4. LUKU.
Pelastettu vanki.
Oli otettava lukuun useita seikkoja kanoottien sijoittamisessa — sillä Gershomin kanootti oli niinikään kätkettävä. Melkein kaikissa Michiganin matalissa vesissä kasvaa korkeata villiriissiksi nimitettyä heinää, ja niinpä tässäkin jokivarressa. Meloen omaa kanoottiansa ja hinaten toista tunkeutui mehiläispyytäjä tällaiseen tiheikköön, valiten jonkun luonnonoikun muodostaman kanavan, joka polvitteli heinikossa sellaiseen tapaan, että se piankin peitti näkyvistä kaiken keskemmällä olevan. Tällaisia tavattoman mutkaisia kanavia oli useita, ja heti kun erämies oli toimittanut kanootit kiinteään rantaan ja kytkenyt ne, nousi hän likeiseen puuhun ja tutki noiden soukkien solien kaarroksia, kunnes hänellä oli ylimalkainen käsitys niiden suunnista ja laadusta. Tämän varokeinon jälkeen hän riensi takaisin majaan.
"No, Gershom, oletko päättänyt menettelytavasta?" olivat hänen ensimäiset sanansa.
"Emme ole vielä selvillä", vastasi toinen. "Sisko pyytelee meitä muuttamaan syrjemmälle, koska intiaanien täytyy kohtsiltään olla täällä; mutta vaimoni tuntuu ajattelevan, että hän on varmassa turvassa, kun kerran minä olen taas kotona."
"Silloin on vaimo väärässä ja sisar oikeassa. Jos noudatat neuvoani, niin kätket kaiken irtaimesi metsään ja poistut majasta niin väleen kuin mahdollista. Intiaanit ehdottomasti havaitsevat tämän asumuksen ja varmastikin tuhoavat kaikki mitä eivät voi mukanaan viedä. Sitäpaitsi ohjaa pieninkin valkoihoiselle kuuluva esine heidät jäljillemme, nyt kun päänahat alkavat olla hyvässä hinnassa Montrealissa. Puolessa tunnissa voidaan täältä kantaa kaikki tiheikköön, joka on onneksi likellä, ja huolellisesti sammuttamalla tulen ja käyttämällä asianmukaista varovaisuutta saatamme antaa paikalle niin hyljätyn näön, että villit eivät epäile mitään."
"Jos ne pistäytyvät virtaan, Bourdon, niin ne eivät leiriydy ulkosalle wigwamin ollessa niin lähellä, ja jos ne tulevat tänne, niin mikä estää niitä näkemästä jalanjälkiä, joita me jätämme taaksemme?"
"Yö, ainoastaan yö. Ennen aamua ovat heidän omat jälkensä niin runsaita, että meidän olomme haipuu. Onneksi käytämme me kaikki mokkasineja; siitä on nyt suurta etua. Mutta jokainen hetki on kallis, ja meidän tulisi hyöriä. Ottakoot naiset vuoteet ja makuuvaatteet, sinun ja minun siepatessamme tämän kirstun. Ylös se nousee, ja tässä menee!"
Gershom oli siinä määrin joutunut kumppaninsa vaikutettavaksi, että hän mukautui, vaikka hänen mielessään liikkui monia vastaväitteitä, joita hän huomautteli tästä toimintatavasta heidän puuhatessaan muuttoa. Whisky-Keskuksen tavarat olivat kolmen viime vuoden kuluessa vähitellen vähentyneet sekä määrältään että arvoltaan, joten hänellä ei nyt ollut paljoakaan irtainta. Seurueelta meni vain parikymmentä minuuttia tuvan tyhjentämiseen kaikista esineistä, joista intiaani olisi saattanut johtua aavistelemaan valkoihoisen läsnäoloa. Tavarat kannettiin riittävän matkan päähän, ollakseen turvassa muulta paitsi vasituiselta etsinnältä, ja mahdollisimman huolellisesti varottiin tallaamasta tolaa, joka olisi voinut johtaa villit väliaikaiseen aittaan. Tämä oli pelkkä sankka viidakko, johon johti kapea aukko suojaisimmalta puolelta.
Hommasta suoriuduttuaan läksivät kaikki neljä tähystämään, miten pitkälle kanootit olivat päässeet. Ne olivat enää vajaan penikulman päässä, ajautuen navakan tuulen ja myötälaineitten mukana sekä niin monen melan lykkiminä kuin niissä oli elollisia olentoja. Kymmenessä minuutissa saattoi olettaa tulijain ehtivän matalikolle ja siitä viidessä minuutissa itse virtaan. Tuli nyt kysymykseksi, missä seurueen piti piileksiä villien vierailun aikana. Dolly, kuten kenties oli emännälle luonnollistakin, halusi jäädä maallisen omaisuutensa ääreen, ja sievä Margery tunsi voimakasta naisellista taipumusta tekemään samaten. Mutta miehistä ei kumpainenkaan hyväksynyt sitä aietta. Se oli liikanaista vaarantamista yhteen kohti, ja voitolle pääsi esitys, jonka mehiläispyytäjä nopeasti keksi.
Olihan Le Bourdon vienyt kanootit vesiheinikköön ja sijottanut ne niin turvallisesti suojatuiksi kuin suinkin saattoi. Nämä kanootit tarjosivat monessakin suhteessa paremman tilapäisen lymypaikan kaikissa oloissa kuin mikään rannalta löytyvä kätkö. Ne olivat kuivillaan, ja levittämällä taljoja, joita Bodenilla oli useita, oli tehtävissä mukavat vuoteet naisille, samalla kun heitä oli helppo varjella yökylmältä ja kasteelta laiteitten yli heitetyllä karvapeitolla. Toisekseen oli kummassakin kanootissa monia tarvikkeita, jotka luultavasti joutuisivat tähdellisiksi; varsinkin oli mehiläispyytäjän venheestä saatavissa yltäkyllin ruokavaroja ja muuta, mitä heidän asemassaan kaipasi. Mutta Le Bourdonin mielestä oli kanoottien suurimpana etuna kuitenkin se, että niillä oli helppo paeta. Hän rohkeni tuskin toivoa intiaanien terävänäköisyyden siinä määrin pettävän, että heidän hyörinästään jääneet monet jalanjäljet välttäisivät huomiota, joten hän arveli päivän valjetessa saattavan käydä pakolliseksi pyrkiä turvaan salavihkaa poistumalla paikalta. Tämän hän uskoi käyvän laatuun riissin suojassa, jos kyllin huolellisesti kartettiin osumasta näkyviin. Nämä syyt selitti Le Bourdon nyt kiireesti kumppaneilleen, ja kanoottien luo seurue riensi niin joutuin kuin jaksoivat kävellä.
Mehiläispyytäjä oli osottanut hyvää harkintaa villiriissin valitsemisessa suojapaikaksi. Siihen vuodenaikaan se oli kyllin rehevää peittääkseen täydellisesti näkyvistä kaikki, mikä ei ollut miestä korkeampaa tai millekään läheiselle ylänteelle paljastuvaa. Virran suulla oli maa enimmäkseen laakeata, ja harvat poikkeukset oli otettu lukuun kanoottien sijottamisessa heinikkoon. Mutta juuri kun Gershom oli astumaisillaan omaan kanoottiinsa, järjestääkseen sitä vaimonsa vastaanotoksi, vetäysi hän takaisin ja huudahti kuin mitä tärkeimmän ajatuksen äkkiä valtaamana:
"Hyväinen aika! Minä olen ihan unohtanut ne tynnyrit! Ne joutuvat villien käsiin, ja kamalan metelin ne siitä nostavat! Anna minun mennä, Dolly — minun pitää paikalla pitää huolta tynnyreistä."
Vaimon hiljaisesti pidättäessä innokasta miestänsä kysyi mehiläispyytäjä levollisesti, mistä tynnyreistä oli puhe.
"Whiskytynnyreistä", oli vastaus. "Niitä on kaksi vajassa majan takana, ja nestettä on niissä riittämään asti riivaamaan kokonaisen heimon pyörälle päästänsä. Kumma, kuinka minulta whisky unehtui!"
"Se on suuren parannuksen merkki, Waring-veikkonen, eikä aiheuta mitään hankalia seurauksia", huomautti Le Bourdon rauhallisesti. "Minä oivalsin vaaran ja vieritin astiat alas mäkeä sirpaleiksi jokeen, joka on jo aikaa kuljettanut nesteen grogina järveen."
Waring näytti ällistyneeltä, mutta hän ei ollenkaan osannut aavistaa asian todellista laitaa. Väkijuoman toivoton hukkaantuminen oli kyllä ikävää, mutta sekin oli parempi kuin tietää villien saavan siitä ilmaisen saaliin. Häviötänsä surkeillen ryhtyi hän kuitenkin muiden mukana muutamiin lisävarustuksiin, joita Le Bourdon piti kaiken varalle suotavina, jollei välttämättöminä.
Mehiläispyytäjän mieleen oli johtunut oman lastinsa jakaminen molempiin kanootteihin, ja siinä työssä nyt koko seurue puuhasi. Siten tahtoi hän keventää omaa kanoottiansa paon varalta ja tavaransa kahteen erään jakamalla suoda kaikille parhaan mahdollisuuden olojensa huojentamiseen. Niin pian kuin tästä järjestelystä oli päästy, juoksi Le Bourdon puun luo, joka tuntui siihen soveliaalta, ja sen oksille kohoten ehti hän piankin kyllin korkealle, nähdäkseen matalikon ja jokisuun. Päivän hiipuvassa valossa erotti hän selvästi neljä kanoottia tulossa ylös virtaa eli yhtä enemmän kuin Margery oli ilmottanut nähneensä kulkevan ohitse.
Tunnin verran heijasti maan päälle kirkas kuu auringon valoa tämän taivaankappaleen painuttua näköpiirin alle. Sen avulla mehiläispyytäjä yhä puussaan pysyen sai tarkatuksi intiaanikanoottien liikkeitä, vaikka henkilöiden hahmot pian kävivät niin epäselviksi, että saattoi vain havaita lukumäärän. Kolmessa kanootissa laski hän olevan viisi kussakin ja neljännessä kuusi. Yksikolmatta oli liian suuri ylivoima vastarinnan ajattelemiseksi siinä tapauksessa, että tulijat olivat vihamielisiä; pakolaisten oli siis toimittava varovaisesti ja valppaasti.
Intiaanit astuivat maihin juuri majan alapuolella, tarkalleen samassa paikassa, missä Whisky-Keskuksella oli tapana pitää kanoottiaan, kunnes Bourdon oli sen siitä vastikään siirtänyt pois. Villit olivat nähtävästi valinneet sen maallenousuunsa siitä syystä, että ranta oli siinä vapaata vesiheiniköstä ja että läheinen ylänne näytti sopivalta tähystys- ja leiripaikalta. Useita heistä pistäysi ylemmäksi ikäänkuin mukavaa nuotiosijaa hakien, ja muuan keksi pian majan. Soturi julisti menestyksensä huikkauksella, ja tuossa tuokiossa keräysi tupaan ja sen lähistölle kymmenkunta punanahkaista. Viisaasti olivat siis pakolaiset menetelleet.
Kukka seisoi puun juurella, ja mehiläispyytäjä kertoili hänelle huomioitaan; tyttö vuorostaan teki niistä selvää veljelleen ja kälylleen, jotka olivat ihan lähellä kanootissaan.
"Tuntuvatko ne aavistelevan asukkaiden läheisyyttä?" kysyi Margery kuultuaan mehiläispyytäjältä, millä tavoin villit olivat ottaneet haltuunsa hänen äskeisen asuntonsa.
"Ei voi sanoa. Villit ovat aina epäluuloisia ja varovaisia sotapolulla, ja nämä näyttävät nuuskivan ympäristöä kuin koirat ollessaan jälkiä vainuamassa. Ne keräävät nyt kalikoita nuotiokseen, ja se on parempi kuin majan polttaminen."
"Sitä ne varmaankaan eivät tee niin kauvan kuin tarvitsevat suojaa. Sano minulle, Bourdon, lähestyykö kukaan heistä viidakkoa, johon kätkimme tavaramme."
"Ei vielä — vaikka nyt näkyy niiden joukossa äkillistä liikettä ja kuuluu ulvahduksia!"
"Suokoon taivas, että ne eivät ole keksineet mitään unohtamaamme. Hukkaantuneen vesikauhankin tai pikarin näkeminen osuttaisi nuo verikoirat polullemme niin varmasti kuin me olemme valkoihoisia ja he villejä!"
"Niin totta kuin elän, ne haistavat whiskyn! Rynnätään vajaa kohti ja hälistään siellä ja ympärillä — niin, varmasti ne ovat vainunneet whiskyn. Sitä on läikkynyt mäkeen, ja niillä on liian tarkka nenä jättämään niin ihanaa tuoksua silleen. No, haistelkoot minkä mielivät — intiaanikaan ei päihdy nenänsä kautta."
"Mutta eikö se haju ole meille mitä onnettomin, koska he eivät voi luulla whiskyn kasvaneen itsellään metsässä niinkuin nurmi rehottaa majan ympärillä?"
"Huomautuksesi osuu kyllä paikalleen; sitä ne eivät tosiaankaan voi luulla, vaikka paikka onkin nimeltään Whisky-Keskus!"
"On kyllin kovaa tietää, että perhe on ansainnut sellaisen nimen, tulematta siitä muistutetuksi henkilön taholta, joka sanoo itseänsä ystäväksemme", virkkoi tyttö terävästi, oltuaan vaiti lähes minuutin; mutta hänen äänensä sointu ilmaisi pikemmin surua kuin suuttumusta.
Tuossa tuokiossa seisoi mehiläispyytäjä sievän Margeryn sivulla, solmien rauhaa innokkailla anteeksipyynnöillä ja vilpittömillä kunnioituksen ja mielipahan vakuutuksilla. Loukkaantunut tyttö tyyntyi pian, ja kotvan neuvoteltuansa keskenään he läksivät kanoottiin ilmottamaan viime havainnosta.
"Whisky luullakseni lopultakin koituu pahimmaksi viholliseksemme", sanoi mehiläispyytäjä lähemmäksi tullessaan. "Tynnyreistä näkyy läikkyneen nestettä, josta nyt villien hajuaisti on saanut vihiä."
"Pitäkööt hyvänään", murisi Gershom. "Niiden takia olen menettänyt koko varaston, ja rangaistuksekseen kaivatkoot sitä nyt pisaraakaan saamatta. Olisin korjannut kelpo rahat, kun vain olisin saanut molemmat tynnyrit Fort Dearborniin ennen varusväen poislähtöä."
"Tynnyrit olisi tosiaan ollut saatavissa sinne", vastasi Le Bourdon, jota niin suuresti ärsytti miehen pahottelu tuhoaineesta, joka jo oli ollut vähällä syöstä hänet perheineen suoranaiseen puutteeseen ja häviöön, että hän hetkeksi unohti äskeisen kohtauksensa sievän Margeryn kanssa; "mutta olisiko niissä ollut mitään sisältöä, se on toinen asia. Puolillaan oli jo toinen niistä, jotka kieritin vierun partaalle."
"Gershomia kiusaa niin kovasti vilutauti, jollei hän ota vahviketta täällä saloseudulla", tokaisi hänen vaimonsa siihen puolustelevaan tapaan, jolla nainen pyrkii peittelemään rakastamansa heikkouksia. "Mitä whiskyyn tulee, niin en ole sen menosta ollenkaan pahoillani, sillä huono keino rikastumiseen on myyskennellä sitä sotamiehille, jotka tarvitsevat kaiken järkensä vireänä. Mutta Gershom kaipaa lämmikettä, eikä jokaista hänen maistamaansa pisaraa saisi viskata hänen silmilleen."
Le Bourdon tajusi jälleen erehdyksensä ja selvittäysi pulasta parhaansa mukaan, itsekseen päättäen olla enää asettumatta kahden tulen väliin millään uusilla kompastuksilla tässä arkaluontoisessa asiassa. Hän huomasi nyt, että oli aivan toista laskea leikkiä itse Whisky-Keskuksen kanssa hänen suuresta viastaan kuin virkkaa etäisintäkään viittausta siihen niiden kuullen, jotka säälittelivät puolison ja veljen alennusta. Hän siis vain terotti uusien ystäviensä mieliin valppauden välttämättömyyttä nyt, kun intiaanit väkijuoman vereksestä lemusta varmaankin päättelivät ihmisolentoja vastikään olleen majassa.
"Minä palaan puuhun ja silmään taas niiden liikkeitä", lopetti Le Bourdon. "Tähän mennessä täytyy niillä jo olla tuli sytytettynä, ja tähystimelläni on saatavissa parempi käsitys niiden aikeista ja tunteista."
Mehiläispyytäjä läksi vartiopaikalleen, ja häntä seurasi vitkastellen Margery. Tyttöä pidätteli neitseellinen ujous, mutta huolestus ja halu saada mahdollisimman pian tieto asiain käänteestä voittivat sen.
"Ne ovat virittäneet loimuavan takkavalkean, joka valaisee kirkkaasti koko talon sisäpuolta", kertoi Le Bourdon, päästyään varovasti puun latvuksen kätköön. "Punaisia paholaisia hyörii ovesta sisään ja ulos, ja niillä näkyy olevan sekä kalaa että metsänriistaa kypsennettävänä. Kas, yhä vain lisää kuivia risuja kasataan tuleen näyttämön valaisemiseksi; siellä on kuin ilmi päivä. Totisesti, niilläpä on vanki matkassaan!"
"Vankiko!" huudahti Margery naisellisen surkuttelevasta "Eihän toki valkoihoinen?"
"Ei — hän on punanahkainen niinkuin ne kaikki — mutta, maltas kun saan tähystimeni paremmin paikalleen — niin, oikeassa olin ensi näkemällä!"
"Mitä näet, Bourdon?"
"Muistanet, Kukka, että veljesi ja minä puhuimme kahdesta intiaanista, jotka vierailivat luonani tammistoahoilla. Toinen oli pottawattamie ja toinen chippewa. Edellisen tapasimme kuolleena ja päänahkansa menettäneenä hänen erittyänsä meistä, ja jälkimäinen on nyt tuolla majassa, sidottuna ja vankina. Hän on poikennut järvelle, matkallaan Fort Dearborniin, ja kaikesta oveluudestaan ja päättäväisyydestään huolimatta on hän joutunut vihollistensa käsiin. Hyvä on hänelle, jos hänen kiinniottajansa eivät saa tietoonsa, miten kävi soturin, joka surmattiin majani lähellä ja jätettiin puuta vasten istumaan!"
"Luuletko noiden villien aikovan kostaa kumppaninsa kuoleman tälle onnettomalle?"
"Tiedän hänen olevan detroitilaisen kenraalimme palveluksessa, kun taasen pottawattamiet ovat englantilaisten palkkaamia. Jo tämä tekisi heidät keskenään vihollisiksi ja on epäilemättä ollutkin hänen kiinniottamisensa syynä; mutta minun on vaikea käsittää, miten intiaanit täällä järvellä voisivat tietää, mitä on tapahtunut viitisenkymmenen penikulman päässä tammistoahoilla."
"Kenties kanooteissa tulleet villit kuuluvat samaan joukkueeseen kuin Hirvenjalaksi nimittämäsi soturi, ja ehkä heillä on ollut keinoja kuullakseen hänen kuolemansa ja surmaajansa."
Mehiläispyytäjää kummastutti tytön nopea älykkyys. Se tapa, millä tiedot kiitävät saloseutujen halki, oli usein ihmetyttänyt häntä, ja tosiaankin oli mahdollista, että hänen edessään oleva joukkue oli kuullut päällikkönsä kohtalon näin lyhyessäkin ajassa. Tätä päätelmää vastusti kuitenkin se seikka, että kanootit olivat tulleet pohjoisesta päin, ja tovin mietittyään huomautti Le Bourdon kumppanilleen tästä.
"Onko varmaa, että näin juuri samojen kanoottien kulkevan ohi ehtoopäivällä?" sanoi siihen Margery. "Niistä meni kaksi edellä, ja kolmas tuli takanapäin, mutta nyt on tullut maihin neljä."
"Niinpä kyllä, saattaahan järvellä olla muitakin kanootteja kuin ne, joiden näit sivuuttavan majan. Mutta olkoot villit keitä hyvänsä, meidän on varovaisuuden vuoksi pysyteltävä niistä erossa, jos voimme, varsinkin kun nyt huomaan niiden kohtelevan vihollisenaan Kyyhkynsiipeä, jonka tiedän olevan amerikalaisten puolella."
"Mitä ne nyt hommaavat, Bourdon? Valmistautuvatko aterioimaan vai kiduttavatko vankiansa?"
"Jälkimäiseen eivät ne nyt illalla ryhdy. Niissä ilmenee levottomuutta, niinkuin vieläkin haistelisivat whiskyä; mutta toiset ovat keittohommissa tulen ääressä. Antaisin kaiken hunajani, sievä Margery, jos kykenisin pelastamaan Kyyhkynsiiven! Hän on hyvä mies villiksi ja kaikesta sydämestään meidän puolellamme tässä uudessa sodassa, jonka hän kertoo alkaneen meidän ja englantilaisten välillä!"
"Ethän toki panisi omaa henkeäsi alttiiksi villin tähden, joka tappaa ja ottaa päänahkoja umpimähkään niinkuin se mies on tehnyt?"
"Siinä hän on vain seurannut rotunsa tapoja. Kaiketi me intiaanien käsityskannan mukaan teemme yhtä moitittavia tekosia. Ja minä uskon, Margery, että jos tuo mies näkisi minut pottawattamie-heimon käsissä kuten minä nyt hänet, yrittäisi hän jotakin auttamisekseni."
"Mutta mitä voit sinä, yksinäinen mies, tehdä kahtakymmentä vastaan?" kysyi Margery hieman moittivasti, ja hänen sävynsä ilmaisi hänen välittävän nuoren erämiehen turvallisuudesta enemmän kuin hänen teki mieli osottaa avoimesti.
"Kukaan ei voi pystymisestänsä sanoa ennen kuin yrittää. Minua ei miellytä se tapa, millä ne kohtelevat chippewaa, sillä ne näkyvät olevan tuimalla tuulella. Hänelle ei anneta ruokaa eikä hänen sallita olla isäntiensä seurassa; mies-parka on käsistä ja jaloista sidottuna kytketty puuhun oven lähelle. Hänen ei edes anneta huojennuksekseen istuutua."
Margeryn hellää sydäntä liikutti tämä kuvaus vangin kovasta asemasta. Kallista aikaa hukkaamatta meni mehiläispyytäjä heti kanoottien luo ja ilmotti aikeensa Waringille. Kuu oli nyt laskenut, ja yö oli suotuisa Le Bourdonin suunnitelmalle. Ensi silmäyksellä olisi saattanut näyttää viisaimmalta odottaa, kunnes villit olivat joutuneet unen valtaan, mutta Boden järkeili toisin. Yleinen äänettömyys syntyisi villien laskeutuessa levolle, ja silloin olisi hänen paljoa työläämpi välttää liikkeittensä kuulumista kuin hetkenä, jolloin illastettiin tai hyörittiin innokkaassa aterian ja yösijan valmistelussa, vilkkaan puhelun ollessa kaiken aikaa käynnissä. Huomio oli nyt kääntynyt pois tukevasti kiinnitetystä vangista; väsyneiden ja nälkäisten matkalaisten mieli oli jännittyneesti kohdistunut omiin askareihin, mutta mahdoton oli uskoa, että pottawattamiet eivät yöksi järjestäisi vartiota.
Muutamin sanoin selitettyään suunnitelmansa ja pyydettyään Waringia olemaan siinä apuna Le Bourdon lausui juhlalliset hyvästit seurueelle ja läksi heti majaa kohti. Tupa sijaitsi matalalla ja hiukan jyrkällä ylänteellä, jota kaikilta puolin ympäröitsi niin alava maa, että tämä oli monin paikoin vesiperäistä ja suoksi muodostunutta. Kummulla oli melkoisen runsaasti puita, ja rämeikössä kasvoi siellä täällä lepikköjä ja pensastoja, mutta yleensä oli alue metsätöntä. Kunnaan kaksi kuvetta oli jyrkkiä, se nimittäin, jolta Boden oli kierittänyt tynnyrit jokeen, ja vastapäinen sivu, joka oli lähinnä hänen äskeistä tähystyspuutansa. Majan ja tämän puun väliä oli vajaa penikulma. Välitaival oli alavaa ja enimmäkseen rämettä, vaikka tämän poikki pääsi erityistä tolaa myöten. Latu oli silmin nähtävissä päivänvalolla, ja sitä pitkin olivat pakolaiset tulleet majasta poistuessaan; onneksi saattoi sen yölläkin hämärästi erottaa seutuun tutustunut erityisten puiden ja pensaiden avulla, jotka soveltuivat tienviitoiksi. Ainoastaan tätä tolaa käyttäen sai vältetyksi kolmen tai neljän penikulman kierroksen, mutta kun Le Bourdon oli jo kulkenut siitä ja tarkkaillut sitä huolellisesti puustansa, arveli hän kykenevänsä pysymään sillä pimeässäkin noiden merkkien opastelemana.
Matkallaan majaa kohti oli mehiläispyytäjä ehtinyt rämeen reunalle asti, kun hän hetkiseksi rihlapyssynsä sankkiruutia tarkastamaan pysähtyessään luuli kuulevansa keveän askeleen takaapäin. Hän käännähti nopeana kuin ajatus ja näki sievän Margeryn pujahtaneen saattajaksensa. Kiireissäänkään ei hän hentonut eritä tytöstä osottamatta, että hän piti arvossa harrastusta, jota neitonen tunsi häntä kohtaan. Tarttuen siis hänen käteensä lausui mehiläispyytäjä yksinkertaisen suoraluontoisesti, mutta ikäänkuin katsoen Margeryn tulleen mukaansa enemmän veljensä ja kälynsä puolesta huolestuneena kuin uuden tuttavansa tähden, vaikka hän sykähtelevässä sydämessään toivoikin olevansa osallinen tytön myötätunnosta:
"Älä ole huolissasi Gershomin ja hänen vaimonsa tähden, sievä Margery. En minä unohda, mitä olen jättänyt taakseni ja missä määrin sinun ja muiden turvallisuus riippuu varovaisuudestani."
Margery oli hyvillään ja hämillään. Tällaiset viittaukset olivat hänelle uutta, mutta luonto sai hänen sydämensä tajuamaan ne hyvin.
"Eikö vaara ole liian suuri, Bourdon?" kysyi hän. "Oletko varma siitä, että pysyt tolalla suossa näin tavattoman pimeänä yönä? Kenties niin pitkällinen tuijotus majan kirkkaaseen tuleen sokaisee minua, mutta minusta todella näyttää siltä kuin en olisi koskaan nähnyt mustempaa yötä!"
"Pimeys lisääntyy, sillä tähtivalo on mennyttä; mutta näen sentään eteeni, ja niin kauvan ei ole suurtakaan pelkoa eksymisestä. Mielelläni en pane sinua alttiiksi vaaraan, mutta —"
"Älä minusta välitä, Bourdon — anna tehtäväkseni mitä hyvänsä, missä luulet minusta voivan olla hyötyä!" huudahti tyttö innokkaasti.
"No niin, Margery, sinä voit tulla mukanani ison puun luo keskelle rämettä, ja minä uskon sinulle toimen, joka saattaa pelastaa henkeni. Perillä kerron aikeeni."
Margery seurasi kepein, maltittomin askelin, ja pian seisoivat he vastamainitun puun juurella. Se oli vankka jalava, joka täydellisesti varjosti melkoista kiinteän kamaran alaa. Sieltä avautui esteetön ja jokseenkin likeinen näköala majalle, jota roihuava takkavalkea sisäpuolelta yhä valaisi. Tovin seisoivat molemmat äänettöminä tähystäen outoa näyttämöä, sitte Le Bourdon selitti kumppanilleen, miten tämä kykeni auttamaan häntä.
Jalavan luona päättyi vaikein taival tuvalta päin tullessa. Kun nevan keskikohdalla kasvoi hajallaan useita jalavia, pelkäsi mehiläispyytäjä, että hän ei kenties osaisikaan heti oikealle puulle, vaan joutuisi peräytymään kiivaasti takaa-ajettunakin. Hänellä oli tavallisesti mukanaan pieni salalyhty, jonka hän oli aikonut ripustaa tämän jalavan alilehvistöön johtotähdeksi, mutta hän epäröitsi ajatellessaan, että valo saattaisi opastaa vihollisia yhtä hyvin kuin häntä itseänsäkin. Jos Margery ottaisi hoitoonsa lyhdyn, niin hän varmaankin saisi hyväkseen sen suoman edun, valon pilkottamatta puusta liian pitkää aikaa. Margery käsitti saamansa ohjeet ja lupasi noudattaa niitä tarkoin.
"No, Jumalan haltuun, Margery", lisäsi mehiläispyytäjä. "Kaitselmus on toimittanut minut ja veljesi perheen yhteen tukalina aikoina; jos eheänä selviän tästä seikkailusta, niin katson velvollisuudekseni tehdä kaikkeni, auttaakseni Gershomia asettamaan vaimonsa ja sisarensa vaaran ulottumattomiin."
"Auttakoon Herra, Bourdon", puolittain kuiskasi kiihtynyt tyttö. "Tiedän ihmishengen pelastamisen ansaitsevan alttiutta, vaikka on kysymyksessä vain intiaanikin, enkä tahdo houkutella sinua luopumaan tästä yrityksestä; mutta älä puutu enempään kuin on välttämätöntä ja luota siihen, että käytän lyhtyä aivan niinkuin sinä olet neuvonut."
Nämä kaksi nuorta eivät olleet tunteneet toisiansa vielä kokonaista päivääkään, mutta tunsivat kuitenkin sitä tuttavallista keskinäistä luottamusta, jota maailman hyörinässä vain vuodet kykenevät tavallisesti luomaan ihmismielessä. Luontomme salaperäisiin ilmiöihin kuuluu tämä äkillinen ja voimakas myötätuntoisuus, joka kahden samaan sukupuoleen kuuluvan kesken virittää ehdottoman ystävyyden ja eri sukupuolta olevien välillä saa syttymään kiihkeän kiintymyksen.
Kun Le Bourdon erkani kumppanistaan, joka oli nyt peräti jännittynyt hänen menestyksestään, hapuillakseen esiin tolansa pimeässä suon lopputaipaleen poikki, vetäytyi Margery puun taakse ja tarkisti ensi työkseen, oliko lyhty täydessä kunnossa, jotta sitä voitaisiin silmänräpäyksessä käyttää tärkeään palvelukseensa. Tästä varmistuttuaan hän huolestuneesti suuntasi katseensa majaan päin. Mehiläispyytäjä oli jo kadonnut jäljettömiin, sillä edessä kohoava kunnas oli liian tummana taustana, päästääkseen hänen varjoansa näkyviin. Mutta villejä hääräsi vielä illallisvalmistuksissaan pirtissä, vaikka useat olivat jo tyydyttäneet ruokahalunsa ja etsineet itselleen leposijan yöksi. Hyvillä mielin näki Margery, että jälkimäiset olivat sijottuneet tulen lähettyville, niin lämmin kuin yö olikin. Luultavasti tahtoivat he siten välttää moskiitojen puremia, niitä kun yleensä on kiusanhenkinä jokivarsilla.
Margery erotti selvästi chippewan suoran vartalon puunrunkoon köytettynä. Häneen hän enimmäkseen pitikin katseensa kohdistettuna, odottaen hänen lähellään ensiksi jälleen havaitsevansa mehiläispyytäjän. Tämän oli sillävälin hieman vaikea löytää tietänsä rämeen poikki, mutta kompuroiden esteitten yli ja yleensä säilyttäen pääsuunnan hän pääsi kiinteälle pohjalle siinä ajassa kuin oli olettanutkin. Hänen oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Intiaaneilla oli tapansa mukaan koiria; kaksi oli ollut näkyvissä, loikoen noin puolitiessä majan oven ja vangin välillä. Hän tiesi hyvin, mitä palveluksia punanahat odottivat näiltä elukoilta, joita he pitävät enemmän etuvartijoiksi kuin suureksikaan avuksi metsästysmatkoilleen. Nousten mäen kuvetta ylös hiukan syrjässä valovirrasta, joka yhäti tulvi majan avoimesta ovesta, hän kyllin korkealle päästyään tähysti asiain tilaa majan ympäristössä.
Runsaasti puolet villejä oli vielä jalkeilla, vaikka keitto- ja syöntihommat olivat jo melkein päättyneet. Tavattoman varovasti edeten saapui Le Bourdon valojuovan reunalle, jolloin hän oli kymmenen kyynärän päässä vangista. Siinä asetti hän luikkunsa pientä puunrunkoa vasten ja veti esille puukkonsa, ollakseen valmis katkomaan vangin siteet. Kolmena eri kertana, mehiläispyytäjän täten varustautuessa, kohottivat molemmat koirat päätänsä ja nuuskivat ilmaa; vanhempi niistä päästi kerran kumean ja pahaenteisen murinan. Mutta tämä hälytyksen vihje tuotti suurta hyötyä Le Bourdonille ja chippewalle, kumma kyllä. Jälkimäinen kuuli murinan ja näki koirien rauhattomuuden, päätellen siitä, että hänen takanaan oli joku olento tai vaara vaanimassa. Tästä hän luonnollisesti johtui omistamaan jännittynyttä huomaavaisuutta sille suunnalle, käyttäen kuuloaistia ainoana tarkkaamiskeinonaan, kun ei kyennyt kääntämään ruhoansa, raajojansa taikka päätänsä.
Siten heristäessään korviansa oli Kyyhkynsiipi kuulevinaan oman nimensä sellaisena kuiskauksena, jollaisella puhuttelija tahtoo kutsua lyhyen matkan päästä mahdollisuutta myöten säästäen ääntänsä. "Kyyhkynsiipi"- ja "chippewa"-sanoja seurasi pian "mehiläispyytäjä" ja "Bourdon". Tämä riitti; nopeaälyinen soturi äännähti hiljaa ikäänkuin puolittain tukahtuneesti ähkäisten kivusta, ja sen ymmärsi puhuttelija hyvin tarkkaavaisuuden merkiksi. Kuiske taukosi sitte tyyten, ja vanki odotti tuloksia järkkymättömän kärsivällisenä kuten amerikalainen intiaani ainakin. Minuuttia myöhemmin tunsi chippewa nahkapunoksen heltiävän kyynäspäistänsä. Sitte kietousi käsivarsi hänen uumilleen ja katkaisi ranteitten siteen. Samassa kuiskasi ääni hänen korvaansa: "Ole rohkeana, chippewa — ystäväsi Bourdon on tässä. Pystytkö seisomaan?"
"Ei seisoa", vastasi intiaani hiljaa kuiskaten; "liian paljon sidettä".
Seuraavassa tuokiossa vapautuivat chippewan sääret ja polvet. Kaikista kiinnikkeistä oli nyt jäljellä ainoastaan se, jolla vanki oli kytketty puunrunkoon. Jättäessään sen katkaisematta osotti erämies kylmäveristä harkintakykyään, sillä jos vankka niinivitsas olisi leikattu poikki, olisi intiaani kaatunut pitkälleen kuin pölkky, koska tiukat siteet olivat ehkäisseet verenkierron ja aiheuttaneet tavallisen tilapäisen herpaannuksen. Kyyhkynsiipi sai hierotuksi käsiänsä ja ranteitansa yhteen, ja mehiläispyytäjä hankasi hänen jalkojaan puun tyven taakse ojentautuneena. On helppo arvata Margeryn tuskallinen jännitys, kun hän näki Le Bourdonin saapuneen puulle eikä voinut käsittää, miksi vielä viivyteltiin.
Kaiken aikaa olivat koirat levottomia, mutta niiden isännät olivat tottuneet siihen, että elukat hiljakseen murisivat makuusijoillaan susien tai kettujen hiiviskellessä yöllä ympäristössä. Ystävänsä sääriä hieroessaan ei mehiläispyytäjä nyt suuriakaan välittänyt koirista, mutta uusi huolestuksen syy esiintyi chippewan vasta hädin kyetessä kannattamaan omaa painoansa ja vielä ollenkaan kunnollisesti pystymättä käyttämään raajojansa. Villien keräytymisestä majaan ja heidän päällikkönsä eleistä ilmeni hyvinkin selvästi, että oltiin asettamassa vartiota yöksi. Lähentäen suunsa niin likelle Kyyhkynsiiven korvaa kuin kävi laatuun siirtämättä päätänsä valoon ryhtyi Le Bourdon seuraavaan keskusteluun vangin kanssa.
"Näetkö, chippewa", alotti mehiläispyytäjä, "että päällikkö määrää erään nuoren miehen tulemaan vartijaksi lähellesi?"
"Hyvin hänen näen. Tekee liikaa monta merkkiä, ettei näe."
"Mitäs arvelet — odotammeko kunnes soturit nukkuvat vai yritämmekö livistää ennen kuin vartija saapuu?"
"Paras odottaa, jos sopii. Onko sinulla pyssy — tomahawk — veitsi, hä?"
"On kaikkikin, vaikka pyssyni on vähän matkan päässä takanani rinteellä."
"Se paha — aina pyssy pitää olla sotapolulla. No, sinä hänelle tomahawkista — minä otan päänahan — se kelpaa."
"Minä en tapa ketään, chippewa, jollei se käy pakolliseksi. Ellei ole mitään muuta keinoa vapauttamiseksesi, niin katkaisen tämän viimeisen pidäkkeen ja jätän sinut pitämään huolta itsestäsi."
Samassa laskeusivat päällikkö ja hänen muutamat valveille jääneet kumppaninsa levolle, ja vartijaksi määrätty nuori soturi läksi majasta, hitaasti lähestyen vankia. Olosuhteet eivät sallineet silmänräpäyksenkään siekailua; Le Bourdon painoi puukkonsa terävän terän vitsakseen, jolla intiaani oli sidottu puuhun, varotettuaan häntä ensin pysymään pystyssä. Sen tehtyään mehiläispyytäjä painui maahan ja ryömi pimeyteen, saaden mäen reunan heti suojakseen. Seuraavassa tuokiossa oli hän siepannut luikkunsa ja laskeusi nopeasti suolle päin.
Päästyään rämeen yli johtavan tolansa alkupäähän kyyristyi Le Bourdon katsomaan taaksensa. Hän oli nyt kyllin etäällä matalalta rinteeltä, nähdäkseen kummun laelle. Hiipuvan tulen hohteessa erotti hän chippewan seisomassa suorana puunrunkoa vasten kuin vieläkin visusti kytkettynä, etuvartijan verkalleen astellessa lähemmäksi. Koirat olivat kavahtaneet jalkeille ja haukahtivat pariin kertaan äkäisesti, saaden viisi tai kuusi villiä nostamaan päänsä leposijaltaan. Muuan nousi ylöskin ja viskasi kahmalollisen risuja tuleen, joka leimahti kirkkaasti valaisemaan majan koko lähistöä.
Mehiläispyytäjää ihmetytti Kyyhkynsiiven horjumaton tyyneys, tämän seistessä etuvartijaa odottamassa. Pian oli tämä hänen vieressään. Ensimältä ei pottawattamie havainnut, että vanki oli vapautunut siteistään, sillä hänen oma varjonsa oli haittana. Boden oli liian kaukana paikalta, erottaakseen miesten jokaista liikahdusta, mutta kotvasen kuluttua oli ilmeisesti rynnistely käynnissä. Pottawattamien tarkastaessa vankia ilmaisi hänen huudahduksensa sen äkillisen havainnon, että chippewa oli siteetön. Samassa tarttui Kyyhkynsiipi etuvartijan puukkoon, mutta hän ei saanut sitä siepatuksi, ja molemmat kaatuivat painien. Seuraavassa silmänräpäyksessä he kierivät alas rinnettä pimeyteen. Karatessaan sylityksin käsiksi chippewaan oli pottawattamie hihkaissut ulvahduksen, joka tuossa tuokiossa kimmautti joukkueen joka miehen jalkeille. Villit yhtyivät kaikin etuvartijan huikkauksiin, ja koirat alkoivat hurjasti haukkua, joten hälinä oli tavaton.