XLII LUKU.
Jos Elizabeth olisi perustanut mielipiteensä yksistään kotoiseen ympäristöönsä, niin hän ei olisi saanut kovinkaan miellyttävää käsitystä avio-onnesta ja kotielämän suloista. Hänen isänsä oli antanut nuoruuden viehkeyden ja näennäisen hyvätuulisuuden houkutella hänet naimaan naisen, jonka lyhytjärkisyys ja suvaitsematon mieli tekivät piankin lopun hänen todellisesta kiintymyksestään. Mutta hra Bennet ei kuitenkaan ollut senluontoinen mies, että hän kotionnensa haihduttua olisi etsinyt lohdutusta toisaalta. Hän oli nuoruudesta pitäen rakastanut maalaiselämää ja hyviä kirjoja, ja näihin hän nyt vähitellen kiintyi aivan intohimoisesti. Vaimostaan hänellä ei ollut muuta iloa kuin jolloinkin itsekästä huvia tämän typeryydestä ja hullutuksista. Sellaista iloa aviomies ei yleensä mielellään hae vaimonsa luota; mutta missä muita huvinaiheita puuttuu, siellä oikea filosoofi etsii hyötyä siitäkin vähästä, mitä hänelle suinkin tarjoutuu.
Elizabeth ei ollut koskaan ollut sokea isänsä vajavaisille perheenisän ja aviomiehen ominaisuuksille. Aina olivat huomionsa häneen vaikuttaneet kiusallisesti; mutta kunnioittaen isänsä henkisiä kykyjä ja kiitollisena tämän hänelle osoittamasta hellyydestä hän oli koettanut unhottaa hänen vikansa ja kaiken aviollisen ja isällisen velvollisuuden ja säädyllisyyden puutteen, joka niin säälittä saattoi hänen oman vaimonsa ja lapsensa naurunalaisiksi. Mutta koskaan ennen ei hän ollut niin selkeästi ja kipeästi kuin juuri nykyisin tullut huomanneeksi, mitä arveluttavia seurauksia epäsuhtaisista avioliitoista syntyneillä lapsilla on kannettavana; ja kuinka jommankumman vanhemman yksipuoliseen ja nurjaan suuntaan kohdistetut kyvyt — sen sijaan että ne edistäisivät lasten tervettä kehittymistä ja ohjaisivat toistakin aviopuolisoa oikeaan suuntaan — päinvastoin vaikuttavat turmelevasti sekä puolisoon että lapsiin.
Vaikka Elizabeth olikin mielissään Wickhamin lähdöstä, oli hänellä muuten varsin vähän aihetta iloita rykmentin poistumisesta. Seudun seuraelämä tyrehtyi melkein tykkänään; ja kotona hänellä oli äiti ja sisar, joiden lakkaamaton nurkuminen teki kotielämän happameksi ja ikäväksi. Lähtiessään oli Lydia luvannut kirjoittaa äidilleen ja Kittylle hyvin ahkeraan ja seikkaperäisesti; mutta hänen kirjeitään sai kauan odotella ja aina ne olivat tuiki lyhyet. Paljonpa niissä ei muuta selostettukaan kuin hänen hurjaa iloaan jostakin uudesta puvusta tai päivänvarjosta; mitä upseereja milloinkin oli tavattu kadulla, kirjastossa tahi Forstereilla päivällisillä, ja mitä huvimatkoja milloinkin oli tehty.
Elizabethin ainoana lohdutuksena oli ajatus Järville piakkoin tehtävästä kesäretkestä. "Onhan onnellista", hän ajatteli, "että minulla on jotakin toivon aihetta. Jos kaikki tulisi valmiina vastaan, niin varmasti tuntisin pettymystä. Suunnitelma, jonka jok'ainut erityisseikka lupaa iloa, ei ota koskaan oikein luonnistuakseen."
Vähitellen alkoi terveys, rauha ja hilpeys jälleen palata Longbourniin ja sen ympäristöön. Perheet, jotka olivat viettäneet talven ja kevään Lontoossa, saapuivat takaisin maalle; kesäpuvut ja kesälliset ilonpidot antoivat paljon askaretta ja ajattelun aihetta kaikille. Rva Bennetin mielentila kohosi taas tavalliseen ryöpsähtelevään ja ärtyisään virkeyteensä; ja kesäkuun puolimaissa oli Kittykin jo siksi paljon kostunut ankeudestaan, että kykeni näkemään Merytonin kadut kyyneliin puhkeamatta.
Pari viikkoa ennen lopullista lähtömäärää, kun Elizabeth jo alkoi varustella itseään matkalle, saapui rva Gardinerilta kirje, joka sekä lykkäsi matkaanlähdön että lyhensi matkan määräaikaa. Hra Gardineria pidättivät hänen liikeasiansa Lontoossa heinäkuun puoliväliin saakka, eikä hän joutuisi olemaan matkalla kuukautta kauempaa; ja kun tämä aika oli liian lyhyt suunniteltua retkeä varten, arvelivat enolaiset parhaaksi ulottaa sen ainoastaan Derbyshireen saakka. Mutta siinäkin maakunnassa oli yllinkyllin katseltavaa kolmen viikon ajaksi, ja rva Gardinerille se oli erikoisen rakas, hän kun oli siellä viettänyt useita nuoruusvuosiaan.
Elizabeth tunsi itsensä ensin hyvin pettyneeksi. Hän oli koko sydämellään kiintynyt ajatukseen päästä näkemään Cumberlandin ihania järviä; ja hänen mielestään olisi noina kolmenakin viikkona hyvin ennättänyt tehdä retken. Mutta hänen osanansa oli aina olla tyytyväinen, ja hänen hilpeä luontonsa auttoi hänet piankin tuntemaan onnellista odotusta.
Gardinerit saapuivat Longbourniin neljän pienen lapsensa kera, joiden oli määrä jäädä Jane serkun hoitoon. Jane olikin lasten erityinen lemmikki, ja hänen alati tasainen luonteensa ja hellä sydämensä tekivät hänestä erinomaisen lasten toverin — hän opetti heitä, leikki heidän kanssaan ja rakasti heitä. Hra ja rva Gardiner viipyivät Longbournissa vain yhden yön ja lähtivät seuraavana aamuna Elizabethin kera etsimään kesämatkan kauan odoteltua iloa ja huvia.
Emme rupea tarkemmin seuraamaan matkalaisten reittiä Derbyshiren monien mainioiden paikkain halki — sattuihan tien varteen sellaisia nähtävyyksiä kuin Oxford, Blenheim, Warwick, Kenilworth, Birmingham j.n.e.[20] Ainoastaan vähäinen nurkka Derbyshirestä tulee tässä puheeksi. Lambtonin pikkukaupunkiin liittyivät rva Gardinerin nuoruudenmuistot, jonka vuoksi sinne poikettiin pitemmäksi aikaa; ja moniaan mailin päässä Lambtonista oli Pemberley, hra Darcyn hovi. Pemberley ei tosin sijainnut aivan matkatien varrella, mutta rva Gardinerin teki mieli käydä katsomassa sitäkin.
"Rakkaani, tottahan sinäkin tahtonet mielelläsi nähdä tuon paikan, josta olet kuullut puhuttavan niin paljon?" hän sanoi sisarentyttärelleen. "Siellähän Wickham vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa, kuten tiedät."
Elizabethia epäilytti lähteä — kukaties sattui Pemberleyn isäntä olemaan kotosalla. Hän valitti nähneensä jo väsymykseen saakka isoja maakartanoita, eikä sanonut tuntevansa vähintäkään ihastusta hienoihin mattoihin ja silkkiuutimiin.
Rva Gardiner moitti häntä typeräksi. "Jos olisi kysymys ainoastaan komeasta herraskartanosta, niin minäkään en välittäisi suuresti sinne lähteä. Mutta maatila itsessään on näkemisen arvoinen. Siellä on Englannin kaikkein kauneimpia metsämaisemia."
Elizabeth ei enää voinut vastustella, vaikka hän ei suinkaan tuntenut itseään rauhalliseksi. Entäpä jos paikkoja katsellessa yhdytettäisiinkin odottamatta isäntä itse — se olisi hirveätä! Tuo ajatus pani hänet pahasti punoittamaan. Mutta majatalon palvelijattarelta hän kysellessään sai sen lohduttavan tiedon, että Pemberleyn vallasväki oleskeli kesän aikaan muualla. Yönseutuna hän alkoi itsekin tuntea hiljaista halua saada nähdä tuon talon ja kun asia otettiin aamiaispöydässä jälleen puheeksi, voi hän näköjään välinpitämättömästi suostua toisten tuumaan.
Pemberleyhin siis lähdettiin.