8. LUKU.
Yöllinen neuvottelu.
Mehiläispyytäjä oli luonnostaan terävä havaintojen tekijä, ja sitä kykyä olivat olosuhteet suuresti harjaannuttaneet. Ellei hän olisi ajan mittaan yhä syvemmin kiintynyt Margeryyn, olisi hän varmasti huomannut chippewan käyttäytymisessä jotakin epäilyttävää. Margery oli nyt aina hänen ajatuksissaan ja usein unessakin sulostuttamassa hänen haaveitaan kauneudellaan ja viattomalla leikkisyydellään. Sillävälin sai Pietari rauhassa yritellä käännytystyötä Kyyhkynsiiven suhteen, opettaakseen häntä pitämään kaikkia valkoihoisia luonnollisina vihollisinaan. Se tehtävä ei suikkaan ollut helppo, sillä chippewa oli kaikesta sydämestään amerikalaisten ystävä, koettuaan heidän taholtaan pelkkää hyvää, ja hänen koko pikku heimoaan olivat Yhdysvaltain hallituksen jäsenet suuressa määrin käyttäneet sanansaattajina ja muissa palkkiotoimissa. Lisäksi oli hän aivan erityisesti kiintynyt suoraluontoiseen ja sydämelliseen mehiläispyytäjään, jolle hän ei mitenkään tahtonut suoda pahaa tai ikävyyttä tapahtuvan. Mutta salaperäisen villin innostuttavat puheet herättivät hänen mielessään kuitenkin epäröimistä, joka pidätteli häntä kavaltamasta erämiehelle, mitä puolinaisia viittauksia Pietari tuli lausuneeksi seuruetta uhkaavasta kohtalosta.
Chippewan asema oli muutenkin kiusallinen. Metsästysretkillään oli hän jo havainnut ilmeisiä jälkiä siitä, että intiaanisotureita liikkui ympäristössä. Niin kauvan kuin hän tunnustausi amerikalaisten ystäväksi oli hänen omakin henkensä vaarassa; täydellinen kääntymys olisi arvattavasti Pietarin välityksellä vapauttanut hänet Hirvenjalan surmaamisen seurauksista. Toistaiseksi kuitenkin odottavalle kannalle asettuen noudatti hän nyt mitä suurinta varovaisuutta eikä enää uskaltanut käyttää pyssyä pyyntimatkoillaan, vaan turvausi äänettömästi toimivaan jouseen. Muutamissa puheluissa oli hän kautta rantain urkkinut mehiläispyytäjältä valkoihoisten lukumäärää, josta hänellä oli hiukan oikeampi käsitys kuin heimottomalla päälliköllä, ja kun Le Bourdon huolettomasti kuvasi rotuansa olevan runsaasti kuin kokonaisella ruohoaavikolla korsia ja sen sotureita riittävän tuhannen jokaista intiaanisoturia kohti, sai kysyjä yhä toivottomamman mielipiteen salaperäisen päällikön suunnitelmista kaikkien valkoihoisten hävittämiseksi.
Päivät kuluivat rauhallisessa askaroimisessa. Oli harvinaisen lauha ja herttainen ilta; aurinko painui pilvettömän taivaanrannan taa, ja hiljainen lounaan hengähtely leyhytteli Margeryn lämpimiä poskia, kun hän päivän toimista levähtäen istui Le Bourdonin kanssa puhelemassa tällaisen asuinpaikan tuottamasta viihdytyksestä. Nuori mies oli kaunopuheinen, sillä hän haastoi vilpittömiä tunteitaan, ja neitonen kuunteli hyvillään hänen vilkkaita kuvauksiaan vaihtelevista kokemuksista ammatissaan.
"Mutta etkö usein ole yksinäinen, Bourdon, asuessasi täällä ahoilla kaiket kesät ilman ainoatakaan puhekumppania?" kysyi Margery, samassa punehtuen silmiänsä myöten, kun huomasi, että tätä tiedustusta voitiin ajatella viittaukseksi tämän yksinäisyyden lopettamiseen vastaisen varalle.
"En ole tähän asti ollut", vastasi Le Bourdon avomielisesti, "vaikka taitaa nyt vastedes käydä toisin. Olen saanut seuraa, josta ei tekisi mieleni ikinä luopua."
Margery punehtui jälleen ja loi katseensa maahan — sitte hän kohotti silmänsä, hymyili ja näytti ihastuneelta. Hän oli jo tottunut tuollaisiin huomautuksiin ja tajusi kyllä rakastajansa toivomukset, vaikka tämä ei ollut koskaan puhunut selkeämmin. Ainoastaan omiin ansioihin luottamaton arvottomuuden tunto pidätti Le Bourdonia pyytämästä Margerya vaimokseen, ja tämä taasen itse toisinaan epäili, tokko oli mahdollista, että kukaan kunniallinen mies halusi joutua jäseneksi perheeseen, joka oli vaipunut niin surkuteltavaan tilaan kuin täällä saloseudulla saattoi alentua suorastaan mainettansa menettämättä. Näissä epäilyksissä nuoren parin rakkaus kuitenkin lujittui vakaasti ja kirkasti heidän koko olemustaan.
Siten istuivat he milloin vilkkaasti haastellen, milloin näyttäen hajamielisiltä ja ajatuksiinsa vaipuneilta, kun Le Bourdon sattui katsahtamaan taaksensa ja näki Pietarin silmäilevän heitä taaskin salaperäisen tiukoin ilmein. Villin kummallinen katsanto herätti hänessä aina sellaisina hetkinä sekavia tunteita, joissa oli sijansa epäilyllä, uteliaisuudella ja raskailla, epämääräisillä aavistuksilla.
Tavallisella hetkellä, joka tässä tervetapaisessa seurueessa oli aina varhainen, läksi koko perhe levolle; naiset vetäysivät majaan ja miehet järjestivät taljansa ulkopuolelle. Paaluaidan rakentamisesta saakka oli Le Bourdonilla ollut tapana kutsua Kenno sen sisäpuolelle, missä se sai kuljeskella vapaasti. Sitäennen oli se ollut suljettuna koppiinsa, jottei se olisi joutunut hirven jäljille tai otteluun karhun kanssa isäntänsä olematta paikalla hyötymässä sen rynnistyksistä. Koska paaluaita oli liian korkea sen hypätä yli, niin sai kahlekoira sen sisäpuolelle vapauteen päästessään terveellistä liikuntoa, samalla kun se oli mitä valppaimpana vartijana kaikenlaisilta vaaroilta. Mutta nyt olikin koira poissa, ja huhuiltuaan ja vihelleltyään jonkun aikaa näki mehiläispyytäjä pakolliseksi teljetä veräjän, jättäen uskollisen kumppaninsa sen ulkopuolelle. Tämän tehtyään hän heittäysi taljalleen ja vaipui pian uneen.
Oli keskiyö, kun mehiläispyytäjä tunsi käden laskeutuvan käsivarrelleen. Korpraali se siten varovasti herätteli häntä. Silmänräpäyksessä kavahti nuori mies jaloilleen, rihlapyssy kädessään.
"Etkö ole kuullut, Bourdon?" supatti korpraali.
"Mitä niin? Olen nukkunut sikeästi kuin mehiläinen talvella."
"Veräjää on röykytelty jo moneen kertaan." Miehet lähenivät veräjää juuri kun taas tölmäistiin siihen ikäänkuin salpojen lujuutta koetellen. Rynnäkkö uudistui useaan kertaan ennen kuin heille selvisi, että kahlekoira sieltä pyrki sisälle. Mehiläispyytäjä avasi veräjän. Kenno oli totutettu hillitsemään haukuntaansa, jotapaitsi isot koirat eivät muutenkaan ole luontuvia haaskaamaan voimiansa hyödyttömään hälinään. Mutta tuskin ole se päässyt "varustukseen", kun se jo taas yhtä hartaasti pyrki ulos. Tämän seikan tiesi Le Bourdon ilmaisevan, että lähistöllä oli jotakin outoa. Neuvoteltuaan korpraalin kanssa kutsui hän Kyyhkynsiiven, joka jätettiin veräjän vartijaksi, noiden kahden muun lähtiessä tutkimusretkelle. Korpraali oli urhea kuin leijona ja piti kaikista tuollaisista liikkeistä, vaikka hän uskoikin varmasti kohtaavansa villejä, kun sitävastoin hänen kumppaninsa odotti kohtausta karhujen kanssa.
Ennen lähtöään tarkastivat molemmat seikkailijat huolellisesti aseensa. Kumpainenkin tutki sankkiruudin, sovitti ruutisarven ja luotikukkaron mukavasti käsille ja hellitti puukkoansa tupesta. Lisäksi kiinnitti korpraali muskettinsa päähän pelottavan kiiltävän painettansa, mehiläispyytäjän ollessa aseistettu pitkällä rihlapyssyllä.
Le Bourdon ei ulkosalle tultaessa antanut kahlekoiransa juosta edelle, vaan piti sen likellään, jollaiseen hillintään koira oli täydellisesti tottunut. Mutta niin varmana ja halukkaana ohjasi se miehiä, että mehiläispyytäjä huomautti jotakin erikoista olevan tekeillä.
"Eteenpäin", vastasi korpraali. "Yksi seikka on kuitenkin sovittava, Bourdon, nimittäin että sinun tulee toimia keveänä osastona tällä retkeilyllä, minun ollessani pääjoukkona. Jos kohtaamme vihollisen, niin on sinun velvollisuutenasi kahakoida etujoukkona niin kauvan kuin voit, ja sitte peräytyä varaväkesi suojaan. Minä luotan etupäässä painettiin, joka on paras kapine intiaanin pitelemiseksi, ja kun vihollinen minun ryntäyksestäni vetäytyy taamma, tulee meidän pitää se mahdollisimman kiivaassa luotisateessa. Ratsuväen puutteessa voisimme käyttää koiraa etu- ja kiertoliikkeisiin."
"Joutavia, korpraali, te olette melkein yhtä piintynet ammattinne aatoksiin kuin pastori Amen suureen keksintöönsä intiaanien alkuperästä. Katsotaanhan nyt vain ensin rauhallisesti, mitä koira tahtoo meille näyttää."
Kenno ohjasi miehet tavallista tiheämpää metsikköä kohti jokseenkin etäälle Hunajalinnasta; siellä juoksi pieni Kalamazoon sivujoki rotkon läpi, läheisiltä ylänteiltä yhtyäkseen koko tienoon valtasuoneen. Mehiläispyytäjä tunsi hyvin paikan, sillä hän oli usein juonut joesta ja viillytellyt itseään rotkon siimeksessä, tultuaan kuumiinsa ahoilla. Puut muodostivat siinä tilavan lehdon, joka tarjosi rotkossa mitä täydellisimmän piilopaikan. Senvuoksi noudatti hän yhä suurempaa varovaisuutta, kun astui korpraalin keralla metsikköön, pitäen kärsimättömäksi käynyttä koiraa yhä tiukemmin vierellään.
"Nyt, korpraali", virkkoi hän matalalla äänellä, "luulen vainunneemme villien tyyssijan. Me kierrämme syvänteen ja laskeudumme pohjalle tiheikköön, jonka tunnen. Näittekö?"
"Kyllä kai", vastasi soturi järkkymättömänä kuin kallio. "Tarkotatte nuotiota?"
"Niin, punanahat ovat sytyttäneet sinne neuvottelutulensa ja keräytyneet pitämään kokousta sen ympärillä. Saattaa olla hyvä yrittää hiukan tutustua heidän puuhiinsa. Nyt on meidän tunkeuduttava näiden pensaiden läpi niin hiljaa kuin mahdollista. Koiran saan kyllä pysymään ääneti."
Viisas elukka käyttäysikin kerrassaan ihmeellisesti. Se näytti tajuavan varovaisuuden välttämättömyyden aivan yhtä selkeästi kuin miehetkin eikä kertaakaan pyrkinyt omaa pituuttansa edemmäksi herrastaan. Parina kertana se keksi parhaan pääsytienkin ja johti kumppaneitansa inhimillisen ymmärtäväisesti. Se ei päästänyt murahdusta eikä haukahdusta, vieläpä pidätteli maltitonta läähätystäänkin, ikäänkuin tietäen, kuinka lähelle maailman valppaimpia korvia se oli joutumassa.
Tuiki varovasti hiiviskeltyään pääsivät mehiläispyytäjä ja korpraali juuri sellaiseen asemaan kuin halusivat. Se oli vain muutaman jalan päässä metsikön sisäreunasta, mutta täydellisesti kätkössä, samalla kun he pikku aukoista saivat tarkastelluksi eteensä avautunutta näyttämöä. Kaatuneesta puunrungosta he saivat istuimenkin; Kenno asettui herransa viereen, nähtävästi käyttäen omaan tarkkailuunsa muita aisteja kuin näköä, sillä se ei voinut niin alhaalta erottaa mitään edestänsä.
Näytelmä oli juhlallisen vaikuttava. Nuotio ei ollut suinkaan iso eikä erittäin kirkas, mutta se riitti himmeästi valaisemaan melkoisen laajaa sädepiiriä. Se oli viritetty ihan keskelle notkonpohjaa, joka muodoltaan ja ympäristöltään melkoisesti muistutti avaran amfiteatterin arenaa. Tätä saartavassa loivassa rinteessä oli tosin yksi katkeama, ihan vastapäätä Le Bourdonin ja hänen kumppaninsa tähystyspaikkaa; siinä tapasi lähteestä juokseva puro pääsyn aukeammalle maalle. Ylävää kamaraa varjostivat enimmäkseen puut, mutta itse arenaa verhosi ainoastaan tiheä ja kaunis nurmikko.
Mutta merkillinen näyttämö sai parhaan tehonsa katselijoihin sen inhimillisistä esiintyjistä, heidän ulkomuodostaan, eleistään ja liikkeistään. Saapuvilla oli lähes viisikymmentä alkuasukasta, joten heidän pelkkä lukumääränsäkin oli hämmästyttävä. Jokainen oli sotamaalaukseensa laittautunut soturi. Vielä vaikuttavampi oli se seikka, että kaikki näyttivät olevan päällikköjä; hyvin luultavasti oli siis jossakin tammistoahoilla varsin mahtava joukko punanahkaisia, eikä kovinkaan kaukana. Tätä tarkkaillessaan ja pohtiessaan johtui Le Bourdon aavistelemaan, että ennen puheena ollut suuri neuvottelu pidettiinkin nyt keskiyön hetkenä ja näin lähellä hänen asuntoansa Pietarin mukavuudeksi.
Paikalle tulleet intiaanit eivät olleet istumassa; he seisoivat hiljaa supattelevina ryhminä tai astelivat edestakaisin kuin tummina ja juhlallisina haamuina. Joukosta ei kuulunut hivaustakaan, ja se seikka suuresti lisäsi kohtauksen omituisuutta. Vähintään puolialastomat, suorat kävelijät, tummat hipiät, vihollisten pelottamiseksi julmilla kuvioilla maalatut kasvot ja niistä välkkyvät silmät osaltaan saivat Le Bourdonin ajattelemaan, että kohtaus oli kummallisin näky, mitä hänen eteensä vielä oli sattunut.
Molemmat katselijat olivat istuneet kaamean hiljaista kohtausta silmäillen ehkä puoli tuntia, kun äkkiä jokainen päällikkö seisahtui hievahtamattomaksi ja kaikki kasvot kääntyivät samalle suunnalle, nimittäin puron halkaisemaan solaan. Sen pimennosta astui esille kaksi olentoa, arvokkaasti ja verkallisesti lähestyen arenan keskusta. Tulijain päästessä paremmin valoon havaitsi Le Bourdon, että he olivat Pietari ja pastori Amen. Edellinen johti juhlalliseen tapaan jälkimäistä, joka näytti melkoisesti hämmentyneeltä tällaisesta ympäristöstä. Tässä lienee paikallaan selittää, että intiaani oli yksinään tulossa kohtauspaikalle, kun hän tapasi lähetyssaarnaajan harhailemassa tammien keskellä. Tämä oli lähtenyt haeskelemaan Le Bourdonia ja korpraalia, ja sensijaan, että olisi yrittänyt päästä eroon odottamattomasta kumppanista, oli Pietari säveästi kutsunut tämän mukaansa. Mehiläispyytäjälle oli heti ensi silmäyksellä ilmeistä, että Pietari tuli odotettuna, vaikka asianlaita ei suinkaan näkynyt olevan sama hänen toveriinsa nähden. Kunnioitus suurta päällikköä kohtaan esti kuitenkin mitään kummastusta tai tyytymättömyyttä ilmenemästä, ja valkonaamain tietäjämies vastaanotettiin yhtä vakavan kohteliaasti kuin olisi hän ollut kutsuvieras. Juuri kun nuo kaksi olivat astuneet tummaan piiriin, joka muodostui heidän ympärilleen, heitti muuan nuori päällikkö kuivia risuja tuleen; korkealle loimuten loi tämä kirkkaamman valon lukuisiin niin kauhistuttavan näköisiin kasvoihin kuin on koskaan välähdellyt inhimillisillä olkapäillä. Kaamean joukon äkillinen kirkastuminen hätkähdytti kaikkia valkoihoisia katsojia, mutta Pietari vain hymyili tehdessään liikkeen, jolla hän tuntui tervehtivän koko ryhmää. Nuotion nyt roihutessa hohtavimmillaan tunsi Le Bourdon joukossa vanhoja tuttaviakin, pottawattamie-päällikköjä.
Muutamat vanhimmat lähestyivät Pietaria, ja heidän välillään syntyi hiljainen keskustelu. Sen tuloksena istuutuivat kaikki päälliköt nurmikolle, säilyttäen nuotion ympärille muodostuneen alkuperäisen kehänsä. Ihan kuin Le Bourdonin toivomuksen mukaisesti asettuivat Pietari ja tämän likeisimmät kumppanit suoraan vastapäätä hänen omaa istumasijaansa, joten hän sai tarkastelluksi tuon merkillisen johtomiehen ilmehikkäitä kasvonpiirteitä. Aluksi sytyttivät nuoret päälliköt kaksi piippua, sillä tällaisten neuvottelujen menoihin kuului yhteinen tupakoiminen. Vain pari savua imaisi kukin päällikkö, siirtäen sitte piipun heti naapurilleen. Toimitukseen meni kuitenkin jonkun verran aikaa näin suuressa joukossa, mutta vähintäkään kärsimättömyyttä ei viivytys aiheuttanut. Vihdoin olivat piiput suorittaneet kierroksensa; pastori Amenkin oli ottanut osaa tähän alkajaishommaan. Hisahtamattoman äänettömyyden jälkeen nousi sitte muuan johtava päällikkö puhumaan. Tilaisuudessa käytettiin suuren chippewa-kansan kieltä, sillä useimmat päälliköt kuuluivat johunkuhun sen ryhmän heimoon. Kolmesta valkoihoisesta kuulijasta ymmärsi ainoastaan pastori Amen täydellisesti kaiken sanotun, sillä hän oli tässä suhteessa valmistautunut päteväksi saarnatoimeen noiden heimojen keskuudessa; mutta mehiläispyytäjäkin sai enimmästä osasta selon, ja melkoisen paljon käsitti puheista myös korpraali. Ensimäisenä puhujana tässä salaisessa kokouksessa, jolla jälkeenpäin oli chippewain keskuudessa nimenä "Pohjamaan neuvottelu lähellä lirisevän veden lähdettä", oli Karhunliha, jollainen nimitys saattoi pikemmin osottaa etevää pyyntimiestä kuin suurestikaan tunnettua puhujaa.
"Chippewain monien heimojen veljet", alotti tämä johtaja, "Suuri henki on sallinut meidän kokoontua neuvotteluun. Isiemme Manitou on nyt näiden tammien seassa, kuunnellen sanojamme ja katsoen sydämiimme. Viisaat intiaanit ovat huolellisia sanoistaan ja ajatuksistaan hänen ollessaan saapuvilla. Kaikki on sanottava ja ajateltava parhaaksi. Me olemme hajallinen kansa, ja aika on tullut, jolloin meidän täytyy seisahtua jäljillämme tai matkata toistemme huudon kuulumattomiin. Jos me vaellamme erillemme, niin meidän lapsemme pian oppivat kieliä, joita chippewan korvat eivät kykene ymmärtämään. Emo puhuu lapselleen, ja lapsi oppii hänen sanansa. Mutta yksikään lapsi ei voi kuulla ison järven poikki. Muinoin me asuimme nousevan auringon lähellä. Missä me olemme nyt? Jotkut nuoret miehemme sanovat nähneensä auringon laskeutuneen makeanveden järviin. Niiden takana ei voi olla mitään metsästysmaita, ja jos me tahdomme elää, niin meidän täytyy seisahtua. Miten tämä on tehtävissä, sitä pohtimaan olemme tulleet koolle.
"Veljet, monta viisasta päällikköä ja urhoa istuu tämän neuvottelunuotion ääressä. Mieluista on silmieni katsella heitä. Ottawat, chippewat, pottawattamiet, menomineet, huronit ja kaikki ovat tervetulleita. Quebecissa on isämme kaivanut ylös kirveen yankee-kansaa vastaan. Sotapolku on auki Detroitin ja punanahkaisten kaikkien kylien välillä. Tietäjät puhuvat kansallemme, ja me kuuntelemme. Yksi on täällä; hän aikoo puhua. Kokous ei muuta tahdo kuin kuulla."
Ja Karhunliha istuutui yhtä levollisesti ja arvokkaasti kuin oli noussutkin. Hengähtämättömän hiljaisuuden vallitessa kohosi Pietari jaloilleen. Piiri huohotti syvempään, ainoaksi merkiksi siitä, että yleinen odotus oli mitä jännittynein. Pietari oli kokenut puhuja ja osasi taiten käyttää jok'ainoaa alansa pikku piirrettä. Hänen jokainen liikkeensä oli harkittu, hänen ryhtinsä ylvään arvokas, hänen silmänsäkin näyttivät kaunopuheisilta.
"Suuren chippewa-kansan päälliköt, minä toivotan teille menestystä", sanoi hän, ojentaen käsivartensa pitkin piiriä ikäänkuin haluten syleillä kaikkia läsnäolijoita. "Manitou on ollut minulle hyvä. Hän on raivannut minulle polun tälle lähteelle ja tämän neuvottelunuotion ääreen. Minä näen sen ympärillä monien ystävien kasvot. Miksemme me kaikki olisi sovussa? Miksi tähtäisi punainen mies koskaan iskua toiseen punaiseen? Suuri Henki teki meistä kaikista samanvärisiä ja asetti meidät samoille metsästysmaille. Hän tarkotti, että me metsästäisimme yhdessä emmekä ottaisi toistemme päänahkoja. Kuinka monta soturia on kaatunut meidän kotoisissa kahakoissamme? Kuka on ne lukenut? Kuka voi sanoa? Kenties niin paljon, että he elossa ollen olisivat voineet ajaa valkonaamat mereen!"
Pietari oli tähän asti puhunut vain matalalla ja tuskin kuultavalla äänellä. Nyt hän äkkiä pysähtyi antaakseen sinkauttamansa aatoksen painua kuulijain mieliin. Että sillä oli tehoa, se näkyi tavasta, jolla toiset ankarat kasvot kääntyivät toisiin ja silmä tuntui etsivän silmästä jotakin vastausta sielun tekemään kysymykseen, vaikka sitä ei kieli virkkanut. Niin pian kuin puhuja arveli suoneensa johdannolleen kylliksi vaikutustilaisuutta kävi hän jälleen haastamaan, antaen äänensä vähitellen paisua, mikäli lämpeni aiheeseensa.
"Niin", hän jatkoi, "Manitou on ollut kovin hyvä. Kuka on Manitou? Onko yksikään intiaani koskaan nähnyt häntä? On jokainen intiaani nähnyt. Kukaan ei voi katsella metsästysmaita, järviä, ruohoaavikkoja, puita, riistaa, näkemättä hänen kättänsä. Hänen kasvonsa nähdään puolipäivän auringossa, hänen silmänsä yön tähdissä. Onko yksikään intiaani koskaan kuullut Manitouta? Kun taivas kumisee, silloin hän puhuu. Kun jyrisee, hän toruu. Joku intiaani on tehnyt väärin. Kenties on joku punainen mies ottanut toisen punaisen miehen päänahan!"
Pikku pysähdys sai jälleen terottaa kuulijain mieliin, miten suuri epäkohta se oli, että intiaani kohotti kätensä intiaania vastaan.
"Niin, kukaan ei ole niin kuuro, ettei kuulisi Suuren Hengen ääntä, kun hän on vihoissaan", pitkitti Pietari. "Kymmenentuhatta yhdessä mylvivää puhvelihärkää ei tee niin suurta melua kuin hänen kuiskauksensa. Levitä hänen eteensä ruohoaavikot, ahot ja järvet, niin hänet kuullaan kaikkialla äärestä ääreen.
"Täällä on valkonaamain tietäjäpappi; hän kertoo minulle, että Manitoun ääni ulottuu hänen kansansa isoimpiinkin kyliin, nousevan auringon alapuolelle, silloin kun sen kuulee punainen mies isojen järvien poikki ja läheltä laskevan auringon kallioita. Se on kova ääni; voi häntä, joka ei sitä muista! Se puhuu kaikille väreille ja kaikille kansoille ja heimoille.
"Veljet, se on valhetarinaa, joka sanoo, että on yksi Manitou vihamiehelle ja toinen ystävälle — eri Manitou punaiselle miehelle ja valkonaamalle. Tässä me olemme kaikki samankaltaisia. Yksi Suuri Henki teki kaikki, hallitsee kaikkia, palkitsee kaikkia, rankaisee kaikkia. Hän saattaa pitää intiaanin onnelliset metsästysmaat erossa valkoisen miehen taivaasta, sillä hän tietää, että heidän tapansa ovat erilaiset, ja mikä miellyttäisi soturia, olisi vastoin kaupustelijain luontoa, ja päin toisin. Hän on ajatellut näitä asioita ja valmistanut useita paikkoja hyvien hengille, olkoot värit mitä tahansa. Onko samaten pahojen ihmisten henkien asuinsijaan laita? Minä en luule. Minusta näyttäisi parhaalta antaa niiden olla yhdessä, että he toisiansa kiduttaisivat. Ilkeä intiaani ja ilkeä valkonaama olisivat pahana naapuruutena. Minä ajattelen, että Manitou antaa niiden tulla yhteen.
"Veljet, jos Manitou pitää hyvän intiaanin ja hyvän valkonaaman erillään toisessa maailmassa, niin mikä on toimittanut heidät yhteen tässä? Jos hän saattaa kaikkien värien pahat henget koolle haudan takana, niin minkätähden sekaantuvat he toisiinsa täällä ennen aikaansa? Tämä on vääryys, sitä on mietittävä.
"Veljet, minä olen lopettanut; tämä valkonaama haluaa puhua, ja minä olen sanonut, että te kyllä kuulette häntä Hänen lausuttuaan mielipiteensä on minulla kenties lisää mainittavana teille. Kuunnelkaa siis nyt vierasta. Hän on valkoisten miesten tietäjäpappi ja sanoo, että hänellä on suuri salaisuus ilmotettavana meidän kansallemme — kun hän on kertonut sen, on minullakin toinen teidän korvianne varten. Minun on se ilmaistava silloin kun ei ole lähellä muita kuin punaisen saven lapsia."
Siten valmistettuaan tilaisuuden lähetyssaarnaajalle Pietari kohteliaasti painui istualleen, tuottaen pikku pettymyksen ihailijoilleen, vaikka hän samalla herätti vilkasta uteliaisuutta siitä, mitä tällä tietäjäpapilla saattoi olla sanot tavaa näin tärkeällä hetkellä. Pastori Amen oli vuosikausien kuluessa omaksunut muutamia intiaanien tapoja. Hän oli oppinut pysymään ulkonaisesti harkitsevana, tyynenä ja arvokkaana, ja samaten oli hän heiltä saanut yksinkertaisen järkevän puheenlaadun. Hartain mielin alotti hän mainitsemalla, että hän oli vastikään päässyt selville ihmeellisestä ja ilahuttavasta perimätiedosta, joka koski kuulijain omaa historiaa ja osotti, kuinka Suuri Henki oli omistanut erityistä huolta ja rakkautta punaihoisia heimoja kohtaan jo harmaassa muinaisuudessa.
"Suuri Henki jakoi ihmiskunnan kansoiksi ja heimoiksi" jatkoi hän. "Tämän tehtyään hän eritti yhden valituksi kansakseen. Sitä suosittua kansaa valkoihoiset nimittävät juutalaisiksi. Manitou johdatti heidät suuren erämaan halki ja suolaisen järvenkin poikki, kunnes he saapuivat luvattuun maahan, missä hän salli heidän asua monta sataa talvea. Suuri voitto oli tulossa sen kansan keskuudesta — totuuden ja lain voitto synnin ja kuoleman yli. Aikojen kuluessa —"
Tässä nousi muuan nuori päällikkö, teki varoittavan merkin ja astui nopeasti piirin poikki, kadoten puron väylänä olevaan solaan. Noin minuutin kuluttua hän palasi, ohjaten kokouksen keskukseen miehen, jonka kaikki heti tunsivat asusta ja varuksista juoksijaksi. Tärkeitä viestejä oli tulossa, mutta yksikään koko joukossa ei ilmaissut mitään maltittomuutta. Vaikka juoksijan saapuminen oli aivan odottamaton, häiritsi se tuskin tuon vakavan kokouksen levollisuutta. Hänen lähenevät askeleensa olivat kuuluneet, ja nuori päällikkö oli lähtenyt häntä vastaan. Hän oli Ottawa, ja oli nähtävästi tullut kaukaa ja kiireisesti. Vihdoin hän kenenkään puhuttelematta sai sanoiksi.
"Tulen kertomaan päälliköille, mitä on tapahtunut", virkkoi juoksija. "Quebecissä asuva suuri isämme on lähettänyt nuoret miehensä yankee-kansaa vastaan. Punaisia sotureja myös oli siellä satoja" — päälliköiden joukosta kuului nyt hiljaista mielenkiinnon sorinaa — "heidän polkunsa johtivat Detroitiin; se on otettu."
Tyytyväinen jupina kiersi piiriä, sillä Detroit oli silloin amerikalaisten tärkein asutus koko suurten järvien alueella. Miehet katsoivat toisiinsa ihmetellen ja ihastuneina; sitten muuan vanhempi päällikkö taipui tiedustamaan:
"Ovatko nuoret miehenne ottaneet monta valkonaamain päänahkaa?"
"Niin vähän, että niitä ei kannata lukea. Yksikään ei tapellut.
Yankeet pyysivät päästä vangeiksi, käyttämättä pyssyjään."
Julman riemun välähdys kirkasti Pietarin tummia kasvonpiirteitä. Hänen suuri suunnitelmansa valkoihoisten tuhoamiseksi näytti saaneen hyvää vauhtia. Eri päälliköt kuulustelivat nyt juoksijalta yksityiskohtia, jotka hän kuvasikin älykkäästi ja selkeästi, antaen oikean käsityksen tuosta häpeällisestä historian tapauksesta. Päälliköt hajaannuttivat sitte piirinsä järjestyksen, helpommin puhellakseen amerikalaisten alituisista häviöistä. Kului jonkun aikaa ennen kuin kokous oli sikäli saanut levollisuutensa takaisin, että voitiin ajatella kehoittaa lähetyssaarnaajaa pitkittämään esitystänsä. Kunnon hengenmies oli kuulemastansa uutisesta kuitenkin joutunut niin ahdistuneelle mielelle, että hän ei tuntenut paljoakaan halua suuren asiansa edistämiseen tässä yöllisessä kohtauksessa; mutta kun Pietari vakuutti, että "hänen ystäviensä korvat olivat avoinna", katsoi hän lopultakin viisaimmaksi käyttää tilaisuutta parhaansa mukaan. Hän kertoi suurin piirtein Israelin kansan entisyydestä ja todisteli sitte niin selkeästi kuin osasi, että punaihoiset ja juutalaiset olivat samaa kansaa erään pyhän kirjan mukaan, johon valkoihoiset olivat keränneet Suuren Hengen sanoja.
Tämä ilmotus ehdottomasti herätti intiaaneissa mitä suurinta ihmetystä. Valkohapsisen tietäjäpapin harras vakavuus ei voinut olla tuntumatta uskottavalta. Kunnioittavasti nousi paikaltaan Karhunliha, kun lähetyssaarnaaja toviksi vaikeni, ja kysyi totisena:
"Jos Manitou niin suuresti rakastaa intiaaneja, niin miksi on hän sallinut valkonaamain ottaa pois heidän kauniit metsästysmaansa? Miksi on hän tehnyt punaisesta miehestä köyhän ja valkoisesta rikkaan? Veli, minä pelkään, että tarinasi on valhetta, tai muutoin eivät nämä asiat voisi näin olla."
"Ihmisten ei ole annettu ymmärtää sitä viisautta, joka tulee ylhäältä", huomautti lähetyssaarnaaja. "Se mikä näyttää oudolta meistä, saattaa olla oikein. Jumala on rangaissut pahuutta, mutta meillä on syytä uskoa, että hän vielä johtaa eksyneet talteen. Niin, lapseni, Suuri Henki näkee vielä hyväksi palauttaa teidät isienne maahan ja tehdä teistä jälleen suuren ja loistokkaan kansan, niinkuin olette ammoin olleet!"
Tämä vakuuttelu ei voinut olla tehoamatta kuulijoihin. Mutta viekkaan Pietarin suunnitelmiin ei soveltunut sen mahdollisuuden edistäminen, että punaihoiset alkaisivat kenties luottaa yksinomaan Suuren Hengen toimintaan metsästysmaittensa parantamisessa. Hän nousi nyt puhumaan, mutta Heimottoman itsehillintä oli niin järkkymätön, että hän sisäisestä mielenkuohustaan huolimatta kykeni haastamaan yhtä arvokkaasti ja rauhallisesti kuin ennenkin. Muutamin sanoin sai hän herätetyksi vastenmielisyyttä tuollaista harhailevaa valkoihoisten kansaa vastaan, josta muut valkoihoiset olivat hänenkin kuultensa puhuneet halventavasta, sillä amerikalaisten asutuksissa liikkuessaan oli Pietari tullut hiukan tietämään juutalaisistakin. Toisekseen osasi hän runollisesti ja sydämiä lämmittävästi kuvata kansansa nykyisiä metsästysmaita, joita punaihoiset eivät toki tahtoisi vaihtaa tuntemattomiin suuren suolajärven takaisiin seutuihin. Pietarin tekemään nimenomaiseen kysymykseen täytyi lähetyssaarnaajan säveästi vastata:
"Ei, Suuri Henki on omissa viisaissa tarkotuksissaan toimittanut kansani tänne, ja täällä sen täytyy pysyä ajan loppuun asti. Ei ole helppo saada kyyhkysiä lentämään etelään keväällä."
Juuri näin hiljaisen vanhuksen taholta tullut vakuutus sai kaikki kuulijat mahdollisimman selvästi käsittämään, ettei ollut mitään syytä odottaa valkoihoisten vapaaehtoisesti vetäytyvän pois maasta, joten asema tuntui olevan ratkaistavissa ainoastaan asevoimin. On varsin luultavaa, että piiri olisi puhjennut johonkin mielenosotukseen, jollei koko keskustelussa olisi tapahtunut erityistä keskeytystä. Saloseuduilla sattuu usein, että ihmisten poissaollessa eläimet metsästävät toisiaan. Uljas uroshirvi säntäsi nyt äkkiä puron soukasta rotkosta, viidenkymmenen suden lauma kintereillään, ja ilmestyi notkon amfiteatteriin. Sen huiman vauhdin pidätti ensin tulen näkeminen; seuraavassa silmänräpäyksessä jo poukkosi jaloilleen tumma mieskehä, kukin aseistettuna ja pyyntiin tottuneena. Tuossa tuokiossa oli notkon pohja sutten ja miesten vilinänä hirven ympärillä. Niin lyhytaikainen kuin tämä sekamelska olikin, riitti se eräälle nuorelle pyyntimiehelle nuolensa ammahuttamiseksi hirven sydämeen, samalla kun jotkut muut intiaanit surmasivat useita susia joko nuolilla tai puukoilla ja muilla äänettömillä aseilla, sillä pyssyjä ei käytetty arvattavastakaan hälytyksen pelosta.
Sudet olivat yhtä suuresti ällistyksissään tästä odottamattomasta kohtauksesta kuin intiaanitkin. Ne eivät olleet parvi nälkäisiä ja pelottavia petoja, jotka pakko saattaa ajaa miten epätoivoisiin toimiin hyvänsä, vaan omaksi huvikseen metsästelevä liuta. Niiden päätäpahkaista vilistystä ei niin suuresti pidättänyt miesjoukko kuin nuotion loimu. Kiihkossaan olisivat ne luultavasti rynnänneet viidenkinsadan miehen läpi, mutta mikään metsänelävä ei hevillä uhmaa tulta. Tämän kammon oivaltaessaan sieppasivat muutamat päälliköt hehkuvia kekäleitä ja heittäysivät huolettomasti keskelle laumaa, jolloin elukat ulvoen hajaantuivat joka suunnalle. Kovaksi onnekseen pintti muuan suoraan läpi piirin, syöksähti sen takana kasvavaan tiheikköön ja tunkeusi kaatuneen puunrungon luo, jolle mehiläispyytäjä ja korpraali olivat istuutuneet. Tämä oli sentään liikaa Kennon kasvatukselle tai elämänviisaudelle.
Havaitessaan pahimman vihollisensa hyökkäävän vastaansa kohtasi uljas kahlekoira sen pienellä aukiolla, ja toviksi oli tuima kahakka seurauksena. Koirat ja sudet eivät tappele äänettömästi, ja vimmattuja olivat nyt murahdukset ja ulvahdukset. Turhaan yritti Le Bourdon vetää koiraansa pois; eläin oli pääsemäisillään voitolle, jolloin aina on työläin pidättää taistelijaa. Muutamia päälliköitä riensi metakkaa kohti, saaden näkyviinsä molemmat katselijat. Seuraavassa silmänräpäyksessä ojentui susi kuolleena Kennon jalkoihin, ja seurueet tuijottivat toisiinsa ihmeissään ja ymmällä. Välttämättömäksi kävi valkoihoisille seurata intiaaneja takaisin heidän piiriinsä, missä kaikki olivat jälleen pian koolla.
Koko tämän kiihtyneen ja meluisan kohtauksen aikana ei Pietari ollut liikahtanutkaan. Tuollaisiin tapauksiin tottuneena hän käsitti tärkeäksi osottaa horjumatonta tyyneyttä, siten lujittaakseen kumppaniensa keskuudessa arvokkuutensa ja itsehillintänsä mainetta. Kaikkien hyöriessä hänen ympärillään sekasorrossa seisoi hän paikallaan hievahtamattomana kuin patsas. Arvoisan lähetyssaarnaajankin urheutta oli hetkellinen mylläkkä horjutellut, ja kelpo mies oli kerrassaan unohtanut häntä haltioittaneen suuren tehtävän. Pian oli kuitenkin taas järjestys palannut, ja arvokas rauhallisuus vallitsi jälleen piirissä. Kalikoita heitettiin tuleen, ja molemmat vangit eli katselijat seisoivat kaikkien tarkkaamina niin lähellä sitä kuin kuumuus teki mahdolliseksi.
Pietari näki hiukan levottomasti, että uusia tulokkaita katsottiin vakoojiksi, joille ei ollut armoa suotava. Mutta vielä ei ollut tullut aika, jolloin hän aikoi iskeä. Hänen ensimäisenä huolenaan oli senvuoksi käyttää vaikutusvaltaansa aseman pelastamiseksi.
"Rakastaako veljeni hunajaa?" kysyi heimoton päällikkö viattomasti Variksensulalta, joka istui häntä lähinnä ja silmäili tuimasti Le Bourdonia. "Jotkut intiaanit pitävät siitä makeasta ruuasta; jos veljeni pitää, niin voin kertoa hänelle, miten hän saa helposti täytetyksi wigwaminsa hunajalla."
Pietari selitti sitte, että Le Bourdon oli lännen taitavin mehiläispyytäjä, joka oli niin etevä hunajan kerääjä, ettei yksikään intiaani ollut vielä nähnyt hänen vertaistaan. Hän sanoi aikovansa pyytää tätä ihmemiestä piakkoin näyttämään merkillistä kykyänsä, jotta saapuvilla olevat päälliköt ja soturit voisivat viedä kyliinsä hunajavarastoja vaimojensa ja lastensa sydänten ilahuttamiseksi. Tämä keksintö onnistui, sillä intiaanit olivat aivan kokemattomia tämän ruokavaran hankkimisessa, niin runsaasti kuin sitä metsissä olikin; heille oli puiden kaataminen työlästä, jotapaitsi he eivät apuneuvojen puutteessa ollenkaan kyenneet suoriutumaan hunajanpyyntiin tarpeellisesta "onkimisesta". Siten saatuaan Le Bourdonin ja hänen kumppaninsa jäämään rauhaan piti Pietari parempana lopettaa sen historiallisen tutkistelun, johon kokous oli ollut niin suuresti kiintyneenä, kun sudet sitä saapuivat häiritsemään. Hän nousi ja piti lyhyen puheen, jossa palautti kuulijain mieliin tämän asian. Kunnon pastori sai vielä selvitellä näkökohtiansa ja vastailla parin päällikön lausumiin arvosteluihin, kunnes Pietari antoi keskustelun jäädä vastaukseksi kysymykseen ja säveästi huomautti:
"Nyt on sitte tie auki valkoihoisten wigwamiin, ja me toivotamme heille turvallista kotimatkaa. Meillä intiaaneilla on vielä neuvoteltavaa nuotiomme ympärillä, joten me viivymme myöhempään."
Tämä selvä viittaus, että heidän läsnäoloaan ei enää haluttu, teki heille välttämättömäksi poistua. Se oli intoutuneelle lähetyssaarnaajalle hyvinkin vastenmielistä, sillä hän oli ollut näkevinään toki joitakuita lupaavia merkkejä intiaanien suuresta kääntymyksestä. Kuitenkin oli hänen pakko taipua, ja kun Le Bourdon ja korpraali kumarsivat hyvästiksi, kääntyi hänkin ja lausui juhlallisesti kristittyjen siunauksen kokoukselle. Useimmat päälliköt käsittivät tämän hartaan toimituksen merkityksen ja nousivat kuin yhtenä miehenä ilmaisemaan siitä tunnustuksensa.