LVIII LUKU.
Sen sijaan, että Bingley olisi saanut ystävältään välttelevän kirjeen, kuten Elizabeth oli puolittain peljännyt, toi hän tämän mukanaan Longbourniin muutamia päiviä Lady Catherinen käynnin jälkeen. Herrat saapuivat varhain; ja ennenkuin rva Bennet oli kerinnyt kertoa hra Darcylle tämän tädin vierailusta (josta hänen tyttärensä oli vapisten odottanut kuulevansa), ehdotti Bingley, joka halusi päästä kahdenkesken Janen kanssa, että koko seura lähtisi ulos kävelemään. Siihen suostuttiin. Rva Bennet ei rakastanut kävelyä, eikä Marylla ollut aikaa kirjallisilta askareiltaan, mutta muut viisi lähtivät. Bingley ja Jane päästivät kuitenkin pian toiset edelleen. Nämä pysyivät jokseenkin vaitonaisina — Kitty pelkäsi liiaksi Darcya rohjetakseen puhella; Elizabeth muovaili mielessään epätoivoista selitystä; ja kenties askartelivat kavaljeerinkin ajatukset samassa urakassa.
He suuntasivat kulkunsa Lucas Lodgea kohti, koska Kitty halusi mennä tapaamaan Maria Lucasta; eikä Elizabeth pannut vastaan, kun hänen sisarensa jätti hänet kahdenkesken Darcyn kanssa. Nyt oli ratkaiseva hetki käsissä; ja kooten kaiken rohkeutensa hän aloitti:
"Herra Darcy, minä olen hyvin itsekäs olento; ja tuntien tarvetta keventää omaa mieltäni en välitä ollenkaan siitä, tulenko ehkä loukkaamaan teidän tunteitanne. Minä en enää voi olla kiittämättä teitä harvinaisesta hyvyydestänne sisarparkaani kohtaan. Aina siitä lähtien kuin sain kuulla siitä, olen mitä hartaimmin halunnut lausua teille kiitollisuuteni. Jos muutkin perheemme jäsenet siitä tietäisivät, niin voisin nyt kiittää teitä meidän kaikkien puolesta."
"Minä olen pahoillani, hyvin pahoillani", vastasi Darcy hämmästyneenä ja liikutettuna, "että olette lainkaan saanut vihiä asiasta, joka mahdollisesti väärinkäsitettynä vain suotta raskauttaa mieltänne. En voinut ajatella, että rouva Gardinerin vaiteliaisuuteen oli niin vähän luottamista."
"Te ette saa moittia tätiäni. Lydian ajattelemattomuus pani ensinnä minut arvailemaan, että teilläkin oli osaa tuossa asiassa; ja silloin minä en tietystikään voinut levätä, ennenkuin sain tietää kaikki yksityisseikat. Sallikaa minun kiittää vielä ja yhä uudelleen teitä koko perheemme nimessä jalomielisestä säälistänne, joka sai teidät vapaaehtoisesti näkemään niin paljon vaivaa ja kestämään niin monia tukalia tilanteita etsiessänne nuo poloiset karkulaiset käsiinne."
"Jos te tahdotte kiittää minua, niin tehkää se yksinomaan omasta puolestanne. Minä en yritäkään kieltää, että minua johti toivo huojentaa mieltänne ja lisätä onneanne. Mutta perheenne ei tarvitse kiittää minua mistään. Niin suuresti kuin kunnioitankin sitä, tein tuon vähäisen palveluksen yksistään teitä ajatellen."
Elizabeth oli liiaksi hämmentynyt voidakseen vastata mitään. Lyhyen äänettömyyden jälkeen hänen toverinsa jatkoi:
"Te olette liiaksi ylevämielinen voidaksenne tehdä pilaa minusta. Jos teidän tunteenne minua kohtaan ovat yhä samat kuin viime huhtikuussa, niin minä pyydän teitä heti sanomaan sen. Minun tunteeni ja toivomukseni ovat muuttumattomat; mutta sananenkin teiltä vaientaa minut iäksi tästä asiasta."
Vaikka Elizabeth tunsikin yhä kasvavaa hämminkiä ja ahdistusta, pakottautui hän puhumaan ja antoi oitis, vaikkei varsin sujuvasti, toisen ymmärtää, että hänen tunteensa olivat niin täydellisesti muuttuneet viitatusta ajankohdasta lähtien, että hän iloiten ja kiitollisesti otti vastaan rakastajansa vakuutuksen. Darcyn ilo ja onnellisuus tästä odottamattomasta vastauksesta oli sykähdyttävän suuri; mutta hän kykeni kuitenkin tulkitsemaan niitä niin järkevästi ja lämpimästi kuin kiihkeästi rakastuneen miehen ylimalkaan voi olettaa kykenevän. Jos Elizabeth olisi rohjennut kohottaa katseensa maasta, olisi hän voinut panna merkille, kuinka ihmeellisesti tuo autuas onnentunne kirkasti hänen rakastajansa kasvot; mutta vaikkakaan hän ei voinut sitä nähdä, voi hän ainakin kuunnella; ja hänen oma sydämensä oli ratketa hiuduttavasta hurmiosta.
He kävelivät eteenpäin tietämättä itsekään, mihin suuntaan menivät. Olihan niin paljon muuta tärkeämpää ajateltavaa, sanottavaa ja vaarinotettavaa. Elizabeth sai tietää, että heidän oli onnestaan oikeastaan kiittäminen Lady Catherinen ponnistuksia; tämä oli näet todellakin paluumatkallaan poikennut Lontooseen sisarenpoikansa luo ja kertonut Longbournin matkastaan, sen tarkoituksesta ja Elizabethin pöyristyttävästä uppiniskaisuudesta. Jalosukuinen täti toivoi, että hän esittämällä tuon röyhkeän tytön niin nurjassa valossa kuin suinkin saisi nepaimeltaan houkutelluksi sen lupauksen, jota Elizabeth ei ollut tahtonut antaa. Mutta onnettomuudeksi vaikutus olikin aivan päinvastainen.
"Hän vuodatti minun sydämeeni uutta toivoa", kertoi Darcy, "kun tuskin uskalsin enää toivoa mitään. Minä tunsin siksi hyvin sinun luonteesi, että jos olisit todella järkkymättömästi päättänyt hyljätä minut, niin olisit sen suoraan sanonut Lady Catherinelle."
Elizabeth punastui ja nauroi vastatessaan: "Niin, kyllä kai sinä todellakin tunsit tarpeeksi minun suorasukaisuuteni, jotta voit tuon uskoa. Kun kerran olin solvannut sinua itseäsi niin hirvittävästi vasten silmiä, niin en tietystikään surkeillut vähääkään loukatessani sukulaistasi."
"Mitä sinä minusta sanoitkin, sen kaiken minä hyvin ansaitsin. Vaikkakin sinun syytöksesi onnahtelivat, koska ne perustuivat suurelta osalta väärinkäsitykseen, niin oli minun käyttäytymiseni sinua kohtaan siihen aikaan sellainen, että se ansaitsi mitä vakavimpia moitteita. En itsekään voi muistella sitä hirmustumatta."
"Älkäämme huoliko kiistellä, kumpi meistä tuona iltana enemmän ansaitsi moitetta", sanoi Elizabeth. "Emmehän tainneet kumpikaan silloin käyttäytyä vallan laittamattomasti; mutta sen jälkeen olemme toivoakseni molemmat oppineet enemmän kohteliaisuutta."
"Minun ei ole niinkään helppo lohduttautua. Kun jäljestäpäin muistelen kaikkea mitä silloin sanoin, käytöstäni ja sävyäni koko tuon onnettoman keskustelun aikana, niin tunnen nyt ja olen jo tuntenut monet kuukaudet mitä sietämättömintä tuskaa. En koskaan unhota sinun moitettasi, jonka niin hyvin ansaitsin: 'Jos olisitte käyttäytynyt kunnianmiehen tavoin'. Juuri niin sinä sanoit! Sinä et tiedä, tuskin kykenet kuvittelemaan, kuinka se silloin ja jälkeenpäin on kiusannut minua; ja kesti hyvän aikaa, sen tunnustan, ennenkuin pystyin myöntämään sen oikeutetuksi."
"En minä osannut arvatakaan, että sanani tekivät sinuun niin syvän vaikutuksen. En voinut aavistaakaan, että voisit tuntea ne niin kipeästi."
"Sen kyllä kernaasti uskon. Sinä luulit minun olevan vailla vähintäkin säädyllisyyden tunnetta, sitä varmastikin luulit. Sinun kasvojenilmettäsi en ikinä unohda, kun sanoit, etten olisi kyennyt sen paremmin saamaan sinua hylkäämään kosintaani."
"Ah, älä huoli enää toistaa, mitä kaikkea silloin sanoin. Sen muisteleminen ei hyödytä mitään. Minä vakuutan sinulle pyhästi, että jo kauan olen syvästi hävennyt silloisia sanojani."
Darcy mainitsi kirjeestään. "Paniko se", hän kysyi, — "paniko se sinut ajattelemaan minusta vähän paremmin? Oliko sinun mahdollista sitä lukiessasi uskoa todeksi sen sisällys?"
Elizabeth selitti, minkä vaikutuksen kirje oli häneen tehnyt ja miten hänen kaikki entiset ennakkoluulonsa olivat sen johdosta alkaneet vähitellen haihtua.
"Minä tiesin", sanoi Darcy, "että kirjeeni täytyi tuottaa sinulle tuskaa, mutta se oli välttämätöntä. Minä toivon, että olet hävittänyt kirjeen. Siinä oli kohtia, varsinkin alkupuolella, joita pelkäisin antaa sinun lukea uudelleen. Muistanpa eräitä lauseita, joiden takia sinulla olisi hyvä oikeus vihata minua."
"Kirjeen minä varmastikin poltan, jos luulet sen välttämättömäksi, jotta edelleen voisin kunnioittaa sinua; mutta vaikka meillä molemmilla onkin syytä uskoa, ettei ajatukseni sinusta ole pysynyt aivan muuttumattomana, niin toivon kumminkin, ettei se ole aivan niin helposti muuttuva kuin tämä lupaus edellyttää."
"Kun kirjoitin tuon kirjeen", sanoi Darcy, "luulin olevani aivan tyyni ja kylmäverinen; mutta perästäpäin ajatellessani minun täytyy uskoa, että olin silloin hirvittävän katkeralla päällä."
"Kirjeesi ehkä alkoi katkerasti, mutta ei suinkaan päättynyt samaan sävyyn. Jäähyväissanasi olivat niin lempeät! Mutta älä ajattele enää koko kirjettä. Sen kirjoittajan ja vastaanottajan nykyiset tunteet toisiaan kohtaan ovat niin kokonaan erilaiset kuin siihen aikaan, että kaikki epämieluisat muistelmat täytyy unohtaa tai kuvitella olemattomiksi. Sinun täytyy oppia hiukkasen minun elämänviisauttani. Muistele menneitä asioita ainoastaan silloin, kun niistä saat mielihyvää."
"Minusta ei sinulla ole ollenkaan aihetta sellaiseen elämänviisauteen. Sinun menneisyydenmuistelmaisi täytyy olla niin peräti vailla kaikkea pahaa ja moitittavaa, ettei niistä saamasi tyydytys johdu lainkaan mistään filosofiasta, vaan omasta viattomasta tietämättömyydestäsi, joka on arvokkaampi kaikkea elämänviisautta. Mutta minun laitani on toinen. Tuskallisia muistelmia nousee pakostakin mieleeni, joita en voi enkä saa tukahduttaa. Minä olen koko elinikäni ollut itsekäs ihminen, joskaan en periaatteessa, niin kuitenkin käytännössä. Lapsena minulle opetettiin, mikä oli oikein, mutta minua ei opetettu hillitsemään rajua luonnettani. Minulle annettiin hyviä periaatteita elämänohjeiksi, mutta minun sallittiin noudattaa niitä ylpeyden ja itsepetoksen lumoissa. Onnettomuudeksi olin ainoa poika (pitkän aikaa ainoa lapsikin), ja sellaisena vanhempani minua hemmoittelivat; vaikka he itse olivatkin hyvät (isäni varsinkin oli pelkkää hyväntahtoisuutta ja ihmisrakkautta), sallivat he minun kehittyä, jopa he kehoittivat ja miltei opettivatkin minua itsekkäisyyteen ja ylimielisyyteen, olemaan välittämättä mistään muusta kuin omasta ahtaasta perhepiiristämme, ajattelemaan halveksivasti kaikista muista ihmisistä — ainakin asettamaan heidän arvonsa ja viisautensa alemmaksi minun omaani. Sellaiseksi mieheksi minä kehityin kahdeksannesta kahdeksanteenkolmatta ikävuoteeni asti; ja sellaiseksi yhä enemmän vielä paatuisin ilman sinua, oma rakkahin Lizzyni! Mistä kaikesta saankaan sinua kiittää! Sinä annoit minulle hyvän läksyn, kovan ehkä ensi alussa, mutta tuiki terveellisen. Sinä nöyryytit minua syvästi, mutta aivan ansioni mukaan. Minä tulin pyytämään sinua omakseni, epäilemättä vähintäkään voittoani. Sinä osoitit minulle, kuinka surkean tyhjät ja riittämättömät minun ansioni olivat kelvatakseen naiselle, joka ansaitsi kunnon miehen rakkautta."
"Olitko sinä sitten niin varma siitä, että minä vastaisin myöntävästi?"
"Olin kuin olinkin! Mitä sinä nyt ajatteletkaan minun hupsusta turhamaisuudestani? Minä todella uskoin sinun toivovan ja odottelevan minun kosintaani."
"Minun käytökseni täytyi sitten olla harhaanjohtava, vaikkakaan ei tarkoituksella, siitä ole varma. Minä en koskaan ajatellutkaan eksyttää sinua, mutta vilkas luonteeni johti minut kyllä monestikin harhaan. Kuinkahan sinä oikein vihasitkaan minua tuon illan jälkeen!"
"Vihasin sinua! Ei — vihainen saatoin ehkä kyllä aluksi olla, mutta vihastukseni kääntyi piankin oikeaan suuntaan — omaan itseeni."
"Minua melkein peloittaa kysyä, mitähän sinä oikein ajattelitkaan minusta, silloin kun tapasimme toisemme Pemberleyssä? Sinä kai loukkauduit kovasti minun tulostani?"
"En suinkaan. Olin vain hyvin hämmästynyt."
"Sinun hämmästyksesi ei voinut olla suurempi kuin minun, joutuessani niin äkkiarvaamatta sinun eteesi. Omatuntoni sanoi minulle, etten ansainnut vähintäkään kohteliaisuutta sinun puoleltasi, enkä minä todella odottanutkaan muuta kuin saada maksun ansioni mukaan."
"Minun tarkoitukseni silloin", sanoi Darcy, "oli näyttää sinulle, niin kohteliaasti ja hellävaroen kuin taisin, etten suinkaan ollut niin halpamainen, että olisin kantanut sinulle kaunaa saamistani rukkasista; ja minä toivoin osakseni sinun anteeksiantamustasi, toivoin lievittäväni sinun huonoa ajatustasi minusta, antamalla sinun nähdä, että olin vaarinottanut sinun naulan päähän sattuneet huomautuksesi. Kuinka pian minussa sitten virisi uusia ja valoisampia toiveita, sitä en osaa sanoa, mutta luulenpa että ne nousivat jo puolituntisen perästä meidän ensi näkemästämme."
Tällaisissa puheissa he olivat kävelleet useita maileja aivan umpimähkään, kunnes he viimein kelloa katsottuaan keksivät, että oli jo aika pyörtää kotia.
"Minnekähän herra Bingley ja Jane ovat joutuneetkaan?" huudahti Elizabeth. Heistä oli suloista siirtyä keskustelemaan toisen lempivän parin asioista. Darcy oli hyvin iloissaan ystävänsä kihlauksesta — hänpä olikin siitä saanut kaikkein ensinnä tiedon.
"Minun täytyy kysyä, olitko kovastikin hämmästynyt kuullessasi siitä?" sanoi Elizabeth.
"En vähintäkään. Kun täältä viimeksi lähdin, arvasin että se piankin tapahtuisi."
"Toisin sanoen, sinä olit antanut siihen suostumuksesi. Sen verran minäkin voin arvata." Ja vaikka Darcy vastustikin tuon sanan käyttämistä, sai Elizabeth tietää, että se sangen hyvin ilmaisi asiaa.
"Lontooseen lähtöni edellisenä iltana", kertoi Darcy, "tunnustin ystävälleni erään asian, joka minun olisi kai pitänyt tunnustaa jo aikoja ennen. Minä kerroin hänelle, että kaikki edelliset huomioni, jotka olivat saaneet minun sekaantumaan hänen lemmenjuttuunsa, olivat olleet aivan perusteettomat ja järjettömät. Hän ällistyi suuresti. Sanoin edelleen, että uskoin erehtyneeni otaksuessani, että sisaresi oli hänestä välinpitämätön; ja kun voin hyvin huomata, että hänen oma kiintymyksensä sisareesi oli aivan muuttumaton, en epäillytkään, että he kohtakin löytäisivät onnensa."
Elizabeth ei voinut olla hymyilemättä huomatessaan, kuinka helposti hänen sulhasensa johti ystävänsä sydämenasioita.
"Puhuitko sinä omien vaarinottojesi perusteella", hän kysyi, "kertoessasi ystävällesi, että sisareni rakasti häntä, vaiko vain sen johdolla, mitä ilmaisin sinulle viime keväänä?"
"Ainoastaan omain huomioitteni perusteella. Minä olin pitänyt sisartasi tarkasti silmällä molemmilla viime käynneilläni teidän luonanne ja tullut vakuutetuksi hänen kiintymyksestään."
"Ja sinun vakuutuksesi siitä riitti avaamaan ystäväsikin silmät, arvaan mä?"
"Riittipä niinkin. Bingley on mitä vaatimattomin ja itseluulottomin veikkonen. Hänen suuri kainoutensa oli estänyt häntä luottamasta omaan arvostelukykyynsä hänelle näin kalliissa asiassa, mutta hänen luottamuksensa minun arvostelukykyyni teki hänelle kaiken toiminnan hyvin helpoksi. Minun täytyi tunnustaa hänelle vielä muuan asia, josta hän joksikin aikaa hyvin pahastui minuun, eikä suinkaan syyttä. Minä en voinut enää salata häneltä, että sisaresi oli ollut Lontoossa viime talvena kolmen kuukauden ajan, ja että minä olin tiennyt siitä, mutta tahallani pitänyt sen häneltä salassa. Hän tietysti suuttui kovasti. Mutta arvaan, että hänen suuttumuksensa suli oitis, kun hän sai tietää sisaresi todellisista tunteista häntä kohtaan. Ja silloin hän antoi minulle täydestä sydämestään anteeksi."
Elizabethin teki mieli huomauttaa, että hra Bingley oli aivan verraton ystävä, koska häntä kävi tanssittaminen kuin paperinukkea nauhasta, mutta hän malttoi ajoissa mielensä. Hän muisti, että Darcyn täytyi vielä oppia joutumaan harmistumatta naurunalaiseksi, ja että tätä opetusta oli vielä liian aikaista hänelle antaa.