Onni Kalpa

by Jarl Hemmer

VIII.

Myöskin kapteeni Karr oli huomannut niin sanotussa saapaspojassaan tapahtuneen muutoksen. Luutnantti, jolta hän pojan otti, vakuutti hänet siivoksi ja harvinaisen urhoolliseksi, mikä ensimmäisinä päivinä olikin osoittautunut todeksi. Mutta nyt viime aikoina oli kaikki ollut aivan päinvastoin, Hän ei ainoastaan ollut epämiellyttävä katsoa — omituisen kuihtuneeksi ja likaiseksi hän oli tullut, eikä hän koskaan peseytynyt käskemättä — mutta sitäpaitsi hän osoitti selviä pelkuruuden merkkejä. Hän oli ilmeisesti joutunut sotakauhun valtaan, niinkuin sitä nimitetään. Oli vain ihmeellistä, että se tauti tuli häneen vasta nyt, kun toiset heikkohermoiset sen onnellisesti jo olivat voittaneet. Ja ihmeellinen hän oli muutenkin. Kun hänellä vain oli hetkinenkään vapaata aikaa, hän pujahti metsään yksinäisille harharetkilleen, ei sanaakaan saanut hänen suustaan, ja usein välähti hänen silmissään jotain, joka arveluttavasti muistutti vihaa.

Ja kumminkin täytyi kapteeni Karrin myöntää, että hän tunsi vaistomaista myötätuntoa tätä pohjattoman surullista lasta kohtaan, joka niin monessa suhteessa oli hänen itsensä kaltainen. Tuossa pojassa oli jotain puoleensavetävää.

Kaiken rehkimisen lomassa hän oli ehtinyt ajatella tätäkin asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että poika liiallisesta rasituksesta oli saanut hermohäiriön. Eikä se mikään ihme ollut tässä helvetillisessä reuhtomisessa näillä huonoilla teillä, jos sellaisiakaan edes oli. Isompiakin miehiä oli murtunut; kapteenin oli tunnustettava, että hän itsekin vain töin tuskin kesti.

Jumalan kiitos näytti nyt vihdoinkin tulevan parin päivän pysähdys! Hän oli sanomattoman väsynyt; huominen lepo tuli yhdennellätoista hetkellä sekä saapaspojille että muille.

Mutta huomisesta tuli juuri se päivä, jolloin kapteeni Karr sai tiedon, että hänen ainoa ja rakastettu veljensä oli joutunut vangiksi eräällä tiedusteluretkellä. Hän tiesi, mitä se merkitsi: kaikissa tapauksissa kuolemaa, mutta ehkä ruumiillista kidutustakin. Ja tämä onnettomuudensanoma tuli melkein samanaikaisesti tiedon kanssa eräästä toisesta mieskohtaisesta vastoinkäymisestä, jota kukaan ei tuntenut täällä rintamalla, ja jota kapteeni ei milloinkaan ilmaissut, vaikka sillä olikin melkoinen osuus siinä katkeruudessa, joka painoi hänen olemustaan. Nyt puhkesi sekin salainen kurjuus toivottomuutensa täyteen kukoistukseen. Toinen onnettomuus pahensi toistaan, ja molemmat valaisivat toisiaan ammottavan tyhjyyden jääkylmällä valolla.

On näennäisesti arkoja luonteita, jotka kuitenkin voivat kestää paljon. Ne horjahtavat tosin heti, kun onnettomuus tulee, mutta heidän sydämensä on niin pehmeä, että se antaa perään loppumattomiin, kunnes armelias aika ehtii apuun. Yhtä varmasti on myös kovia luonteita, jotka taipumattomina voivat kantaa raskaita koettelemuksia — määrättyyn rajaan asti. Mutta jos onnettomuus kasvaa yli tämän rajan, silloin käy tällaisten luonteiden kuin teräksen, jota on liiaksi karaistu.

Kapteeni Karr kuului tähän jälkimmäiseen lajiin, ja niinpä hän murtuikin. Kun häneen vain katsoikin, huomasi jo välttämättömäksi, että hän heti luovuttaisi päällikkyyden lähimmälle miehelleen.

* * * * *

Edellisenä päivänä oli kuljettu poltetun herraskartanon ohi. Savuavista raunioista joku löysi kuopan, joka osoittautui syvän kellarikäytävän suuksi ja joka sentähden puhdistettiin. Muun muassa kaivettiin esiin suuri määrä pulloja, ja pian saatiin täysi työ tukahduttaa juopottelun oireet miehistön keskuudessa.

Mutta eräässä hyljätyssä metsätorpassa istui kapteeni Karr ja joi.
Vartijakseen hän oli saanut erään ystävänsä jääkärivuosiltaan Saksassa.
Hän istui siellä jo toista vuorokautta.

Jo varhain aamupäivällä oli hänen hyvin humaltuneessa tilassa nähty kuljeksivan ympäri itseksensä naureskellen. Mutta nyt iltamyöhäksi oli ystävän kuitenkin onnistunut saada hänet pysymään paikoillaan ja melkoisesti selvenemäänkin. Ystävä oli kokenut mies ja tiesi tepsivän keinon palon sammuttamiseksi kuumiksi juoduissa hermoissa: niihin oli kaadettava samppanjaa, paljon mutta hitaasti. Hän siis erotti pois kaikki muut lajit pöydälle ja tuvannurkkaan ladotuista pullopattereista ja ryhtyi sovelluttamaan koetettua järjestelmäänsä muutamin kauniin sanoin siitä, kuinka sodan oikullisissa vaiheissa ennen kaikkea oli katsottava, että ehti juoda parhaat kulloinkin tarjoutuvat tavarat. Kapteeni vastusteli ensin, mutta mukautui kumminkin, ja koe hänen jättiläisruumiinsa suhteen onnistui täydellisesti. Hän joi ja joi, mutta ystävä ja vähitellen hän itsekin huomasivat hämmästyksekseen, että hän tunti tunnilta tuli yhä selvemmäksi.

Onni Kalpakaan ei saattanut olla huomaamatta tätä noituutta, maatessaan olkisylyksellä pienessä pimeässä peräkamarissa, jonka ovi tupaan oli auki. Hän ei vain ymmärtänyt, mistä se johtui. Pari tuntia sitten hän oli tullut torppaan katsoakseen, tarvitsiko hänen herransa palvelusta yöksi. Silloin kapteeni oli parkuen ja naama turvoksissa tulla hoiperrellut porstuaan, kietonut kätensä hänen kaulaansa, suudellut häntä ja haissut kuin olisi tuli käynyt keuhkoista. — Ainoa ystäväni! huusi hän, — minun ainoa ystäväni, miksi vihaat minua? — olen kyllä huomannut, että vihaat minua… Ja hän suuteli häntä taas. — Eikö ole parasta antaa pojan jo mennä, oli toinen upseeri sanonut. Mutta silloin kapteeni suuttui. — Poika jää tänne! huusi hän. — Hän on minun ainoa ystäväni, mutta hän vihaa minua, ja tänä yönä me juomme yhdessä!… Sitten hän oli vienyt Onnin tupaan ja omakätisesti kaatanut hänen kurkkuunsa lasillisen jotain hirveän väkevää ja höystettyä, mikä saattoi hänet horjahtamaan huomioasennossaan. — Istu ja juo ja sano setä, oli hän käskenyt. Mutta kun Onni jatkuvasti seisoi asennossaan ja se toinen upseeri taas tuli väliin, sanoi kapteeni viimein: — Vai niin, no, niin no, mene sitten vain nukkumaan, lapseni, — mutta tästä torpasta hän ei saa poistua — sillä minä tunnen, että — on parempi olla — jos poika pysyy täällä… Ja kapteeni otti häntä taas kaulasta ja luovi hänen kanssaan viereiseen kamariin, jonne hän oli käskenyt tuomaan olkia yösijaksi. — Nuku, nuku, lapsosein, hyräili hän. — Sinun on suojeltava minua tänä yönä — oven pitää olla auki…

Tämä oli tapahtunut vain pari tuntia sitten. Silloin oli kapteeni niin juovuksissa, että kun Onni paneutui oljille, hänen huumaantuneessa päässään välähti ajatus poliiseista, joita ennen aikaan oli olemassa. Mutta nyt tuntui kuin olisivat viinanhöyryt jo haihtuneet koko talosta. Onnin oma pää oli selvennyt, ja tuvan pöydän ääressä istui kapteeni yhä suorempana ja hiljaisempana. Pikemminkin oli nyt hänen toverinsa äänekkäämpi heistä.

Pöydällä herrojen välissä paloi pullon suuhun pistetty kynttilä. Kun kapteeni ojensi suutaan liekkiä kohti sytyttääkseen savukkeensa, saattoi Onni nähdä, että hänen kasvonsakin olivat muuttuneet. Pahin turvotus oli painunut pois, mutta hän ei milloinkaan ollut näyttänyt niin sekä surullisen että ilkeän näköiseltä kuin nyt. Näytti kuin hän koko ajan olisi pureskellut jotakin, jota hän turhaan koetti niellä.

Hän löi lasin kiivaasti pöytään.

— Terve! sanoi hän. Itse sinä et juo mitään, senkin kettu. Luuletko, etten ole huomannut sinun kaatavan kaikki pöydän alle — katso nyt, tuolla se juoksee — petoksesi. Jos tätä menoa jatkuu, pääsemme kohta uimaan. Ja minut sinä olet noitunut selväksi jollakin helvetin tempulla. Luuletko minulla nyt olevan paremman olon selvänä kuin humalassa, mitäs?

— Emmekö jo pian käy makuulle? ehdotti ystävä. Jos näin jatkamme…

— Valkoinen Suomi tahtoo juoda, keskeytti kapteeni. Ja se juo, kuten tunnettua.

Sitten hän istui hetkisen äänettömänä ja tarkasteli ystävänsä kasvoja pöydän yli. Hänen silmiinsä tuli tutkiva ja tungettelevainen ilme, joka saattoi toverin taajentamaan juontitahtiaan tästä vastenmielisyydestä päästäksensä. Kapteeni sanoi äkkiä:

— Eikös sinulla ollutkin morsian, ennenkuin me lähdettiin Saksaan?

— Oli kyllä.

— Ja hän rauhoittui pian? Muutamassa kuukaudessa, vai mitä? Minä tarkoitan, että kuinka pian lähtösi jälkeen sinä sait häneltä viimeisen tuoksuvan kirjeen?

— Viimeksi sain häneltä kirjeen vain muutamia päiviä sitten Ruotsin kautta. Hän odottaa minua toisella puolella.

— Sehän on pirua. Silloin hän kuuluu poikkeuksiin.

— Ei suinkaan. Sääntöön hän kuuluu, ehdottomasti sääntöön.

— Mutta minun kuulemani mukaan oli sääntönä se, että ne kanaset surivat ja kirjoittelivat illoin salamerkkikirjeitään parin kuukauden ajan. Ja joka aamu seisoi jääkärin morsian peilin edessä ja ajatteli: tämän näköinen on isänmaan vapauttajan valittu; pian hän palaa ja silloin minä saan tanssia masurkkaa oikein kannusniekka miehen kanssa, se vasta komeaa on! Mutta sitten kaikki tämä rupesi tuntumaan hiukan yksitoikkoiselta vähitellen, ja he alkoivat huomata, että elämä olikin rikkaampaa kuin he olivat luulleet, ja täynnä sotilaita, sillä sotilaiden makuun he olivat päässeet. Ja lopulta he joivat samppanjaa pikkuhuoneissa venäläisten meriupseerien kanssa. Sillä aikaa kuin me ravasimme kuin koirat jonkun hirttämättömän vääpelin komennossa…

— Mistä sinä tuollaisia ryövärijuttuja olet kuullut? Luultavasti teet säännön parista yksityistapauksesta, tai sitten sinä hourailet. Useimmat ovat kyllä odottaneet kolme vuotta täyteen, ja se on naiselta tanakasti tehty.

Kapteeni näytti yhä surullisemmalta, mutta hänen äänessään oli omituisen hempeä sävy, kun hän ojensi kätensä pöydän yli ja sanoi:

— Myönnä nyt, että sinun morsiamesi oli poikkeus!

— Olkoon menneeksi, jos välttämättä tahdot, vastasi ystävä. Ja hän puristi kapteenin kättä aavistuksen vilahdus silmässään.

Oli taas äänetöntä kotvanen, vain lasit napsahtivat pöytään yksitoikkoisesti kuten ennenkin. Ja kapteeni alkoi hyräillä erästä laulunpätkää:

Yks silmä sininen ja toinen harmaa, on kolmas musta, se mun on varmaan!

Hän sanoi:

— Saattaa olla, että katson liian synkästi asiaan. Mutta myönnä kuitenkin, hyvä veli, ettemme aivan näin uneksineet käyvän.

— Minkä? Puhu selvemmin, sillä nyt minä alan sameta.

Kapteeni ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän tuijotti savupilviin katossa ja jatkoi yhtä hennolla äänellä:

— Emme, emme aivan näin… Muistatko, mikä meitä kannusti kestämään orjuutemme siellä Saksassa, vaikka ihmisarvomme aleni kuukausi kuukaudelta? Ja kun me sitten vihdoinkin saimme maistaa sitä viimeistä korviketta, joka sentään todella maistui joltakin, — tarkoitan, että kun viimeinkin pääsimme itäiselle rintamalle ja siellä kohtasimme vihollisemme, vaikkakin väärällä maaperällä … muistatko, mikä meitä kannusti? Unelmamme meitä kannusti, suuri unelma parkamme! Meillä oli kansa takanamme, ja me olimme sen kansan keskitetty ajatus, sen aseisiin ruumiillistettu tahto — — ainakin luulimme olevamme. Mutta sitten tuli Venäjän vallankumous, ja meitä oksennutti lukea ensimmäiset kotoiset sanomalehtitiedot siitä. Helsinki kumartaa Pietaria, kiittää vapauttajia, suutelee heidän käsiään ja pitää heille päivällisiä — hyi saatana. Huomaamme yht'äkkiä, ettei meillä olekaan mitään kansaa takanamme. Emme enää olleet mikään ajatus, nolo päähänpisto ainoastaan. Ja hankalia me sitä paitsi olimme, kuten kaikki vanhat synnit — äiti Suomi ei oikein tiennyt, millä perkeleen tavalla keinotella meidät takaisin hameisiinsa… No niin no, tuli sitten vähitellen parempia aikoja niin sanotulle isänmaalle ja parempia meille. Saimme puolet kansasta taaksemme, ja hyvä oli sekin. Mutta se puolikas oli hädässä, ja silloin kyllä kelpaa pelastajaksi. Rannalla huudettiin eläköötä ja itkettiin meidän tullessamme, mutta kyllä minä tunnen sen asian. Voi itkeä mitä pyhimpiä isänmaallisia ilonkyyneleitä, niin että rinta kohoilee, ja kuitenkin saattaa sen itkun varsinaisena aiheena olla esim. ilo siitä, että pankkitalletusten asema lupaa parantua. Jos vain pitää korvansa auki, oppii hyvin pian tietämään, minkä arvoisia kaiken maailman eläköönhuudot itse asiassa ovat. Tässä maailmassa huudetaan niin helvetin paljon…

No, me siis vihdoinkin seisoimme ase kädessä omalla rannikollamme kolmen vuoden odotuksen jälkeen. Niin paljon unelmastamme oli toteutunut. Mutta entäs loput… Uneksimmeko me todellakin tätä kurjaa teurastusta? Omia kansalaisiamme ammuskelemme täällä kuin koiria. Ja kun minun veli raukkani sattuu joutumaan vangiksi, kidutetaan hänet kuoliaaksi — omien kansalaistensa käsissä. Luuletko hänen uneksineen sellaista uhrikuolemaa pitkinä Saksan-vuosinaan?

— Sinä olet sairas, totesi ystävä päättäväisesti, äläkä itsekään kiinnitä mitään huomiota sairaan ihmisen puheisiin. Mutta sinä paranet kyllä, niin että pian taas voit ryhtyä tappelemaan.

— Älä ole niin varma.

— Mitä hittoa! huusi ystävä. Jos punikkiroistot kiduttavat kuoliaaksi veljesi, aiotko sinä silloin panna kätesi ristiin ja määkiä kuin pappi: tapahtukoon minkä tapahtuman pitää, amen! — Viha, viha!

Kapteeni vastasi omituisen hiljaa ja levollisesti:

— Siinäpä se juuri on, hyvä veli, etten enää vihaa ketään. Ihminen kantaa vihaansa ja muita ajatuksiaan … kantaa, kunnes kaatuu. Tiedän olleeni vahva ja kova ihminen. Silmää räpäyttämättä olen tunkeutunut yhä syvemmälle olemassaolooni. Mutta jokaisen elämän sisimmässä on jossain jokin salainen kohta, jossa kaikki hajoaa. On vaarallista tallata siihen kohtaan. Silloin kaikki rupeaa tuntumaan niin sanomattoman yhdentekevältä, eikä vihasta enää voi olla puhettakaan. Silloin on oppinut tuntemaan tämän elämän koko tympeyden. Ja kielessä on jälellä vain yksi ainoa sana kaikelle mitä tapahtuu: erehdys! Ihminen on yht'äkkiä saanut voimakkaamman katseen kaikkiin asioihin ja tullut viisaaksi. Mutta se viisaus ei kelpaa mihinkään, koska elämä kerta kaikkiaan on sellaista kuin se on. Se on niin sanoin kuvaamattoman väsynyttä, että se kuuluu yhteen kuoleman kanssa … ja että mieluimmin pakenee sitä, jos vielä sattuu elämään… Sellainen kohta on jok'ikisessä elämässä. Useimmat pääsevät kai lepoon heti, kun sinne asti joutuvat, mutta jotkut sattuvat astumaan siihen liian varhain ja ovat pakotetut vielä jonkun matkaa jatkamaan tätä maallista vaellustaan. Heitä juuri sanotaan "valmiiksi"…

— Hyi helvetti, keskeytti hän äkkiä ja kaatoi samppanjalasinsa lattiaan, — tämä limonaati tekee minut tunteelliseksi. Palaan konjakkiin, sillä minun on päästävä humalaan taas. — — —

Kiihtyvästi kummastellen oli Onni Kalpa kuunnellut, mitä kapteeni puhui, hän, joka tavallisesti oli sanonut vain muutaman sanan päivässä. Tosin Onni ymmärsi vain osan hänen sotkuisesta puheestaan, mutta siinä oli sentään paljon käsitettävää kieltä hänenkin korvilleen. Ja itse ääni — se oli niin auttamattoman surullinen, sanat kaikuivat ainoilta aidoilta, mitä hän pitkiin aikoihin oli kuullut. Puheen sävy oli täydellisesti sopusoinnussa hänen oman mielentilansa kanssa, mutta se ei tehnyt hänelle hyvää — päinvastoin.

Eilen aamulla hän oli kuullut puhuttavan, että kapteeni oli saanut tiedon jostakin onnettomuudesta ja luettuaan erään kirjeen tullut niin omituiseksi, ettei häneen enää ollut luottamista päällikkönä. Silloin hän oli tullut iloiseksi tai ainakin tuntenut mielensä jollain lailla juhlalliseksi. Hän luuli taas näkevänsä vilahduksen tarkoituksenmukaisuudesta ja oikeudesta, mikä häntä hiukan vahvisti.

Neljätoistavuotias poikanen tarvitsee niinkuin muutkin kiinteän pisteen olemassaoloonsa, jos mieli voida elää. Onni Kalvassa oli kaikki vanha ja vakaantunut luhistunut kokoon kuin maanvieremässä sinä päivänä, jolloin Iisakki-enon kävi niin hirveästi. Ei enää millään hänen entisellä vakaumuksellaan ollut kiinteää pohjaa jalkojensa alla — ei missään. Mutta jos jotain sellaista tapahtuu, ja ihmisen kuitenkin on elettävä, niin hän enemmin tai myöhemmin luo itselleen tarvittavan kiinteän pisteen. Usein hän luo sen tyhjästä, kuten isä Jumala loi maailman. Itsesäilytysvaisto työskentelee hiljaa ja määrätietoisesti hurjimmassakin sekasorrossa, eikä niin suuri hävitys liene mahdollinen, ettei se aikaa myöten saisi palautetuksi siihen edes jotain järjestystä. — Onni Kalpa oli nopeasti löytänyt kiinteän pisteensä tai ainakin alun sellaiseksi. Siksi tuli hänelle kapteeni Karriin kohdistuva viha. Se ei kyllä ollut mikään riittävä elämän perusta, ja kaikki muodostuikin sen mukaan. Mutta kaikissa tapauksissa tämä viha oli viime päivinä ollut se selkäranka, joka piti häntä pystyssä.

Kun siis onnettomuus kohtasi kapteenia, näki Onni sen lieväksi rangaistukseksi, jolle hän toivoi jatkoa. Ja maatessaan nyt peräkamarin lattialla hän kuuli, kuinka tämä jatko kehittyi. Mutta kehitys ei kulkenutkaan hänen ajattelemaansa suuntaan. Hän ymmärsi kyllä, että kapteenilla oli vaikea olla, mutta se ei häntä ollenkaan ilahduttanut, vaan suretti päinvastoin. Hän ei tosin muistanut, mitä kärsimyksiä hän oikeastaan oli toivonut kapteenille, ainoastaan, että hän oli ajatellut aivan toisenlaisia. Nyt Onni tunsi kapteenin tulleen häntä itseään niin omituisen lähelle. Hän tunsi, että hän itse olisi puhunut jotakuinkin samaan tapaan, jos olisi ollut vanhempi ja osannut käyttää noin mutkikkaita sanoja. Hän aivan rupesi epäilemään, tokko se olikaan ollut niin iljettävän humalaista kuin ensin tuntui, että kapteeni oli kietonut kätensä hänen kaulaansa ja kutsunut häntä ainoaksi ystäväkseen…

Kiinteä piste väisti häntä taas. Hän ei taaskaan tiennyt eikä ymmärtänyt mitään. Paha tuli hyväksi ja hyvä pahaksi; kaikki pyöri sekaisin kuin noitien tanssi hänen päässään. Olivatko viinahöyryt palanneet ja sotkeneet hänen ajatuksensa?… Hän taivutti niskaansa taaksepäin ja sulki silmänsä. Tuntui kuin olisi häntä keinutettu ympäri suuressa mustassa tyhjyydessä, jonka keskessä oli pieni pakottava pää.

Hän kavahti istualleen… Yksi lohdutus oli kumminkin. Luutnantti oli tullut takaisin. Onni oli tänään nähnyt hänet kaukaa, vaikkei uskaltanutkaan mennä puhuttelemaan. Nythän kaikki oli niin toisin. Mutta Luutnantti oli kuitenkin jossain siellä pimeydessä, sen hän tiesi, ja hänen läheisyytensä ikäänkuin uhkui heikkoa lämpöä, joka tuntui tänne asti. Luutnantti, jonka hän tämän hirveän viikon aikana melkein jo oli unohtanut, hän oli kai ainoa hyvä ihminen, joka enää oli jälellä maailmassa! Ehkäpä hän voi auttaa. Luutnanttihan voi kaikkea. — — —

Tuvassa syntyi entistä hurjempi meteli. Kapteenin ystävä oli nyt vuorostaan tullut hillittömäksi. Hän nousi seisomaan ja heristi molempia nyrkkejään pöydän yli, niin että kynttilän liekki säikähdyksissään kaatuili sinne tänne putelin suussa, ja kaikki esineet huoneessa tuntuivat horjuvan.

— Onko sinusta tullut punikki! huusi hän. Puhut semmoisia, että sinut pitäisi ampua tuohon paikkaan!

Niin juuri … ampua…

— Pysy penkilläsi ja juo ja rauhoitu, sanoi kapteeni.

Mutta hänen ystävänsä melusi edelleen:

— Vapauden kevät!… Kosto!… Venäläisviha! kiljui hän. Sitten hän taas lysähti istumaan, niin että tuoli ratisi.

— Niin, niin puhui kapteeni, — kaikkea tuota. Kun kuulen sinun tässä rähisevän venäläisvihastasi, niin muistanpa, mitä näin ukko Loofeldtin tekevän Vaasassa. Hän antoi kättä kokonaiselle liudalle ryssäläisiä vankeja. Kiitos, kiitos, sanoi hän, huonosti te tappelette, mutta pelastatte kumminkin meille kunnian. Kiitoksia teille, hyvät ystävät, että tulitte mukaan. Vähät ryssät siellä ja täällä eivät vastuksena paljon paina, mutta meille on ylen tärkeätä saada täydellä todella sanoa näin: hei pojat, nyt Suomi sotii Venäjää vastaan!… Ja ukko Loofeldt oli oikeassa. Venäläiset ovat meidän vahvin puolemme ainakin talonpoikain pankkitalletusten jälkeen. Mutta jos pysyt hiljaa hetkisen, niin kerron sinulle, milloin ensimmäisen kerran eläissäni en vihannut venäläistä.

Oli syksy, kai sodan ensimmäinen. Muistathan, että saksalaiset torpedoivat Helsingin edustalla erään venäläisen risteilijän, Pallada sen nimi taisi olla, joka upposi miehineen päivineen. Huhu siitä levisi pian ympäri kaupunkia, ja me iloitsimme sydämestämme kaikki tyynni. Neljäsataa ryssää mereen — eläköön! Minun nyttemmin … minun veljeni ja minä päätimme juhlia tapahtumaa juopottelemalla. Kutsuimme muutamia ystäviämme punssille. Syksy oli keltaisimmillaan, ja me olimme jo kauan sitten muuttaneet kaupunkiin huvilastamme saaristossa. Mutta silloin juuri tuli pari peilikirkasta intiaanikesän päivää, ja me päätimme viettää juhlan siellä meren partaalla. Olisimmehan siellä lähempänä itse juhlan aiheen tapahtumapaikkaa, joten myös arvelimme siellä parhaiten pääsevämme oikeaan vireeseen. Me otimme siis huvilan avaimet, lastasimme tavarat ja ystävät veneeseen ja porhalsimme merelle.

Asetuimme verannalle ja kävimme iloisesti käsiksi punsseihimme. Oli korea ilta läpikuultavine syksyilmoineen meren yllä, keltaisine koivuineen rannoilla j.n.e. Kirotun kylmä oli myöskin, mutta sen huomasimme vasta jälestäpäin. Me tyhjensimme lukemattomia laseja Palladalle ja saksalaisille ja pidimme monta isänmaallista puhetta. Emme vielä olleet sytyttäneet värillisiä lyhtyjä emmekä ehtineet sikamaisuuksiin asti, kun huomasimme erään moottoriveneen, joka tulla potpotti pitkin rantavettä ja laski laituriin. Venäjän merilippu liehui perässä, ja me valmistauduimme esiintymään sankareina.

Mutta asia ei ollutkaan vaarallinen. Yksinäinen laivasotilas hyppää maihin ja nostaa veneestä varovaisesti harmaan mytyn, joka sittemmin osoittautui virkaheitoksi venäläiseksi amiraaliksi. Se oli siihen aikaan, hän kohteli tosiaankin ukkoa hyvin ystävällisesti. He seisoivat hetkisen neuvottomina laiturilla amiraalin viittoillessa vapisevin käsin merelle, milloin sinne, milloin tänne. Sitten hän sotamiehen käsipuolessa lähtee lynkyttämään ylös pitkin hiekkakäytävää, hitaasti, hyvin hitaasti. Hän pysähtyy verannan juureen ja tekee kunniaa. Kahdeksankymmenen vuotias hän varmasti oli, enkä koskaan ole nähnyt mitään niin harmaata ja avutonta, mutta samalla kunnioitusta herättävää. — Ovatko herrat nähneet minun poikaani? kysyi hän hiljaa ranskaksi ja saksaksi, — herrojen on suotava minulle anteeksi, minä tarkoitan hänen ruumistaan… Ja hän osoitti rantaa. Sotilas tulee meidän luoksemme, naputtaa huolissaan otsaansa ja viittaa peukalollaan taaksensa ukkoon. — Admiraalin pää ei juva, kuiskaa hän mongerrellen, — kohta viikko ympäri merta, ei mitään syö, vain etsii poikaansa… Sitten hän taas yhtä varovaisesti ottaa ukkoa käsipuolesta, taluttaa hänet veneeseen ja lähtee ajamaan.

Silloin minä ensimmäisen kerran en vihannut venäläistä, en ukkoa enkä sotamiestä. Olisin muitta mutkitta antanut ukolle hänen poikansa, jos olisin voinut. Ja näin nyttemmin … minä näin veljestäni sekä niistä muista, että he kaikki olisivat tehneet samoin. Myönnän, että juopottelumme oli saanut kolahduksen. Emme senjälkeen enää päässeet oikeaan isänmaalliseen mielialaan. Olet ehkä huomannut, että ihminen joskus isänmaan ystävänäkin vaipuu ajatuksiin…

Kapteenin ystävä oli todellakin vaipunut ajatuksiin. Hän roikkui sammuneena tuolillaan. — Mistäs sinä saarnasitkaan? kysyi hän ja siristi silmiään.

— Kerroin vain jutun punssista ja venäläisvihasta, vastasi kapteeni ja katsoi hajamielisenä ilmaan. — Oli äänetöntä hetkinen. Kapteeni vain alinomaa täytti lasiansa.

Nyt kuului askeleita portailta. Onni Kalpa kuuli, että ovi avattiin, joku astui sisään ja kantapäät iskivät vastakkain. — Hyvää iltaa, sanoi joku ääni.

Hän säpsähti ja kavahti istumaan. Hän ei saattanut nähdä miestä, mutta äänen hän kyllä tunsi: Luutnantti!

— Teerve, ulvahti humalainen ystävä. Ja kapteeni sanoi:

— Istu pöytään, juo ja sinuttele.

— Jos siis veli sallii, vastasi Luutnantti, niin kieltäydyn sekä istumasta että juomasta. Minun täytyy heti taas lähteä vahteja tarkastamaan. Olemme tänä yönä vainunneet punikkien hiihtäjiä.

— Nyt voisit loikata heidän puolelleen, Karr! Kuules, (juopunut ystävä kääntyi Luutnanttiin) — tuosta miehestä on tullut bolsheviki.

Nyt kapteenin konjakki vihdoinkin mahtoi vaikuttaa. Hän löi nyrkkinsä pöytään kuin kiven.

— Se on vale, että minä olen bolsheviki! Minä en ole mikään. Kaikki sellaiset kysymykset ovat minulle vastenmielisiä, ehdottomasti vastenmielisiä. Taivaat ja maat käännetään nurin, huudetaan sinne ja huudetaan tänne ja tapetaan toisiansa — vain tyhjän vuoksi. Toisarvoisia kysymyksiä kaikki tyynni! Minä sanon, että ne ovat toisen luokan kysymyksiä. Yhteiskunnalliset uudistukset ja kumoukset, politiikka ja taktiikka — luuletteko niiden meitä auttavan? Mahdetaan tarvita sellaistakin, niinkuin vaihdetaan alushousuja. Ei vain ole pidettävä siitä niin paljon melua. Mutta antakaa meille uusi uskonto, pelastakaa meidän kurja ja rikkonainen niin sanottu sydämemme. Sillä se onneton sairas raukka meissä, se saa kuitenkin aina maksaa kaikki…

Hän jatkoi rauhallisemmin:

— Sehän se juuri on niin surullista, että me kaikki olemme vain repaleisia kortteja vanhassa pakassa, joka on niin kavalasti sekoitettu, ettei siitä koskaan saa selvää. Esimerkiksi tämä saatanallinen sota. Sekä valkoiset että punaiset nimittävät sitä vapaustaisteluksi. Ja se on tylsämielinen, joka ei huomaa, että sen sanan takana molemmilla puolilla on sama tyhmä ja kaunis totuus. En puhu punikkien johtajalurjuksista, vaan niistä onnettomista lampaista, jotka uhraavat elämänsä. Eihän se ole tärkeää, minkä puolesta taistelemme, vaan se mihin itse uskoo. Ja sentähden minä sanon: veljiä me olemme samassa kirouksessa, sekä punikit että me. Kaikki me taistelemme turhan vuoksi tässä maailmassa ja kaikki kutsumme sitä vapaustaisteluksi. Mutta tahdotteko nyt kuulla, mitä vapaustaistelu merkitsee minulle mieskohtaisesti? Se merkitsee ensiksikin, että olen menettänyt kaiken sen vähän, mitä minulla oli tässä elämässä. Miksi? Tahdotteko kuulla, miltä minusta tuntuu? Otaksukaamme siis, että me voitamme sodan. Jonakuna päivänä me marssimme väsyneinä ja repaleisina Helsinkiin, s.o. ne meistä, jotka eivät jää tielle. Silloin pannaan tietysti toimeen suurenmoinen paraati. Ja joka parvekkeella seisoo lihavia pörssijuutalaisia, jotka äkkiä ovat ryömineet esiin kuin rotat reijistään. Ne syytävät kukkia meidän päällemme ja huutavat kurkkunsa käheiksi orjuuden palauttamisen kunniaksi. Suomi, Suomi, huutavat ne, — talonpoikaisarmeija ja vapauden kevät. Sitten ne katsovat kelloaan ja rientävät pörssiin. Mutta täällä metsissä … niin no…

— Turhaa puhetta kaikki tyynni, lisäsi hän. Aivan hyödytön näkökanta.
Ryypätkää.

Nyt puhui Luutnantti:

— En voi ymmärtää, että olisi muuta katsantokantaa kuin yksi ainoa: että me vapautamme Suomen.

— Saatat olla oikeassa, sanoi kapteeni hitaasti, ja minä kadehdin sinua. Mutta kun on hajonnut palasiksi, ei enää ole helppo koota itseään tuohon selvyyteen. Olen väsynyt, ja koko teurastus inhottaa minua. Kaikki haisee minusta vereltä, koko maailma haisee — — —

Ikkunassa räsähti. Kynttilä taittui ja putosi sähisten lattialle; pamaus tuli luodin jälestä. Punikeillakin oli oma Lehtisensä.

Onni kuuli, kuinka ovi lyötiin auki ja upseerit syöksyivät ulos. Hän tarttui kivääriinsä — mutta ei, mitä se häneen enää kuului! Hän pisti peukalot korviinsa ja piilottautui olkiin. Kuitenkin hän kuuli, kuinka uusi luoti tunkeutui sihisten sisään seinän läpi; se ajoi hänet ylös, hän konttasi nelinryömin porstuaan ja aukaisi oven raolleen.

Ulkona puiden välissä pamahti jonkun kerran, sitten tuli hiljaista. Kaikki oli ohi. Joku ääni huusi läheltä: Sanitäärit hoi, tännepäin! Ja hetken kuluttua tuli lääkäri.

Sillä portaiden edessä kapteeni Karr makasi lumessa suorana selällään. Hän oli saanut luodin sydämeensä, eikä siinä ollut mitään tekemistä. Pistooli oli pudonnut hänen ojennetusta oikeasta kädestään; se tutkittiin, mutta huomattiin, että makasiini oli melkein tyhjä. Pimeyden ja runsaan verenvuodon vuoksi ei myöskään voitu päättää, olivatko takin reiän reunat ehkä kärventyneet. Kahdella miehellä oli täysi työ nostaessaan jättiläisruumiin paareille, jotka notkahtivat sen raskaasta painosta. Sitten he kantoivat pois kuolleen.