2. LUKU.
Sotaisia viestejä.
Le Bourdonin maja sijaitsi ihan lähellä Kalamazoon äyrästä, mitä kauneimmassa tammilehdossa. Ben oli aistikkaasti valinnut paikan, vaikka hänen päätökseensä oli luultavasti hyvinkin paljon vaikuttanut raikkaan lähteensilmän läheisyys. Ja välttämätöntä muuten oli hänen asua virran partaalla, koska hänen oli tehtävä tärkeät matkansa vesitse, kuljettaakseen työtarpeitaan, huonekalujaan ja myyntitavaraansa. Syrjässä virran vuolteesta oli pienessä poukamassa oivallinen kaarnakanootti huolellisesti kiinnitettynä keula- ja peräpäästään, jotta se ei pääsisi kolhiutumaan.
Asunto oli rakennettu jossain määrin pitäen silmällä turvallisuutta. Tämän oli Ben kokemuksesta havainnut tarpeelliseksi kahdenlaisten vihollisten varalta — ihmisten ja karhujen. Ensinmainittujen taholta ei mehiläispyytäjä tosin ollut tähän asti suurtakaan vaaraa peljännyt. Sillä tienoolla liikkui harvassa ihmisolentoja. Michiganin laaja niemimaan pohjoisosa on jokseenkin alavaa ja rämeisiä tai liian jylhää ja karua, houkutellakseen alkuasukasmetsästäjiä niiltä ahoilta ja ruoholakeuksilta, joita silloin mitä riistarikkaimpina levisi etelämpänä ja lännempänä. Niemimaan pohjoispuoliskoa ei ihmisjalka samonnut juuri muualla kuin rannoilla. Eteläisen puoliskon laita oli kuitenkin aivan toinen; sen aukiot, lehdot ja virrat tarjosivat villeille melkein yhtä monia houkutuksia kuin sittemmin sivistyneen maailman edustajille. Le Bourdon tunsi monia intiaanisotureita, ja häntä pidettiin suuressa arvossa sikäläisten heimojen keskuudessa, jotka laajalle alalle hajaantuneina eivät sitä sentään suurestikaan kansoittaneet. Yleensä ei hänellä ollut paljoakaan kiusaa punanahoista, jotka ihmettelivät hänen ammattiansa ja pitivät hänen luonteestaan; mutta vahinkoa ja pahoinpitelyäkin oli hän kokenut heimoistaan erkaantuneiden heittiöiden kuten myös valkoihoisten kulkurien taholta, jotka sattumoilta osuivat hänen tilapäisiin asuntoihinsa. Tällä kertaa tunsi Le Bourdon paljoa enemmän levottomuutta siitä seikasta, että hänen majansa tuli tunnetuksi Gershom Waringille, omalle maanmiehelle ja tavallaan kanssakristitylle, kuin chippewan ja pottawattamien saattamisesta metsäpirtilleen.
Karhut olivat alituisena ja vaarallisena kiusana mehiläispyytäjälle. Aseellisen miehen — ja Le Bourdon oli harvoin liikkeellä ilman rihlapyssyään — ei useinkaan tarvinnut suuresti pitää lukua Amerikan tavallisesta ruskeasta karhusta. Vaikka se on pelottavan näköinen otus, varsinkin täysikasvuisena, on se harvoin kyllin rohkea hätyyttääkseen ihmistä; mikään muu kuin nälkä tai penikoistaan huolehtiminen ei koskaan saa sitä niin suuresti poikkeamaan tavoistaan. Mutta karhun mieltymys hunajaan kasvaa sillä intohimoksi. Se ei ainoastaan keksi kaikenlaisia karhumaisia keinoja, päästäkseen tähän herkkuun käsiksi, vaan myöskin vainuaa sen pitkien matkojen päästä. Kerrankin oli muuan karhuperhe pistäytynyt Benin majaan, jota hän ei ollut tullut rakentaneeksi riittävän huolellisesti, ja täydentänyt murtovarkautensa viimeisenkin kennon tuhoamisella. Se tapaus oli jouduttaa kerrassaan häviöön mehiläispyytäjän, joka oli silloin vasta alokas ammatissaan; ja siitä saakka oli hän varovaisuuden vuoksi aina rakentanut sellaisen varustuksen, että siihen eivät ainakaan hampaat ja kynnet pystyneet. Tämä ei ollutkaan työläs tehtävä miehelle, jolla oli kirves ja likellään yltäkyllin männynsalkoja, kuten sankarimme nykyinenkin asunto osotti.
Toista työkauttansa vietti nyt Le Bourdon "Hunajalinnassa", joksi sen oli nimittänyt muuan hauska salomaan vaeltaja; tämä oli edellisenä kesänä auttanut Bodenia matkalla ylös Kalamazoota ja viipynyt hänen seurassaan sen aikaa kuin rakennuspuuhaa kesti. Château au Miel, kuten kuului matkalaisen kielellä majan nimitys, oli sisäpuolelta mitaten tasan kaksitoista jalkaa kultakin sivulta ja ulkopuolelta hiukan vaille neljätoista jalkaa. Se oli tavalliseen tapaan salvettu petäjähirsistä, mutta lisävarmuudeksi oli kattokin tehty paksuista laahkoista ja niin tiukaksi, että se oli vedenpitävä. Tämä harvinainen varokeino oli tarpeellinen hunajan tähden, sillä karhut olisivat repineet tällaisissa majoissa yleensä käytetyn kaarnakattauksen yhtä kerkeästi kuin ihmisolennotkin, päästäkseen käsiksi niin runsaihin varastoihin kuin mehiläispyytäjällä oli piankin kerättyinä kattonsa alle. Tupaan antoi valoa yksi lasi-ikkuna, jonka Le Bourdon oli tuonut kanootissaan; mutta se oli pelkkä puolisko, jonka kuusi pientä ruutua olivat ulkoapäin suojeltuja vankoilla seinähirsiin vajotetuilla tammilistoilla. Kolmesta lautakerroksesta lujasti liitetty tamminen ovi kääntyi jykevillä rautasaranoilla, jotka olivat niin kiinnitettyjä, ettei niitä käynyt helposti irrottaminen sijoiltaan.
"Sinä taidatkin pitää hunajaasi peräti täydellisenä tavarana, veikkonen", sanoi Gershom, kun Le Bourdon avasi tavattoman jyhkeän munalukon ja siirsi syrjään tukevat telkimet, "koska talletat sitä näin visusti! Meillä päin ei olla puoleksikaan niin tyystiä; Dolly ja Kukka eivät edes vedä telkeä oven eteen silloinkaan kun nukun poissa kotoa, niinkuin nyt sydänkesällä tulee puolet öistänsä olleeksi ulkosalla."
"Missä 'meillä päin', jos sopii kysyä?" vastasi mehiläispyytäjä, pitäen ovea longallaan, kun kääntyi puhuttelemaansa.
"Ka, Whisky-Keskuksessa tietenkin, joksi matkalaiset ja muut soutajat paikkaa nimittävät."
"Ja missä on Whisky-Keskus?" tiedusti Pernu-Penu hiukan itsepintaisesti.
"No, sen luulin olevan joka miehen tietona", selitti Gershom, "koska whisky vetää puoleensa kuin laastari. Whisky-Keskus on juuri siinä missä minä osun asumaan, ja nyt majailen Kalamazoon suulla."
"Jo ymmärrän", huomautti Le Bourdon, ja hänen sievämuotoinen suunsa vetäytyi jonkunlaiseen halveksivaan hymyyn. "Veriveljeksinä olette sinä ja whisky aina tavattavissa toistenne seurassa. Mutta tullessani joelle huhtikuun viimeisellä viikolla en havainnut siellä jälkeäkään sellaisesta keskuksesta."
"Kyllä olisit havainnut, jos olisit kulkenut kahta viikkoa myöhemmin sitä kautta", vakuutti Waring. "Kotiväeksi jäi nyt Dolly — vaimoni, näes — ja Margery-sisareni, jota kaikki sanovat Kukaksi, niin että minäkin olen siihen nimitykseen takeltunut."
Tupa oli erinomaisen siisti nuoren miehen yksinäiseksi asunnoksi noin etäisellä kolkalla maailmaa. Sirotekoisiin nassakoihin talletettuna oli hunaja huolellisesti ladottu yhdelle seinälle mahdollisimman vähän tilaa ottavaksi. Nämä astiansa sommitteli Le Bourdon itse, opittuaan sitä taitoa kotitarpeeksi. Aineksia sai metsästä yltäkyllin, ja läheisen puun juurelle koottu kimpikasa osotti, ettei hän vielä pitänyt sitä tehtäväänsä päättyneenä. Erääseen nurkkaan oli ladottu päällekkäin kolme karhuntaljaa, jotka oli kahden viime kuukauden kuluessa riistetty kaatuneilta vihollisilta; niitä käytti majan omistaja vuoteenaan. Varsin alkeellisena pöytänä oli kahdella pölkyllä tuettu leveä laahko, ja pirtin koko muuna kalustona oli vain pari lavitsaa ja isohko puinen kirstu. Seinillä tosin riippui työkaluja, ja ovensuunurkkaan oli pantu pystyyn kerrassaan kolme rihlapyssyä sekä komea kaksipiippuinen haulikko. Ne aseensa oli mehiläispyytäjä kerännyt matkoillaan ja pitänyt yhtä paljon muistoksi kuin varovaisuuden vuoksi. Ampumavaroja ei ollut suurestikaan näkyvissä; vaarnoissa killui vain kolme tai neljä ruutisarvea ja pari luotikukkaroa. Mutta Le Bourdonilla oli salainen varasto ja neljäs rihlapyssy kätkettynä luonnon laatimaan talletuspaikkaan siksi loitolle, ettei sillä ollut vaaraa joutua osalliseksi majan kohtalosta, jos tälle sattuisi onnettomuus.
Kaikki ruuanlaitto toimitettiin ulkona. Tästä tärkeästä mukavuudesta oli Le Bourdon huolehtinut hyvin perusteellisesti. Hänellä oli pikku uuni, tarkotustaan vastaava tulisija ja erityinen aitta tuuhean jalavan suojasta pulppuavan lähteen partaalla. Aitassa hän säilytti jauho- ja suolatynnyriään, savustettua ja kuivattua lihaa sekä uutisasutuksissa nuoruutensa viettäneen metsäläisen halutuinta evästä, suolaista läskiä, jota hänellä oli puoli tynnyrillistä. Tilava, mutta vaappera kaarnakanootti oli kaikista näistä varastoista vain saanut kunnollisen painolastin, ja samaan tarkotukseen arveli omistaja hunajan riittävän paluumatkalla, edellämainittujen tavarain tultua kulutetuiksi.
Vieraanvaraisuuden velvollisuudet unohtuvat harvoin rajalaisten keskuudessa. Totuttuun tapaan alkoi Le Bourdon heti asettaa pöytään sellaista syötävää kuin oli käytettävissä ja valmiiksi laitettuna. Pian oli hänellä tarjottavana vierailleen ateria, johon kuului aimo kimpale edellisenä päivänä keitettyä sianlihaa kylmiltään, käristetty karhunlihan viipale, pikku tähde hirvipaistia ja jäännös Kalamazoon kaislikosta ammuttua hanhea; ei myöskään puuttunut leipää ja suolaa, ja saloseudun oloissa harvinaisena lisänä oli pöydässä pari kolme raakaa sipulia. Viimeksimainittua höystettä piti Gershom erityisenä herkkuna, ja käytti sitä hiukan mehiläispyytäjäkin; mutta intiaanit olivat kylmäkiskoisen välinpitämättömiä näistä kasviksista. Jälkiruokana oli leivän päälle levitettyä hunajaa, joka maistui kaikille illastajille.
Aterialla ei paljoakaan puhuttu, mutta sitte siirtyi seurue raikkaaseen illan ilmaan tammen juurelle tupakoitsemaan ja antautui vähin erin keskusteluun.
"Sinä olet pottawattamie ja sinä chippewa", virkkoi Le Bourdon, kohteliaasti ojentaessaan molemmille vaskenkarvaisille kyläilijöille heidän piippunsa, jotka hän oli juuri täyttänyt omasta tupakkakukkarostaan; "luullakseni ovat heimonne jonkunlaisia serkuksia, vaikka niillä on eri nimi".
"Kansa — chippewa", vastasi vanhempi intiaani, kohottaen etusormensa tarkkaavaisuuden herättämiseksi.
"Heimo — pottawattamie", lisäsi juoksija samaan mahtipontiseen tapaan.
"Tupakka hyvä", huomautti vanhempi osottaakseen tyytyväisyyttään kestitykseen.
"Eikö talossa ole mitään juotavaa?" tiedusti Whisky-Keskus, joka ei antanut suurtakaan arvoa muulle kuin "tulijuomalle".
"Lähde on tuolla", vastasi Le Bourdon vakavasti; "lippi riippuu oksantyngässä".
Gershom nyrpisti nenäänsä, hievahtamatta paikaltaan.
"Kuuluuko mitään uutta heimojen keskuudesta?" kysyi mehiläispyytäjä, oltuaan kuitenkin soveliaan tovin vaiti, jottei hänen olisi arveltu osottavan naisellista uteliaisuutta.
Hirvenjalka tuprautteli moniaita haikupilviä ennen kuin katsoi arvonsa mukaiseksi vastata. Sitte hän siirsi piipun huuliltaan, kopisti pois tuhan, painoi kytöä hieman peukalonkynnellä, imaisi pari virittävää vetäisyä ja lausui säveästi:
"Kysy nuoremmalta veljeltä — hän juoksija — hän tietää."
Mutta Kyyhkynsiipi ei juuri näyttänyt puheliaammalta kuin pottawattamiekaan. Hän puhalteli savuja hiljaisen arvokkaasti, mehiläispyytäjän malttavasti odottaessa hetkeä, jolloin nuorempi vieras saattoi virkkaa sanansa. Oli kulunut lähes viisi minuttia Hirvenjalan huomautuksesta, kun chippewakin laski piippunsa syrjään, kääntyi huomaavasti katsomaan isäntäänsä ja lausui painavasti:
"Paha kesä pian tulee. Valkonaamat kutsuvat nuoret miehet yhteen ja kaivavat ylös kirveen."
"Jotain sellaista olen kuullutkin", sanoi Le Bourdon, ja hänen kasvonsa pilvistyivät; "pelkäsin niin saattavan käydä."
"Veljeni myös kaivaa ylös kirveen, niinkö?" kysyi Kyyhkynsiipi.
"Miksi sen tekisin? Oleksin yksinäni täällä tammistossa, ja hupsulta näyttäisi minun haluta taisteluun. Jos englantilaiset ja amerikalaiset joutuvat voimien mittelyyn, niin sen täytyy tapahtua kaukana salomailta, Suuren Suolajärven tienoilla."
"Ei tiedä — ei koskaan tiedä, vasta kun näkee. Englantilainen soturi runsas Kanadassa."
"Saattaa olla; mutta amerikalaisia sotureita ei ole paljoakaan näillä main. Ei liiku täällä sotamiehiä toistensa pään menoksi."
"Mikä hän on, luulet?" kysyi Kyyhkynsiipi vilkaisten Gershomiin, joka ei ollut enää kyennyt pidättymään elvykkeestään, vaan siirtynyt lähteelle sekottamaan kostukkeekseen tilkan matkapullonsa tähteestä. "Aika hyvä päänahka hänellä?"
"Yhtä hyvä kait kuin kellä tahansa — mutta hän ja minä olemme maanmiehiä emmekä voi kohottaa tomahawkia toisiamme vastaan."
"Sitä en usko. Selvä yankee hän!" Le Bourdon hymyili tarkkanäköisyydelle, jolla Kyyhkynsiipi oli osannut päätellä Gershomin perikuvalliseksi itävaltiolaiseksi. Mutta erämies oli silti hyvinkin huolissaan keskustelun aiheesta.
"Siinä kyllä osaat oikeaan", vastasi hän, "mutta puhdasverinen yankee minäkin olen."
"Ei, sitä älä sano", kielsi chippewa; "ei sitä. Englantilainen, ei yankee. Hän ei yhtään samanlainen."
"Ka, olemmehan muutamissa suhteissa erilaisia, mutta silti asuu minun suuri isäni Washingtonissa kuten hänenkin."
Chippewa näytti pettyneeltä; kenties oli hän pahoillaankin sydämellisen ja miehekkään isäntänsä tähden. Luultavasti sai joku hyväntahtoinen vaikutin hänet pitkittämään keskustelua sellaiseen tapaan, että erämies sai käsitystä asiain oikeasta tilasta siellä päin maailmaa.
"Brittiläinen runsas metsissä", huomautti hän ilmeisen harkitusti.
"Yankee ei vielä tullut."
"Anna minun kerrallaan tietää totuus, chippewa", huudahti Le Bourdon. "Minä olen vain rauhallinen mehiläispyytäjä, kuten näet, enkä halua yhdenkään ihmisen päänahkaa tai mitään kenenkään omaa. Mitä luulet, syttyykö Amerikan ja Kanadan välillä sota?"
"Toiset niin sanovat, toiset näin", vastasi Kyyhkynsiipi kierrellen. "Minä en tiedä. Menossa nyt katsomaan. Mutta Montrealin vyö runsas punanahkain seassa; pyssy runsas; ruuti myös runsas."
"Sentapaista minä kuulin tullessani ylös järviä", sanoi Ben, "vanhalta kanadalaiselta kauppatuttavalta ja hyvältä ystävältä, vaikka hänestä nyt lain mukaan tullee viholliseni Hän vakuutti, että kesä ei kulu loppuun iskuitta. Mutta Mackinawissa näkyivät kaikki torkkuvan, kun ohimennen pistäysin sinne?"
"Kyllä pian heräävät. Kanadan soturi ottaa linnan."
"Jos niin luulisin, chippewa, niin lähtisinpä jo tänä yönä matkalle heitä hälyttämään."
"Ei — ajattele paremmin."
"Lähtisin kuin lähtisinkin, vaikka henkeni heti menisi!"
"Ajattele paremmin — älä ole se hupsu, minä sanon."
"Ja minä sanon sinulle, Kyyhkynsiipi, että minä en siekailisi, vaikka koko chippewa-kansa kärkkyisi kintereilläni. Olen amerikalainen ja aion puoltaa kansallisuuttani, tuli mitä tuli."
"Ajattelin sinä vain rauhallinen mehiläispyytäjä juuri vasta", muistutti chippewa hiukan ivallisesti.
Le Bourdon malttoi mielensä, huomaten suotta innostuneensa puheissaan. Hän tunsi menneisyyden historiaa kyliin hyvin tietääkseen, että minään Amerikan kehityksen aikoina eivät englantilaiset tai ranskalaisetkaan olleet haikailleet käyttää villejä apuna taisteluissaan. Hienosta sivistyksestään ja kieltämättömästä inhimillisyydestään huolimatta tahtoivat nämä kansat käydä amerikalaisia sotiaan tomahawkin, nylkyveitsen ja murhapolton välityksellä, yllyttäen ja palkaten intiaaneja näiden tunnottomiin taistelutapoihin. Mehiläispyytäjä käsitti täydellisesti, että vihamielisyyksien puhkeaminen Englannin ja Amerikan välillä ilmaisi mitä varmimman enteensä kaukaisessa lännessä. Jos intiaanit olivat liikkeellä, niin oli kaiken todennäköisyyden mukaan taampana joku voima vaikuttamassa heihin. Kyyhkynsiiven sävy herätti hänen mielessään ikäviä aavistuksia, ja jännittyneenä tahtoi hän kuulla vieraaltaan niin paljon tietoja kuin mahdollista, yrittäen kaikin mokomin hillitä tunteensa.
"En usko brittiläisten koettavan vallottaa Mackinawia", virkkoi hän, oltuaan vaiti pitkän tovin ja ahkerasti pöllyteltyään savuja välinpitämättömän sävyn tapaamiseksi.
"Saaneet sen, minä sanon", vastasi Kyyhkynsiipi pontevasti.
"Saaneet minkä, chippewa?"
"Sen — Mac-nawin — saaneet linnan, saaneet sotamiehet — koko saaren. Tiedän sen, sillä ollut siellä."
Sepä oli hämmästyttävä uutinen! Kun kovaonnisen varusväen päällikköä vaati aavistamattansa antautumaan ikäänkuin maasta noussut vihollinen, ei hän ollut itse voinut pahemmin tyrmistyä kuin nyt Le Bourdon saadessaan tapauksesta tiedon. Lännessä pidettiin Michilimackinacia — se oli varustuksen virallinen nimi — toisena Gibraltarina, vaikka se todellisuudessa oli hyvinkin heikosti varustettu ja ainoastaan yhden vaillinaisen jalkaväenkomppanian miehittämä. Tottumus oli kuitenkin saanut sen herättämään täydellisen turvallisuuden tunteen sikäläisten seikkailijain keskuudessa, ja maan asutuissakin osissa kuulosti sen kukistuminen kokonaisen maakunnan menetykseltä. Nyt tiedetään, että kolmisensataa valkoihoista, tukenaan runsaasti kaksinkertainen lukumäärä melkein kaikista likeisistä intiaaniheimoista saatuja sotureita, oli amerikalaisten liikkeistä edelle ehättäytyen yllättänyt varustuksen heinäkuun 17 p:nä ja pakottanut päällikkönä toimivan luutnantin antautumaan tuskin kuudenkymmenen miehensä kanssa. Tämä rivakka ja sotataidollisessa suhteessa hyvin harkittu toimenpide brittiläisten taholta eristi kokonaan muun maailman yhteydestä Michigan-järven päässä sijaitsevan Chicagon asemapaikan, jättäen sen suojattomaksi keskelle silloista varsin etäistä saloseutua. Chicago, Mackinac ja Detroit olivat amerikalaisten kolme suurta keskusta yläjärvien rannoilla, ja yhdellä iskulla oli kaksi niistä saatu tehottomiksi!
Sanaakaan ei illan mittaan enää virketty tästä tärkeästä tapauksesta. Kukin karttoi ilmaisemasta sen enempää mielenkiintoa sen johdosta, mutta tupakoimista jatkui vielä jonkun aikaa päivänlaskun jälkeen. Illan varjojen tummuessa nousi pottawattamie, kopisti tuhan piipustaan ja murahti pari sanaa levollemenosta. Benjamin meni majaan, levitti taljansa ja ilmotti vierailleen vuoteiden olevan valmiina. Viimeisenä jäi valveille isäntä itse, pohtien asemaa vielä parin tunnin ajan.
Silti oli hän aamulla ensimäisenä jalkeilla, astuen ulos majastaan juuri kun päivän ensi kajastus punasi idän taivaanrantaa. Hyvillä mielin hengitti hän raikasta aamuilmaa, jossa tuntui tuhansien kukkien tuoksua, ja ihasteli seudun rauhaisaa kauneutta, kunnes joku kosketti häntä kyynäspäähän. Katsomaan käännähtäessään hän näki chippewan lähestyneen kansansa äänettömin askelin.
"Pottawattamiella pitkä korva — tule edemmä", kuiskasi Kyyhkynsiipi; "mennään keittiölle — kai aamiainen tarvitaan."
Ben noudatti kehotusta, ja pian seisoivat miehet vierekkäin lähteestä lirisevän puron päässä peseytymässä. Tästä virkistävästä askareesta suoriuduttuaan tunsi kumpainenkin olevansa paremmassa kunnossa neuvottelua varten.
"Hirvenjalka saanut vyön Kanada-isältä", alotti chippewa viitaten brittiläisten taipumukseen pitää villejä palkoissaan. "Tiedän saanut — tiedän pitää."
"Entä sinä, Kyyhkynsiipi, — puheittesi sävystä päättelin sinutkin kuninkaan intiaaniksi?"
"Puhun niin — en yhtään tunne niin. Minulla sydän yankee."
"Ja eikö sinulle ole lähetetty wampum-vyötä niinkuin muillekin?"
"Se totta — saanut sen — en pidä sitä."
"Mitä! Uskalsitko muka lähettää sen takaisin?"
"En hupsu, vaikka nuori. Pidän — en pidä. Pidän Kanada-isälle; en pidä chippewa-urholle. Haudannut, mistä ei kukaan tässä sodassa löydä. Ei — Waubkenewhilla ei sydämessä aukkoa kuninkaan tulla sisään."
Tällaisen erityisen kunnianimen oli Kyyhkynsiipi saanut jostakin heimonsa partioretkillä osottamastaan kunnostautumisesta, ja hän oli syystä ylpeä siitä, käyttäen sitä juhlallisissa vakuutuksissa.
"Ja sinä olet siis amerikalaisten ystävä ja punatakkien vihollinen? Mutta minkätähden esiinnyit illalla kuin aikoen asettua maanmiehiäni vastaan?"
Waubkenewh tarttui Le Bourdonia käteen ja puristi sitä lujasti.
"Se hyvä keino, eikö? Hirvenjalka silloin luulee minun ystäväksi — se kovin hyvä sodan aikana."
"Mutta onko totta, että brittiläiset ovat vallottaneet Mackinawin, vai omiasiko panit siinäkin?"
"Se totta — mennyt, ja soturit kaikki vangit. Winnebago runsas, pottawattamie runsas, Ottawa runsas — punanahka runsas siellä."
"Mutta mitä asiaa sinulla on täällä ja minne olet nyt menossa, jos kerran olet amerikalaisten puolella? Minä en tunteitani salaa — oman kansani kannalla pysyn, ja haluaisin todistetta siitä, että todella olet ystävä."
"Liian moni kysymys yhteen aikaan", vastasi chippewa hiukan pahaksuen. "Ei hyvä niin pitkä kieli. Kysy yksi, minä vastaan — kysy toinen, minä vastaan taas."
"No, millä asialla liikut täällä?"
"Menen Chicagoon kenraalilta."
"Tarkotatko, että sinulla on joltakulta amerikalaiselta kenraalilta sanoma Chicagon päällikölle?"
"Niin juuri — se asia. Arvaa heti — he, he, he." Intiaani nauraa niin harvoin, että mehiläispyytäjä säpsähti.
"Missä on se kenraali, joka sinut lähetti?" hän tiedusti. "Hän Detroitissa — hänellä kokonainen armeija siellä — soturi runsas kuin tammi täällä."
Tämä oli erämiehelle kaikki uutta, ja hän mietti tovin ennen kuin jatkoi:
"Vai on kuvernööri Hull valinnut sinut sanansaattajakseen? Mutta vastaappas nyt yhteen mutkaan minun mielikseni, chippewa, taikka minä katson sinut haarakieliseksi mieheksi, vaikka sanotkin olevasi meikäläisiä. Jos sinut on lähetetty Detroitista Chicagoon, niin miksi olet näin kaukana pohjoisessa? Minkätähden kiertelet Kalamazoon rantoja, kun tolasi pitäisi paremmin suuntautua St. Josephia kohti?"
"Ollut Mac-nawissa. Kenraali sanoo, ensin mene Mac-nawiin ja katso kuinka varusväki jaksaa — sitten mene Chicagoon ja sano soturille siellä, mitä tapahtunut ja mitä hänen paras tehdä. Ymmärrät, Bourdon?"
"Kyllä, se kuulostaa järkeen menevältä, sen myönnän. Mutta onko sinulla mitään todistetta sanoillesi?"
Jostakin mehiläispyytäjälle vielä käsittämättömästä syystä oli chippewa erittäin halukas voittamaan hänen luottamuksensa tai pettämään hänet. Nyt hän silmäili tarkoin ympärilleen, kuin varoen katselijoita, ja avasi sitte tupakkakukkaronsa, jonka silputusta sisällöstä kaivoi esille mitä pienimpään tilaan kierretyn ja langalla sidotun paperin. Vetäen pois siteen ja levittäen auki kirjelmän näytti sanansaattaja osotetta, joka kuului: "Kapteeni Healdille, Chicagon päällikölle." Toisessa alinurkassa näki mehiläispyytäjä sanat: "Virka-asioissa, Kyyhkynsiiven välityksellä."
"Tuo hyvä", kysyi chippewa terävästi, "tuo sanoo totta — uskot sen?"
Le Bourdon puristi sydämellisesti intiaanin kättä.
"Oikealla puolella olet, sen huomaan selvästi", sanoi hän vilpittömästi. "Mutta mitä pottawattamieen tulee, niin pidätkö häntä tosiaankin vihollisena?"
"Vihollinen — ottaa sinulta päänahan — ottaa minulta päänahan — vaan ei saa. Hän kai polulla mustanrastaan luo."
"Ja mitä on mustarastas-heimolla hankkeissa?"
"Mustarastas sotapolulla — ottaa päänahan mistä voi."
"Mutta missä ovat heidän vihollisensa? Täällä päin ei ole valkoihoisia, paitsi siellä täällä joku satunnainen kaupustelija, erämies tai matkalainen."
"Ottaa häneltä päänahan — kaikki päänahat hyvät sodan aikana.
Sillä ei väliä Montrealissa. Mitä varusväki Chicagossa?"
"Mustarastas saattaa siis mielestäsi olla tunkeutumassa Chicagoon. Siinä tapauksessa, chippewa, pitäisi sinun ehtiä edelle tästä pottawattamietä ja päästä asemapaikalle ajoissa ilmottamaan vaarasta."
"Lähtemässä heti kun syön aamiaisen. En myös voi mennä suoraan, taikka pottawattamie näkee mokkasiinin jäljet. Täytyy eksyttää hän."
"Aivan oikein; mutta varmasti olet kyllin viekas tekemään sen kahteenkin kertaan, jos tarvis tulee. Tuossapa pottawattamie jo ilmestyykin näköjään valmiina haukkaamaan einettä ja lähtö mielessä."
Le Bourdon oli kaiken aikaa hyörinyt keittiöpuuhissaan ja lämmittänyt riittävästi ruokaa vierailleen. Tovin kuluttua istuivat kaikki aterialla, Gershomin otettua vahvistusryypyn vaivihkaa ja luullakseen huomaamattomana. Pöydästä noustua alkoivat molemmat intiaanit hankkiutua matkalle. Pottawattamie astui Le Bourdonin luo ja ojensi kätensä.
"Kiitokset", lausui hän lyhyeen tapaansa; "hyvä illallinen — hyvä uni — hyvä aamiainen. Nyt lähtemässä. Kiitokset — kun joku ystävä tulee pottawattamie-kylään, hyvä wigwam siellä, ja ovi auki."
"Ei kestä kiittää, Hirvenjalka — ja kun satut taas kulkemaan tätä kautta, niin pistäydy vain tupaan ja ole kuin kotonasi, jos minä olen metsällä. Onnea matkalle ja rauhaa majallesi."
Pottawattamie kääntyi sitte kättelemään toisia; nämä näyttivät hyvästelyssään ilmaisevan pelkkää ystävyyttä. Mehiläispyytäjä pani tähdelle, ettei kumpainenkaan intiaani virkkanut toiselle mitään matkasuunnitelmastaan; molemmat näyttivät aikovan vaeltaa itsenäisesti, ajattelemattakaan seuran mahdollisuutta.
Hirvenjalka läksi ensimäisenä. Hän heitti rihlapyssyn kainaloonsa, tunnusteli vyötänsä kuin asettaakseen sen paikoilleen, järjesteli keveätä kesäasuansa hiukan ja poistui lounaiseen suuntaan, samoten aukioiden poikki ja harvakasvuisten tammilehtojen läpi niin suoraan ja vakaasti kuin vaiston johtamana.
"Siinä hän meni kuin mehiläinen pesälleen, kohti St. Josephin virtaa, missä hän kai piankin tapaa ystäviä ja naapureita", sanoi Le Bourdon. "Mitä, lähdössäkö olet sinäkin, chippewa?"
"Täytyy mennä nyt", vastasi chippewa suopeasti. "Sitte taas tulen syömään lisää hunajaa — tuomaan hyviä tietoja, toivon — ei Kanada täällä", laskien sormensa sydämelleen, "pelkkä yankee".
"Herran haltuun, chippewa. Meille tulee rauhaton kesä, ja odotan kuulevani nimeäsi mainittavan sodissa päällikkönä, joka ei tunne mitään pelkoa."
Kyyhkynsiipi pudisti hänen kättään, katsahti puolittain ystävällisesti, puolittain halveksivasti Whisky-Keskukseen, ja meni menojaan. Hiipuvan liesivalkean ääreen seisomaan jääneet huomasivat, että chippewa suuntasi kulkunsa järveä kohti, suoraan sivulle pottawattamien tolasta. Edellinen näytti heistä myös etenevän kahta vertaa nopeammin kuin jälkimäinen. Vajaassa kolmessa minuutissa oli nuori intiaani kadonnut tammistoon, vaikka hänellä oli ollut samottavanaan jokseenkin laaja aho.