappaa kaksikymmentä saadakseen yhden ruoaksi. Jos minä tarvitsen kyyhkysen, niin menen metsään ja katson itselleni semmoisen, joka näyttää sopivalta; sen ammun alas oksalta koskematta toisten höyheniinkään, vaikka niitä olisi sata yhdessä puussa. Mutta sitä ette te, Billy Kirby, pystyisi tekemään. Siihen ette pystyisi, ette, vaikka kuinka koettaisitte."
"Mitä puhutte?" huusi Billy. "Teistä on tullut oikea suunpieksäjä, sittenkuin ammuitte kalkkunan; mutta kun puhutte niin paljon yksinäisen linnun ampumisesta, niin katsokaa tänne — nyt paukahtaa tuota kyyhkystä kohti, joka tulee ikäänkuin kutsuttuna."
Niin monelta eri haaralta paukkuvat laukaukset olivat eroittaneet yhden kyyhkysen siitä joukosta, johon se oli kuulunut, ja pelästyneenä lakkaamattomista pamauksista läheni se nyt sitä paikkaa, missä kiistelijät seisoivat, heittäen itseänsä toisen vuoron toiselle, toisen toiselle puolelle ja samassa nuolen nopeana kiitäen ilman halki ja siivillään saaden aikaan melkein luodinsuhinan tapaisen äänen. Onnettomuudekseen ei Billy kaikkine kehuineen saanutkaan pyssyänsä tähdetyksi lintua kohti, ennenkuin oli liian myöhä ampua, ja juuri silloin kuin kyyhkynen oli aivan suoraan hänen päänsä päällä, laukasi hän pyssynsä, mutta ilman muuta vaikutusta, kuin että joudutti linnun lentoa.
Billyn pöyhkeillessä oli Natty ottanut pyssyn käteensä ja hiukkasen odotettuaan, kunnes pelästynyt lintu pääsi vaakasuoraan linjaan hänen silmistänsä ja ennätti laskeutua alas järveen päin, oikasi hän äkkiä pyssynsä ja ampui. Lieneekö ollut onnen kauppa vai taito tahi kenties oikeimmin molemmat yhdessä, vaan seuraus oli erinomainen; kyyhkynen heitti kuppuraa ilmassa ja putosi siipi runneltuna järveen. Pyssyn lauetessa syöksivät molemmat koirat pois, ja hetkisen perästä palasi Hurtta takaisin vielä elossa oleva lintu suussa.
Huhu Nahkasukan urotyöstä leveni salaman nopeana ympäri kenttää ja useita metsästäjiä kokoontui hänen ympärilleen hankkimaan varmaa tietoa asiasta.
"Kuinka", kysyi Edwards, joka oli yksi niitä, "oletteko todellakin luodilla ampunut poikki lentävän kyyhkysen siiven, Natty?"
"Enkö sitten ennen ole ampunut kaakkureita, jotka sukeltavat veteen nähdessänsä sankkiruudin palavan? Paljon parempi on ampua ainoastaan mitä tarvitsee, tuhlaamatta ruutia ja lyijyä, kuin tuolla häpeällisellä tavalla laukoa pyssyjä Jumalan luomia eläviä kohti. Minä lähdin ulos hankkiakseni itselleni linnun, ja te tiedätte, hra Edwards, mihin sitä tarvitsen; nyt olen saanut sen ja palaan taas kotiini, sillä minua ei huvita tämän hävittävän teurastamisen katseleminen, jota te toimitatte ihan kuin ei pieninkin elävä olisi luotu hyödyksi eikä hävitettäväksi".
"Sinä puhut hyvästi, Nahkasukka" huudahti Marmaduke, "ja minusta tuntuu jo olevan aika tehdä loppu tästä hävitystyöstä".
"Tehkää loppu perkkauksistanne, tuomari. Eivätkö metsätkin, samoin kuin kyyhkyset, ole Jumalan luomia; käyttäkää niitä hyödyksenne, vaan älkää hävittäkö. Eikö metsät ole olemassa, jotta eläimet ja linnut asuisivat niissä? Ja kun ihminen tarvitsee eläväin lihaa, nahkaa tai höyheniä, niin menköön niitä sieltä hakemaan. Vaan nyt menen kotiin saaliineni, sillä en tahtoisi koskea ainoaankaan noista eläinraukoista, jotka makaavat maassa ja katsovat minuun niin ajattelevaisesti, aivan kuin tarvitsisivat vaan kielen voidakseen lausua ajatuksensa".
Tämän sanottuaan heitti Nahkasukka pyssyn olallensa ja käveli koirat perässänsä kentän poikki, tarkasti varoen itseään polkasemasta yhtään haavoitettua, maassa makaavata lintua. Pian oli hän ehtinyt rannalla olevaan metsikköön ja katosi toisten näkyvistä.
Jospa Natyn hellätuntoisuus olikin tehnyt syvän vaikutuksen tuomariin, niin oli se aivan turha Richardin suhteen. Hän käytti lukuisan metsästäjäjoukon koolla-oloa ehdoitellakseen mitenkä pantaisiin toimeen erinomaisen tehokas verenvuodatus. Kaikki ampuma-aseilla varustetut läsnäolijat asetettiin linjaan hänen kanuunansa kummallekin puolelle, ja heidän oli häneltä odottaminen laukaisemisen merkkiä.
Joitakuita miljoonia kyyhkysiä arveltiin tämän aamupäivän kuluessa jo kulkeneen Templetonin laakson läpi, vaan ei vielä oltu nähty läheskään semmoista linnunpaljoutta, kuin siinä parvessa oli, mikä juuri nyt oli lähenemässä. Se ulottui vuoresta vuoreen yhtenä ainoana taajana pilvenä, ja turhaan kääntyi silmät etelässä olevia kukkuloita kohti nähdäkseen sen loppupäätä. Tämän elävän pilven edellimäinen rivi oli melkein aivan suora, ainoastaan siellä täällä vähän polveileva, niin säännöllistä ja tasaista oli lintujen lento. Sen lähetessä unohti Marmadukekin Nahkasukan nuhtelevan puheen ja oikasi pyssynsä lintulaumaa kohti.
"Tulta!" huudahti Richard ja pani tulihiilen kanuunan sankkilävelle.
Vaan koska melkein toinen puoli ruutia tuli ulos tämän kautta, laukesi koko pyssyrivi ennenkuin kanuuna. Tämä pyssyjen surmantulta tuiskiva tervehdys saatti ensimmäisen linturivin kohoamaan ylöspäin, mutta samassa syöksi sen takana oleva lukematon parvi sen sijaan, joten kanuunan edessä, savupilven syöstessä sen suusta, oli ääretön linnunpaljous. Paukaus kaikui vuorten rinteitä pitkin ja vaikeni vihdoin kaukana pohjoisessa, kuin etäisen ukkosen jyrinä, ja samassa näytti koko tuo säikähtynyt kyyhkysparvi tuokioksi hämmentyneen selviämättömään sekasotkuun. Levottomina lentelivät linnut sinne tänne, toinen kerros toistaan korkeammalla, paljon ylempänä korkeimpain honkain latvoja, eivätkä uskaltaneet lähestyä tuota vaarallista paikkaa. Yht'äkkiä kääntihe muutamat johtajista lentämään laakson poikki kylää kohti, ja ne monet sadat-tuhannet, jotka olivat niitä jälempänä, seurasivat perässä, jättäen itäpuolen tannerta vainojainsa ja kaatuneiden toveriensa haltuun.
"Voitto meillä!" huusi Richard. "Me olemme karkoittaneet vihollisen pois tappelukentältä."
"Ei niin, Dick," virkkoi Marmaduke; "tappelutanner on höyhenillä peitetty, ja samoin kuin Nahkasukka, en minäkään missään näe muuta kuin silmiä, kun nuo eläväparat tuskallisesti vääntävät päitään huomatakseen meidän liikkeitämme. Enemmät puolet kaatuneista on vielä elossa, ja luullakseni on jo aika lopettaa tämä metsästys, jos sitä sopii siksi kutsua."
"Mutta onhan tämä ruhtinaallinen metsästys," huudahti ylituomari. "Muutamia tuhansia sinitakkia makaa maassa, joten jokainen kylän vanha akka voipi saada patansa täyteen, kun vaan tahtoo."
"Kyllä kai, meidän on onnistunut pelättää linnut pois tältä puolen laaksoa, ja verenvuodatus loppuu nyt itsestänsä. Kuulkaapa nyt, pojat: minä annan teille kuusi penceä sadalta paljaista päistä; viekää ne joutuin tuonne kylään, niin maksan heti kohta."
Tällä lupauksella oli se seuraus, jota sillä oli tarkoitettukin; sillä kaikki poikaset kiiruhtivat vääntämään haavoitettuin lintujen niskoja nurin. Tuomari palasi kotiinsa semmoisilla tunteilla, jonkalaisia moni on tuntenut ylimmällään olleen innon lauhduttua, huomatessaan että ilo on ostettu toisten kärsimyksillä. Saalis pantiin hevoskuormiin, ja tämän suuren metsästysretken perästä ammuttiin kyyhkysiä vuoden jälellä olevan osan kuluessa ainoastaan tarpeen mukaan. Richard kehui kuitenkin monta vuotta kanuunan laukauksen vaikutusta.
Otsego-järvessä oli monta hyväksi ahvenluodoksi tunnettua paikkaa.
Erään tämmöisen luona onkimassa istui muutamana päivänä Nahkasukka ja
John indiani toisessa ja Oliver Edwards toisessa veneessä.
"Kas kuinka järvi on kaunis ja rasvatyyni!" sanoi Edwards hetkisen vaitiolon perästä. "Oletteko koskaan ennen nähnyt sitä niin tyynenä kuin nyt, Natty?"
"Minä olen tuntenut Otsegon jo neljäkymmentä vuotta ja voin vakuuttaa ettei selvempää ja parempaa kalavettä ole koko maassa," vastasi Nahkasukka. "Niin, niin; minulla oli kerran tämä seutu omaa tarvettani varten, ja se aika oli iloista aikaa. Metsänriistaa oli niin kosolta kuin toivoa voi, eikä kukaan tehnyt haittaa täällä, jos ei pidä lukua yhdestä ja toisesta delawarelaisesta metsästysmatkueesta, joka kulki vuorien poikki tai jostakusta yksinäisestä Irokesi-veijarista."
"Mutta," sanoi Edwards antaen silmäystensä kulkea pitkin rantoja ja vuorten rinteitä, missä kultaisia tähkiä kantavat kasket tekivät metsän iloisen ja vilppaan näköiseksi; "lieneepä näiden vuorten poikki ja näitä rantoja pitkin kuljeskeleminen sentään ollut surullista huvia, kun ei ollut yhtään elävätä sielua, jonka kanssa olisi saanut puhella tai väitellä."
"Enkö ole sanonut, että oli hauska! Kun lehti rupesi peittämään puita ja jäät lähtivät järvestä, oli tässä oikea paratiisi. Minä olen kulkenut metsissä kolmekuudetta vuotta ja kotini on ollut niissä enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, mutta ainoastaan yhden paikan voin sanoa nähneeni, josta pidin enemmän kuin tästä; senkin tein vaan näköalan eikä metsästyksen ja kalastamisen tähden."
"Missä oli se?" kysyi Edwards.
"Catskills-vuorien puolella. Usein kävin minä siellä, ampumassa susia ja karhuja; kerran olin luvannut hankkia topatun pantterin, ja sentähden kävin siellä jokseenkin usein. Siellä on eräs paikka ylhäällä vuoren laidalla, jonne minun oli tapa kiivetä, kun tahdoin katsella maailman hyörinää, ja siellä sai tosiaankin täyden korvauksen siitä, että nahka kiivetessä oli naarmoittunut ja jalkineet repaleiksi menneet. Tunnette kaiketi Catskills-vuoret, sillä tietysti näitte ne kulkiessanne virtaa ylöspäin Yorkista; ne ovat siniset kuin selkeä taivas, ja pilvet kokoontuvat niiden huippujen päälle, niinkuin savu tupruaa indiani-päällikön pään päällä kalmatulen palaessa. Siellä on Korkeatöyry ja Pyöreähuippu, jotka kohoavat kaikkia muita ylemmäksi, niinkuin isä ja äiti lastensa joukossa. Mutta se paikka, jota tarkoitan, on ihan likellä virtaa, siinä missä yksi kallionlaita ulottuu muita ulommaksi ja laskeksen kohtisuoraan alas, hyvinkin tuhat jalkaa."
"No, mitäs sieltä näette?"
"Luonnon," vastasi Natty laskien ongenvavan pään veteen ja pyöräyttäen kättänsä piirin muotoon ilmassa; "koko luonnon, poika. Minä olin siellä ylhäällä silloin kuin Vaughan poltti Sopus'en viime sodan aikana, ja sinne näin Ylämaasta purjehtivat laivat yhtä selvään kuin nyt näen tuon kalkki-laivan tuolla virralla, vaikka ne olivat ainaki kahtakymmentä vertaa etäämpänä. Voi nähdä hyvinkin kymmenen peninkulmaa ylöspäin virtaa myöten, joka luikerteli eteenpäin kuin nauha, vaikka sen kummankin rannan väliä oli täysi peninkulma. Minä näin Hampshiren kunnaat ja kaikki mitä Jumala on luonut tai ihmiskäsi aikaansaanut, niin pitkälle kuin silmä kantoi — ja te tiedätte minun joutuneen huutoon indianien kesken tarkasta näöstäni —. Sen vuoren huipulta olen usein nähnyt sen paikan, missä Albany nyt on, ja mitä Sopus'een tulee, niin näytti savu sinä päivänä, jona kuninkaalliset sotajoukot polttivat tämän kaupunkin, olevan niin likellä, että luulin kuulevani naisten voivotuksen ja hätähuudot."
"Mahtoi kaiketi kiipeämisen vaiva tulla palkituksi, kun sai nauttia semmoista näköalaa."
"Kyllä tuli, minä suljen sen paikan kaikkien suosioon, jotka voivat nauttia jotakin olosta tuhat kyynärää korkealla maasta, kun sieltä saavat nähdä ihmisasunnoita ja rakennuksia syvällä alhaalla jalkainsa alla, nähdä virtoja, jotka näyttävät nauhanpätkiltä, ja korkeita vuoria, sieltä tuskin korkeamman näköisiä kuin heinäsuovat. Ensin kun rupesin asumaan metsissä, tuntui mieleni välistä haikealta ja oli ikävä; silloin menin tavallisesti Catskills-vuorille ja oleskelin muutamia päiviä tuolla Korkeatöyryllä silmäilläkseni ihmisten töitä. Nyt on jo monta vuotta siitä, kuin semmoiset tunteet syntyivät rinnassani, ja liian vanhaksi olen jo tullut kiivetäkseni ryhmyisille kallioille. Mutta tuskin puolen peninkulmaa samasta kalliontöyrästä on eräs paikka, josta viime aikoina rupesin pitämään enemmän, kuin tuosta vuoresta, sillä se paikka on enemmän metsittynyt ja luonnollinen.
"Ja missä se on?" kysyi Edwards, jonka uteliaisuutta vanhan metsästäjän koruton kertomus piti elävästi vireillä.
"Se on eräs putous vuoristossa, missä kahden pienen, toistansa likellä olevan järven vesi juoksee yli laitainsa ja raivaa itselleen tien kallioiden ylitse alas laaksoon. Tämä virta on korkeintaan niin iso, että se voisi panna myllyn pyörimään, jos jotakin niin tarpeetonta tarvittaisiin metsissä. Mutta se käsi, joka loi tämän putouksen, ei koskaan ole rakentanut myllyä. Vesi kulkee koukerrellen ja mutkistellen kallio-möhkäleiden välitse, alussa niin verkalleen ja hitaasti, että harjuslohi voipi siinä uida, mutta sitten hyppien ja säntäten ihan kuin eläin, joka aikoo tehdä pitkän hyppäyksen, kunnes se saapuu erääsen paikkaan, missä vuoret halkeavat kuin pukinkynsi, jättäen syvän koverruksen veden alas syöstäväksi. Ensimmäinen putous on liki kahta sataa jalkaa korkea, ja vesi on alas saapuessaan lumihöytäleiden näköistä; sen perästä kokoutuu se taas uudeksi putoukseksi, ja juostuaan ainakin viisikymmentä kyynärää eteenpäin sileätä kalliota myöten, syöksee se taas jyrkkäystä alaspäin sata jalkaa tai niin, heittäytyen penkereestä penkereesen, ensin yhtäänne, sitten toisaanne päin ja koettaen päästä alas tasangolle, joka viimein onnistuukin."
"Minä en koskaan ennen ole kuullut puhuttavan siitä paikasta!" huudahti
Edwards. "Sitä ei ole mainittu missään kirjassa."
"En koskaan elämässäni ole kirjaa lukenut, ja kuinka tietäisi se, joka on elänyt kaiket päivänsä kaupungeissa ja kouluissa, mitään metsäin ihmeistä? Ei, ei, tuo pieni virta on hyppinyt ja leikkinyt vuorten keskellä aina siitä kuin Hän loi maailman, eikä tusinakaan valkeita ihmisiä koskaan ole sitä nähnyt. Vuori ulottuu muurin kaltaisena puoliympyränä putouksen ympäri ja pistää pengerryksenä ulos ainakin viisikymmentä jalkaa, niin että kun minä istuin ensimmäisen putouksen juurella ja koirat juoksentelivat alhaalla olevissa rotkoissa, niin ne eivät näyttäneet kaniineja suuremmilta. Minun mielestäni on tämä kauniimmin tehty kaikista paikoista, mitä vielä olen metsissä nähnyt, eikä kukaan, joka ei koko elämänaikaansa ole vaeltanut niissä, tiedä kuinka paljon kaunista Jumala on niihin luonut."
"Mihinkä joutuu tämä virta? Minnepäin juoksee se? Juokseeko se
Delavare-jokeen?"
"Ei, se on pisara vanhaa Hudsonia, ja hauska sillä on ja iloinen se on, ennenkuin se tulee alas vuorten rinteiltä. Monta, tuntia olen istunut ulkonevalla kallionlaidalla katsellen ohitseni kiitäviä vesikuplia ja ajatellen kuinka kauvan viipynee ennenkuin tämä vesi, joka näytti määrätyn ainoastaan erämaan varalle, tulee kantamaan laivaa ja sekautumaan suolaisen meriveden kanssa. Tämä paikka on juuri sopiva herättämään ihmisessä juhlallisia tunteita. Voipi katsoa kohdastaan alas laaksoon, joka on Korkeatöyryn itäpuolella ja jossa leviää eteemme tuhansia tynnyrinaloja metsää, joka lehdenlähtö-aikana näyttää kuin tuhat ei ihmisen, vaan Jumalan käden maalaamata sadekaarta".
"Te tulette tosiaankin kaunopuheliaaksi, Nahkasukka!" huudahti Edwards.
"Kuinka niin" kysyi Natty.
"Tuon näköalan muisto lämmittää vertanne, vanhus. Kuinka monta vuotta on siitä, kuin viimein kävitte siellä?"
Natty ei vastannut. Kallistuen alas vedenkalvoa kohti istui hän hetkisen pidättäen henkeänsä ja tarkasti kuunnellen jotakin kaukaista ääntä.
"Jos en omin käsin ja uusilla nahkahihnoilla olisi sitonut kiinni koiriani," sanoi hän viimein, kohottaen päätänsä, "niin vannoisin raamatun päällä, että kuulin Hektor-vanhuksen äänen vuorten välistä."
"Se on mahdoton," vastasi Edwards, "ei ole tuntia sitten kuin näin sen koijissaan."
Myöskin vanha John rupesi nyt huomaamaan äänet; mutta vaikka Edwards istui vaieten ja tarkasti kuunnellen, ei hän voinut kuulla muuta kuin lehmäin ammomisen lännenpuoleisilta kukkuloilta. Hän katsahti molempiin vanhuksiin — Natty istui käsi torvena korvan juuressa, Mohikani kumarruksissa eteenpäin, käsi nostettuna kasvojen tasalle ja etusormi pystössä ikäänkuin vaitioloa velvoittamassa. Edwardsin oli mahdoton olla nauramatta heidän herkälle kuvitusvoimallensa, joka saatti heidät kuulemaan semmoista, mikä ei ollut mahdollista.
"Naurakaa mitä nauratte," sanoi Nahkasukka, "koirat ovat irrallaan ja ajavat metsäkaurista, siitä olen aivan varma. Antaisinpa majavannahan, jos ei niin olisi. Metsänriista on laihaa tänä aikana, ja nuo tuhmat elukat juoksevat suotta lihan pois ruumiistaan. Ettekö nytkään kuule koirain ääntä?"
Edwards säpsähti, kun haukunta, joka siihen asti oli ollut kuulumatonta välillä olevain vuorenkukkulain takia, yht'äkkiä. kajahti kovana ja selvänä järven rannalla. Kumman nopeasti läheni haukunta, ja silmaillessään järven rannikkoa pitkin huomasi hän ei kaukana heistä olevain pensasten liikkuvan, ja tuossa tuokiossa syöksi kaunis metsäkauris järveen. Samassa tunkivat Hektor ja Hurtta täyttä ääntä haukkuen pensasten läpi ja syöksivät myöskin järveen, syvältä halkoen sen aaltoja rinnallansa.
"Tiesinhän sen — tiesinhän sen!" huudahti Natty, metsäkauriin ja koirain tultua näkyviin. "Ne ovat vainunneet kaurista ja se oli liikaa eläinparoille. Mutta täytyy vieroittaa ne tuommoisista koukuista, muutoin on minulla niistä paljaita vastuksia. Hoi! — maalle, pedot — maalle, — tokko tottelette? Mene matkoihisi, vanha Hektor, muuten muokkaan nahkasi laastukillani, kun saan sinut käsiini."
Koirat tunsivat isäntänsä äänen, ja ensin uituaan kappaleen matkaa viistoon, ikäänkuin eivät kernaasti luopuisi otusta ajamasta, vaan eivät myöskään uskaltaisi jatkaa ajoa, tottelivat ne viimein ja palasivat maalle, missä täyttivät ilman ulvonnallaan.
Sillä välin oli pelästynyt metsäkauris uinut puolitiehen venetten ja rannan välille, ennenkuin se kauhistuksekseen huomasi tämän uuden vaaran. Mutta kuullessaan Natyn äänen kääntyi se suoraan takaisin ja näytti melkein päättäneen koirain uhalla uida rantaan takaisin. Sen paluumatka estyi kuitenkin, ja käännyttyään vielä kerran ui se viisto-suuntaan järven keskikohtaa kohden, aikoen astua maalle sen länsirannalla. Kun se, kuono korkealla ilmassa ja vesi kuohuen kaulan edessä, hämmästyttävän nopeasti kiiti kalastajain sivu, rupesi Nahkasukka levottomana liikahtelemaan sinne tänne istuimellansa.
"Se on muhkea eläin," sanoi hän. "Kuinka kauniit sarvet … niihinhän voisi ripustaa kaikki vaatteensa. Annapas kun katson… Heinäkuu on viimeinen kuukausi, ja lihasta täytyy jo ruveta tulemaan hyvä."
Puhuissansa oli hän vainuntapaisesti sitonut airon sen niiniköyden päähän, mikä heillä oli ankkurinvitjana, ja heittäin tämän ankkurinmerkin veteen huusi hän:
"Vene liikkeelle, John — anna mennä! Hulluhan eläin on, kun saattaa ihmisen tämmöiseen kiusaukseen."
Mohikani irroitti veneen Edwardsin ruuhesta, ja muutamilla aironvetämillä pani hän tuon keveän purren kiitämään nuolen nopeana vettä myöten.
Hirvi ui nyt noin sata kyynärää takaa-ajajistansa, syvältä halaisten vettä ja joka henkäyksellä korskuen pelosta ja voimainponnistuksista, samalla kuin vene näytti lehden kevyisenä hyppivän pitkin aaltoja, kohoten ja laskien omain hyökylainettensa vaikutuksesta. Nahkasukka nosti ylös pyssynsä ja kaatoi verestä ruutia sankki-pannuun, vaan oli kahdella päällä, tappaisiko uhrinsa vai ei.
"Ammunko vai enkö, John?" kysyi hän. "Ei ole oikein käyttää tätä etua tuota järjetöntä elävää vastaan. En saata sitä tehdä; se on mennyt veteen luontoansa noudattaen, joka on se järki, minkä luoja on antanut eläimille, ja minä tahdon antaa sen koettaa uima-onneansa. Souda eläimen perässä, John, ja pidä varasi, jos se kääntyy; ei ole vaikea saavuttaa sitä, mutta se käänteleksen kuin käärme".
Indiani nauroi ystävänsä oikulle, vaan souti venettä yhä eteenpäin enemmän soutotaitonsa kuin voimansa vaikuttamalla vauhdilla. Puhellessaan käyttivät nyt molemmat vanhukset delawarelaisten kieltä.
"Uj," huudahti mohikani; "hirvi kääntää päätänsä tännepäin. Ota keihäs saapuville, Haukansilmä." Metsästäjä totteli käskyä ja valmistihe laskemaan vä'illä varustetun keihään eläimen kaulaan.
"Souda enemmän vasemmalle, John," huusi hän; "enemmän vasemmalle — yksi aironveto lisää, niin ulotun sitä heittämään."
Puhuessaan nosti hän keihästä ja lennätti sen kuin nuolen hirveä kohti. Mutta samassa kääntyi tämä ja keihäänkärki hiipasi sen sarvia, vajoten sitten pitkine varsineen järveen.
"Lykkää takaisin," huudahti Natty veneen kulkiessa sen paikan yli, missä keihäs oli uponnut veteen — "pysyttele nyt yhdessä kohti, John."
Keihäs pisti taas pian ylös vedestä, ja kun Natty oli saanut sen kiinni, käänsi indiani veneen ympäri ja alkoi ajamisen uudelleen. Hirvi oli sill'aikaa päässyt koko joukon etenemään, ja Edwards sai siis aikaa päästä paikalle. "Hei," huusi hän, jahdista elpyneenä; "pitäkää häntä varalla, kun hän kääntyy — laskekaa enemmän oikealle kädelle, Mohikani, enemmän oikealle, niin saan hänen kiinni. Minä viskaan köyden sen sarviin."
Vanhan sotilaan mustat silmät kääntyivät tuimasti välkkyen sinne tänne, yhtä nopeina ja säihkyvinä kuin pelästyneen elävänkin, ja se tylsä horrostila, mihin hänen vanha ruumiinsa vasta näytti vaipuneen, muuttui nyt arvaamattomaksi liikkuvaisuudeksi. Vene heilahteli ja kääntyi kuin pore vesipyörteessä, aina sen mukaan kuin hirvi teki jonkun uuden mutkan, ja kun ajo kerran kulki vähän matkaa aivan suoraa suuntaa, kiiti pieni vene niin nopeasti eteenpäin, että hirven täytyi koettaa pelastaa itsensä uuden, odottamattoman käänteen kautta.
Kun nämä ympäri pyörivät liikkeet, jotka tapahtuivat hyvin pienellä alalla, monta kertaa uudistuivat, saattoi Edwards pysyttäitä likellä seuralaisiansa. Enemmän kuin kaksikymmentä kertaa kiitivät takaa-ajajat ja ajettava hänen sivutsensa, kuitenkin siksi loitolla, ettei hän ulottunut airollansa, ja viimein katsoi hän menettelevänsä viisaimmin, kun pysyi yhdessä kohden ja siinä odotti sopivata tilaisuutta saadakseen ottaa tehokasta osaa jahtiin.
Eikä hänen tarvinnutkaan kauvan odottaa, sillä tuskin oli hän tehnyt tämän päätöksen ja noussut seisalleen veneessä, kun jo näki hirven tulevan rohkeasti häntä kohti, selvästi aikoen kiiruhtaa erääsen niemeen, joka oli jonkun matkan päässä rannalla vielä ulvovista ja haukkuvista koirista. Edwards solmesi veneen kiinnitysköyden pään suopungiksi ja viskasi sen voimansa takaa hirveä kohti, jonka sarviin se kietoutuikin.
Kotvasen heilui hänen veneensä kovasti, mutta samassa kulki toinen vene sen sivu, ja kumartuen veteen viilsi Natty veitsellään kaulan poikki elukalta, jonka veri pani veden laajalta punertamaan. Sitä vähäistä aikaa, minkä elukan kuolemankamppaus kesti, käyttivät metsästäjät viedäkseen veneensä yhteen ja sitoaksensa ne perätysten. Nahkasukka veti sitten kuolleen hirven vedestä veneen pohjalle. Kädellään koetellen eläimen kylkiä, kohotti hän sen päätä ja nauraa suhisti omituista nauruansa..
"Tämä lämmittää ihmisen verta, John vanhus," sanoi hän. "En ole tappanut hirveä vedessä moneen pitkään päivään. Tämä on oivallinen otus, ja kyllä tunnen sen, joka pitää enemmän hirvenpaistista kuin kaikista tämän maan uudisperkkiöistä."
Indiania oli kauvan painanut vanhuuden kuorma ja kenties myös hänen heimonsa onnettomuudet, vaan tämä hauska ja virkistävä otuksenajo sai nyt päivän-välähdyksen leimahtamaan hänen mustista kasvoistansa, joita hymy ei kaukaan aikaan ollut elähyttänyt. Selvästi näkyi, että vanhuksella oli nautintoa jahdista enemmän sentähden, että se saattoi hänen nuoruutensa urotyöt vereksinä muistiin, kuin siksi, että se tuotti hänelle jotakin etua. Tavattomasta voimainponnistuksesta vielä vapisevalla kädellä kosketti hän hiljaa elukan ruumista, hymyili nyökäten päätään mieltymyksen osoitukseksi ja huudahti kansakuntansa tavalliseen tapaan äänenpainolla:
"Hyvä!"
Tämän järvellä tapahtuessa oli Elisabeth Temple ja hänen ystävänsä Louise Grant lähteneet kävelemään vuorille päin, ottaen matkaansa vanhan, uskollisen, tavattoman suuren koiran, jonka nimi oli Uljas.
Se tie, jota myöten he kulkivat, vei ylös vuoren harjanteelle, missä he kääntyivät pois valmiilta uralta ja jatkoivat kävelyään metsän korkeain, tuuheiden puiden varjossa. Päivä oli lämmin, ja tytöt kulkivat yhä etemmäksi metsään, koska sen vilpeys miellytti heitä, se kun vaikutti ihan päinvastoin kuin tuo kiusallinen kuumuus, joka oli rasittanut heitä vuorelle noustessa. Puhe-aineena oli pienet matkalla olleet näköalat ja tapahtumat, ja joka soleva honka, joka pensas ja kukka vaikutti jonkun ihailemisen osoituksen.
Näin jatkoivat he kulkuansa pitkin vuorenjyrkänteen reunaa, väliin silmäillen Otsego-järvelle päin, väliin pysähtyen kuuntelemaan ratasten kolinaa ja vasarain pauketta laaksossa, kun Elisabeth yht'äkkiä säpsähti ja pysähtyi.
"Kuule!" sanoi hän. "Lapsen itkua täällä ylhäällä vuorenselänteellä! Onko täällä joku uudistalo lähistössä? vai onkohan joku pienokainen eksynyt vanhemmistansa?"
"Sehän tapahtuu usein," vastasi Louise. "Seuratkaamme ääntä; kenties on se jonkun nälkään kuolemaisillaan olevan kulkijan ääni."
Tämän luulon houkutuksesta kulkivat tytöt ripein askelin sitä hiljaista, valittavaa ääntä kohti, joka kuului metsän sisästä. Useita kertoja oli vilkas Elisabeth huudahtamaisillaan, että hän näki tuon vaikeroivan olennon, kun Louise tarttui häntä käsivarteen, osoitti taaksensa ja huudahti:
"Mutta katso toki koiraa".
Uljas oli ollut heidän toverinansa aina siitä asti, kuin sen nuori haltijatar kutsui sen ulos kopistaan. Sen vanhuus oli aikaa sitten tehnyt sen kankeaksi ja jäykäksi, ja aina kun nuoret tytöt seisahtuivat katselemaan jotakin kaunista näköalaa, pani se maata heitä lähelle ja odotti heidän liikkeelle lähtöänsä, silmät ummessa ja koko olennossa semmoinen tylsyys, joka ei ollenkaan sopinut suojelijana-olijalle. Mutta nyt kun Elisabeth, säikähtyneenä ystävänsä huudosta, kääntyi taaksepäin, näki hän koiran terävästi katselevan jotakin etäistä esinettä, pää maahan painettuna ja korvat pystössä joko pelosta tai kiukusta; luultavasti viimeksi mainitusta syystä, sillä se rupesi synkällä äänellä murisemaan ja näytti hampaitansa tavalla semmoisella, josta sen emäntä olisi pelästynyt, ellei niin tarkoin olisi tuntenut sen hyviä puolia.
"Siivolla Uljas", sanoi hän. "Mitä sinä näet?"
Hänen äänestänsä yltyi koiran vimma, eikä suinkaan lauhtunut. Se meni tyttöin edelle ja istahti Elisabethin jalkain juurelle, muristen vielä äreämmästi kuin ennen ja välistä ilmoittaen vihaansa muutamilla haukauksilla.
"Mitä se näkee?" sanoi Elisabeth. "Se on varmaankin joku eläin."
Kun ei saanut vastausta seurakumppaniltaan, kääntyi hän ja näki Louisen seisovan kalman kalpeana ja viittaavan ylöspäin ruumista puistuttavalla liikkeellä. Elisabethin nopea silmä kääntyi viitattuun suuntaan, ja paikalla huomasi hän heitä silmänräpäyksen kuolemalla uhkaavan naaraspantterin hirveän naaman ja kiiluvat silmät.
"Paetkaamme," huudahti hän tarttuen Louisen käsivarteen.
Vaan heikon tytön voima katosi kuin sulaava lumi, ja hän vaipui tainnoksissa maahan. Elisabethin mieleen ei hetkeksikään tullut se ajatus, että tämmöisessä tilassa jättäisi toverinsa, ja hän heittihe polvillensa tainnuksissa olevan Louisen viereen, vainumaisella nopeudella riistäen auki semmoiset osat hänen vaatteuksestansa, jotka voivat häiritä hengitystä, ja samassa puhuttelemalla kiihoittain koiraa, heidän ainoata puolustajaansa.
"Miehuutta, Uljas," huusi hän, vaikka jotenkin vapisevalla äänellä; "pidä puolesi, hyvä Uljaani."
Keskikasvuinen pantterinpoika, jota tähän asti ei ollut näkynyt, juoksi nyt maahan muutamasta pienestä puusta, joka oli alempana sitä, missä emä istui. Tuo pieni pahasisuinen elukka läheni koiraa matkien emänsä liikunnoita ja ääniä, mutta osoittaen kummallista kissanpojan leikillisyyden ja petoeläimen raivon sekoitusta. Seisoen takajaloilla repi se etukäpälillänsä kuorta puusta ja menetteli kuin leikkisä kissa; sen perästä alkoi se huiskia kylkiä hännällänsä, murista, kynsiä maata ja näyttää kaikkia niitä pahan sisun merkkiä, jotka saattavat emän niin kammottavaksi.
Koko tämän aikaa seisoi Uljas rohkeana ja pelkäämätönnä paikallansa, lyhyt häntä ilmassa, ruumis taaksepäin kyömällään ja tarkasti pitäen silmällä sekä emän että pojan liikkeitä. Joka kerralla, kuin viimeksi mainittu hyppäsi, läheni se koiraa, ja kaikkien kolmen elävän murina yltyi yltymistään, kunnes poikanen, hypättyään vähän liian reippaasti, putosi ihan koiran eteen.
Hurjaa melua ja paiskelua kesti nyt hiukan aikaa, mutta loppui siten, että Uljas viskasi vihollisensa puuta vastaan semmoisella voimalla, että se heti paikalla heitti henkensä.
Elisabeth katseli tätä lyhyttä taistelua ja oli juuri iloisena koiran voitosta, kun näki emäpantterin syöksevän paria kymmentä kyynärää pitkällä hyppäyksellä puun oksalta koiran päälle. Ei kukaan voi sanoilla kuvailla sitä raivokasta taistelua, joka nyt syntyi kuivuneiden lehtien peittämällä tantereella. Elisabeth istui vielä polvillansa Louisen ruumiin päälle kumarruksissa; hänen silmänsä olivat kiintyneet eläviin niin tuskallisella ja kuitenkin jäntevällä katseella, että hän melkein unohti taistelun päättymisen koskevan häntä itseäänkin. Niin nopeat ja vilkkaat olivat pantterin liikkeet, että sen ruumis näytti lakkaamatta häilyvän ilmassa, mutta jäykästi otti koira jokaista vihollisen hyökkäystä vastaan. Kun pantteri syöksi kiinni koiran kylkiin, jotka aina olivat sen hyökkäyksen esineenä, puisti vanha Uljas, vaikka pedon kynsien repimänä ja monesta haavasta vuotavalla verellä tahrattuna, vihollisen päältään kuin höyhenen.
Nousten pystöön takajaloillensa heittäytyi se yhä uudestaan taisteluun, suu selki selällään ja silmät vihan vimmasta säihkyvinä. Mutta ikä ja toimeton elämä vaikutti, että tuo jalo koira ei voinut kauan kestää semmoista taistelua. Kaikissa muissa suhteissa, paitsi mitä uskallukseen tulee, oli se vaan haamu siitä, mitä se ennen oli ollut. Tavallista korkeampi hyppäys saattoi pantterin koiran selkään, niin että tämä ei saanut vihollisestaan kiinni, ja vaikka pantteri pysyi siinä vaan silmänräpäyksen, koska Uljas tuskallisella voimainponnistuksella viskasi sen pois, näki Elisabeth kuitenkin, että koiran kaulapanta, joka äsken oli välkkynyt kirkkaana, nyt oli vereen tahraantunut, ja heti sen perästä vaipui koira hengentorroksissa maahan. Pantteri, jonka kylkeen Uljas oli purrut hampaansa kiinni, ei voinut päästä irti sen kovasta koppauksesta, ennenkuin tuon uskollisen elävän henki kovilla ruumiin vavahduksilla kokonaan sammui.
Elisabeth oli nyt kokonaan pedon vallassa. Jumalan kuvan katseessa sanotaan olevan jotakin, joka vapistuksella täyttää luonnon alemmat olennot, ja näyttipä melkein siltä, kuin joku tämmöinen ihmeellinen voima tällä kertaa olisi hetkeksi poistanut uhkaavan puuskauksen. Pedon ja polvillaan olevan tytön silmät kohtasivat toisiansa, kun pantteri painoi päätänsä alas tutkiakseen kuollutta vihollistansa ja sitten haisteli kuollutta poikaansa. Tästä toisesta tarkastelusta nousi se silmät tulta tuiskivina, hännällä hurjasti piesten kylkiänsä ja kynnet siirollansa hyvinkin tuuman ulkona leveistä käpälistä.
Elisabeth ei tahtonut eikä voinut liikahtaakaan. Kädet ristissä rukoili hän, mutta silmät katsoa tuijottivat kauheata vihollista; hänen poskensa olivat valkeat kuin marmori ja huulet puoleksi avoillaan kauhusta. Nyt kun päättävä hetki näytti tulleen ja Elisabethin kasvot kuvastivat hurskasta alttiiksi-antamusta, kuului hänen korvaansa takaapäin lehtien rapina,
"Vaiti, vaiti," lausui hiljainen ääni; "kumartukaa enemmän alaspäin; teidän hattunne estää elävän pään näkymästä."
Enemmän väsymyksestä kuin tätä arvaamatonta käskyä totellen antoi Elisabeth päänsä painua rintaa vastaan. Samassa kuuli hän pyssyn pamauksen, luodin suhinan ja raivokkaan vongunnan, jonka pantteri päästi, samassa kuin se vieri edes takaisin maassa, puri itseänsä ja katkoi pirstaleiksi kaikki oksat ja puut, jotka vaan sai käsiinsä. Heti juoksi Nahkasukka esiin ja asettui hänen eteensä, kovasti huutaen:
"Tule tänne, Hektor, tule tänne, vanha hupsu; elukka on sitkeähenkinen ja voipi hypätä jälleen neljälle jalalle."
Natty seisoi pelkäämätönnä tyttöjen edessä, huolimatta haavoittuneen pantterin rajusta rimpuilemisesta ja uhkaavista liikkeistä, joista näkyi että sen raivo alkoi uudistua. Saatuaan pyssynsä latinkiin, läheni hän raivokasta eläintä, ja pannen pyssynsuun ihan sen päätä likelle, sammutti hän vereksellä laukauksella sen viimeisenkin elonkipinän.
Kun tuo kauhea vihollinen oli tapettu, tuntui Elisabethista aivan kuin olisi noussut kuolleista. Hänen henkensä pontevuus oli tosin siksi luja, ettei hänen mielensä lannistunut vaaran aikana, ja mitä välittömämmästi pelko vaikutti mieleen, sitä enemmän taisteli hän voittaakseen sen. Vaan hän oli kuitenkin nainen. Jos hän tässä surmanhädässä olisi ollut omassa vallassaan, niin olisi hän luultavasti käyttänyt kaikki avunsa omaksi pelastuksekseen; mutta hengetön ystävä vastuksena ei hän voinut pakenemista ajatellakaan. Vaikka vihollisen näkö oli kauhistuttava, ei hän kuitenkaan ollut kertaakaan luonut silmiänsä maahan, ja kauan aikaa jälkeenkin päin, kun hänen ajatuksensa eivät voineet olla muistelematta tätä hirmuista tapausta, säpsähti hän unissansakin, milloin hänen vilkas kuvitusvoimansa toi näkyviin petoeläimen kaikki liikkeet.
Me jätämme lukijan itsensä kuviteltavaksi Louisen tainnoksista heräämisen ja nuorten tyttöin kiitollisuuden-osoitteet. Edellinen saatiin aikaan raittiilla vedellä, jonka Nahkasukka lakissansa nouti yhdestä vuorella olevista lukuisista lähteistä, ja kiitokset lausuttiin kaikella sillä hartaudella, minkä Elisabethilta voi odottaa. Natty otti ne vastaan osoittaen teeskentelemätöntä arkatuntoisuutta ja kainoutta Elisabethin nykyistä liikutettua mielentilaa kohtaan, mutta muutoin niin välinpitämättömästi, että selvään näkyi kuinka vähän arvoa hän pani koko avun-annollensa.
"No no, antakaa sitten niin olla, koska niin tahdotte," lausui hän. "Puhukaamme siitä asiasta toisella kertaa. Aivan varmaan pidätte hra Oliveria parempana seuraajana kuin tämmöistä vanhaa metsästäjää kuin minä olen. Tulkaa, tulkaa; menkäämme tielle; te olette jo olleet kylliksi säikäyksissä, jotta halusta toivotte olevanne jälleen kotona niin pian kuin mahdollista."
Tämä lausuttiin heidän kävellessään metsässä niin nopeasti kuin Louisen voimattomuus salli. Kun oli päästy maantielle, jättivät tytöt jäähyväiset seuralaisellensa, ja sanoivat voivansa kahden kulkea lopun matkaa. He tunsivat mielensä rohkaistuksi nähdessänsä kylän, joka niinkuin taulu aukeni heidän eteensä selvine järvineen ja kauniine virtoineen, joka koukerteli valkeilla savupiipuilla varustettuin uljasten rakennusten edessä.
Meidän ei tarvitse kertoa niiden tunnetten laatua, joiden täytyi saada valtaa kahden nuoren, järkevän, hyvästi kasvatetun tytön rinnassa, kun he niin odottamatta olivat pelastuneet ihan silminnähtävästä hengenvaarasta. Ei meidän myöskään tarvitse sanoa kuinka hartaasti kiitolliset he sydämensä pohjasta olivat Sitä kohtaan, joka oli antanut heille elämän ja armollisesti suojellut sitä; kuinka usein he likistivät toistensa käsiä, kun pelastumisen varmuus parantavana lääkkeenä vuoti heidän mieliinsä aina kuin ajattelivat vasta ohimennyttä vaaraa.
Nahkasukka seisoi paikallansa ja katseli poistuvia tyttöjä, kunnes he muutamassa tienpolvekkeessa katosivat hänen näkyvistänsä. Silloin kutsui hän koiriansa ja palasi takaisin metsään.
"Niin kyllä," sanoi hän palatessaan takaisin tapetun elävän tykö; "olihan se hirveä näkö niin nuorille olennoille — vanhatkin naiset olisivat voineet pelästyä niin likeltä nähdessään emäpantterin tapettuine poikineen. Hyvä olisi tietää enköhän ennen olisi tappanut petoa, jos olisin tähdännyt sen silmään enkä otsaan? Vaan ne ovat sitkeähenkisiä eläviä, ja laukaukseni oli hyvä, katsoen siihen, että voin nähdä vaan pedon pään sekä hännän korkeimmalla olevan osan."