XXXIX LUKU.
Toukokuun toisella viikolla nuo kolme nuorta neitiä lähtivät Lontoosta Hertfordshireen; ja sovitussa majatalossa olivat hra Bennetin lähettämät ajopelit vastassa ja sekä Kittyn että Lydian kasvot katselemassa ulos ruokasalin akkunasta. Nämä neitoset olivat tehneet asiaa pikku kaupungin muotikauppaan ja viettivät paraillaan aikaansa katselemassa kadun toisella puolella astelevaa vahtisotamiestä ja valmistamalla kurkkusalaattia.
Tervehdittyään sisariaan he veivät heidät riemuiten ruokapöydän ääreen, jolle oli katettu majatalon tavallisia kylmiä herkkuja, ja huudahtivat: "Eikös kelpaa? Eikös tämä ole teille mieluisa yllätys?"
"Ja meidän aikomuksenamme on kestitä teitä kaikkia", lisäsi Lydia; "mutta teidän täytyy antaa meille rahaa maksaaksemme kestityksen, sillä me olemme tyhjentäneet kukkaromme ostoksilla." Sitten, näyttäen ostoksiaan: "Katsokaas tänne, minä olen ostanut tämän hatun. Ei se minusta ole vallan häävi, mutta muotikaupassa ei ollut parempaakaan valittavana. Kotia tultua puran sen palasiksi ja koetan sommitella jotain laatuun käypää."
Ja kun hänen sisarensa tuomitsivat hatun hirvittäväksi, sanoi hän aivan välinpitämättömästi: "Niin, mutta olisittepa nähneet, kuinka hirveitä muut hatut puodissa olivat; ja kun olen ostanut jotain sievännäköistä satiinia vuoriksi, niin arvaanpa tästä jotain tulevan. Eikäpä muuten ole väliäkään, mitä tänä kesänä päässään pitää, sillä miliisirykmentti on määrätty lähtemään Merytonista muuanne kahden viikon päästä."
"Onko todellakin?" huudahti Elizabeth hyvin tyytyväisenä kuulemaansa.
"Sen on määrä leiriytyä Brightonin luo; ja minä tahtoisin niin kovasti, että isä veisi meidät kaikki sinne kylpemään täksi kesäksi! Se on todellakin mainio ajatus, ja arvaanpa ettei se tulisi maksamaan paljon mitään. Äitikin tahtoisi niin mielellään lähteä. Ajatelkaas, kuinka surkean kuiva kesä tästä muuten tulee!"
"Tottakin", ajatteli Elizabeth itsekseen, "se on mainio ajatus ja tekisi kädenkäänteessä lopun vähistä varoistamme. Armias taivas sentään! Brightonin hieno kylpylä ja kokonainen sotilasleiri meille, joita on jo katseltu yli olkain Merytonin kuukaustanssiaisissa ja yhden ainoan vaivaisen miliisirykmentin taholta!"
"Mutta nyt minulla on teille suuria uutisia", jatkoi Lydia, kun he olivat käyneet pöytään. "Mitähän te niistä ajattelettekaan? Kerrassaan oivia uutisia, jotka lisäksi koskevat erästä henkilöä, josta me kaikki pidämme."
Jane ja Elizabeth katsahtivat toisiinsa, ja tarjoilijalle ilmoitettiin, ettei hänen tarvinnut jäädä huoneeseen. Lydia nauroi pakahtuakseen ja sanoi:
"Ah, tuo on oikein teidän tapaistanne! Niinkuin tarjoilija muka ei olisi kuullut paljon pahemmistakin asioista kuin mitä minulla nyt on kerrottavana. Mutta menköön hän vain tiehensä, hän olikin niin hirveän ruman näköinen veitikka. En ole kellään ihmisellä nähnyt niin isoa leukaa kuin sillä miehellä. No niin — mutta nyt uutisiini! Ne koskevat rakasta Wickhamia; ja ne ovat liian hyviä tarjoilijan kuulla, vai mitä? Nyt ei ole enää vaaraa, että Wickham naisi Mary Kingin — kas siinä kuulette! Tyttöriepu on mennyt setänsä luo Liverpooliin ja jää sinne. Wickham on häneltä turvassa."
"Ja Mary King on myöskin turvassa", lisäsi Elizabeth, "turvassa joutumasta naimisiin pelkästään myötäjäistensä takia."
"Hupsu hän ainakin oli lähtiessään pois, jos hän todella piti miehestä."
"Mutta minä toivon, ettei kummallakaan puolella ollutkaan mitään vakavaa kiintymystä."
"Se on ainakin varmaa, ettei sitä ollut Wickhamin puolella. Minä voin taata, ettei hän välittänyt tytöstä enemmän kuin oljenkorresta. Kukahan voisikaan välittää tuollaisesta pienestä pisamaisesta liehakosta?"
Elizabethia tyrmistytti ajatella, että — olipa tuo lauselma kuinka tyly tahansa — hän oli aikaisemmin hautonut sydämessään yhtä tylyä tunnetta tyttöä kohtaan.
Kohta kun kaikki olivat syöneet ja vanhemmat sisaret maksaneet laskun, sälytettiin koko sisarparvi kaikkine kimssuineen ja kamssuineen vaunuihin ja lähdettiin kotimatkalle.
"Nythän me istumme ahtaalla kuin sillit tynnörissä", jatkoi Lydia lepertelyään. "Olinpa iloinen, että ostin uuden hattuni, jollei muunkaan vuoksi, niin ainakin vaunujen täytteeksi. No, olkaamme nyt oikein mukavasti ja omissa oloissamme ja pitäkäämme hauskaa koko matkan. Ja ennen kaikkea kertokaappa, mitä kaikkea teille onkaan tapahtunut matkallanne. Oletteko tavanneet hauskoja herroja? Ja onko teitä kuherreltu kovinkin? Minä toivoin, että ainakin toinen teistä toisi sulhasen mukanaan. Janesta pian tuleekin vanha piika, sen minä sanon. Hänhän jo kohta täyttää kolmekolmatta — ajatelkaas! Hyvä isä sentään kuinka minua hävettäisikään, jollen siinä iässä olisi jo naimisissa! Täti Philipskin toivoo teille sulhasia, niin ettette uskokaan. Hänen mielestään Lizzyn olisi pitänyt ottaa herra Collins; mutta enpä käsitä, mitä huvia olisi olla sidottu sellaiseen tölskään aidanseipääseen. Ah armias taivas, ajatelkaas, kuinka minun olisi mieleeni, jos pääsisin naimisiin ennen teitä kaikkia ja sitten saisin olla teille 'esiliinana' kaikissa tanssiaisissa. Ettepäs usko, kuinka hauskaa meillä oli toissapäivänä eversti Forsterilla! Kitty ja minä olimme kutsutut sinne koko päiväksi, ja rouva Forster lupasi meille pikkuruiset tanssit illaksi — sivumennen sanoen hänestä ja minusta on tullut ihmeen herttaiset ystävät. Ja sitten hän pyysi molempia Harringtonin tyttöjä myös tulemaan, mutta Harriet oli kipeä, niin että Penelopen täytyi tulla yksin; ja arvaattekos, mitä me sitten teimme? Me puetimme Chamberlaynen naisvaatteisiin, sillä hänen piti olla yhtenä tanssitettavana — ah, hyvä isä, kuinka se vasta oli hassua! Ei niin ristinsielukaan tiennyt meidän kepposestamme, paitsi eversti ja rouva Forster ja Kitty ja minä ja täti Philips, jolta meidän täytyi lainata sopivia vaatteita; ja ette arvaakaan, kuinka mainiolta hän niissä näytti! Kun Denny ja Wickham ja Pratt ja pari kolme muuta herraa sitten tulivat illalla, eivät he osanneet arvatakaan häntä muuksi kuin naiseksi. Ah herra, kuinka minua oikein naurattikaan! Ja rouva Forsteria myöskin. Olin nauraa itseni ihan kuoliaaksi! Ja se se vasta sai miehet viimein epäilemään jotakin, ja sitten koko juoni keksittiin."
Tällaisilla tarinoilla Lydia ja Kitty huvittivat sisariaan koko kotimatkan. Elizabeth koetti seurata niitä niin vähän kuin suinkin, mutta pakostakin tuli Wickhamin nimi tavantakaa mainituksi.
Kotona oli vastaanotto mitä ystävällisin. Rva Bennet oli kovin mielissään nähdessään Janen pysyneen yhtä kauniina kuin ennenkin; ja useammin kuin kerran sanoi hra Bennet päivällispöydässä omasta ehdostaan Elizabethille:
"Olenpa iloinen, että olet jälleen kotona, Lizzy!"
Päivällisillä istui lukuisa seura, sillä melkein koko Lucasin väki oli tullut noutamaan Mariata ja kuulemaan uutisia. Haastelu kävi ristiin rastiin ruokapöydän yli; Lady Lucas kyseli nuoremmalta tyttäreltään Charlotten terveyttä ja kanatarhaa; rva Bennet kuulusteli toisella korvalla Janelta pääkaupungin muotiuutisia ja tulkitsi niitä toisella puolellaan istuville nuorimmille Lucasin tytöille; ja Lydia, joka piti isompaa ääntä kuin kukaan muu koko pöytäseurasta, kertoili hakumatkan hauskuuksista jokaiselle, ken vain viitsi kuunnella.
"Ah, Mary", hän huusi, "olisitpa sinäkin ollut matkassa, niin olisit saanut pitää hauskaa! Kun me Kittyn kanssa mentiin, niin vedimme vaununverhot alas, aivan kuin ei sisässä olisi muka keitään istunut, ja niin olisimme istuneet koko matkan, jollei Kitty olisi ruvennut voimaan pahoin. Ja kun tulimme majataloon, niin sielläkös me elettiin hienosti — tilasimme pöytään parhaan kylmän murkinan mitä talosta löytyi ja kestitsimme noita tulijoita ihan ruhtinaallisesti; ja sinäkin olisit saanut osasi, jos vain olisit tullut. Ja kotimatkallakos vasta hauskaa pidettiin! En olisi uskonut, että vaunut olisivat meitä kestäneetkään. Olin ihan kuolla nauruun. Ja me huusimme ja nauroimme niin kovaa, että se kuului varmasti kymmenen mailin päähän."
Siihen Mary sisar vastasi kylmän arvokkaasti: "Olkoon kaukana minusta, että kadehtisin sinulta huvejasi, rakas sisko. Arvaan, että ne hyvinkin saattavat miellyttää tavallisia naisia, mutta minun täytyy tunnustaa, että minua ne eivät vain viehättäisi. Hyvä kirja on minulle rajattomasti rakkaampi."
Mutta siitä vastauksesta ei Lydia kuullut sanaakaan. Hän harvoin kuunteli kenenkään puhetta puolta minuuttia kauempaa, ja erityisesti Maryn syväoppisuutta ei nimeksikään.
Iltapäivällä Lydia koetti kiihkeästi taivuttaa toisia tyttöjä lähtemään kävelylle Merytoniin ja katsomaan, kuinka ihmiset siellä jaksoivat; mutta Elizabeth vastusti sitkeästi aietta. Eihän ihmisten pitänyt saaman aihetta sanoa, etteivät Bennetin neidit kyenneet pysymään kotona edes puolta päivää lähtemättä juoksemaan upseerien perässä. Hänellä oli toinenkin syy vastarintaansa. Hän pelkäsi kohdata Wickhamia ja tahtoi välttää häntä niin kauan kuin mahdollista. Parin viikon perästähän rykmentti jo lähtisi matkoihinsa, ja sen lähdettyä hän toivoi pääsevänsä kokonaan näkemästä tuota miestä.
Hän ei ollut vielä ollut montakaan tuntia kotona, kun hän jo huomasi, että kysymys Brightoniin menosta, josta Lydia oli vihjaillut, oli jatkuvan keskustelun aiheena vanhempien kesken. Elizabeth voi tosin havaita isän olevan siihen aivan haluttoman; mutta hänen kieltelynsä olivat joka kerralla niin horjuvia, että hänen närkästyneellä puolisollaan oli syytä toivoa, että hän se lopultakin hitaasti mutta väsymättä jauhamalla perisi voiton.