ENSIMÄINEN KIRJA.
Aikomukseni on tutkia, voiko yhteiskuntajärjestyksen alalla olla olemassa mitään oikeutettua ja varmaa hallitsemissääntöä, kun otetaan ihmiset sellaisina kuin he ovat ja lait sellaisina kuin ne saattavat olla. Tätä tutkimusta toimittaessani olen aina koettava yhdistää sen, mitä oikeus sallii, siihen, mitä hyöty määrää, niin etteivät oikeudenmukaisuus ja hyödyllisyys suinkaan joudu ristiriitaan keskenään.
Käyn asiaan todistamatta aiheeni tärkeyttä. Minulta tiedusteltanee, olenko ruhtinas tai lainlaatija kirjoittaakseni valtiollisista kysymyksistä. Minä vastaan, etten ole, ja että minä juuri siitä syystä kirjoitan valtiollisista kysymyksistä. Jos olisin ruhtinas tai lainlaatija, en hukkaisi aikaani sanoakseni, mitä olisi tehtävä; minä tekisin sen tai olisin vaiti.
Koska olen syntynyt vapaan valtion kansalaisena ja koska olen ylimmän valtiovallan jäsen, niin kuinka heikko vaikutus minun äänelläni liekään yleisiin asioihin, yksin jo oikeus äänestää niistä velvoittaa minut ottamaan niistä selkoa, joka kerta kun harkitsen hallitusmuotoja olen onnellinen saadessani tutkimuksistani yhä uusia syitä isänmaani hallitusmuodon rakastamiseen!
Ensimäinen luku.
Tämän ensimäisen kirjan aihe.
Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla on hän kahleissa. Moni luulee olevansa muiden herra, mutta onkin enemmän orja kuin he. Kuinka on tämä muutos tapahtunut? Sitä en tiedä. Mikä voi tehdä sen oikeutetuksi? Luulen voivani ratkaista tämän kysymyksen.
Ellen ottaisi muuta huomioon kuin voiman ja sen seuraukset, sanoisin: Niin kauvan kuin kansa on pakotettu tottelemaan ja kuin se tottelee, se tekee hyvin; heti kun se voi pudistaa ikeen hartioiltaan ja kun se sen pudistaa, se tekee paremmin; sillä vallatessaan jälleen vapautensa samalla oikeudella, mikä sen siltä ryöstikin, on sillä joko aihetta ottaa se takaisin tai sitten ei ole ollut mitään syytä sitä siltä anastaa. Mutta yhteiskunnallinen järjestys on pyhä oikeus, joka on kaikkien muiden perustus. Tämä oikeus ei johdu kuitenkaan luonnosta; se nojautuu siis sopimuksiin. Nyt on päästävä selville, millaisia nämä sopimukset ovat. Ennen sitä on minun velvollisuuteni kuitenkin todistaa, mitä juuri väitin.
Toinen luku.
Ensimäisistä yhteiskunnista.
Vanhin kaikista yhteiskunnista ja ainoa luonnollinen on perheen muodostama yhteiskunta. Ja siinäkin pysyvät lapset isään liittyneinä vain niin kauvan kuin he tarvitsevat häntä hengissä säilyäkseen. Heti kun tämä tarve lakkaa, katkeaa luonnollinen sidekin. Lapset, vapautuneina kuuliaisuudesta, jonka he olivat isälle velkaa; isä, vapautuneena huolenpidosta, jonka hän oli lapsille velkaa, palaavat kaikki samalla tavalla riippumattomuuteen. Jos he jatkavat yhdessäoloa, niin ei se enää tapahdu luontaisesti, vaan tahtomalla, eikä itse perhekään pysy pystyssä muutoin kuin sopimuksen nojalla.
Tämä yhteinen vapaus on seuraus ihmisen luonnosta. Hänen ensimäisenä lakinaan on huolehtiminen omasta olemassaolostaan, ensimäiset varotoimensa on hän velkaa omalle itselleen; ja kun hän itse on yksin hänen säilymisekseen sopivien keinojen tuomari, tulee hän heti järjen ikään ehdittyään siten omaksi herrakseen.
Perhe on siis, jos niin tahdotaan, valtiollisten yhteiskuntien ensimäinen malli. Valtionpäämies on isän kuva, kansa on lasten kuva: ja kun kaikki ovat syntyneet tasa-arvoisina ja vapaina, luovuttavat he vapautensa vain hyötynsä nimessä. Ainoa eroitus on se, että perheessä isän rakkaus lapsia kohtaan korvaa hänelle sen huolenpidon, mitä hän heille osoittaa, kun taas valtiossa käskemisen nautinto vastaa rakkautta, jota valtionpäämies ei tunne kansojaan kohtaan.
Grotius kieltää sen seikan, että jokainen inhimillinen valta olisi syntynyt hallittujen etua silmällä pitäen: tuekseen viittaa hän orjuuteen. Hänen yleiseen todistelutapaansa kuuluu aina oikeuden perusteleminen käytännöllä.[2] Voitaisiin kyllä turvautua johdonmukaisempaan, mutta ei tyranneille suotuisampaan menettelyyn.
Grotiuksen mukaan on siis epätietoista, kuuluuko ihmiskunta sadalle miehelle vai kuuluvatko nämä sata miestä ihmiskunnalle; ja hän näyttääkin koko kirjassaan kallistuvan edelliseen mielipiteeseen: se on myöskin Hobbes'n ajatus. Niinpä on siis ihmissuku jaettu karjalaumoihin, joista jokaisella on oma päämiehensä, ja tämä päämies kaitsee laumaansa sen sitten syödäkseen.
Niinkuin paimen on luonnoltaan laumaansa ylempänä, niin ovat myös ihmisten kaitsijat, jotka ovat heidän päämiehiään, luonnoltaan kansojaan ylempänä. Näin harkitsi Philon kertomuksen mukaan asian keisari Caligulakin, kun hän päätti sangen sattuvasti tästä yhdenmukaisuudesta, että kuninkaat olivat jumalia tai että kansat olivat elukoita.
Tämän Caligulan mietteet sopivat hyvin Hobbes'in ja Grotiuksen ajatuksiin. Aristoteles oli ennen kaikkia heitä sanonut myöskin, etteivät ihmiset ole suinkaan luonnostaan tasa-arvoisia, vaan että yhdet syntyvät orjuuteen ja toiset hallitsemaan.
Aristoteles oli oikeassa, mutta hän piti seurausta syynä. Jokainen orjuudessa syntynyt ihminen syntyy orjuuteen, mikään ei ole sen varmempaa. Orjat menettävät kahleissaan kaikki, yksinpä halunkin päästä niistä irti: he rakastavat orjuuttansa, niinkuin Odysseuksen kumppanit rakastivat eläimellisyyttänsä.[3] Jos siis on olemassa luonnostaan orjia, niin johtuu se siitä, että on ollut orjia vastoin luontoa. Väkivalta teki ensimäiset orjat, ja heidän pelkurimaisuutensa pysytti heidät jatkuvasti siinä tilassa.
Minä en ole puhunut mitään kuningas Aatamista enkä keisari Noasta, niiden kolmen suuren yksinvaltiaan isästä, jotka jakoivat keskenään maailman, niinkuin tekivät Saturnuksen lapset, joiden on luultu tarkoittavan heitä. Toivoakseni ollaan minulle kiitollisia tästä maltillisuudesta; sillä kun minä polveudun suoraan toisesta näistä ruhtinaista ja ehkäpä vielä vanhemmasta haarasta, niin enhän tiedä, vaikka minut oikeusperusteita tarkastettaessa huomattaisiinkin ihmissuvun lailliseksi kuninkaaksi? Miten tämä asia liekään, niin ei käy kieltäminen, että Aatami oli maailman valtias samoin kuin Robinson saarensa valtias niin kauvan kuin hän oli sen ainoa asukas; ja mainiota tässä valtakunnassa oli, ettei vakavasti valtaistuimellaan istuvan hallitsijan tarvinnut pelätä ei kapinoita eikä sotia eikä salaliittolaisia.
Kolmas luku.
Väkevämmän oikeudesta.
Väkevinkään ei ole milloinkaan kylliksi väkevä pysyäkseen aina herrana, ellei hän muuta voimaansa oikeudeksi ja kuuliaisuutta velvollisuudeksi. Siitä on saanut alkunsa väkevämmän oikeus, josta on puhuttu näennäisen ivallisesti, mutta joka todellisuudessa on kohotettu periaatteeksi. Mutta eikö meille milloinkaan selitetä tätä sanaa? Voima on ruumiillinen kyky; en jaksa huomata, mitä siveellisiä velvoituksia sen seurauksista voi johtua. Voiman totteleminen on pakon teko, eikä tahdon; se on korkeintaan varovaisuuden neuvoma teko. Missä nimessä voisi siitä tulla velvollisuus?
Otaksukaamme hetkiseksi tämän väitetyn oikeuden olevan olemassa. Minä sanon, ettei siitä synny muuta kuin selittämätöntä sekasotkua. Sillä heti kun voima tekee oikeuden, sekaantuu seuraus syyhyn; jokainen voima, joka on suurempi kuin ensimäinen, perii sen oikeuden. Heti kun voidaan olla tottelematta rankaisematta, on siihen laillinen oikeus; ja koska vahvin on aina oikeassa, tulee vain järjestää asiat niin, että ollaan vahvin. Mutta mikä on sellainen oikeus, joka tuhoontuu silloin kun voima lakkaa? Jos on toteltava voiman pelosta, ei ole tarvis totella velvollisuudesta; ja ellei ole enää pakko totella, ei siihen ole enää velvollisuuttakaan. Nähdään siis, ettei tämä sana "oikeus" lisää mitään voimaan; se ei merkitse tässä kerrassaan mitään.
Totelkaa vallanpitäjiä! Jos se tarkoittaa samaa kuin totelkaa voimaa, on käsky hyvä, mutta tarpeeton; vastaan siitä, ettei sitä koskaan rikota. Kaikki valta tulee Jumalalta, myönnän sen; mutta kaikki sairaus tulee myös häneltä. Merkitseekö se sitä, että olisi kiellettyä kutsua lääkäriä? Jos rosvo yllättää minut jossakin metsän sopukassa, niin on minun väkipakosta annettava kukkaroni; mutta olenko minä omantunnon mukaisesti velvollinen antamaan sen silloinkin, kun minä voisin sen piiloittaa: sillä merkitseehän pistooli, jota hän pitelee, kaikissa tapauksissa myös valtaa?
Sopikaamme siis siitä, ettei voima tee oikeutta ja ettei ole velvollisuus totella muita kuin laillisia vallanpitäjiä. Niin palaa ensimäinen kysymykseni yhä uudelleen.
Neljäs luku.
Orjuudesta.
Koska ei ainoallakaan ihmisellä ole luonnollista käskyvaltaa kaltaiseensa nähden ja koska voima ei synnytä oikeutta, jäävät siis sopimukset kaiken laillisen käskyvallan perustukseksi ihmisten keskuudessa.
Jos yksityinen ihminen, sanoo Grotius, voi luovuttaa vapautensa ja antautua jonkun mahtimiehen orjaksi, niin miksi ei kokonainen kansa voisi luovuttaa vapauttansa ja antautua kuninkaan alamaiseksi? Tässä on paljon epämääräisiä sanoja, jotka kaipaisivat selittämistä; mutta pysykäämme nyt sanassa luovuttaa. Luovuttaa, se on samaa kuin lahjoittaa tai myydä. Nythän ei ihminen, joka rupeaa toisen orjaksi, lahjoita vapauttansa ilman muuta; hän myy itsensä, ainakin elatuksensa hinnalla: mutta mistä hinnasta myy kansa itsensä? Kaukana siitä, että kuningas hankkisi alamaisilleen elatuksen, hän ottaa oman elatuksensa heiltä; eikä Rabelais'n mukaan kuningas eläkään vähästä. Alamaiset lahjoittavat siis henkilönsä ehdolla, että heiltä otetaan myös heidän omaisuutensa. Minä en huomaa, mitä heille vielä jäisi säilytettäväksi.
Sanottanee, että itsevaltias takaa alamaisilleen kansalaisrauhan; olkoon, mutta mitä he siitä hyötyvät, jos sodat, joita hänen kunnianhimonsa heille hankkii, jos hänen sammumaton ahneutensa, jos hänen ministeriensä rettelöimiset tuottavat heille enemmän huolta ja tuskaa kuin heidän keskinäiset riitansa? Mitä he siitä hyötyvät, jos juuri tämä rauha on yksi heidän kurjuutensa syitä? Rauhassa sitä eletään vankilan komeroissakin; tuntuuko olo niissä sentähden hyvältä? Kykloopin luolaan suljetut kreikkalaiset elivät hyvässä rauhassa siksi kunnes heidän vuoronsa tuli joutua syödyiksi.
Jos siis sanotaan, että ihminen lahjoittaa vapautensa ilmaiseksi, puhutaan järjettömiä ja mahdottomia; sellainen teko on laiton ja mitätön jo yksistään senkin tähden, että henkilö, joka niin menettelee, ei ole täydessä järjessään. Jos sanotaan samaa kokonaisesta kansasta, otaksutaan kansan olevan pelkkiä hulluja: hulluus ei tee oikeutta.
Ja jos kukin voisikin luovuttaa itsensä, ei hän voi luovuttaa lapsiaan; he syntyvät ihmisinä ja vapaina; heidän vapautensa kuuluu heille, eikä kellään muulla kuin heillä ole oikeutta siitä määrätä. Ennen kuin he ovat tulleet täyden ymmärryksen ikään, saattaa isä tehdä heidän nimessään sopimuksia heidän toimeentulokseen ja hyvinvoinnikseen, mutta ei lahjoittaa heitä pois peruuttamattomasti ja ehdottomasti; sillä sellainen lahjoittaminen sotii luonnon tarkoituksia vastaan, eikä kuulu isyyden oikeuksiin. Jotta mielivaltainen hallitus muuttuisi lailliseksi, täytyisi siis kansalla välttämättä olla vapaus jokaisen sukupolven vaihtuessa hyväksyä tai hyljätä se: mutta silloin ei tämä hallitus enään olisikaan mielivaltainen.
Vapaudestaan luopuminen on ihmisyydestään, ihmisoikeuksistaan, jopa velvollisuuksistaan luopumista. Ken kaikesta luopuu, hänen menetystään ei voida enää millään korvata. Sellainen luopuminen ei sovellu ihmisluontoon, ja milloin hänen tahdoltaan otetaan kaikki vapaus, otetaan myös hänen teoiltaan kaikki siveellinen arvo. Lyhyesti: sellainen sopimus on mitätön ja ristiriitainen, missä yhdelle puolelle tulee ehdoton käskyvalta ja toiselle rajaton kuuliaisuus. Eikö ole selvää, ettei sitouduta mihinkään sellaisen henkilön suhteen, jolta on oikeus kaikki vaatia? Ja eikö tämä yksi ainoa ehto, siitä kun puuttuu kokonaan vastavuoroisuus ja samanarvoisuus, saata koko tekoa mitättömäksi? Sillä mitä oikeutta olisi minun orjallani minua vastaan, koska kaikki, mitä hänellä on, kuuluu minulle, ja koska siitä syystä, että hänen oikeutensa on minun oikeuteni, tämä minun oikeuteni minua vastaan on sana, missä ei ole mitään järkeä?
Grotius ja muut mainitsevat sodan toiseksi tuon väitetyn orjuuttamisoikeuden lähteeksi. Koska voittajalla on heidän nähdäkseen oikeus tappaa voitettu, saattaa tämä ostaa henkensä vapautensa kustannuksella; sitäkin oikeutetumpi sopimus, koska siitä on molemmille hyötyä.
Mutta nythän on selvää, ettei tämä väitetty oikeus tappaa voitetut mitenkään johdu sotatilasta. Jo yksistään siitä syystä, ettei alkuperäisessä riippumattomuudessaan elävillä ihmisillä ole keskenään kyllin kestäviä suhteita, jotta nämä loisivat rauhantilan tai sotatilan, eivät he ole suinkaan luonnostaan vihollisia. Asiain suhteet eivätkä ihmisten suhteet luovat sodan; ja kun sotatila ei saata syntyä yksinkertaisista henkilökohtaisista suhteista, vaan yksinomaan aineellisista, ei yksityissotaa eli sotaa mies miestä vastaan saata olla olemassa luonnontilassa, missä ei ole pysyvää omaisuutta, eikä yhteiskuntatilassa, missä kaikki on lakien määrättävissä.
Mieskohtaiset kahakoimiset, kaksinkamppailut, taistelut ovat tekoja, jotka eivät luo mitään erikoista tilaa; ja mitä tulee yksityissotiin, Ludvig IX:n, Ranskan kuninkaan, säädösten sallimiin ja jumalanrauhan keskeyttämiin, niin ovat ne läänityslaitoksen väärinkäytöksiä, järjestelmän, joka oli mieletön jos mikään ja joka oli ristiriidassa luontaisoikeuden periaatteiden ja kaiken hyvän valtiotaidon kanssa.
Sota ei ole siis mikään suhde miehen ja miehen, vaan valtion ja valtion välillä, eivätkä siinä yksityiset ole vihamiehiä muutoin kuin sattumalta, eivät suinkaan ihmisinä, eivätkä kansalaisinakaan,[4] vaan sotilaina; eivät suinkaan isänmaan jäseninä, vaan sen puolustajina. Lyhyesti: kullakin valtiolla voi olla vihollisinaan toisia valtioita, eikä yksityisiä ihmisiä, koska eriluontoisten asiain välillä ei saata olla olemassa mitään todellista suhdetta.
Tämä periaate soveltuukin kaikkien aikojen vakiintuneihin menettelyohjeisiin ja kaikkien sivistyneiden kansojen pysyviin toimintatapoihin. Sodanjulistukset ovat vähemmän tiedonantoja vallanpitäjille kuin heidän alamaisilleen. Muukalainen, olkoonpa sitten kuningas, yksityinen henkilö tai kansa, joka ryöstää, tappaa tai pidättää alamaisia julistamatta sotaa ruhtinaalle, ei ole vihollinen, vaan rosvo. Sodan kestäessä anastaa tosin oikeamielinenkin ruhtinas vihollismaassa kaikki, mikä kuuluu valtiolle; mutta hän kunnioittaa yksityisten henkeä ja omaisuutta: hän kunnioittaa oikeuksia, joihin hänen omatkin oikeutensa perustuvat. Koska sodan tarkoituksena on vihollisvaltion hävittäminen, on oikeus tappaa sen puolustajat milloin heidät vain tavataan ase kädessä; mutta heti kun he niistä luopuvat ja antautuvat vangeiksi ja kun he näin lakkaavat olemasta vihollisia tai vihollisen välikappaleita, muuttuvat he yksinkertaisesti ihmisiksi, eikä kellään ole enään oikeutta ottaa heidän henkeänsä. Joskus voidaan tappaa valtio tappamatta ainoatakaan sen jäsentä: sota ei anna oikeutta muuhun kuin mikä on tarpeen sen päämäärän saavuttamiseksi. Nämä periaatteet eivät ole Grotiuksen: ne eivät perustu runoilijain arvovaltaan; mutta ne johtuvat asioiden luonnosta ja perustuvat järkeen.
Mitä tulee valloitusoikeuteen, niin ei sillä ole muuta perustusta kuin väkevämmän laki. Ellei sota anna voittajalle oikeutta teurastaa voitettuja kansoja, niin ei tämä oikeus, jota ei hänellä ole, saata myöskään antaa hänelle oikeutta panna niitä ikeeseen. Ei ole oikeutta tappaa vihollista muulloin kuin silloin kun ei voida tehdä häntä orjaksi: oikeus tehdä hänet orjaksi ei siis johdu oikeudesta ottaa hänet hengiltä; niinmuodoin on epätasaista vaihtokauppaa panna hänet ostamaan vapautensa hinnalla henki, johon ei kellään ole mitään oikeutta. Kun perustetaan elämän ja kuoleman oikeus orjuuttamisoikeuteen, ja orjuuttamisoikeus elämän ja kuoleman oikeuteen, niin eikö ole selvää, että silloin tehdään kehäpäätelmä?
Vaikkapa otaksuisimme tuon kamalan kaikkien tappamisen oikeudenkin mahdolliseksi, niin sanon minä, ettei sodassa tehty orja eikä ikeeseen pantu kansa ole velvollinen herraansa kohtaan mihinkään muuhun kuin tottelemaan häntä niin paljon kuin on pakko. Ottamalla korvauksen hänen hengestään ei voittaja ole sitä suinkaan hänelle ilmaiseksi lahjoittanut; sensijaan että olisi tappanut hänet vahingokseen, on hän tappanut hänet hyödyllisellä tavalla. Kaukana siitä, että hän olisi saanut häneen nähden mitään voimaan lisäksi tulevaa oikeusvaltaa, jää siis sotatila pysymään heidän välilleen kuten ennenkin; heidän suhteensakin on sen seuraus, eikä sodan oikeuden käyttäminen suinkaan edellytä rauhansopimusta. He ovat kyllä tehneet jonkunlaisen sopimuksen; olkoon, mutta tämä sopimus, millään tavalla hävittämättä sotatilaa, edellyttää sen jatkumista.
Miltä kannalta siis katseltaneekaan asioita, on orjuuttamisoikeus mitätön, ei ainoastaan siksi, että se on väärä, vaan myös siksi, että se on järjetön eikä merkitse mitään. Nämä sanat orjuus ja oikeus ovat toisilleen vastakkaisia; ne tekevät toisensa tyhjiksi. Olkoon sitten kysymyksessä ihmisen suhde ihmiseen tai yksityisen suhde kansaan, tällainen puhe on aina oleva yhtä mieletöntä: "Minä teen sinun kanssasi sopimuksen, joka tarkoittaa kokonaan sinun vahinkoasi ja minun hyötyäni, jota minä noudatan niin kauvan kuin minä näen hyväksi ja jota sinä noudatat niin kauvan kuin minä näen hyväksi."
Viides luku.
On aina palattava ensimäiseen sopimukseen.
Vaikka myöntäisinkin kaikki, mitä olen tähän asti vastustanut, eivät itsevaltiuden puolustajat silti pääsisi sen pitemmälle. Aina tulee kuitenkin olemaan suuri eroitus joukon orjuuttamisen ja yhteiskunnan hallitsemisen välillä. Jos erillään pysyttelevät ihmiset joutuvatkin toinen toisensa jälkeen yhden ainoan valtaan, niin miten suureksi heidän lukunsa saattaneekaan paisua, näen minä siinä vain herran ja orjia, enkä suinkaan kansaa ja sen päämiestä: se on kyllä, jos niin tahdotaan, jonkunlainen ryhmämuodostuma, mutta ei suinkaan yhteiskunnallinen kokonaisuus: siinä ei ole olemassa yleistä hyvää eikä valtioruumista. Vaikka tämä mies olisi laskenut valtansa alle puolet maailmaa, ei hän kuitenkaan koskaan ole muuta kuin yksityishenkilö; hänen etunsa, eroitettuna muiden edusta, ei ole koskaan muuta kuin yksityisetu. Jos tämä mies sortuu, jää hänen valtakuntansa hänen jälkeensä hajanaiseksi ja yhteydettömäksi, niinkuin tammikin hajoaa ja raukenee tuhkaläjäksi sitten kun tuli on sen syönyt.
Kansa, sanoo Grotius, voi antautua kuninkaan alamaiseksi. Grotiuksen mukaan on siis kansa kansa ennen antautumistaan kuninkaan alamaiseksi. Tämä antautuminen on kansan tahdon ilmaisu ja se edellyttää julkista neuvottelua ja päätöstä. Ennenkuin siis lähdetään tutkimaan tekoa, jolla kansa valitsee itselleen kuninkaan, olisi hyvä ottaa selkoa teosta, joka muodostaa kansasta kansan. Sillä kun tämä teko on pakostakin aikaisempi kuin tuo toinen, niin on se myös yhteiskunnan todellinen perustus.
Ellei tosiaankaan olisi olemassa edeltävää sopimusta, niin mikä velvoittaisi, ellei vaali olisi yksimielinen, vähemmistön alistumaan enemmistön valintaan? Ja mistä saavat sata, jotka tahtovat itselleen hallitsijan, oikeuden äänestää niiden kymmenen puolesta, jotka eivät sitä mitenkään tahdo? Enemmistöäänestyksen laki perustuu itsekin sopimukseen ja edellyttää ainakin kerran yksimielisyyttä.
Kuudes luku.
Yhteiskuntasopimuksesta.
Minä otaksun ihmisten tulleen sellaiseen kohtaan, että ne esteet, jotka haittaavat heidän säilymistään luonnontilassa, voittavat vastustuksellaan ne voimat, mitä kukin yksilö voi käyttää pysyäkseen hengissä tässä tilassa. Silloin ei tämä alkeellinen tila saata kauvemmin jatkua, ja ihmissuku hukkuisi, ellei se muuttaisi elintapaansa.
Kun nyt ihmiset eivät voi synnyttää uusia voimia, vaan ainoastaan yhdistää ja ohjata niitä, jotka jo ovat olemassa, ei heillä ole säilymisekseen muuta neuvoa kuin muodostaa toisiinsa liittymällä sellainen voimien summa, että se kykenee voittamaan vastustuksen, saattamalla nämä voimat toimimaan yhdestä ja samasta syystä ja vaikuttamaan samaan suuntaan.
Tämä voimien summa saattaa syntyä vain useampien yhteistoiminnasta: mutta kun jokaisen ihmisen voima ja vapaus ovat hänen säilymisensä ensimäisiä välikappaleita, niin kuinka voi hän sitoa niitä vahingoittamatta itseään ja lyömättä laimin sitä huolenpitoa, minkä hän on itselleen velkaa? Tämä vaikeus voidaan käsittelemääni asiaan nähden lausua seuraavasti:
"On keksittävä yhtymismuoto, joka kaikella yhteisellä voimalla puolustaa ja varjelee jokaisen yhteisön jäsenen henkilöä ja omaisuutta ja jossa kukin sellainen jäsen, liittyessään kaikkiin muihin, tottelee kuitenkin vain itseään ja pysyy yhtä vapaana kuin ennenkin." Tällainen on se perusvaikeus, jonka yhteiskuntasopimus ratkaisee.
Tämän sopimuksen ehdot seuraavat niin kiinteästi asian luonnosta, että pieninkin muutos tekisi ne tyhjiksi ja tehottomiksi; niin että, vaikkei niitä ole ehkä milloinkaan nimenomaan julistettu, ne ovat kaikkialla samat, kaikkialla puhumatta hyväksytyt ja tunnustetut, siksi kunnes yhteiskuntasopimus rikotaan, jolloin kukin palaa taas ensimäisiin oikeuksiinsa ja saa takaisin luonnollisen vapautensa, menettämällä sopimukseen perustuvan vapauden, jonka takia hän siitä luopui.
Oikein käsitettyinä sisältyvät kaikki nämä ehdot yhteen ainoaan, siihen nimittäin, että kukin liittokumppani luovuttautuu kokonaan ja kaikkine oikeuksineen koko yhteisölle. Sillä kun ensiksikin jokainen antautuu kokonaan, on asema sama kaikille; ja kun asema on sama kaikille, ei kellään ole syytä tehdä sitä rasittavaksi toisille.
Kun lisäksi luovuttautuminen tapahtuu ilman rajoituksia, on yhtyminen niin täydellinen kuin se suinkin voi olla, eikä kellään liittokumppanilla ole enää mitään vaatimista: sillä jos yksityisille jäisi joitakin oikeuksia, niin, kun ei olisi yhteistä esimiestä, joka saattaisi ratkaista heidän ja yhteisön välisen riidan, ja kun kukin olisi muutamissa suhteissa oma tuomarinsa, pyrkisi hän pian olemaan sitä kaikissa, ja näin jatkuisi luonnontila, ja liitosta tulisi pakostakin hirmuvaltainen tai mitätön.
Koska vihdoin kukin antautuu kaikille, ei hän antaudu kenellekään, ja kun ei ole ainoatakaan liittokumppania, johon nähden me emme saisi samaa oikeutta kuin minkä me hänelle myönnämme itseemme nähden, saamme me korvauksen kaikesta, minkä menetämme, ja lisää voimaa säilyttää sitä, mitä meillä on.
Jos siis yhteiskuntasopimuksesta eroitetaan kaikki, mikä ei kuulu sen olemukseen, huomataan sen sisältyvän seuraavaan lauselmaan:
"Kukin meistä asettaa yhteisesti henkilönsä ja kaiken voimansa yleistahdon ylimmän johdon alaiseksi; ja me otamme kaikin jokaisen jäsenen kokonaisuuden eroittamattomaksi osaksi."
Kunkin sopimuksentekijän yksityisen henkilön tilalle luo tämä liittymisteko heti siveellisen yhdyskunnan, jossa on yhtä monta jäsentä kuin ääntäkin ja joka tästä teosta saa yhteytensä, yhteisen minänsä, elämänsä ja tahtonsa. Tätä julkista henkilöä, joka näin muodostuu kaikkien muiden yhdynnästä, nimitettiin muinoin kaupunkivaltioksi (cité)[5] ja nykyään annetaan sille nimi valtakunta (république) tai valtioruumis (corps politique), jota sen jäsenet sanovat valtioksi (état), milloin se on passiivinen, ylimmäksi valtiovallaksi (souverain), milloin se on aktiivinen ja vallaksi (puissance), verratessaan sitä muihin samanlaisiin. Mitä liittokumppaneihin tulee, nimitetään heitä yhteisesti kansaksi, ja erikoisesti ylimmän vallan osakkaina kansalaisiksi ja valtion lakien alaisina alamaisiksi. Mutta näitä nimityksiä sekoitetaan usein toisiinsa ja käytetään toistensa asemasta; riittää, kunhan osaa ne eroittaa silloin kun niiden täysi tarkkuus on kysymyksessä.
Seitsemäs luku.
Ylimmästä valtiovallasta.
Edellä esitetystä lauselmasta näkyy, että liittymistekoon sisältyy sekä yhteisön että yksityisten molemminpuolinen sitoutuminen ja että jokainen yksilö, tehdessään niin sanoaksemme sopimuksen itsensä kanssa, tulee sitoutuneeksi kahdessa katsannossa, nimittäin ylimmän vallan jäsenenä muihin yksityisiin nähden ja valtion jäsenenä ylimpään valtaan nähden. Mutta tähän ei voida sovelluttaa sitä yksityisoikeuden määräystä, ettei kukaan ole sidottu itsensä kanssa tehtyihin sopimuksiin, sillä onhan suuri ero sillä, käymmekö sitoumuksiin itsemme kanssa tai kokonaisuuden, jonka osa olemme.
Edelleen on huomattava, että julkinen päätös, joka voi sitoa kaikki alamaiset ylimpään valtaan nähden sen kahdenlaisen suhteen nimessä, minkä kannalta kutakin heistä on katsottava, ei saata vastakkaisesta syystä sitoa ylintä valtaa omaan itseensä nähden, ja että siis on valtioruumiin luontoa vastaan, jos ylin valta säätää itsellensä lain, jota se ei voi rikkoa. Koska siihen nähden voi olla kysymyksessä ainoastaan yksi ja sama suhde, on se silloin itsensä kanssa sopimuksia tekevän yksityisen asemassa: siitä nähdään, ettei ole, eikä voikaan olla minkäänlaista perustuslakia, joka sitoisi kansan yhdyskuntaa: ei edes yhteiskuntasopimus ole sellainen; mikä ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei tämä yhdyskunta voisi aivan hyvin käydä sitoumuksiin muihin nähden sellaisissa asioissa, jotka eivät loukkaa tätä sopimusta, sillä muukalaisen suhteen muuttuu se pelkäksi yksityisolennoksi, jakamattomaksi yksilöksi.
Mutta kun valtioruumis eli ylin valtiovalta saa olemassaolonsa vain sopimuksen pyhyydestä, ei se voi milloinkaan käydä sellaisiin sitoumuksiin, ei edes muihin nähden, jotka loukkaisivat tätä alkuperäisintä päätöstä, kuten esim. luovuttaa jotakin osaa itsestään tai antautua jonkun muun ylimmän vallan alaiseksi. Jos se rikkoisi päätöksen, jonka voimasta se on olemassa, tuhoaisi se samalla itsensä; ja mikä ei ole mitään, se ei voi myöskään mitään luoda.
Niin pian kun tämä joukko on liittynyt yhdyskunnaksi, ei voida loukata ainoatakaan sen jäsentä käymättä koko yhdyskunnan kimppuun, ja vielä vähemmän loukata yhdyskuntaa jäsenten siitä kärsimättä. Näin kehottavat velvollisuus ja hyöty samalla tavalla molempia sopimuspuolia avustamaan toisiaan, ja näiden samojen ihmisten on koetettava yhdistää tähän kaksinaiseen suhteeseen kaikki ne etuisuudet, jotka siitä riippuvat.
Kun taas ylin valtiovalta ei ole muodostunut mistään muusta kuin niistä yksityisistä, jotka ovat sen osina, ei sillä ole eikä voi olla etuja, jotka olisivat näiden eduille vastakkaisia: ylimmän vallan ei siis tarvitse antaa minkäänlaista takuuta alamaisille, koska on mahdotonta, että ruumis haluaisi vahingoittaa kaikkia jäseniään; ja me tulemmekin myöhemmin näkemään, ettei se saata vahingoittaa ketään heistä yksityisesti. Ylin valtiovalta, jo siksi vain, että se on olemassa, on aina sitä, mitä sen tulee olla.
Mutta tällainen ei ole alamaisten suhde ylimpään valtaan, koska ei yhteisestä edusta huolimatta mikään vastaisi tälle heidän sitoumuksiensa täyttämisestä, ellei sillä olisi keinoja päästä varmuuteen heidän uskollisuudestaan.
Itse asiassa saattaakin jokaisella yksilöllä ihmisenä olla oma erikoinen tahtonsa, joka voi olla vastakkainen sille yleistahdolle, mikä hänellä on kansalaisena, tai ainakin käydä siitä erilleen. Hänen yksityisetunsa voi puhua hänelle aivan toista kuin yhteinen etu: hänen itsenäinen ja luonnostaan riippumaton elämänsä voi saada hänet pitämään sitä, mitä hän on velkaa yhteisölle, jonkunlaisena vapaaehtoisena verona, jonka menettäminen vahingoittaa vähemmän toisia kuin sen suorittaminen rasittaa häntä; ja katsoessaan sitä siveellistä henkilöä, joka muodostaa valtion, vain jonkunlaiseksi kuvitelluksi olennoksi, koska se ei ole ihminen, nauttisi hän kansalaisen oikeuksia tahtomatta täyttää alamaisen velvollisuuksia: väärä menettelytapa, jonka leviäminen aiheuttaisi piankin valtioruumiin tuhoutumisen.
Jottei siis yhteiskuntasopimus jäisi vain tyhjäksi sananparreksi, täytyy siihen hiljaisesti sisältyä sen sitoumuksen, joka yksinään voi antaa voimaa muille, nimittäin sen sitoumuksen, että jos ken kieltäytyy tottelemasta yleistahtoa, koko yhdyskunta saa hänet siihen pakottaa: mikä taas merkitsee vain sitä, että hänet pakotetaan olemaan vapaa: sillä sellainen on ehto, joka, antaessaan jokaisen kansalaisen isänmaalle, takaa hänelle turvan kaikkea mieskohtaista riippuvaisuutta vastaan, ehto, joka on valtiokoneiston perusaate ja liikevoima ja joka yksinään tekee yhteiskunnalliset sitoumukset oikeutetuiksi, koska nämä olisivat ilman sitä järjettömiä, hirmuvaltaisia ja mitä peloittavimpiin väärinkäytöksiin johtavia.
Kahdeksas luku.
Yhteiskuntatilasta.
Tämä siirtyminen luonnontilasta yhteiskuntatilaan saa ihmisessä aikaan hyvin huomattavan muutoksen, asettamalla vaiston sijasta oikeuden hänen menettelytapansa perustukseksi ja antamalla hänen toimilleen sen siveellisen tarkoitusperän, mikä niiltä siihen asti puuttui. Vasta silloin, velvollisuuden äänen tultua ruumiillisten tuokiohalujen tilalle ja oikeuden päästyä voitolle himoista, havaitsee ihminen, joka oli siihen asti ottanut huomioon vain itsensä, olevansa pakotettu toimimaan toisten periaatteiden mukaan ja kysymään järkensä neuvoa ennen kuin kuuntelee viettejään. Vaikkakin hän luopuu tässä tilassa useista eduista, joita luonto oli hänelle tarjonnut, saa hän korvaukseksi muita niin suuria etuja, hänen kykynsä harjaantuvat ja kehittyvät, hänen ajatuksensa avartuvat, hänen tunteensa jalostuvat, koko hänen sielunsa kohoaa niin valtavasti, että elleivät tämän uuden elämäntilan väärinkäytökset alentaisi häntä usein sitäkin tilaa alemmas, minkä hän on jättänyt, hänen pitäisi lakkaamatta siunata sitä onnellista hetkeä, joka hänet siitä ikiajoiksi tempasi ja joka teki typerästä, kehittymättömästä eläimestä älyllisen olennon ja ihmisen.
Osoittakaamme muutamin helposti verrattavin seikoin koko tämän voiton ja tappion lopullinen suhde. Yhteiskuntasopimuksessa menettää ihminen luonnollisen vapautensa ja rajoittamattoman oikeuden kaikkeen, mikä häntä houkuttelee ja mihin hän yltää; toisaalta voittaa hän kansalaisvapauden ja omistusoikeuden kaikkeen siihen, mitä hän pitää hallussaan. Jotta emme erehtyisi molempien tilojen etuja punnitessamme, on meidän tarkoin eroitettava luonnollinen vapaus, jonka rajoina ovat vain yksilön voimat, kansalaisvapaudesta, jota rajoittaa yleistahto, sekä hallussaanpitäminen, joka on vain voiman tulosta tai ensimäisen valtaajan oikeutta, omistusoikeudesta, joka saattaa nojautua ainoastaan todelliseen oikeusperusteeseen.
Edellä sanottuun voitaisiin vielä yhteiskuntatilan hyväksi lisätä siveellinen vapaus, joka yksin tekee ihmisestä tosiaankin itsensä herran; sillä pelkän mieliteon noudattaminen on orjuutta, kun taas sellaisen lain totteleminen, jonka on itse itselleen säätänyt, on vapautta. Mutta tästä asiasta olen jo liiaksikin puhunut, eikä vapaus-sanan filosofinen merkitys kuulu tässä selitettäviini.
Yhdeksäs luku.
Kiinteästä omaisuudesta.
Kukin yhteisön jäsen liittyy siihen sillä hetkellä, jolloin se muodostuu, sellaisena kuin hän silloin on, hän ja kaikki hänen voimansa, niihin luettuna myös kaikki se, mitä hän pitää hallussaan. Asiaa ei ole suinkaan niin ymmärrettävä, että hallussaanpitäminen muuttaisi tämän teon kautta luonnettaan muuttaessaan käsiä ja sukeutuisi omistusoikeudeksi ylimmän valtiovallan käsissä: mutta kun valtion voimat ovat verrattomasti yksityisen voimia suuremmat, niin on yhteinen hallussaanpitäminen tosiasiallisesti lujempi ja peruuttamattomampi, olematta silti oikeutetumpi, ei ainakaan muukalaisten kannalta. Sillä jäseniinsä nähden on valtio yhteiskuntasopimuksen nojalla, joka on valtiossa kaikkien oikeuksien pohjana, kaiken heidän omaisuutensa herra; mutta muihin valtoihin nähden on se tämän omaisuuden herra vain ensimäisen valtaajan oikeuden nojalla, oikeuden, jonka se on perinyt yksityisiltä.
Ensimäisen valtaajan oikeus, vaikka se onkin perustellumpi kuin väkevämmän oikeus, muuttuu todelliseksi oikeudeksi vasta sitten kun on saatettu voimaan omistusoikeus. Jokaisella ihmisellä on luonnostaan oikeus kaikkeen, mitä hän välttämättä tarvitsee; mutta se ratkaiseva tapahtuma, joka tekee hänestä jonkun tavaran omistajan, sulkee hänet kaikista muista: kun hänen osansa on kerran määrätty, on hänen rajoituttava siihen, eikä hänellä ole enää mitään oikeutta yhteisomaisuuteen. Senpätähden kunnioittaakin jokainen yhteiskuntatilassa elävä ihminen ensimäisen valtaajan oikeutta, joka oli niin heikko luonnontilassa. Tässä oikeudessa kunnioitetaan vähemmän sitä, mikä kuuluu muille, kuin sitä, mikä ei kuulu itselle.
Jotakin maa-aluetta koskevan ensimäisen valtaajan oikeuden pohjaksi ovat yleensä seuraavat ehdot tarpeen. Ensiksikin, ettei kukaan vielä asu tällä alueella; toiseksi, ettei siitä vallata enempää kuin mitä tarvitaan toimeentuloksi; kolmanneksi, että sen haltijaksi asetutaan ei tyhjien muodollisuuksien, vaan työn ja viljelyn nojalla, nämä kun ovat ainoa omistusoikeuden merkki, jota muiden on oikeusopillisten perusteitten puuttuessakin kunnioitettava.
Tosiaankin: kun myönnetään tarpeelle ja työlle ensimäisen valtaajan oikeus, niin eikö sitä uloteta niin laajalle kuin sitä voidaan ulottaa? Voidaanko olla rajoittamatta tätä oikeutta? Riittääkö astua jalallaan jollekin yhteiselle maapalstalle, julistautuakseen heti paikalla sen herraksi? Riittääkö se seikka, että jollakin on voimaa karkoittaa siltä hetkeksi kaikki muut ihmiset, ottamaan näiltä ikiajoiksi oikeuden palata sille? Kuinka saattaa joku ihminen tai joku kansa anastaa suunnattoman maa-alueen ja jättää koko muun ihmissuvun sitä ilman, muutoin kuin rangaistavan omankädenoikeuden nojalla, koska silloin ryöstetään muilta ihmisiltä se asuntopaikka ja ne elintarpeet, jotka luonto on heille yhteisesti antanut? Kun Nunez Balboa otti Kastilian kruunun nimessä rannalta käsin haltuunsa Etelämeren ja koko Etelä-Amerikan, niin riittikö se lakkauttamaan kaikkien asukkaiden omistusoikeuden niihin ja pidättämään niiltä seuduin kaikki maailman ruhtinaat? Tältä kannalta katsoen toimitettiin sellaisia muodollisia menoja kutakuinkin turhaan, eikä katolisen kuninkaan tarvinnut muuta kuin kerta kaikkiaan työkammiostaan julistautua koko maailman haltijaksi, eroittaakseen sitten valtakunnastaan kaiken sen, mikä jo ennestään kuului muille ruhtinaille.
On helppo ymmärtää, kuinka yksityisten yhtyneet, toisiinsa rajoittuvat maat muuttuvat valtion alueeksi ja kuinka ylimmän vallan oikeus, ulotessaan alamaisista niihin maihin, joita nämä pitävät hallussaan, tulee samalla kertaa sekä aineelliseksi että henkilölliseksi; mikä seikka saattaa omistajat suurempaan riippuvaisuuteen ja tekee juuri heidän voimistaan heidän uskollisuutensa takeet: etu, jota muinaiset yksinvaltiaat eivät tunnu oikein hyvin käsittäneen, he kun, nimittäessään itseään vain persialaisten, skyyttien, makedonialaisten kuninkaiksi, näyttivät pitävän itseään paremmin ihmisten päämiehinä kuin maan herroina. Nykyaikaiset yksinvaltiaat esiintyvät taitavammin Ranskan, Espanjan, Englannin y.m. kuninkaina. Pitäessään näin hallussaan maa-aluetta, saavat he olla varmat myös sen asukkaista.
Omituista tässä luovutuksessa on, että ottaessaan vastaan yksityisten omaisuuden, yhteisö ei suinkaan sitä heiltä riistä, vaan turvaa heille päinvastoin sen laillisen omistuksen, muuttaa anastuksen todelliseksi oikeudeksi ja nautinto-oikeuden omistusoikeudeksi. Kun silloin omistajia pidetään ikäänkuin yhteisen omaisuuden säilyttäjinä, kun heidän oikeuksiansa kunnioittavat kaikki valtion jäsenet ja kun valtio puolustaa niitä kaikkine voimineen muukalaista vastaan, niin ovat he, suostuessaan luovutukseen, joka on edullinen sekä yhteisölle että vielä enemmän heille itselleen, niin sanoaksemme saaneet omakseen kaiken sen, mistä he ensin luopuivat: oudolta tuntuva väite, joka on kuitenkin helposti selitettävissä, kun eroitetaan toisistaan oikeudet, mitä ylimmällä valtiovallalla ja omistajalla on samaan kiinteimistöön, niinkuin myöhemmin tulemme näkemään.
Saattaa myöskin tapahtua, että ihmiset alkavat liittyä yhteen ennen kuin he mitään omistavat, ja että he, vallattuaan jonkun kaikille riittävän maa-alueen, pitävät sitä yhteisnautintona tai jakavat sen keskenään, joko tasan tai ylimmän valtiovallan määräämissä suhteissa. Millä tavalla tämä alueen hankkiminen tapahtuneekin, niin on oikeus, mikä kullakin yksityisellä on omaan kiinteimistöönsä, aina sen oikeuden alainen, mikä yhteisöllä on kaikkiin; sillä muutoinhan ei yhteiskuntaside pysyisi vahvana eikä ylimmän valtiovallan harjoittamisessa olisi todellista voimaa.
Päätän tämän luvun ja tämän kirjan huomautuksella, jonka täytyy olla jokaisen yhteiskuntajärjestelmän pohjana, nimittäin sen, ettei perussopimus suinkaan hävitä luonnollista tasa-arvoa, vaan asettaa päinvastoin siveellisen ja oikeudenmukaisen tasa-arvoisuuden sen ruumiillisen eriarvoisuuden tilalle, minkä luonto on saattanut aiheuttaa ihmisten kesken, niin että he, vaikka eivät mahdollisesti olekaan tasa-arvoisia voiman eikä älyn puolesta, tulevat kaikki tasa-arvoisiksi sopimuksen ja laillisen oikeuden nojalla.[6]