KIRKOSSA
Juhannuslimot hohti alttarilla, sen punasamettista reunaa kaartain, ja juhlalehtimajan taustasta kultainen risti väliin kimmelteli kannella jättimäisen raamatun. Alttaritaulun varjostivat koivut; ne ojensivat tuoreet latvuksensa Lammasta kohden, joka rauhaisasti söi laitumellaan niiden lehvistöjä, toisessa sorkassansa poikkilippu. Ja Lampaan luona seisoi paksu piltti, pasuunaa julman suurta puhaltain pirua kohden holvin vastapuolla.
Niin ihmeen valoisana loisti kirkko! Voi nähdä hietajyvät lattialla ja niskain pisamatkin edessänsä. Oli kuin koko kesän kirkkaus oisi astunut tähän synkkään asuntoon. Ulkoa tulvi sisään valovirrat lävitse ikkunain ja ovenaukon, ne koivikosta sätehissään kantoi vehreän hohteen koko temppeliin. Ja auringossa kylpein sakaristo sädehti niinkuin taivaanvaltakunta.
Soi tornin kello vielä. Kirkonmenot olivat päättyneet, vaan vielä viipyi ahneesti odottaen seurakunta. Niin paljon kansaa harvoin nähtiin siellä, tupaten täynnä oli kaikki penkit, ja seinävierilläkin seistiin vielä, hattuja hypistellen, tuijotellen. Ovella oli tungosta ja toraa, kun lapset, koirat ulos suljettiin. Lisäksi saapui Vanhantalon väki häävaatteissaan, vaan kummaa oli nähdä, mitenkä synkkinä he heitä varten varattuun ensi penkkiin istuutuivat.
Ylhäällä kellonsoitto harvaksensa vaikeni viimein. Syntyi hiljaisuus, niin että hetken kuului, kuinka leivot liversi viirikukon ympärillä päin kirkkautta, kuinka kottarainen harjalla katon iloissansa kirkui.
Nyt viulun ääntä kuului ulkoisalta. Vanhastatalosta se kaikui, kasvoi yhäti vahvemmaksi, kunnes sammui portaille oven ulkopuolle, jolloin häävirren aloittivat urut kirkon. Ovea kohden käänsi päänsä kaikki, nyt väki siellä kahtahalle siirtyi. Ja urut pauhasivat, kansa lauloi ja tervehdykseen nousi penkeiltänsä. Vaan silmiin syttyi sama synkkä hohde kuin hautajaisissa, kun arkun kansi avataan ennen vainaan viime matkaa.
Pankari korkeana mustissansa, harmaina kasvot, astui käytävää, ja valo leuan vapisevan kieli. Varjona liukui hänen rinnallansa ääneti Klaara, vaikka valkoisissa hän oli myrttiseppeleestä aikain.
He pysähtyivät alttarille, jossa koivujen vehreydessä musta pappi odotti pyhä kirja rinnallansa. Puvulla valkealla Klaaran loisti auringon säteet vihertävin varjoin, ne vain ei liikkuneet, ei värähtäneet. Lumeksi jäätyneeltä näytti hän, vaan yllä lautamiehen synkän pään värisi valojuovat levotonna.
Jo kiiri viime värssyn pitkä aamen, naisäänten kimeästi veisatessa, holveja kohti kaikuen ja häipyin urkujen jälkisoittoon hiljaiseen. Hiljeni yhä. Luona oven vain värisi vielä joku vanha ääni, seuraten varmaan jotain väärää virttä Vaikeni sekin. Syntyi hiljaisuus. Aukaisi pappi raamatun ja alkoi Paavalin sanoin tosirakkaudesta.
Ohitse Klaaran sielun kaikki liukui, kuin kauan sitten hukkunut hän oli toivottomuuden rannattomaan mereen. Takana kohisi ja kiehui, hyökyi, edessä kuohui hän ei kuullut mitään, hän tiesi vain: se oli sama virta ihmisten pahuuden ja vääryyden. Mitäpä koski häntä virran juoksu? Ei ollut enää rantaa hukkuneelle.
Hän seisoi tuijotellen jäisin katsein porttia kohden, josta kesä vihmoi ilvettä valon yöhön kuoleman. Hän myöhään vasta huomasi, se että ikkuna avoin oli sakariston.
Kukoisti kaikki siellä ulkopuolla. Kumartui kukkalehvä pihlajan ylitse hautakiven sammaleisen, ohitse liihotteli perhosia, ja muurin yli, alta pihlajan kappale kylätietä näkyi, joka kaarteli kautta viherjöivän viljan pois kauas kohden — vuorten sinirintaa. Hän katsoi sinne, vailla kaipausta, ei ollut siellä hän, ei ollut rantaa.
Vain jonkun sanan erotti hän joskus, kuin muille lausutun: »Ei rakkaus suutu, se kärsii kaikki, toivoo kaikki»… Kas, nyt istui pieni peippo sammaleella tuon hautakiven, luona pihlajan; se kohden oksaa kaulaa kurkotteli ja liversi ja nokki iloisesti koloja sammaltuneen kirjoituksen ja löysi jyvän, livertäen jälleen. Kuluvat vuodet, toinen lintu istuu taas sadan suven jälkeen jossakin unhotetulla hautakivellämme, ylistäin iloa ja sammaleita… Vain hetkinen… Ja kuinka paljon ehtii jo sydän raukka kärsiäkään meissä!… — »Sinulta kysyn, Matti Laurinpoika Pankari, Jumalan ja seurakunnan edessä tämän» — —. Nyt se peippo lensi tiehensä, jotain varmaan säikähtäin. Tuprahti tieltä sankka pölypilvi pihlajaa kohden. Hurja oli vauhti rattailla noilla! Huima ajomies! Karkua kiiti kärryt vuorta kohden, kuin kaskisauhu pöly rukiin peitti. Hevosen pää vain näkyi toisinansa, vaan harmaan pölyn kesken seisoi mies ja huitoi hattuaan kuin mielipuoli ja ruoskaa käytti… — »Kysyn sinulta, Kristiina Klaara Vanhatalo» — —. Nyt mies oli käänteessä, ja pölypilven hajoitti tuuli. Nyt hän kääntyi tänne. Armahda! Aave? — — »Kysyn sinulta, Kristiina Klaara Vanhatalo tässä edessä Jumalan ja seurakunnan» — —
Hän liikahti ja kädet nosti kohden avointa sakariston akkunaa kuin hukkuvainen kohden kaukorantaa. Ja sitten ääntä päästämättä vaipui koivujen, alttarin ja papin eteen.
* * *
Kavahti pystyyn koko seurakunta, ja kylmät väreet kulki läpi joukon. Tunkeiltiin, huulet liikkui, mutta ääntä ei saanut kukaan järkytykseltänsä. Ja syntyi äänettömyys kaameampi, kuin huudettu jos oisi raikuvasti. Hämmennys tuijotteli katsein kalvain, ja kaula kurkollansa tähyiltiin vihille pyörtynyttä morsianta.
Vaan porrasaskelmalle vaipuneena Pankari karski istui, painaltaen pois kääntyneenä käsiin kasvojansa. Hartiat vavahteli — Jumalansa ja seurakunnan nähden itki hän.
Välehen tointui Klaara kuitenkin, vaan oli niinkuin poissa, äidilleen ei sanaa vastannut, ei papillekaan. Veljensä silloin hänet nostivat ja varovasti kuljettivat ulos. Tungeksi ympärillä kalvas kansa; ahdistus oli lauennut, ja nyyhky ja siunaukset morsianta saattoi. Portilla ootti, käyrät painuneina, iloinen soittokunta murhemuodoin; nyt marssit sekä tanssit jäädä saivat. Ja joukon jälkeen yksinäinen mies asteli alla päin ja äänetönnä.
Sillalla hetken seistiin epäröiden, minnekä mennä. Vanhin veli Kyösti nyökkäsi Vanhaantaloon päin, ja Janne ja Pikku-Matti näytti samaa mieltä. Käännyttiin papin puoleen, vaan ei saatu ohjetta selvää, hän vain ravisteli mietteliäänä vanhaa paimenpäätään. Hänelle totisesti ensi kertaa tällaista sattui, lausahteli hän, ja sieti ottaa selvää säännöksistä.
Nyt astui esiin äitimuori, nosti päin toista rantaa käden käskevästä ja sanoi paukahutti kovaa: tuonne!
Niin vietiin Klaara kiirein Pankariin.