XXI LUKU.
Jupakka hra Collinsin kosinnan johdosta oli täten jokseenkin lopussa, ja Elizabeth sai siitä enää kärsiä vain äitinsä hellittämättömien pistelyjen kautta. Mitä kosijaan itseensä tulee, niin hän ei ilmaissut tunteitaan paremmin tai huonommin salatulla harmilla eikä edes välttelemällä Elizabethia, vaan erinomaisen kankealla käytössävyllä ja juhlallisella vaikenemisella. Kaiken huomaavaisuutensa hän tämän kohtalokkaan päivän iltapuolella omisti perheen vieraalle nti Lucasille, jonka kärsivällinen kohteliaisuus häntä kuunnellessaan oli kuin palsamia hänen haavoitetulle sydämelleen ja kenties yhtä hyväntekevää myöskin Elizabethille itselleen, joka täten säästyi kaikelta huomiolta.
Seuraavakaan päivä ei tuonut lääkitystä rva Bennetin pahantuulisuuteen eikä heikoille hermoille. Hra Collins oli jatkuvasti loukatun ylpeä. Elizabeth oli toivonut, että kosija rukkaset saatuaan katkaisisi vierailunsa, mutta se ei näyttänyt kuuluvan hra Collinsin suunnitelmiin. Hän oli alun pitäen päättänyt lähteä vasta lauantaina, ja lauantaina hän aikoi lähteäkin.
Aamiaisen jälkeen tytöt lähtivät kävelemään Merytoniin tiedustellakseen, joko hra Wickham oli palannut, ja myönteisessä tapauksessa säälitelläkseen hänen poissaoloaan Netherfieldin tanssiaisista. Hra Wickham oli palannut, itse asiassa hän sattui yhdyttämään heidät tulliportilla ja saattoi heitä heidän tätinsä luo, missä hän jatkuvasti vastaanotti surkutteluja ja ilmaisi oman mielihaikeutensa tapauksen johdosta. Elizabethille hän kuitenkin yksityisesti tunnusti, että hänen poisjäämisensä oli ollut vapaaehtoinen.
"Mitä lähemmäksi juhla joutui", hän sanoi, "sitä selkeämmin rupesin tuntemaan, että minun oli parempi olla tapaamatta herra Darcya. Oleskelu samassa huoneessa ja samassa seurassa tuntikausia yhtäpäätä olisi käynyt yli voimieni ja olisi kenties aiheuttanut kohtauksia, jotka olisivat olleet tukalia muillekin kuin minulle itselleni."
Elizabeth antoi hyväksyvän tunnustuksensa hänen pidättyväisyydestään; ja heillä oli hyvä tilaisuus keskustella asiasta ja lausua toisilleen kohteliaisuuksia, kun Wickham ja eräs toinen upseeri saattoivat neitoset kotiin Longbourniin, jolloin ensinmainittu käveli Elizabethin rinnalla ja puheli miltei yksinomaan hänen kanssaan. Tästä kohteliaisuudesta oli Elizabethille mielestään kahdenkinlaista etua; se tyydytti hänen omaa mielihaluaan, ja häntä ilahdutti saadessaan esitellä uljaan kavaljeerinsa vanhemmilleenkin.
Kohta heidän kotia tultuaan toi lähetti kirjeen nti Bennetille; se oli Netherfieldistä ja avattiin tietysti oitis. Kuoresta tuli esiin pieni ja siro, tiiviisti kokoontaitettu kirjelappu täynnä naisen hienoa, joustavaa käsialaa. Elizabeth näki sisarensa ilmeen omituisesti muuttuvan hänen sitä lukiessaan ja että hän erityisen kauan viipyi joidenkin lauseiden kohdalla. Jane tointui kuitenkin pian entiselleen ja työntäen kirjeen poveensa koetti tavallisella hilpeydellään ottaa osaa yleiseen puheenpitoon; mutta Elizabeth tunsi huolestumista sisarensa takia eikä enää malttanut kuin toisella korvalla kuunnella hra Wickhamin kohteliaisuuksia. Kohta kun vieraat olivat poistuneet, sai Janen katse hänen seuraamaan tätä yläkertaan. Heidän tultua yhteiseen makuuhuoneeseensa otti Jane kirjeen jälleen esiin ja sanoi:
"Tämä on Caroline Bingleyltä; mitä hän siinä kertoo, on hämmästyttänyt minua hyvin suuresti. Koko perhe on kai juuri tähän aikaan lähtenyt Netherfieldistä Lontooseen aikomatta enää lainkaan palata tänne takaisin. Kuulehan mitä hän sanoo."
Hän luki ääneen ensimmäisen lauseen, jossa ilmoitettiin perheen juuri päättäneen seurata hra Bingleytä pääkaupunkiin, minne he toivoivat ennättävänsä syömään päivällistä hra Hurstin omistamassa talossa Grosvenor-kadun varrella. Seuraava lause oli näin kuuluva: "Enpä voi väittää, että minulla olisi ikävä kääntää selkäni Hertfordshirelle muuten kuin että sen kautta on erottava sinusta, rakkahin ystäväni; mutta toivokaamme, että jolloinkin tulevaisuudessa pääsemme jälleen yhteen nauttimaan toistemme seurasta; ja sillävälin koettakaamme lievittää suruamme ja kaipaustamme ahkeralla kirjeenvaihdolla. Minä luotan siihen, ettet sinä tässä suhteessa tule laiminlyömään toivomustani." Noita pöyhkeileviä sanoja Elizabeth kuunteli epäilevästi, sillä hänestä ne eivät tuntuneet suoralta puheelta. Mutta vaikka seurueen lähtö olikin näin äkillinen, ei hänen mielestään ollut aihetta siitä hätäytyä; sisarten poissaolo oli hänelle itselleen pikemminkin mieleen, eikähän mikään estänyt hra Bingleytä itseään palaamasta pian takaisin ja tekemästä tosiksi ilmeiset aikeensa Janeen nähden.
Mutta tämä toivo sammui äkisti, kun Jane jatkoi lukemistaan.
"Kun veljeni lähti eilen matkaan, luuli hän ennättävänsä toimittaa asiansa Lontoossa kolmessa tai neljässä päivässä; mutta me olemme varmat, ettei niin käy, ja että kun Charles kerran on päässyt mukaan Lontoon humuun, ei hän tule siitä niinkään helposti irtautumaan, jonka vuoksi olemme päättäneet mekin seurata häntä sinne, jotta hänen ei tarvitse viettää joutilaita hetkiään yksin ikävässä hotellissa. Monet tuttavistani ovat jo palanneet maalta pääkaupunkiin; ja minä toivoisin halusta, että sinäkin, rakkahin ystävä, olisit siellä joukossamme, mutta sehän ei toki käyne päinsä, vai kuinka? Toivotan sinulle iloista joulunaikaa Hertfordshiressa, ja etteivät täkäläiset keikarinne suinkaan antaisi sinun tuntea mielihaikeutta niiden kolmen kavaljeerin kadottamisesta, jotka me nyt ryöstämme sinulta."
"Käyhän tästä selvästi ilmi", lisäsi Jane suruissaan, "että herra
Bingley ei aiokaan palata tänne enää koko talvena."
"Ainoastaan se käy selvästi ilmi, että hänen sisarensa ei toivoisi sitä."
"Kuinka sinä sellaista päättelet? Senhän täytyy olla hänen oma päätöksensä — onhan hän tekojensa herra. Mutta sinä et vielä tiedä kaikkea. Minä tahdon lukea sinulle erään lauseen, joka erityisesti tekee minulle kipeätä. En tahdo salata sinulta mitään." Ja hän luki edelleen väräjävin äänin:
"Herra Darcy on hyvin kärsimätön tapaamaan jälleen sisartansa; ja totta puhuakseni, me kaikkikin olemme miltei yhtä kärsimättömät siinä suhteessa. En voi tosiaankaan uskoakaan, että Georgiana Darcylla olisi vertaansa kauneudessa, sirossa käytöksessä ja kaikissa hienoissa naistaidoissa; ja Louisan ja minun kiintymystä häneen lujittaa salainen toivo, että kenties piankin tulemme yhdistetyksi häneen vielä läheisimmillä siteillä. En muista, olenko ennen virkkanut sinulle mitään ajatuksistani tästä asiasta, mutta tunnen, etten voi lähteä täältä uskoutumatta kokonaan sinulle, armahin ystäväni. Veljeni on jo ennenkin suuresti ihaillut neiti Darcya; nyt hänelle tulee tilaisuutta seurustella hänen kanssaan entistä enemmän ja tuttavallisessa kotipiirissä; Georgianan omaiset toivovat heidän avioliittoansa yhtä hartaasti kuin mekin; enkä usko, että sisarellinen puolueellisuus johtaa minut harhaan väittäessäni, että Charles kykenee valloittamaan minkä naisen sydämen hän vain tahtoo. Kaikki asianhaarat siis puolustavat tätä liittoa eivätkä mitkään seikat vastusta sitä; olenko siis väärässä, rakkahin Jane, kun lausun toivovani tuon tapauksen toteutumista, joka lupaa onnea niin monelle?"
"Mitä sinä tästä sanot, rakas Lizzy?" kysyi Jane. "Eikö kaikki ole sanottu kyllin suoraan? Eikö siitä käy päivän selvästi ilmi, ettei Caroline odota eikä toivo minua kälykseen; että hän on aivan vakuutettu veljensä välinpitämättömyydestä minun suhteeni; ja että jos hän on aavistanut minun tunteitani hänen veljeään kohtaan, niin hän tahtoo tässä mitä hienotunteisimmin varoittaa minua toivomasta turhia? Voiko mitään muuta päätelläkään?"
"Miksi ei voisi; minä ainakin ajattelen aivan toisin. Tahdotko kuulla?"
"Mitä hartaimmin!"
"Sanon sen sinulle lyhyesti. Neiti Bingley on huomannut veljensä rakastuneen sinuun, mutta hän toivoo neiti Darcya kälykseen. Siinä mielessä hän seuraa häntä Lontooseen, jossa hän tahtoo pidättää häntä niin kauan kuin suinkin ja toimia koko ajan sinua vastaan, kunnes saa veljensä mielen käännetyksi pois sinusta."
Jane pudisti päätään.
"Ihan totta, Jane, sinun pitää uskoa minua. Ei kukaan, joka on nähnyt teidät yhdessä, voi epäilläkään herra Bingleyn tunteita sinua kohtaan; ei ainakaan hänen sisarensa, siitä olen varma, sillä mikään pölkkypää hän ei ole. Jos hän olisi itse puoleksikin niin suuresti rakastunut herra Darcyyn, niin hän olisi jo tilannut hääpukunsa valmiiksi. Mutta juttu on tämä: me emme ole kyllin ylhäiset emmekä varakkaat kelvataksemme heidän rinnalleen; ja neiti Bingley on sitä halukkaampi naittamaan veljensä neiti Darcyn kanssa, koska hän toivoo, että yhden sisarusparin avioliitto raivaa tietä toisellekin ja että hän itse pääsee lyömään neiti Bourghin laudalta. Mutta ethän sinä, rakkahin Jane, voi vakavissasi kuvitella, että herra Bingley sen takia pitäisi sinusta vähemmän, että hänen sisarensa ihailee neiti Darcya; nähtiinhän, minkälaiset jäähyväiset hän sinulta otti viime tiistaina."
"Jos kumpikin ajattelisimme samalla tapaa neiti Bingleystä", vastasi Jane, "niin yhtyisin täydestä sydämestäni sinun mielipiteeseesi, ja minun olisi paljon helpompi olla. Mutta minä tiedän, että sinun perustelusi on väärä. Carolinen on mahdoton pettää tahallaan ketään; ja minun ainoa toivoni on, että hän on itse pettynyt huomioissaan."
"Se on oikein. Onnellisempaa ajatusta et olisi voinut saadakaan, koska et kerta ota lohtua minun ajatuksestani; usko vain kaikin mokomin, että hän itse on pettynyt ja arvostelee asioita sen vuoksi väärin. Sinä olet siten osoittanut hänelle kaikkea oikeutta ja kohtuutta, eikä sinun tarvitse enää hätäillä ja harmitella yhtään."
"Mutta, rakas sisko, voinko minä olla onnellinen, vaikka minua rakastaisikin mies, jonka kaikki omaiset ja ystävät toivovat hänen kiinnittävän mieltymyksensä toiselle taholle?"
"Se sinun on itsesi ratkaistava", sanoi Elizabeth. "Jos sinä kypsästi asiaa harkittuasi todella tulet siihen päätökseen, että sinun on parempi osoittaa kuuliaisuutta hänen sisarilleen kuin tulla onnelliseksi hänen itsensä kanssa, niin neuvon sinua kaikin mokomin antamaan hänelle rukkaset."
"Kuinka sinä saatatkaan lörpötellä tuollaista?" sanoi Jane ja hymyili heikosti. "Pitäisihän sinun tietää, etten minä ollenkaan epäröisi, vaikka sisarten vastarinta kovasti pahoittaisikin mieltäni."
"Tiesinhän, ettet epäröisikään, ja senvuoksi en aiokaan suuresti säälitellä sinua."
"Mutta entäpä, jollei hän enää palaakaan tänne tänä talvena — silloinhan on samantekevää, mitä minä ajattelen ja päätän. Asiat voivat muuttua tuhannella tavalla puolen vuoden kuluessa."
Mutta tuohon ajatukseen Elizabeth ei mitenkään tahtonut yhtyä. Hänestä se tuntui vain Carolinen mieluiselta toivomukselta; eikä hän voinut hetkeksikään taipua uskomaan, että niin itsenäinen nuori mies kuin hra Bingley olisi riippuvainen kenenkään tahdosta tai toivomuksista.
Hän lausui sisarelleen mielipiteensä tässä asiassa niin pontevassa muodossa kuin suinkin voi, ja piankin hänellä oli ilo nähdä suotuisa tulos taivuttelustaan. Janen tasainen luonnonlaatu ei kernaasti kärsinyt pohjatonta epätoivoisuutta; ja hän antoi kernaasti suostutella itsensä uskomaan, että kävi miten kävi, Bingley palaisi kohtakin Netherfieldiin täyttämään hänen sydämensä halun.
Sisarukset sopivat keskenään siitä, että rva Bennetille kerrottaisiin ainoastaan Netherfieldin perheen poislähdöstä, saattamatta häntä lainkaan hätäännyksiin vävypojaksi toivotun nuoren miehen menettelyn johdosta; mutta tämäkin niukka ilmoitus antoi arvon rouvalle aihetta siunailla nykyaikaisen nuorison kummaa käytöstä ja erittäinkin päivitellä Netherfieldin naisten poislähtöä, juuri kun heistä oli tulemassa niin hyvät ystävät hänen omien tytärtensä kanssa. Aikansa tätä haikailtuaan hän kuitenkin lohduttautui sillä varmalla toivolla, että hra Bingley kohta Netherfieldiin palattuaan tulisi päivälliselle Longbourniin ja silloin hän varustaisi pöytään ylimääräiset ruokalajit.