XXIV LUKU.
Neiti Bingleyn kirje saapui viimein ja teki lopun kaikesta epätietoisuudesta. Jo aivan ensi lauseessa siinä vakuutettiin, että perhe aikoi koko talveksi jäädä Lontooseen ja valitettiin veljen pahoittelevan, ettei hän ollut joutunut käymään ottamassa jäähyväisiä Hertfordshiressa olevilta ystäviltä ennen poislähtöään.
Vähinkin toivo oli siis sammunut; eikä kirjeen loppuosakaan sisältänyt mitään lohdutusta Janelle, lukuunottamatta kirjoittajan vakuuttelua ainaisesta ystävyydestään. Pääosana siinä oli nti Darcylle suitsutettu ylistys. Kaikki tämän persoonalliset viehättäväisyydet jauhettiin jälleen läpi; ja Caroline kerskaili heidän läheisen ystävyytensä lujittumisesta ja rohkeni lausua toivonsa sen lopulliseen kukkaan puhkeamisesta paljon varmemmassa sävyssä kuin edellisessä kirjeessään. Hän ilmoitti myöskin veljensä viihtyvän mainiosti hra Darcyn talossa ja mainitsi jälkimmäisen aikovan tehdä joitakin hyvää lupaavia muutoksia sen sisustuksessa.
Elizabeth, jolle Jane oitis uskoi kirjeen sisällyksen, kuunteli sitä närkästyksestä mykistyneenä. Hänen sydämessään taisteli hellä sääli sisarta kohtaan ja tuima viha kaikkia muita asianosaisia vastaan. Carolinen viittauksia veljensä mieltymyksestä nti Darcyyn hän ei ottanut lainkaan uskoakseen. Hän oli yhtä varma kuin ennenkin siitä, että hra Bingley oli täydellä todella rakastunut Janeen ja rakasti häntä edelleenkin; mutta vaikka hän itsekin oli aina pitänyt suuresti tästä miellyttävästä nuoresta miehestä, ei hän nyt voinut ilman vihastusta, jopa ylenkatsettakin, nähdä, kuinka helposti hän antoi omaistensa ja ystävänsä johtaa häntä ja alistui alttiisti uhraamaan omansa ja rakastamansa tytön elämänonnen näiden oikkujen ja vallanhimon vuoksi.
Kului päivä tai parikin, ennenkuin Jane rohkeni ilmaista tunteensa Elizabethille; vihdoin, kun rva Bennet oli tavallista itsepäisemmin innoitellut Netherfieldin tyhjyyttä ja sen isännän merkillistä käyttäytymistä, ei Jane voinut pidättyä sanomasta sisarelleen:
"Ah, kunpa äiti rakas kykenisi paremmin hillitsemään itseään! Hän ei voi aavistaakaan, mitä tuskaa hän tuottaa minulle puhelemalla alituisesti herra Bingleystä. Mutta minä en tahdo nureksia. Tätä ei saata kestää kauan. Hän unhottuu meidät ajatuksistamme piankin, ja kaikki on meidän keskuudessamme jälleen niinkuin ennenkin."
Elizabeth katsahti sisareensa ihmetellen ja epäuskoisesti eikä vastannut mitään.
"Etkö usko minua?" huudahti Jane kevyesti punastuen. "Sinulla ei ole yhtään syytä epäillä minun vilpittömyyttäni. Minä voin säilyttää hänet muistissani edelleenkin rakastettavimpana miehenä, jonka koskaan olen tuntenut; mutta siinä onkin kaikki. Minulla ei ole enää aihetta toivoa eikä peljätä mitään, eikä myöskään moittia häntä mistään. Kiitos Jumalan, että ainakin se tuska on minulta säästetty! Vähän ajan kuluttua … minä varmastikin tunnen oloni jälleen helpommaksi…"
Väkisin hilliten tunteitaan hän jatkoi lujemmalla äänellä: "Se lohdutus minulla ainakin on nyt ja alati, ettei kysymyksessä ole alun pitäen ollutkaan muuta kuin pelkkä harhaluulo minun puoleltani, ja ettei se ole tehnyt kipeätä keillekään muille kuin minulle itselleni."
"Rakas Janeni", huudahti Elizabeth, "sinä olet liian hyvä. Sinun lempeytesi ja epäitsekkäisyytesi ovat kerrassaan enkelimäiset; en oikein tiedä, mitä sinulle sanoisinkaan. Minusta tuntuu, etten koskaan ole tehnyt sinulle kylliksi oikeutta enkä rakastanut sinua niin paljon kuin sinä ansaitset."
Nti Bennet torjui kiihkeästi kaikki sisarensa ylistelyt; hänellä ei ollut mitään erinomaisia ominaisuuksia eikä hän ansainnut niin suurta rakkautta.
"Ei", sanoi Elizabeth, "tämä ei ole oikein eikä kohtuullista. Sinun mielestäsi koko maailma on kiitoksen arvoinen, ja sinä loukkaudut oitis, jos minä puhun pahaa kenestäkään. Minä pidän ainoastaan_ sinua_ täydellisenä olentona, ja sinä panet kohta vastaan. Älä pelkää minun yhtään liioittelevan, tai että minä pukeutuisin sinun tavallasi yleismaailmallisen hyväntahtoisuuden vaippaan. Minä rakastan perin harvoja ihmisiä, ja vielä harvemmista ajattelen jotain hyvää. Mitä enemmän tulen tuntemaan maailmaa, sitä vähemmän se minun mieltäni tyydyttää, ja joka päivä saan uusia todisteita ihmisluonteiden ristiriitaisuudesta ja kaiken näennäisen ansiokkaisuuden ja järkevyyden turhuudesta. Kaksi hyvää esimerkkiä olen siitä äskettäin nähnyt — toista en huoli mainita, toinen on Charlotten kihlaus. Se on minusta käsittämätön, joka suhteessa aivan käsittämätön!"
"Rakas Lizzy, älä päästä tuollaisia tunteita valloilleen sielussasi. Ne turmelevat sinun oman onnellisuutesi. Ajattelehan toki herra Collinsin arvossapidettyä asemaa ja Charlotten viisasta ja vakavaa luonnetta. Muista myöskin, että hän on kunnioitettavasta perheestä; että varallisuuteen nähden hänen valintansa on mitä edullisin, ja usko toki kaiken hyvän nimessä, että hänen täytynee tuntea jonkin verran kunnioitusta ja arvonantoa serkkuamme kohtaan."
"Sinun mieliksesi tahtoisin koettaa uskoa melkein mitä hyvänsä, mutta kellekään ei totta puhuen ole hyötyä tällaisesta uskosta. Jos rohkenisin otaksua, että Charlotte jollain tapaa kunnioittaa herra Collinsia, niin täytyisi minun arvostella hänen järkevyyttään vielä kehnommaksi kuin nyt arvostelen hänen sydäntään. Rakas Janeni, hra Collins on itseluuloinen, pöyhkeä, ahdasmielinen ja höperö mies, sen tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin; ja sinun täytyy sydämessäsi tajuta, niinkuin minä teen, että siltä naiselta, joka menee hänelle vaimoksi, puuttuu joko arvostelukykyä tahi omanarvontuntoa. Sinä et saa puolustaa häntä, vaikka hän onkin Charlotte Lucas. Sinä et saa yksilön vuoksi uhrata uskoasi pettämättömiin periaatteisiin etkä uskotella itsellesi etkä minulle, että itsekäs omanvoitonpyynti olisi viisautta ja vaaran tajuamattomuus mikään onnellisuuden takaus."
"Minusta sinä käytät liian ankarata kieltä puhuessasi heistä kummastakin", vastasi Jane; "ja minä toivon, että tulet itsekin siitä vakuutetuksi, kun saat nähdä heidän elävän yhdessä onnellisina. Mutta jo riittää puhe heistä. Sinä viittasit johonkin toiseenkin asiaan. Sinä mainitsit kahdesta tapauksesta. Minä ymmärrän aivan hyvin, mitä tarkoitat, mutta minä pyydän sinua, rakas Lizzy, ettet sureta minua ajattelemalla hänestä mitään pahaa ja sanomalla, että hänen arvonsa on vähentynyt sinun silmissäsi. Me emme saa olla niin nopsat kuvittelemaan mielessämme, että meitä pahoitetaan ja loukataan tahallisella tarkoituksella. Emmehän voi odottaa, että vilkasluontoinen nuori mies voi aina olla niin kovin varuillaan. Useinhan meidän oma hupsu turhamaisuutemme pettää meidät ja aiheuttaa meille hyödytöntä murhetta. Me naiset mielellämme panemme pintapuoliseen ihailuun enemmän merkitystä kuin se ansaitseekaan."
"Ja miehet tahtovat mielellään antaa sille enemmän merkitystä kuin se ansaitsee!"
"Jos he sen tekevät tahallaan, niin heitä ei voi puolustaa; mutta minä en saa päähäni, että maailmassa olisi niin paljon tahallista harhaanjohtamista kuin jotkut ihmiset luulevat."
"En minä suinkaan tahdo väittää herra Bingleyn käyttäytymistä tahallaan harhaanjohtavaksi", sanoi Elizabeth; "mutta tarkoittamattakaan tehdä toisille vääryyttä tai tehdä heitä onnettomiksi tekevät ihmiset monesti turmiollisia erehdyksiä ja aiheuttavat kurjuutta. Ajattelemattomuus, välinpitämättömyys toisten tunteista ja horjuvaisuus päätöksissään — kas siinä niiden surujen syy, joita ihmiset niin usein tahtomattaan tuottavat toisille."
"Ja minkä näistä sinä sovitat tähän tapaukseen?"
"Viimeksimainitun! Mutta jos jatkan puhetta pitemmälle, niin pahoitan mieltäsi tuomitsemalla henkilöitä, joita sinä kunnioitat. Pysähdytä minut ajoissa, niin kauan kuin vielä voit."
"Sinä siis väität, että hänen sisarensa johtavat häntä ja johtavat harhaan?"
"Niin, liitossa hänen ystävänsä kanssa."
"Sitä minä en voi uskoa. Miksi he pyrkisivät vaikuttamaan häneen? Hehän voivat vain toivoa hänen onneaan; ja jos hän on mieltynyt minuun, ei kukaan muu nainen pysty kääntämään hänen mieltänsä minusta."
"Ensimmäinen otaksumasi on väärä. He voivat toivoa paljon muutakin kuin pelkästään hänen onnellisuuttaan; he saattavat toivoa hänelle suurempaa rikkautta ja vaikutusvaltaa; he saattavat toivoa hänen naimaan tytön, jolla on kaikki varallisuuden, ylhäisen suvun ja sääty-ylpeyden suomat edut."
"Epäilemättä he toivovatkin, että hän valitsisi neiti Darcyn", vastasi Jane; "mutta se voi johtua paremmista vaikuttimista kuin sinä otaksut. Hehän ovat tunteneet hänet paljon kauemmin kuin minut; onko siis ihme, että he pitävät hänestä enemmän kuin minusta? Mutta mikäpä heidän toivomuksensa onkin, niin en voi uskoa, että he asettuisivat vastustamaan veljensä taipumusta. Mikä sisar sellaista rohkenisi tehdä, paitsi jos taipumuksen esineenä on aivan arvoton olento? Jos heillä on syytä luulla, että hän on mieltynyt minuun, niin varmastikaan he eivät pyrkisi erottamaan meitä; ja jos hän on todella mieltynyt minuun, eivät he siinä onnistuisi vaikka tahtoisivatkin. Mutta otaksumalla sellaista mieltymystä hänen puoleltaan sinä panet jokaisen toimimaan luonnottomasti ja väärin ja saat minut tuntemaan itseni hyvin onnettomaksi. Älä enää sekaannuta minun tunteitani sellaisella ajatuksella. Minä en häpeä lainkaan, vaikka olenkin erehtynyt — tahi ainakaan ei se häpeä ole mitään sen surun rinnalla, jota tuntisin, jos minun olisin pakko ajatella pahaa hänestä ja hänen sisaristaan. Salli minun nähdä kaikki parhaassa valossa — siinä valossa, jossa kaiken voi parhaiten käsittää."
Sellaista vetoomusta Elizabeth ei voinut torjua; ja siitä lähtien hra
Bingleyn nimeä tuskin mainittiin enää heidän keskensä.
Rva Bennet puolestaan yhä ihmetteli ja tuskitteli hänen poissaolonsa vuoksi; ja vaikka Elizabeth harva se päivä selitti hänelle asian perusteellisesti, ei siitä ollut paljonkaan apua. Eikä ihmettäkään, sillä Elizabeth koetti uskotella sellaista, jota hän ei itsekään uskonut, vakuuttaessaan näet että hra Bingleyn mielenkiinto oli ollut aivan tavallista ja satunnaista mieltymystä, joka lakkasi heti, kun hän ei enää nähnyt Janea silmäinsä edessä; mutta vaikka äiti saattoi tämän joka kerta myöntääkin todeksi, oli juttu taas huomenna kerrattava aivan alusta. Rva Bennetin parhaana lohdutuksena oli ajatus, että kesäksi ainakin hra Bingleyn täytyi saapua jälleen maatilalleen.
Hra Bennet sen sijaan käsitteli asiaa eri tavalla. "Katsoppas vain, Lizzy", sanoi hän eräänä päivänä toiselle tyttärelleen, "huomaanpa, että sisarellasi on lemmensuruja. Minulla on syytä onnitella häntä. Lähinnä naimisiin joutumista nauttii jokainen tyttö enimmän särkyneestä sydämestä. Siitä on hänelle alituista ajattelun aihetta, ja se korottaa hänet tavallaan korkeammalle tasolle ystäväpiirinsä silmissä. Milloin sinun vuorosi tulee? Tuskin sinä maltat kauankaan antaa Janelle etusijaa. Pidä nyt vain varasi. Merytonissa on tätänykyä upseereja kylliksi pettämään vaikka koko kreivikunnan neitoset. Ota sinä niistä Wickham valituksesi. Hän on aika hauska veitikka ja osaisi petkuttaa sinua tarpeeksi asti."
"Kiitos vain, isä, mutta luulen että tyytyisin vähemmänkin miellyttävään mieheen. Emmehän me kaikki saa odottaa itsellemme Janen onnea."
"Totta kyllä", sanoi hra Bennet, "mutta lohdullista on joka tapauksessa ajatella, että mikä sinun osasi tulee olemaankin, on sinulla hellä äiti, joka tulee tekemään parhaansa siitä."
Hra Wickhamin ahkera seuranpito oli tosi hyödyksi Longbournin asukkaille, se kun auttoi hiukan hälventämään siellä vallitsevaa raskasta ja uupunutta mielialaa. Hän kävi usein vieraisilla tai tavattiin hänet tätilässä, ja hänen muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi laskettiin hänen ansiopuolekseen nyt myöskin suoravainen avomielisyys ja rehellisyys. Kaikki, mitä Elizabeth oli tähän asti häneltä kuullut itsestään, ne vaatimukset, joita hänellä oli ollut hra Darcyyn nähden, ja se tyly vääryys, jolla tämä oli häntä kohdellut, tunnustettiin nyt yleisesti todeksi ja niitä jauhettiin ja seulottiin loppumattomiin lähiseudun kaikissa teekekkereissä; ja jokaisen oli mieluista muistella, kuinka hän oli aina paheksunut hra Darcyn kopeata käytöstä jo ennenkuin oli vielä kuullutkaan tästä kaikkein pahimmasta asiasta.
Nti Bennet oli ainoa ihminen, joka rohkeni olettaa, että saattoi olla olemassa lieventäviäkin asianhaaroja, joita Hertfordshiressä ei vielä tunnettu; hänen lempeä ja tasainen mielenlaatunsa otti aina lukuun sellaisia seikkoja ja otaksui erehdyksiä mahdolliseksi, se oli tietty, mutta muuten oli jokainen valmis tuomitsemaan hra Darcyn miehenpuolista kaikkein kehnoimmaksi.