XI.
— Luulen meidän jääneen yksin, huusi Luutnantti. Painaudu maahan, saamme pian vahvistusta!
He olivatkin yksin. He makasivat loivan kirkonmäen rinteellä, auran kärkenä liikkumattomia ruumiita, joilla kaikilla oli pää ja kivääri samaan suuntaan ojennettuina. Huutojen raikuessa aura oli kyntänyt vastamäkeä kirkkoa kohti, mutta pysähtynyt temppelistä ja sitä ympäröivän harmaan kiviaidan takaa tulevan tulen alle. Oli vaikea sanoa, kuinka moni heistä vielä kykeni nousemaan ja hyökkäämään edelleen, kaikki makasivat maassa. Ilman helvetillinen melu teki mahdottomaksi edes koettaakaan asettua yhteyteen muiden kuin lähimpien naapuriensa kanssa, jotka mahdollisesti eivät vastanneet.
Oli valloitettava eräs viimeisistä seuduista ennen kaupunkia, mutta siitä seudusta tuli myös verisin. Talosta taloon he olivat tunkeutuneet, rikkiräjäytettyjen lauta-aitojen läpi ja kaikenlaisen rojun sotkussa. Välistä he takertuivat katkenneisiin puhelinlankoihin tai kompastuivat maassa roikkuvaan valojohtoon ja lankesivat päistikkaa liejuun, joka sinä päivänä tuntui tahmealta aivan erikoisella tavalla. Melu pihoissa oli hirvittävä; joka suunnalla paukkui, ja melskeen keskestä vihlasi joskus kuolevien hevosten käheä huuto.
Mutta tämän noitatanssin kestäessä kylän punainen tiilikirkko seisoi kukkulallaan kivisen aidan ympäröimänä. Viholliset olivat sen vahvasti miehittäneet. Iltapäivän aurinko, joka paistoi sen toiseen kylkeen, kohtasi ikkunoissa ainoastaan lasin sirpaleita, joita riippui niiden holvatuissa kamanoissa; mutta ammottavista aukoista pisti esiin mustia pyssynpiippuja joiden selät kiilsivät illan valossa. Kirkon ympärillä oli kauan ollut rauhallisempi piiri, mutta nyt se oli valloitettava.
Vieläkö Luutnantti eli? Onni käänsi hädissään päätänsä.
Kyllä hän eli. — Pysy hiljaa, äläkä liiku! huusi hän.
Onni painautui taas tiukasti maahan. Heidän yllään lyijy vinkui ilmassa, mutta he makasivat pienessä notkelmassa ja olivat saavuttamattomia. Ettei vain joku ampuisi kirkon katolta tai tornista?… Hän kurkisti varovasti ylös. Yksi torninluukku oli tosiaankin auki, ja jotakin siitä pisti esiin, mutta oli käännetty toiseen suuntaan. Kaikissa tapauksissa oli maattava kuin kuollut, kunnes tulisi vahvistusta. Missä se viipyikin?
Hän tunsi makaavansa jalat lumessa, mutta yläruumis paljaalla maalla. Rinnan alla oli haalean kosteata, ja eikö liekin aurinko niin omituisesti lämmittänyt selkää? Poskeansa hän painoi karkeaan turpeeseen viimevuotista ruohoa; ehkä siinä joku korsi oli säilynyt vihreänäkin? Hän hiveli ihoaan turpeeseen. Viime kerrasta oli jo kauan.
Onni ajatteli:
Viimeksi makasin kai paljaalla maalla mennä syksynä Lindströmin riihellä. Ilkeä juttu se silloinen, mutta ei ole leikkiä tämäkään. Hyvä oli sentään, ettei se silloin tapahtunut. Tänään se ehkä tapahtuu, mutta näin on parempi. Vain yksi asia on ikävä. Jos se tapahtuu tänään, saan hävetä, jos ne sitten tulevat minua riisumaan. Sukat ja muut loppuivat jo marssin alussa, eikä paidastakaan enää lie paljon jälellä. Mitä sanoo Luutnantti, kun tulee minua katsomaan? Kunpa vain eivät ottaisi univormua…
Missä viipyi vahvistus?
Onni kurkisti taas ylös. Kaukana torninluukussa liikkui jotakin, piippu kääntyi ja juova suuntautui tännepäin. Laskisivatko ne pari patruunanauhaa ruumiisiin, ollaksensa niistä varmoja?
Samassa kajahti eläköönhuuto alempaa mäenrinteestä. Nyt uusi aura tuli. Yksi ja toinen entisistä liittyi siihen, ja luoteja alkoi vinkua kummaltakin suunnalta.
Luutnantti oli jo jaloillaan, Onni sieppasi kiväärinsä ja syöksyi perästä. Ylös kirkkoa kohti hyökättiin — eläköön!
Mutta kesken juoksun hän näki jotain. Tuolla, kiviaidan takana… Aurinko paistoi suoraan sinne. Pieni valkoinen ympyrä, se ikäänkuin kasvoi. Ja keskellä ympyrää musta pyöreä reikä … kuin silmä. Nyt se katsoi suoraan Luutnanttiin, kohta se tulisi…
Ruskeat pieksut juoksivat epätoivoisen kiireesti mäkeä ylös. Ei niillä vielä milloinkaan ollut ollut sellaista vauhtia. Mutta ne saavuttivat päämääränsä. Hän tunkeutui takaa Luutnantin sivu, huitoen ja huutaen.
— Laskekaa, laskekaa! huusi hän.
Hänen ainoa ajatuksensa oli, että hänen piti päästä Luutnantin ohi, miksi — sitä hän tuskin tiesi. Hänen vain täytyi, ja hän juoksi suoraan kohti valorenkaan mustaa silmää. Nyt ei enää ollut pitkältä…
Silloin jokin poltti hänen päätään. Hän tupertui turpeisiin ja vaipui syvälle pimeyteen.
Pitkään aikaan hän ei tiennyt mitään. Sitten tuntui, kuin olisi hänet hitaasti heijattu ylös suuresta syvyydestä, johon hän oli pudonnut. Kuului jotakin hänen korvissaan; nyt hän tunsi sen äänen, kiviporien ääni! Ja hän sanoi:
— Missähän isä tänään poraa?
Hän avasi silmänsä katsoakseen, mutta ei nähnyt mitään. Hänen ympärillään oli pohjattoman pimeätä; ja pimeys ikäänkuin keinui edestakaisin, vaikka olikin vain pimeyttä. Ja nyt sen läpi surisi jokin keltainen kipinä. Se vain surisi ja surisi hänen ympärillään, milloin keltaisena, milloin punaisena, ja nyt se jo oli hänen päänsä sisässä. Se poltti siellä, poltti kuin tuli. Hän ymmärsi, mitä se oli, ja sanoi:
— Saakelin ampiaiset!
Sitten kipinä hävisi ja itse pimeyskin, ja hän vajosi taas syvyyteen eikä enää noussut.
Lakastuneessa ruohikossa muutaman askeleen päässä hänen takanaan makasi
Luutnantti lävitseammuttuna ja kuolevana.