SISÄLLYS:
James Fenimore Cooper.
1. Erämies toimessaan.
2. Sotaisia viestejä.
3. Intiaanit sotajalalla.
4. Pelastettu vanki.
5. Onnistunut pako.
6. Uutta seuraa.
7. Hunajalinnan varustaminen.
8. Yöllinen neuvottelu.
9. Nuori pari.
10. Heimottoman tappio.
11. Verityö.
12. Kaksi auttajaa.
James Fenimore Cooper
James Fenimore Cooper syntyi Burlingtonissa New Jerseyn valtiossa Yhdysvalloissa v. 1789. Hänen isänsä omisti laajoja maa-alueita Otsego-järven lähettyvillä New Yorkin valtiossa ja rakennutti vastaraivatulle paikalle uutistalon, joka oli sittemmin muodostuneen Cooperstownin ensimäinen rakennus ja Cooperin koti hänen varhaisimmassa lapsuudessaan sekä sittemmin vanhoilla päivillään. Ensimäiset vaikutelmansa ulkoapäin hän sai ympäristön mahtavasta aarniometsästä, jossa intiaanit vaeltelivat vuorten ja järvien yli, valkoihoiset erämiehet pyytivät susia, karhuja, panttereita ja hirviä, ja rohkeat uutisasukkaat perustivat koteja korpeen.
Hän menestyi erinomaisesti opinnoissaan ja palveli sitte kuusi vuotta Yhdysvaltain sotalaivastossa, kunnes erosi v. 1811, mennen avioliittoon, joka oli loppuun asti onnellinen. Hän ryhtyi hoitelemaan omaa maatilaa, mutta viehättyi myös kirjallisiin töihin. Jonkun vuoden kuluttua hän kyhäsi englantilaisten esikuvien mukaan "salonkiromaanin", jossa yritti kuvata brittiläisiä tapoja, vaikka hänellä ei silloin ollut mitään kokemusta sikäläisestä seuraelämästä. Tästä peräti värittömästä ja jäykästä tekeleestä ei olisi voinut päättää, että Cooperilla oli loistava kirjailijaura edessään. Mutta hän tunsi sielussaan, että hänellä oli paljon omintakeista sanottavaa, ja koska hänen oli vaikea saada ajatuksiansa piirretyksi paperille, syventyi hän perinpohjaisesti tutkimaan varsinaisen hengenheimolaisensa Walter Scottin kirjotustapaa, suuren skotlantilaisen mestarin, joka parhaillaan maineensa huipulla ollen julkaisi historiallis-haaveellisia romaanejaan, tämän kirjallisuusmuodon ensimäisenä oikeana käyttäjänä. Scottin teokset vaikuttivat Cooperiin suuresti, ja hän asetti päämääräkseen "mestarinsa seuraamisen" mitä uskollisimpana jäljittelijänä. Näiden kahden suurmiehen teoksia vertaillessa tulee havainneeksi, miten pikku piirteitä myöten Cooper on omaksunut Scottin tyylillisiä tuntomerkkejä, joskin hän on saanut jonkun verran vaikutusta muistakin kirjailijoista.
Mutta Cooper oli ensimäisen romaaninsa huonosta menestyksestä havainnut, että hänen oli sisältöön nähden turvauduttava omaan kokemukseensa, nojauduttava erityiseen ympäristöönsä, — ja kuvattavia oloja tarjosi uusi maailma yltäkyllin. Hänen kunnianhimonaan oli osottaa, että amerikalainenkin kykenee herättävästi kirjottamaan isänmaansa historiasta, kuten Scott oli nostattanut kansallistuntoa Brittein saarilla. Ja Cooperin toinen romaani, "Vakooja", joka ilmestyi v. 1821, toteutti hänen unelmansa täydellisesti; tottumattomuus oli kyllä jättänyt vikoja rakenteeseen, mutta ansiot olivat niin suuret, että tämä romaani saavutti yleistä ihastusta englanninkielisessä maailmassa ja käännettiin pian muillekin sivistyskielille. Amerikalaisten ylpeys kuuluisasta kirjailijastaan oli sitäkin suurempi, kun Lännen kirjallisuus oli vasta ensimäisessä alussaan.
"Vakoojassa" oli Cooper osottautunut erinomaiseksi luonnekuvaajaksi Harvey Birchin esittämisessä, osaten asettaa hänen moninaiset ominaisuutensa yhtä vaikuttavaksi kokonaisuudeksi kuin Scott parhaissa silloin tunnetuissa henkilökuvissaan. Kolmannessa romaanissaan ("Uutisasukkaat") Cooper taasen osotti, että hän oli luonnonkuvauksessa esikuvaansa etevämpikin: toiminnan oli hän sovittanut oman kauniin järvensä partaille, mitä runollisimmin ihannoiden alkuperäisen salon ja hedelmällisen viljelyksen vaihtelevaksi tekemää luontoa sekä reippaiden uutisasukkaiden tervettä elämää. Cooperin teoksissa — erämaa — kuten meriromaaneissakin — saa luonnonkuvaus hyvin suuren sijan ja on aina viehättävää, kun sitävastoin Scott useimmiten koskettelee luontoa vain ohimennen. — "Uutisasukkaissa" esiintyy myös ensi kertaa Nahkasukka, kirjatiedoton metsien filosofi, jolla on oma luonnon antama sivistyksensä ja joka puhdasta luonnonelämää viettäen on omaksunut sekä synnyinrotunsa että villien alkuasukasten parhaat ominaisuudet. Tämä kautta koko maapallon tutuksi tullut tyyppi on epäilemättä maailmankirjallisuuden ylevimpiä, mielenkiintoisimpia ja omintakeisimpia luomuksia. Varmaankin olisivat jo "Vakooja" ja "Uutisasukkaat" riittäneet suomaan Cooperille pysyväisen sijan kirjallisuudenhistoriassa muuallakin kuin hänen kotimaassaan. Hän oli siten heti ensimäisillä varsinaisilla romaaniyrityksillään päässyt yhtä kiistämättömän mestarin asemaan kuin "Waverley"-sarjan alottaja; kumpaisellekin oli menestyksellinen ura heti avoinna.
Näin ollen ei Cooper ollut liian rohkea, yrittäessään Scottin "Merirosvon" ilmestyttyä, eikö hän eräällä alalla kykenisi saavuttamaan suurempaa kuvausten tarkkuutta ja todellisuutta kuin suuri skotlantilainen. Scottia arvailtiin jo silloin "Waverley"-romaanien nimettömäksi tekijäksi, mutta tätä luuloa horjutti se käsitys, että "Merirosvo" muka ilmaisi erityistä meren ja merielämän tuntemusta. Cooper taasen entisenä merikadettina tiesi, että romaanin kirjottaja oli vain runoilijasielun silmin nähnyt kuvattavansa hyvinkin todenmukaisesti, mutta ei kuitenkaan yksityiskohtaisiin tietoihin ulottuvasti, ja vastustushaluisena tahtoi hän osottaa — kuten sittemmin itse kertoi —, miltä oikeat kuvaukset mereltä ja laivoilta näyttäisivät. Ala oli uusi, ja Cooper ei hirvinnyt ajatellakaan, että kukaan välittäisi merimiesten arkielämästä — sen kokeen teki onnistuneesti hänen maanmiehensä Dana 20 vuotta jälkeenpäin. Cooper sovitti uudelle näyttämölleen sekä kaameata että liikuttavaa haaveellisuutta, romantiikkaa, ja tuloksena oli maailman ensimäinen meriromaani "Luotsi", jossa nykyaikainen lukija havaitsee paljon luonnotonta ja teennäistä, mutta myös paljon mielenkiintoisia ja todellisia kuvauksia meren suuremmoisuudesta ja merielämän oudoista oloista.
Siten oli Scottin amerikalainen vastikekin tullut luoneeksi oman kirjallisuudenhaaran, joka on saanut suunnattoman joukon seuraajia; lähinnä tuli kapteeni Marryat, jonka esimerkkiä Cooper nähtävästi seurasi, kun hän myöhäisempinä vuosina sirotteli kaunokirjallisiin teoksiinsa kaikenlaisia väittelynluontoisia huomautuksia päivänkysymyksistä ja teki alituisia syrjähyppäyksiä, antaakseen lukijoilleen opetuksia jos mistä asioista. Scott itse oli mieltynyt Cooperin teoksiin [vrt. esim. "Peveril of the Peak" Note VI], joita kirpoili melkein yhtä tiheään kuin hänenkin kynästään. Molempien ura pysyikin samanlaisena: heti ensimäiset teokset saavuttivat tavatonta suosiota, mutta eivät kuitenkaan olleet tekijänsä koko tuotannon kaikkein parhaita; tuon tuostakin sattui epäonnistumisia, jolloin maailma luuli suuren kirjailijan joutuneen välttämättömään väsähdystilaansa, kunnes uusi menestys osotti voimien säilyneen ennallaan tai virkistyneenkin; molemmat kokeilivat myös ulkomaalaisilla seikkailuromaanien aiheilla, onnistuen vain keskinkertaisesti; molempien romaanityöskentelyn tuloksena oli kolmisenkymmentä laajaa teosta, ja kumpainenkin oli 62:sella ikävuodellaan, kun kuolema kohtasi uupumattoman uurastajan ja suuren kansalaisen. Omassa maassaan saavutti kumpainenkin saman kansallisen merkityksen, kaikissa sivistysmaissa ovat he yhtä yleisesti tunnettuja, ja kun Cooper lisäksi vasiten käytti Scottia esikuvanaan, muodostuu näiden kahden elämäntyö tutkijalle ainaiseksi verrannoksi.
Cooper oli siis kohonnut huomattavaan asemaan sekä omassa maassaan että Europassa, jonne hän perheineen matkustikin v. 1826 kerrassaan seitsemäksi vuodeksi, asuen enimmäkseen Ranskassa. Tältä ajalta on m.m. hänen paras ulkomainen romaaninsa, "Palkkamurhaaja" ("The Bravo"), jossa kuvataan Venetsian tasavaltaisen hallitusmuodon muuttumista hirmuvallaksi muulta paitsi nimeltään. Se herätti suurta suuttumusta Ranskassa, silloisten valtiollisten olojen vuoksi, ja samaan aikaan oli Cooper sekä useilla matkateoksillaan että muilla kirjotelmillaan jouduttautunut mitä katkerimpiin kynäkiistoihin, joiden laadusta riittää tässä mainita, että hän toiselta puolen tahtoi oikoa europalaisten nurinkurisia ja halventavia käsityksiä amerikalaisista, toiselta puolen — suoraluontoisena isänmaan ystävänä — huomautella kansalaisilleen heidän todellisia vikojaan, saadakseen aikaan parannusta. Totuuden puhuja saa vihoja osakseen, ja monissa myöhemmissä kaunokirjallisissakin teoksissaan Cooper aivan liiallisesti osotti loukkaantuneensa kokemastaan kohtelusta. Hänestä oli vuosien kuluessa kehittynyt hellittämätön taistelijaluonne.
Paitsi Cooperin useita matkateoksia on hänen tuotantonsa monipuolisuudesta vielä mainittava, että hän myöhemmin, saaden vaikutusta englantilaisesta Wilkie Collinsista, käytti kaunokirjallista muotoa yhteiskunnallisten, valtiollisten ja elämän-ongelmien ratkaisemiseen, usein hyvinkin suuresti syrjäyttäen taiteellisuuden vaatimukset ja ruoskien epäkohtia ivalla, johon hänen luonteeltaan ei liiennyt lieventävää leikkisyyttä. Julkaisi hän myöskin "Yhdysvaltain merihistorian" ja valmisteli muitakin historiallisia teoksia, jotka kuitenkin jäivät kesken. Skotlannin suurmiehen kaltaista on tuo monipuolisuuskin ja työteliäisyys.
Cooper vietti vanhuutensa päivät lapsuudenkodissa, kuten jo sanottu, ja ihmetellä täytyy, että monet hänen herttaisimmat ja syvällisintä luonnonrauhaa huokuvat kertomuksensa valmistuivat aikana, jolloin hän esim. kuusi vuotta käräjöitsi valtionsa koko sanomalehdistön kanssa, sakotuttaen toimittajia kunnianloukkausjutuissaan ihan armottomasti. Mutta hän oli voimakasluontoinen, herkkä tulistumaan kaikelle vääryydelle, nopea saavuttamaan mielenrauhan vähäisimmästäkin viihdykkeestä ja Lännen uranaukaisijain tavoin valmis reipastautumaan suurimmissakin ikävyyksissä. Hän oli vielä mitä parhaissa voimissa, ennen kuin parantumaton tauti kaatoi hänet syyskuun 14 p:nä 1851.
Cooperin laajasta tuotannosta ovat tunnetuimmat ja suosituimmat ne hänen kertomuksensa, joissa Nahkasukka esiintyy yhdistämässä oivallisia, joskin hieman haaveellisuudella kaunisteltuja kuvauksia Amerikan saloilta, uutisasukasten ja metsästäjien elämästä sivistyksen rajamailla ja maan alkuasukasten, intiaanien, vastahakoisesta peräytymisestä valkoihoisten tieltä, alituisine sissitaisteluineen. Päähenkilön kehityksen (ei teosten ilmestymisajan) mukaisessa järjestyksessä luetellen ovat nämä nimeltään "Hirventappaja", "Viimeinen mohikaani", "Polunlöytäjä", "Uutisasukkaat" ja "Ruoho-aavikko" ("The Prairie"), kolme niistä jo suomenkielisessäkin asussa ilmestyneitä; kuudetta suunnitteli tekijä vielä vanhuudessaan. "Viimeinen mohikaani" ilmestyi v. 1826; siinä on jo Nahkasukka kuvattu elävämmin kuin "Uutisasukkaissa", ja seikkailuihinsa on tekijä saanut niin suurta inhimillisen mielenkiinnon virikettä luoduksi, että lukija ei tule rakenteen puutteellisuuksia havainneeksikaan. Kaikkien kansojen kaikki poikapolvet ovat sittemmin hengitystään pidätellen ja lopulta kyynelsilmin seuranneet siinä kuvattujen henkilöiden vaiheita, ja jos intiaaniromaanit luetaan eri kirjallisuudenhaaraksi, on Cooper senkin suunnattoman sadon alkujuuri (ja saavuttamaton esikuva). Jo seuraavana vuonna julkaisi hän Europassa ollessaan "Ruoho-aavikon", kenties ylevimmän ja parhaan teoksensa, jonka suuremmoisten luonnonkuvausten lomissa Nahkasukka esiintyy iäkkäänä patriarkkana viettämässä levollisin mielin elämänsä ehtoota punanahkojen metsästysmaitten äärellä. "Polunlöytäjässä" osotti Cooper erästä taitoa, jota häneltä kuten Scottiltakin yleensä täytyy sanoa puuttuneen — tosinaisellisten naisluonteiden onnistunutta piirtämistä —, elävästi kuvaten jalomielistä, päättäväistä, mutta sukupuolensa luonteenomaisimpienkin tunteiden sykähdyttelemää korpraalintytär Mabel Dunhamia ja nuorta intiaanitarta, Kesäkuun kastetta, joka väärentämättömänä luonnonihmisenä herättää vilpitöntä myötätuntoa; Nahkasukka esiintyy siinä teoksessa rakastajana. Hyvin ovat naisluonteet myös "Hirventappajassa" kuvattuja. — Edellämainittujen rinnalle on asetettava Cooperin tuotannon tältä alalta romaanit "Wyandotte" ja v. 1848 ilmestynyt "Tammistoahot eli Mehiläispyytäjä."
Viimeksimainittu, joka nyt ilmestyy lyhenneltynä suomennoksena, sisältää alkuperäisessä asussaan runsaasti näytteitä tekijän väittelynhalusta; siitä johtuneet pysähdykset ja poikkeilut ne enimmäkseen ovat suomennoksen kokoa supistaneet. "Mehiläispyytäjän" näyttämö ja henkilöt ovat erikoisia ja luontevasti piirrettyjä, ja saloseudun vaaroista kehittyy sarja seikkailuja, jotka pitänevät meikäläisenkin nuorison mielenkiintoa vireillä, todellisina esimerkkeinä Suuren Lännen asutusoloista.
Lopuksi tulkoon enää mainituksi sananen Cooperin meriromaaneista. Epäilemättä ovat sanaston ja puheenlaadun kielelliset vaikeudet osaltaan syynä siihen, että suomalainen yleisö ei ole vielä saanut niihin tutustua, jotapaitsi meillä ei muutenkaan ole havaittavissa sellaista harrastusta merikirjallisuutta kohtaan kuin muualla, varsinkin anglosaksilaisessa maailmassa. Mutta se on ehdottomasti puute kirjallisuudessamme, sillä Cooperin meriromaanit avaavat lukijalle uuden ja ihmeellisen maailman. Erityisesti on meren majesteetillisuus innostuttanut häntä valtaviin kuvauksiin, ja erinomaisena merielämän tuntijana on hän saanut mitä elävimmin kerrotuksi syvyyden lukemattomia vaaroja, puhumattakaan vihamielisten valtain sotalaivojen taisteluista ja merirosvojen retkistä, joilla on suuri sija noissa teoksissa. Parhaimpina ovat "Kaksi amiraalia", "Maalla ja merellä" ja sen jatko "Miles Wallingford" sekä "Jack Tier eli Floridan riutta" mainittavat; "Jack Tier" ilmestyi ryhmänsä viimeisenä v. 1848, jolloin myös "Mehiläispyytäjä" päätti aarniometsäkuvausten sarjan.
Cooperin tyyli oli omankin aikakautensa makusuunnan mukaan kankeanlainen, ja nykyaikainen lukija on lisäksi tottunut näkemään seikkailukertomuksissa suurempaa vauhdikkuutta kuin vaadittiin silloin, kun ihmisillä vielä oli yltäkyllin hyvää aikaa ja malttavaista kärsivällisyyttä. Mutta vuosikymmenien vieriessä ovat hänen teoksensa saaneet lisäansionkin sellaisen, jota ei alkujaan kuulunut niiden moniin hyviin puoliin: niistä on nyttemmin tullut silminnäkijän historiallinen todistus menneisyyteen vaipuneesta kehityskaudesta, joka saa erityistä viehätystä juuri sen johdosta, että olot ovat muuttuneet kokonaan toisiksi.
Suomentaja.