LIV LUKU.
Kohta vieraiden lähdettyä Elizabeth kiiruhti ulos kävelemään selvittääkseen sekavia ajatuksiaan ja tyynnyttääkseen kuohuisia tunteitaan. Hra Darcyn äskeinen käytös häntä ihmetytti ja harmitti.
"Mitä hänen tarvitsi ollenkaan tulla tänne", hän ajatteli, "jos hänen aikomuksensa oli pysyä tuppisuuna, totisena ja välinpitämättömänä?"
Hänen oli mahdoton selittää tuota ongelmaa tavalla, josta hänelle olisi ollut mielihyvää ja tyydytystä.
"Osasihan hän olla rakastettava ja miellyttävä enoa ja tätiä kohtaan Lontoossa ollessaan; miksi hän ei nyt ole samanlainen minuakin kohtaan? Ja jos hän pelkää ja aristelee minua, niin miksi hän ollenkaan tulikaan? Ja jollei hän enää yhtään välitä minusta, niin miksei hän puhellut edes toisten kanssa? Voi, kuinka kiusallinen mies! Minä en tahdo enää ollenkaan ajatella häntä."
Hän saattoikin pysyä vähän aikaa päätöksessään, kun sisarensa yhtyi häneen; ja Janen säteilevän iloisesta katseesta voi huomata hänen nauttineen vierasten seurasta paljon enemmän kuin hänen onnettoman nuoremman sisarensa.
"Nyt, kun tämä ensimmäinen kohtaaminen on kestetty", hän sanoi, "tunnen oloni oikein keveäksi. Minä tiedän, kuinka pitkälle voimani kestävät, enkä salli itseni enää koskaan joutua hämilleni hänet nähdessäni. Olen hyvin iloinen siitä, että hän syö meillä päivällistä ensi tiistaina. Silloinhan vieraatkin saavat nähdä, että me tapaamme toisemme vain tavallisina ja välinpitämättöminä tuttavina."
"Välinpitämättöminä tosiaan!" nauroi Elizabeth. "Oi Jane, ole varuillasi!"
"Rakas Lizzy, ethän sinä toki pidä minua niin heikkona ja hupsuna, että enää antautuisin ehdoin tahdoin mihinkään vaaraan?"
"Minusta sinä antaudut hyvin halusta siihen sangen suureen vaaraan, että teet hänet paljon rakastuneemmaksi itseesi kuin koskaan ennen."
Torstaina kokoontui Longbourniin hyvä joukko vieraita; ja päivän molemmat päävieraat, joita kaikkein hartaimmin oli odotettu, saapuivat hyvissä ajoin. Seuran siirtyessä ruokasaliin seurasi Elizabeth tarkalla huomiolla, istuisiko Bingley hänen sisarensa viereen, missä hänen paikkansa aina ennen oli ollut. Hänen viisas äitinsä oli samaa tulosta odottaen laiminlyönyt kutsua illan etevimmän vieraan omalle kupeelleen. Bingley näytti epäröivän; mutta Jane sattui silloin katsahtamaan hänen puoleensa, sattuipa hymyilemäänkin; ja silloin oli arpa heitetty. Hän istui lemmityn viereen.
Sydän täynnä voitonriemua Elizabeth vilkaisi varkain Bingleyn ystävään. Tämä näytti kestävän kohtaloniskun ylevän välinpitämättömästi; ja Elizabeth melkein jo luuli Bingleyn toimineen ystävänsä suostumuksella, jollei hän sattumalta olisi huomannut tämänkin vilkaisevan Darcyyn, silmissä puolittain naurava, puolittain hätäytynyt ilme.
Bingleyn käytös Janea kohtaan oli koko päivällisajan niin ilmeisesti ihaileva, että Elizabethin mielestä molempien vastainen onni oli taattu, jos Bingley sai vain toimia oman päänsä mukaan. Hän ei voinut olla tavantakaa vilkuilematta Darcyyn nähdäkseen, millä silmällä tämä seurasi ystävänsä nopeata antautumista vanhan viehätyksensä lumoihin. Darcy istui hänen äitinsä vierellä, miltei koko pöydän mitan päässä hänestä itsestään. Hän voi hyvin arvata, ettei naapuruus ollut kummallekaan mieluinen; aniharvoin he vaihtoivat sanoja keskenään, ja silloinkin kylmästi ja jäykän näköisinä. Tämä äidin epäkohteliaisuus suretti Elizabethia suuresti; ja hän tunsi toisinaan, että hän olisi antanut vaikka mitä hyvänsä, jos olisi voinut jollain tapaa osoittaa Darcylle, ettei koko perhe ollut yhtä kiittämätön tämän jaloudesta.
Hän toivoi, että ilta vielä jollain tapaa veisi heidät yhteen tai toistensa lähelle; ja pöydästä noustua hän odotti sykkivin sydämin, että Darcy saapuisi häntä puhuttelemaan.
"Jollei hän nyt tule minun luokseni", hän ajatteli, "niin saan luopua hänestä iäksi."
Hänestä näyttikin siltä, että hänen toiveensa oli toteutumaisillaan; mutta — voi surkeaa! — kaikki naiset kokoontuivat sen pöydän ympärille, jonka ääressä Jane valmisti teetä ja hän itse kahvia, niin tiiviiksi ryhmäksi, ettei kukaan herroista päässyt lähellekään. Ja kaiken harmin kukkuroiksi muuan tytöistä vielä likistyi aivan kiinni häneen ja kuiskutti:
"Mepäs emme päästäkään miehiä lähelle, eikö niin? Emmehän me heitä täällä tarvitse."
Darcy oli kulkenut salin toiseen päähän. Elizabeth seurasi häntä silmillään, kadehtien jokaista, jonka kanssa hän antautui puheisiin, ja tuskin malttaen tarjota kahvia kellekään; ja sitten hän oli ärtyinen omasta höperyydestään.
"Koko hupsupa minä olenkin, kun odotan että hän, jonka olen kerran hyljännyt, enää uudestaan osoittaisi minulle rakkauttaan! Eikö ole kerrassaan sulaa hulluutta odottaa miehen kahdesti kosivan samaa naista? Silloinhan ei miehillä olisi itserakkautta eikä omanarvon tuntoa niin vähääkään."
Hän tunsi mielensä kuitenkin suuresti keventyneeksi, kun näki Darcyn itsensä tuovan kahvipöytään takaisin tyhjän kuppinsa; ja silloin hän käytti tilaisuutta hyväkseen:
"Onko sisarenne yhä vielä Pemberleyssä?"
"On, hän viipyy siellä aina joulun yli."
"Aivan yksinäänkö? Eivätkö kaikki hänen ystävänsä ole jo lähteneet sieltä?"
"Rouva Annesley on hänen luonaan. Toiset lähtivät Scarboroughiin näiksi kolmeksi viikoksi."
Elizabeth ei tiennyt, mistä hän enää pitäisi puhetta. Jos toinen halusi puhella hänen kanssaan, niin ehkäpä hänellä oli enemmän puheenaihetta. Darcy jäi kuitenkin äänettömänä seisomaan hänen viereensä muutaman minuutin ajaksi; ja kun tuo kiusallinen tyttö alkoi jälleen kuiskutella Elizabethin korvaan, poistui hän syrjempään.
Kun kahvi- ja teevehkeet korjattiin pois ja korttipöydät kannettiin esiin, nousivat naiset tuoleiltaan, ja Elizabethilla oli taasen vähän toivoa saada haluamansa kavaljeeri lähelleen; mutta mielikarvaudekseen hän näkikin tämän joutuvan hänen äitinsä whistipelikiihkon uhriksi ja liittyvän neljänneksi hänen pelipöytäänsä. Nyt ei hänellä enää ollut vähintäkään toivoa. He viettivät lopun iltaa kukin eri pöydässään; ja hän voi vain huomata Darcyn vilkuilevan siksi ahkeraan hänen haaralleen, että sotkeutui pelissään yhtä pahasti kuin Elizabeth itse.
Rva Bennet oli aikonut pidättää Netherfieldin herrat vielä illallisellekin; mutta kovaksi onneksi näiden vaunut oli tilattu heitä hakemaan jo ennen toisten lähtöä.
"No niin, tytöt", hän lausui tyytyväisenä vieraiden lähdettyä, "mitäs sanotte tästä päivästä? Minusta ainakin kaikki luisti erinomaisesti. Päivällinen oli kerrassaan onnistunut. Paisti oli käristynyt kullanruskeaksi, ja kaikki sanoivat, etteivät olleet koskaan nähneet niin lihavaa reisipalaa. Liemi oli ainakin viisikymmentä kertaa parempaa kuin se vesivelli, jota Lucasten luona tarjottiin viime viikolla; ja yksinpä herra Darcynkin täytyi myöntää, että pyyt olivat mainion meheviä; ja hänen se pitäisi tietää, sillä arvaan hänellä olevan kotonaan ainakin pari kolme ranskalaista mestarikokkia. Ja — ah, rakas Jane, sinua minä en ole vielä koskaan nähnyt niin kauniina kuin tänä iltana. Rouva Longkin sen myönsi, kun kysyin häneltä. Ja mitä luuletkaan hänen vielä sanoneen? 'Ah, rouva Bennet,' hän sanoi, 'kyllä me näemme hänet vielä keikkuvan emäntänä Netherfieldissä.' Niin hän todellakin sanoi. Minusta rouva Long onkin paras ihminen maailmassa — ja hänen sisarentyttärensä ovat oikein kilttejä tyttöjä eivätkä lainkaan kauniita. Minä pidän heistä hirveän paljon."
"Minustakin päivä oli hyvin onnistunut", sanoi Jane sisarelleen heidän jäätyään kahdenkesken. "Seuramme tuntui erittäin hyvin valitulta, ja kaikki viihtyivät erinomaisesti toistensa parissa. Minä toivon, että tapaamme vastakin toisemme."
Elizabeth vain hymyili.
"Lizzy, sinä et saa virnailla etkä epäillä minua. Minä tulen siitä niin pahoilleni. Minä vakuutan sinulle, että olen nyt oppinut nauttimaan hänen seurastaan niinkuin minkä hyvänsä miellyttävän ja järkevän nuoren miehen seurasta, hautomatta lainkaan mitään hupsuja haaveita. Nyt olen aivan varma, ettei hän ole koskaan tarkoittanutkaan saada minulta mitään enempää kuin hauskaa seuranpitoa. Se erotus on vain hänen ja toisten herrain välillä, että hänellä on sulavampi esiintymistapa ja suurempi viehätyskyky kuin kellään toisella tuntemallani miehellä."
"Oletpa sinä kovin julma!" huudahti hänen sisarensa. "Sinä et tahdo sallia minun hymyilevän sinulle, ja kuitenkin ärsytät joka sanallasi minua nauramaan."
"Kuinka vaikeaa toisinaan onkaan saada sanansa oikein uskotuksi! Välistä se näyttää olevan ihan mahdotonta! Minkä vuoksi tahdot luulotella, että minä muka tuntisin jotain enempää kuin tahdon myöntää todeksi?"
"Kas siihen kysymykseen minun on hyvin vaikea vastata. Me kaikki halajamme opettaa toisia, vaikka itse kykenemme oppimaan ainoastaan sellaista, jota ei kannattaisi tietääkään. Suo minulle anteeksi epäuskoisuuteni; ja jos aiot yhä edelleenkin käyttää välinpitämättömyyden naamaria kasvoillasi, niin ole kiltti äläkä tee minua uskotuksesi."