XIX LUKU.
Seuraava päivä oli hyvin vaiherikas Longbournissa. Hra Collins esitti kosintansa muodollisesti. Hänellä ei enää ollut aikaa hukattavana, sillä hänen lomansa loppui seuraavana lauantaina, eikä hänellä ollut päätöstä tehdessään mitään sieluntuskiakaan voitettavana. Tavatessaan kohta aamiaisen jälkeen rva Bennetin, Elizabethin ja erään nuorimmista tytöistä ruokasalissa hän kävi puhuttelemaan äitiä seuraavasti:
"Saanko toivoa, arvon rouva, että huolenpitonne kaunokaisesta tyttärestänne Elizabethista sallii minulle yksityisen keskustelun hänen kanssaan tämän aamupäivän kuluessa?"
Ennenkuin Elizabeth ennätti vastata muuten kuin yllätyksestä punastuen, ehätti äiti väliin:
"Oh, minun päiviäni! Kyllä toki, tietystikin. Olen varma, että Lizzy tulee hyvin onnelliseksi — tarkoitan, ettei hänellä tietenkään ole mitään sitä vastaan. Tulehan, Kitty, minä tarvitsen sinua yläkerrassa." Ja haamaisten käsityön mukaansa hän kiirehti jouduttautumaan pois, kun Elizabeth parahti:
"Äiti rakas, älä mene! Minä pyydän, ettet lähde pois. Herra Collinsin täytyy antaa minulle anteeksi. Hänellä ei voi olla minulle mitään sellaista sanottavana, jota eivät toisetkin saisi kuulla. Minä lähden itse pois."
"Ei, ei, älä hupsuttele, Lizzy. Pyydän, että jäät siihen, missä nyt istut." Ja nähdessään, että Elizabeth sittenkin, hätäytyneenä ja huolissaan, näkyi täydellä todella tekevän lähtöä, huudahti hellä äiti: "Lizzy, minä vaadin, että jäät kuulemaan, mitä herra Collinsilla on sinulle puhuttavana."
Elizabeth ei voinut vastustaa niin väkevää vetoomusta; ja mietittyään hetkisen nopeasti pulmaansa hän älysi, että järkevintä taisi sittenkin olla saada koko ikävä juttu loppuun niin pian ja levollisesti kuin suinkin; jonka vuoksi hän istuutui jälleen ja koetti väkisin salata harmiaan ja vastenmielisyyttään. Kohta kun rva Bennet ja Kitty olivat hävinneet oven taa, aloitti hra Collins juhlallisesti:
"Uskokaa minua, rakkahin neiti Elizabeth, kun sanon että teidän ujoutenne, sen sijaan että se millään tavalla alentaisi viehätystänne, päinvastoin korottaa kaikkia muita avujanne. Te olisitte minun silmissäni näyttänyt vähemmän armaalta ilman tuota pientä vastahakoisuutta; mutta sallikaa minun vakuuttaa, että olen saanut jo edeltäkäsin arvoisalta äidiltänne luvan tähän kahdenkeskiseen haasteluun. Te voitte tuskin enää olla epätietoinen minun oikeasta aivoituksestani, miten suuresti luontainen kainoutenne pyrkiikin mieltänne hämmentämään; minun huomaavaisuuteni teitä kohtaan on ollut siksi ilmeinen, ettei siitä liene voinut erehtyä. Melkein oitis kun astuin tähän taloon, valitsin teidät tulevaiseksi elämänkumppanikseni. Mutta ennenkuin päästän tunteeni pillastumaan pitemmälle tässä asiassa, lienee minun viisainta selvitellä syitäni, miksi aion astua pyhään aviosäätyyn — ja nimenomaan, miksi tulin juuri tänne Hertfordshireen valitsemaan itselleni vaimoa."
Ajatus, että jykevä ja mahtipontinen hra Collins tosiaankin voisi päästää tunteensa pillastumaan, oli niin hullunkurinen, että Elizabeth hillitessään naurunhaluaan menetti hänelle suodun lyhyen armonajan ennättämättä tehdä mitään ratkaisevaa huomautusta. Kosija jatkoi:
"Syynä naimisiin menooni on ensikseenkin se, että minusta on oikein ja kohtuullista, että jokainen hyvissä olosuhteissa elävä pappismies — kuten minä — esimerkillään pyhittää aviosäädyn seurakunnassaan; toiseksi, että olen vahvasti vakuutettu, että tämä askel tulee suuressa määrässä lisäämään minun ajallista autuuttani; ja kolmanneksi — jonka syyn ehkä olisin saanut mainita kaikkein ensimmäisenä.— on sen jalosukuisen rouvan neuvo ja osviitta, jota minulla sananpalvelijana on onni ja kunnia mainita emännäkseni. Kahdesti hän on alentunut — pyytämättä! — lausumaan minulle ajatuksensa tässä asiassa; ja vielä samana lauantaina, jolloin lähdin tänne Hunsfordista — kahden pelivuoron välillä hänen korttipöydässään, jolloin minulla oli kunnia pelata häntä vastapäätä, ja juuri kun rouva Jenkinson laittoi pallia neiti de Bourghin jalkain alle — hän sanoi: 'Herra Collins, teidän pitää mennä naimisiin. Teidänlaisenne pappismiehen täytyy naida. Tehkää valintanne säädyllisesti, valitkaa vaimonne tilanomistajasäädystä minun vuokseni ja itsenne vuoksi; sellainen toimellinen ja hyödyllinen ihminen, joka ei ole liiaksi oppinut, mutta kykenee hoitamaan hyvin taloutta pienilläkin vuosituloilla. Se on minun neuvoni. Etsikää itsellenne sellainen vaimo niin pian kuin suinkin, ja kohta kun tuotte hänet tänne Hunsfordiin, käyn minä häntä tervehtimässä.' Sallikaa minun huomauttaa, suloinen serkkuni, etten suinkaan lue Lady Catherine de Bourghin huomaavaisuutta ja hyvänsuopeutta kaikkein vähäisimmäksi niistä eduista, joita minun vallassani on tarjota tulevalle vaimolleni. Te tulette huomaamaan, että hänen esiintymisensä ja käytöksensä on paljon yläpuolella kaiken minun kuvaustaitoni; ja teidän älynne ja eloisuutenne luulen varmastikin olevan hänelle mieluisat, varsinkin kun niitä hillitsee ja suistaa se syvä kunnioitus, jota ette voi olla tuntematta hänen korkeaa arvoaan ja asemaansa kohtaan. — Kas siinä minun yleiset mielennouteeni aviosäätyä ajatellessani. Jää vielä kerrottavakseni, miksi aivoitukseni kääntyi tänne Longbourniin eikä omaan naapuristooni, missä kyllä on tarjona paljon rakastettavia nuoria neitosia, sen vakuutan teille. Mutta juttu on se, että tietäessäni tulevani perimään tämän tilan arvoisan isänne kuoleman jälkeen, — jolle taivas suokoon vielä monta elinvuotta! — en katsonut voivani olla valitsematta vaimoani hänen tyttäriensä joukosta, jotta he tuntisivat tappionsa niin vähäiseksi kuin suinkin, kun se murheellinen tapaus kerran on heitä kohtaava; vaikka, kuten jo sanoin, taivas varjelkoon sitä sattumasta vielä moniin vuosiin. Tämä on ollut minun osviittani ja aivoitukseni tänne tullessani, kaunoinen serkkuni, ja luulen voivani imarrella itseäni, ettei arvoni sentakia suinkaan vähenne teidän silmissänne. Ja nyt ei minulla ole enää muuta lisättävänä kuin vakuuttaa teille mitä kaunopuheisimmin palavata kiintymystäni teihin. Varallisuutta minä en kysy, enkä aio isältänne vaatia mitään myötäjäisiä, koska hyvin tiedän, ettei niitä kannata odottaakaan, ja että ne tuhannen puntaa, jotka teidän osaksenne lankeavat vasta äitinne kuoleman jälkeen ja jotka nyt ovat kiinnitetyt kasvamaan korkoa neljä sadalta, ovat ainoa perintöosa, jonka te voitte odottaa vanhemmiltanne. Siitä asiasta tulen kumminkin aina pitämään suuni kiinni; ja voitte olla vakuutettu, ettette koskaan tule kuulemaan minun huuliltani moitteen sanaa varattomuutenne vuoksi."
Nyt oli Elizabethin jo välttämätöntä keskeyttää kosijan vuolas sanatulva.
"Te olette liian hätäinen, hyvä herra", hän huudahti. "Tehän unhotatte, etten minä ole teille antanut vielä mitään vastausta. Sallikaa minun tehdä se oitis, hukkaamatta enää yhtään aikaa. Minä olen hyvin kiitollinen minulle osoittamastanne huomaavaisuudesta. Tunnen todella itseni hyvin kunnioitetuksi kosinnastanne, mutta minun on mahdoton vastata siihen muuten kuin kieltäytymällä."
"Eihän minulle nyt vasta tarvitse opettaa", vastasi hra Collins ja huiskautti anteeksiantavasti kättänsä, "että nuorten neitosten tapana on ujoudessaan ensi kerralla vastata hylkäävästi sen miehen kosintaan, jonka he sydämensä salaisuudessa ovat hyväksyneet valitukseen; ja että välistä tuo hylkääminen uudistetaan toisella, jopa kolmannellakin kerralla. Minä en niinmuodoin ole vähimmälläkään tavalla masentunut siitä, mitä juuri sanoitte, vaan toivon, että piankin teette minut onnellisimmaksi kaikista aviomiehistä."
"Kaikkea minun pitääkin kuulla, herraseni", kivahti Elizabeth; "teidän toivonne on todellakin hyvin eriskummallinen kaiken sen jälkeen, mitä niin selvästi sanoin. Minä vakuutan teille, etten suinkaan kuulu noihin nuoriin neitosiin (jos sellaisia neitosia yleensä onkaan), jotka uskaltavat panna onnensa vaaraan uutta kosintaa odotellessaan. Minun hylkäämiseni on tarkoitettu täydellä todella. Te ette voisi tehdä minua onnelliseksi, ja minä olen varma, että olisin viimeinen nainen maailmassa, joka voisi ja tahtoisi tehdä teidät onnelliseksi. Ei — jos arvoisa ystävättärenne Lady Catherine tuntisi minut, niin olen vakuutettu, että hän huomaisi minut joka suhteessa kykenemättömäksi siihen tehtävään."
"Jos olisi varma, että Lady Catherine tosiaankin ajattelisi niin…" aloitti hra Collins hyvin vakavasti; — "mutta ei, minä en voi kuvitellakaan mielessäni, että hänen jalosukuisuutensa suinkaan vähäksyisi teitä ja teidän hyviä ominaisuuksianne. Voitte olla rauhallinen ja luottaa siihen, että kun minulla on jälleen kunnia tavata hänet, niin puhun hänelle mitä ylistävimmin sanoin teidän kainoudestanne, säästäväisyydestänne, taloudellisuudestanne ja muista rakastettavista puolistanne."
"Mutta uskokaahan toki minua, herra Collins, kaikki kehumisenne on aivan hyödytöntä. Teidän täytyy antaa minulle itselleni päätösvalta tässä asiassa ja ottaa todeksi mitä sanon. Minä toivon teille kaikkea onnea ja rikkautta, ja hylkäämällä tarjouksenne voin paraiten torjua teiltä päinvastaista elämänosaa. Kun jo kerta olette kosinut minua, niin olette varmastikin sen kautta tyydyttänyt sydämenne hienotunteiset vaatimukset minun perhettäni kohtaan ja voitte siis hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan Longbournin, milloin se teidän perinnöksenne lankeaa. Tämän asian voimme siis pitää täydellisesti ja lopullisesti selvitettynä." Nousten näin sanoessaan pystyyn Elizabeth aikoi kiireesti lähteä huoneesta, mutta itsepäinen kosija asettui hänen tielleen ja lausui:
"Kun minulla on kunnia seuraavalla kerralla jälleen palata tähän puheenaiheeseen, niin toivon varmasti saavani suosiollisemman vastauksen kuin minkä nyt olette antanut. Olkoon minusta kaukana, että nytkään syyttäisin teitä mistään tahallisesta julmuudesta, sillä tiedänhän sukupuolenne tapana olevan hyljätä kosija tämän ensi kertaa tulkitessa tunteensa; ja ehkäpä kaikkikin, mitä nyt olette sanonut, onkin vain tarkoitettu kannustamaan minun intoani niin paljon kuin sopii naisluonteen luontaiselle kainoudelle."
"Toden totta, herra Collins", kivahti Elizabeth jokseenkin tuittuisesti, "te saatatte minut aivan ymmälle. Jos kaikki se, mitä tähän asti olen teille sanonut, on teistä vain salattua rohkaisua, niin enpä oikein tiedä, mihin muotoon pukisin kieltoni, jotta todella käsittäisitte sen kielloksi."
"Sallikaa, armas serkkuni, minun imarrella itseäni sillä käsityksellä, että hylkäävä vastauksenne kosintaani on pelkästään vain muodon vuoksi ja sotii sydämenne todellista aivoitusta vastaan. Minun perusteeni tähän käsitykseen ovat lyhyesti sanoen seuraavat: — Minä en voi saada päähäni, että minun käteni ja nimeni olisivat arvottomat saavuttamaan teidän hyväksymistänne, tahi että teille tarjoamani asema voisi olla teille muuta kuin mitä houkuttelevin. Minun virka- ja varallisuusasemani, läheiset suhteeni De Bourghin perheeseen ja sukulaisuuteni teidän oman perheenne kanssa ovat kaikki seikkoja, jotka korkealla äänellä puhuvat minun puolestani; ja lisäksi pitäisi teidän vielä ottaa huomioon, että kaikesta teidän viehättäväisyydestänne huolimatta ei suinkaan ole taattua, että teille enää koskaan tehdään yhtä imartelevaa naimatarjousta. Teidän myötäjäisenne ovat valitettavasti niin surkean pienet, että jo tämä seikka yksistänsä tekee todennäköisesti tehottomiksi kaikki teidän ulkonaiset viehätyksenne ja sisälliset hyvät avunne. Kaiken tämän perusteella minun täytyy uskoa, ettette suinkaan ole täysissä tosissanne hyljännyt tarjoustani, ja olla vakuutettu siitä, että kun molemmat erinomaiset vanhempanne ovat sen vahvistaneet arvovaltaisella hyväksymisellään, myöskin tulette mielihyvällä antamaan minulle haluamani vastauksen."
Noin paatuneeseen ja tahalliseen itsepetokseen ei Elizabeth enää keksinyt mitään vakuuttavaa vastausta; ja hän sujahti äänettömästi ulos huoneesta päättäen vahvasti mielessään vedota isäänsä, jos itsepäinen kosija yhä edelleen käsittäisi kaikki hänen kieltelynsä vain imartelevaksi rohkaisuksi.