Yhteiskuntasopimuksesta, eli, Valtio-oikeuden johtavat aatteet

by Jean-Jacques Rousseau

KOLMAS KIRJA.

Ennenkuin käymme puhumaan erilaisista hallitusmuodoista, koettakaamme määritellä tämän sanan täsmällinen merkitys, koska sitä ei ole vielä tyhjentävästi selitetty.

Ensimäinen luku.

Hallituksesta yleensä.

Minä huomautan lukijalle, että tähän lukuun on perehdyttävä huolellisesti ja etten minä tunne taitoa sanoa sanottavaani selvästi sellaiselle, joka ei tahdo olla tarkkaavainen.

Jokaisella vapaalla teolla on kaksi syytä, jotka vaikuttavat yhteisesti sen tapahtumiseen: toinen niistä on henkinen, nimittäin tahto, joka määrää teon; toinen on ruumiillinen, nimittäin voima, joka sen suorittaa. Kun käyn jotakin päämäärää kohti, on ensinnäkin välttämätöntä, että tahdon mennä sinnepäin; toiseksi, että jalkani kantavat minut sinne. Jos halvattu tahtoo juosta, ellei liikuntokykyinen tahdo juosta, jäävät molemmat paikalleen. Valtioruumiilla on samat toiminnan syyt: siinäkin eroitetaan voima ja tahto, ja nimitetään jälkimäistä lakiasäätäväksi vallaksi, edellistä toimeenpanevaksi vallaksi: mitään ei siinä tapahdu tai ei saa tapahtua ilman niiden molempien myötävaikutusta.

Me olemme nähneet, että lakiasäätävä valta kuuluu kansalle ja ettei se voi kenellekään muulle kuuluakaan. Mutta sitävastoin on helppo ylempänä esitettyjen periaatteiden nojalla huomata, ettei toimeenpaneva valta saata kuulua yhteisölle, jolla on jo ylin valta ja lakiasäätävä valta, koska tämä toimeenpaneva valta ilmenee vain yksityisinä tekoina, jotka ovat lain ja siis myöskin ylimmän valtiovallan määräyspiirin ulkopuolella, ylimmän valtiovallan kaikki teot kun voivat olla vain lakeja.

Yhteisellä voimalla täytyy siis olla sopiva välikappale, joka kokoaa sen ja panee sen toimimaan yleistahdon ohjeiden mukaan; joka pitää yllä yhteyttä valtion ja ylimmän vallan välillä; joka saa tavallaan aikaan valtion henkilössä sen, mitä ihmisessä saa aikaan sielun ja ruumiin yhteistoiminta. Sellainen on valtiossa hallituksen oikeutus, vaikka se, väärin kyllä, usein sekoitetaankin ylimpään valtiovaltaan, jonka palvelija se vain on.

Mitä on siis hallitus? Välittävä virkakunta, joka on asetettu alamaisten ja ylimmän valtiovallan väliin avustamaan niiden keskinäistä yhteyttä ja jonka tehtävänä on lakien toimeenpaneminen ja vapauden, sekä kansalais- että valtiollisen vapauden, säilyttäminen.

Tämän virkakunnan jäseniä nimitetään hallitusmiehiksi tai kuninkaiksi, s.o. käskynhaltijoiksi; ja koko virkakunnalla on nimenä ruhtinas.[21] Niinpä ovat siis erinomaisen oikeassa ne, jotka väittävät, ettei tahdon ilmaisu, minkä nojalla joku kansa antautuu päämiestensä hallittavaksi, ole mikään tasavertainen sopimus: kysymyksessä ei ole ehdottomasti mikään muu kuin uskottu tehtävä, virka, jonka hoitajina nämä päämiehet, ollen pelkkiä ylimmän valtiovallan palvelijoita, harjoittavat sen nimessä valtaa, minkä se on heille uskonut ja minkä se voi rajoittaa, muuttaa tai kokonaan ottaa poiskin, milloin se vain haluaa, koska sellaisen oikeuden luovuttaminen on sopimaton yhdyskunnan luonteeseen ja yhtymisen tarkoituksen vastainen.

Minä sanon siis hallinnoksi tai ylimmäksi valtion hoidoksi toimeenpanevan vallan laillista harjoittamista, ja ruhtinaaksi tai hallitusmieheksi sitä virkakuntaa tai miestä, jolle tämä hoito on uskottu.

Hallituksessa yhtyvät ne välittävät voimat, joiden suhteet muodostavat kokonaisuuden suhteen kokonaisuuteen eli ylimmän valtiovallan suhteen valtioon. Tätä viimeksi mainittua suhdetta voi kuvitella jatkuvan verrannon äärimmäisten jäsenten suhteeksi, missä verrannossa hallitus on keskivertona. Hallitus saa ylimmältä valtiovallalta ne käskyt, jotka se vuorostaan antaa kansalle; ja jotta valtio olisi hyvässä tasapainossa, täytyy, kun kaikki punnitaan vastakkain, hallituksen tuleman eli vallan sellaisenaan olla yhtä suuren kuin kansalaisten tuleman eli vallan, nämä kansalaiset kun ovat ylimmän valtiovallan osakkaita yhdeltä puolen ja alamaisia toiselta puolen.

Lisäksi ei käy muuttaminen ainoatakaan näistä kolmesta verrannon jäsenestä rikkomatta samalla koko verrantoa. Jos ylin valtiovalta tahtoo hallita tai jos hallitusmies tahtoo säätää lakeja tai jos alamaiset kieltäytyvät tottelemasta, syntyy epäjärjestys järjestyksen sijaan, voima ja tahto eivät enää toimi sopusointuisesti ja näin hajaantunut valtio suistuu hirmuvaltaan tai täydelliseen vallattomuuteen. Koska vihdoin on olemassa vain yksi ainoa keskiverto kussakin suhteessa, on myöskin vain yksi ainoa hyvä hallitus mahdollinen valtiossa: mutta kun tuhannet tapahtumat voivat muuttaa kansan suhteita, niin eivät ainoastaan erilaiset hallitukset saata olla hyviä eri kansoille, vaan myöskin samalle kansalle eri aikoina.

Yrittääkseni antaa jonkunlaisen käsityksen niistä erilaisista suhteista, jotka voivat vallita näiden kahden äärimmäisen jäsenen välillä, otan esimerkiksi kansan lukumäärän, koska se on helpoimmin ilmaistavia suhteita.

Olettakaamme, että valtion muodostaa kymmenentuhatta kansalaista. Ylintä valtiovaltaa voidaan tarkastella vain yhteytenä ja kokonaisuutena; mutta kukin yksityinen otetaan huomioon yksilönä, koska hän on alamainen; niinpä suhtautuu nyt ylin valtiovalta alamaiseen niinkuin kymmenentuhatta yhteen: se merkitsee, että kullakin valtion jäsenellä on kohdaltaan vain kymmenestuhannes osa ylimmästä vallasta, vaikkakin hän on sen vallassa kokonaan. Jos taas kansan muodostaa satatuhatta ihmistä, ei alamaisten asema siitä muutu, vaan kantaa kukin samalla tavalla lakien koko herruutta, sillä välin kun hänen äänellään, joka on supistunut sadanneksituhannenneksi osaksi, on kymmenen kertaa vähemmän vaikutusta niiden säätämiseen. Näin siis alamainen pysyy aina yksikkönä, mutta ylimmän vallan suhde kasvaa sitä mukaa kuin kansalaisten lukumäärä kasvaa: mistä seuraa, että mitä enemmän valtio suurenee, sitä enemmän vapaus pienenee.

Kun minä sanon, että tämä suhde kasvaa, niin minä tarkoitan, että se etenee tasa-arvoisuudesta: mitä suurempi tämä suhde on geometrisessä merkityksessä, sitä pienempi se on tavallisessa merkityksessä; edellisessä merkityksessä tarkastellaan tätä suhdetta paljouden kannalta ja sitä mitataan eksponentilla; ja jälkimäisessä merkityksessä tarkastellaan sitä samuuden kannalta ja arvostellaan yhtäläisyyden mukaan.

Mitä vähemmän nyt yksityistahdot pitävät yhtä yleistahdon kanssa, s.o. tavat lakien kanssa, sitä enemmän täytyy hillitsevän voiman kasvaa. Ollakseen hyvä tulee siis hallituksen olla suhteellisesti sitä voimakkaampi, mitä lukuisampi kansa on.

Kun toiselta puolen valtion suureneminen tarjoaa valtiovallan haltijoille enemmän kiusauksia ja keinoja tämän vallan väärinkäyttämiseen, niin mitä enemmän hallituksella täytyy olla voimaa pitää kansaa aisoissa, sitä enemmän täytyy taas ylimmällä valtiovallalla olla vuorostaan voimaa pitää aisoissa hallitusta. Minä en puhu tässä ehdottomasta voimasta, vaan valtion eri osien suhteellisesta voimasta.

Tästä kaksinaisesta suhteesta johtuu, ettei ylimmän valtiovallan, ruhtinaan ja kansan välillä vallitseva jatkuva verranto ole suinkaan mikään mielivaltainen aate, vaan välttämätön seuraus valtiollisen yhdyskunnan luonnosta. Edelleen johtuu siitä, että kun toinen äärimmäinen jäsen, nimittäin kansa alamaisena, on yksiköllä ilmaistu muuttumaton suhde, niin milloin tahansa kaksinkertainen suhde suurenee tai pienenee, suurenee tai pienenee myös yksinkertainen suhde samassa määrässä: keskimäinen jäsen muuttuu siis; mistä selviää, ettei ole olemassa mitään ainokaista eikä ehdotonta hallitusmuotoa, vaan että voi olla yhtä monta luonteeltaan erilaista hallitusta kuin on suuruudeltaan erilaista valtiota.

Jos tehtäisiin tästä järjestelmästä pilkkaa ja sanottaisiin, että tämän keskiverron löytämiseksi ja hallituskunnan muodostamiseksi tarvitsee minun oppini mukaan vain ottaa neliöjuuri kansan lukumäärästä, niin vastaisin minä, että olen tässä ottanut tämän lukumäärän vain esimerkiksi; ettei niitä suhteita, joista puhun, mitata yksinomaan ihmisten lukumäärällä, vaan yleensä toiminnan määrällä, joka syntyy monen monista syistä; että minä muutoin, vaikka minä lausuakseni ajatukseni lyhyemmin lainaankin hetkiseksi sanontatapoja geometrialta, tiedän kyllä vallan hyvin, ettei geometristä tarkkuutta suinkaan voida saavuttaa siveellisten suureiden alalla.

Hallitus on pienessä mittakaavassa samaa, mitä valtioruumis, johon se sisältyy, on suuressa mittakaavassa: se on siveellinen henkilö, jolla on määrättyjä kykyjä, joka on toiminnassa ylimmän valtiovallan tavoin, lepotilassa valtion tavoin ja joka voidaan jakaa toisiin samanlaisiin suhteisiin; mistä siis syntyy uusi verranto ja tähän uuteen verrantoon taas uusi verranto tuomioistuinten arvojärjestyksen mukaan, kunnes tullaan jakaantumattomaan keskijäseneen, s.o. yhteen ainoaan päällikköön tai korkeimpaan hallitusmieheen, jonka asemaa tämän sarjan keskustassa voi kuvitella yksikön asemaksi murtolukujen sarjan ja kokonaisten lukujen sarjan välissä.

Takertumatta enempää tähän yhä uusien jäsenten moninaisuuteen, tyytykäämme vain pitämään hallitusta uutena yhdyskuntana valtiossa, joka on erossa kansasta ja ylimmästä vallasta ja jonka paikka on niiden molempien välissä.

Näiden kahden yhdyskunnan välillä on sellainen oleellinen eroitus, että valtio on olemassa itsestään ja että hallitus on olemassa vain ylimmän valtiovallan tahdosta: niinpä ei siis ruhtinaan hallitseva tahto ole tai ei saa olla mitään muuta kuin yleistahto eli laki; eikä myöskään hänen voimansa ole muuta kuin häneen keskittynyt yhteinen voima: sillä hetkellä, jolloin hän tahtoo tehdä omalla vallallaan jonkun ehdottoman ja riippumattoman teon, alkavat kokonaisuuden liitokset höltyä. Jos vihdoin tapahtuisi sellaista, että ruhtinaalla olisi tehokkaampi yksityistahto kuin ylimmällä valtiovallalla ja että hän käyttäisi tämän yksityistahdon palvelukseen sitä yhteistä voimaa, mikä on hänen käsissään, niin että olisi olemassa niin sanoaksemme kaksi ylintä valtaa, toinen oikeudellisesti, toinen tosiasiallisesti, raukeaisi yhteiskunnallinen liitto heti paikalla ja valtioruumis hajaantuisi.

Jotta hallituskunnalla olisi oma olemassaolonsa, oma todellinen elämänsä, joka eroittaisi sen valtiollisesta yhdyskunnasta; jotta kaikki sen jäsenet voisivat toimia sopusointuisesti ja vastata tarkoitusta, jota varten se on määrätty, täytyy sillä kuitenkin olla oma erikoinen minänsä, sen jäseniä yhdistävä kokonaisuustunne, oma voima, oma tahto, jotka pyrkivät sitä säilyttämään. Tämä erikoinen olemassaolo edellyttää kokouksia, neuvotteluja, keskustelemis- ja päättämisvaltaa, oikeuksia, arvonimiä, etuoikeuksia, jotka kuuluvat yksinomaan ruhtinaalle ja jotka tekevät hallitusmiehen aseman sitä kunnioitettavammaksi mitä työläämpi se on. Vaikeudet syntyvät tavasta, millä olisi kokonaisuudessa järjestettävä tämä alempi kokonaisuus niin, ettei se suinkaan horjuttaisi yleisrakennusta lujittamalla omaansa, että se eroittaisi aina yksityisen voimansa, jonka tarkoituksena on sen itsensä säilyttäminen, yhteisestä voimasta, jonka tarkoituksena on valtion säilyttäminen, ja että se lyhyesti sanoen olisi aina valmis uhraamaan hallituksen kansan hyväksi eikä suinkaan kansaa hallituksen hyväksi.

Vaikka muuten hallituksen keinotekoinen yhdyskunta onkin toisen keinotekoisen yhdyskunnan luoma ja vaikka sen elämä onkin tavallaan vain lainattua ja riippuvaista, niin ei se estä sitä toimimasta suuremmalla tai pienemmällä tarmolla ja nopeudella, nauttimasta niin sanoaksemme vankempaa tai heikompaa terveyttä. Vihdoin saattaa se, suorastaan loittonematta perustamisensa päämäärästä, poiketa siitä enemmän tai vähemmän aina sen mukaan, kuinka se on järjestetty.

Kaikista näistä erilaisuuksista syntyvät ne erilaiset suhteet, joiden tulee vallita hallituksen ja valtioyhdyskunnan välillä aina niiden satunnaisten ja erikoisten suhteiden mukaan, jotka aiheuttavat muutoksia tässä samaisessa valtiossa: sillä usein saattaa itsessään paraskin hallitus muodostua kehnoimmaksi, ellei sen suhteita muuteta sen valtiollisen yhdyskunnan vikojen mukaan, jonka osa se on.

Toinen luku.

Erilaisten hallitusmuotojen pohjana olevasta periaatteesta.

Selvittääksemme näiden erilaisuuksien yleisen syyn, täytyy meidän eroittaa tässä toisistaan ruhtinas ja hallitus, niinkuin minä aikaisemmin eroitin toisistaan valtion ja ylimmän valtiovallan.

Hallituskunta saattaa olla muodostunut suuremmasta tai pienemmästä määrästä jäseniä. Me olemme sanoneet, että ylimmän vallan suhde alamaisiin oli sitä suurempi, mitä lukuisampi kansa oli; ja ilmeisen yhdenmukaisuuden nojalla voimme sanoa samaa hallituksen suhteesta hallitusmiehiin.

Kun nyt hallituksen kokonaisvoima on aina sama kuin valtion kokonaisvoima, ei se vaihtele lainkaan: mistä seuraa, että jota enemmän se käyttää tätä voimaa omiin jäseniinsä, sitä vähemmän jää sille tätä samaa voimaa koko kansan vallitsemiseksi.

Jota enemmän siis hallitusmiehiä on, sitä heikompi on hallitus. Koska tämä sääntö on perustavaalaatua, käykäämme sitä lähemmin selvittämään.

Me saatamme eroittaa hallitusmiehen henkilössä kolme oleellisesti erilaista tahtoa: ensiksikin yksilön oman tahdon, joka tähtää vain hänen yksityisetuunsa; toiseksi hallituskunnan yhteisen tahdon, joka tarkoittaa yksinomaan ruhtinaan etua ja jota voisi nimittää yhdyskuntatahdoksi: tämä tahto on yleinen hallitukseen nähden ja yksityinen valtioon nähden, koska hallitus on valtion osa; kolmanneksi kansan tahdon eli ylimmän tahdon, joka on yleinen sekä valtioon nähden kokonaisuutena että hallitukseen nähden tämän kokonaisuuden osana.

Täydellisessä lainsäädännössä ei yksityisellä eli yksilöllisellä tahdolla saa olla mitään merkitystä; hallitukselle ominaisen yhdyskuntatahdon tulee olla hyvin alistetun, ja yleistahdon eli ylimmän tahdon pitää siis aina vallita ja olla kaikkien muiden ainoana ohjeena.

Luonnon järjestyksen mukaan tulevat toiselta puolen nämä eri tahdot sitä tehokkaammiksi, mitä enemmän ne keskittyvät: niinpä onkin yleistahto aina heikoin, virkakuntatahto on toisella sijalla ja yksityistahto ensimäisellä kaikista: siten on hallituksen kukin jäsen ensin oma itsensä ja sitten hallitusmies ja sitten kansalainen, mikä astejärjestys on suorastaan yhteiskuntajärjestyksen vaatimusten vastainen.

Jos nyt, edellyttämällä, että asia on näin, koko hallitus sattuu olemaan yhden ainoan miehen käsissä, niin silloin ovat yksityistahto ja virkakuntatahto täydellisesti yhtyneet ja siten on myös tämä jälkimäinen saavuttanut korkeimman pontevuusasteen, mikä sille on mahdollinen. Mutta kun juuri tahdon pontevuusasteesta riippuu voiman käyttö ja kun hallituksen ehdoton voima ei vaihtele, seuraa siitä, että hallituksista tehokkain on yhden miehen hallitus.

Yhdistäkäämme päinvastoin hallitus lakiasäätävään valtaan; tehkäämme ylimmästä valtiovallasta ruhtinas ja kaikista kansalaisista hallitusmiehiä, niin silloin ei yleistahtoon sekaantuneella virkakuntatahdolla ole suurempaa tehokkuutta kuin tälläkään, vaan jättää se yksityistahdon täydelliseen voimaansa: silloin on hallituksella, vaikka sen ehdoton voima yhä onkin sama, vähin määränsä suhteellista voimaa eli tehokkuutta.

Nämä suhteet ovat eittämättömiä, ja toisenlaisiakin perusteluja voidaan esittää niiden tueksi. Nähdäänhän esim., että kukin hallitusmies toimii tehokkaammin yhdyskuntansa keskuudessa kuin kukin kansalainen oman yhdyskuntansa keskuudessa ja että siis yksityistahdolla on paljon enemmän vaikutusta hallituksen tekoihin kuin ylimmän valtiovallan päätöksiin; sillä jokaiselle hallitusmiehelle on melkein aina uskottu joku hallitustoimi, kun sitävastoin kukin kansalainen erikseen otettuna ei ole saanut mitään ylimmän valtiovallan tointa suorittaakseen. Mitä enemmän muutoin valtio laajenee, sitä enemmän kasvaa sen todellinen voima, vaikka se ei kasvakaan suhteellisesti sen laajuuden mukana; mutta jos valtio pysyy samana, saavat hallitusmiehet lisätä lukuaan minkä tahtovat: hallitus ei voita siitä suurempaa todellista voimaa, koska tämä voima on valtion voimaa, jonka määrä on aina sama; täten vähenee hallituksen suhteellinen voima eli tehokkuus ilman että sen ehdoton eli todellinen voima kasvaa.

Varmaa on lisäksi, että asioiden suorittaminen tulee sitä hitaammaksi, mitä useammat henkilöt niihin sekaantuvat; että antamalla liiaksi merkitystä harkitsevalle varovaisuudelle ei sitä anneta tarpeeksi onnelliselle sattumalle; että päästetään tilaisuus käsistä ja että pitkällisellä tuumailulla menetetään usein tuumailun hedelmä.

Näin olen siis todistanut, että hallitus höltyy sitä mukaa kuin hallitusmiesten luku lisääntyy, ja ylempänä osoitin taas, että mitä lukuisampi kansa on, sitä enemmän täytyy hillitsevän voiman kasvaa: mistä seuraa, että hallitusmiesten suhteen hallitukseen täytyy olla päinvastaisen kuin alamaisten suhteen ylimpään valtiovaltaan, s.o., että mitä enemmän valtio suurenee, sitä enemmän täytyy hallituksen supistua, niin että päälliköiden lukumäärä vähenee sitä mukaa kuin kansan lukumäärä kasvaa.

Muutoin puhun minä tässä vain hallituksen suhteellisesta voimasta, enkä sen oikeasta hoidosta: sillä toiselta puolen on asia niin, että mitä lukuisampi hallituskunta on, sitä enemmän lähenee virkakuntatahto yleistahtoa, kun sitävastoin yhden ainoan miehen pitäessä hallitusta käsissään tämä samainen virkakuntatahto on, niinkuin olen huomauttanut, vain yksityistahto. Niin siis yhtäältä menetetään mitä toisaalta voitetaan, ja lainlaatijan taitona onkin osata määrätä se kohta, missä hallituksen voima ja tahto, jotka ovat aina kääntäin verrannollisia, yhtyvät valtiolle edullisimmassa suhteessa.

Kolmas luku.

Hallitusten jako.

Edellisestä luvusta kävi selville, miksi erilaiset hallituksen lajit eli muodot eroitetaan toisistaan niitä muodostavien jäsenten luvun mukaan: tässä luvussa jää tutkittavaksi, miten tämä jako tapahtuu.

Ylin valtiovalta saattaa ensinnäkin luovuttaa hallituksen koko kansalle tai ainakin suurimmalle osalle kansaa, niin että on olemassa enemmän kansalaisia hallitusmiehinä kuin kansalaisia pelkkinä yksityishenkilöinä. Tälle hallitusmuodolle annetaan demokratian eli kansanvallan nimi.

Taikka se voi supistaa hallituksen pienemmän joukon käsiin, niin että on enemmän pelkkiä kansalaisia kuin hallitusmiehiä; ja tämän muodon nimenä on aristokratia eli ylimysvalta.

Vihdoin saattaa se keskittää koko hallituksen yhden ainoan hallitusmiehen käsiin, jolta kaikki muut saavat valtansa. Tämä kolmas muoto on yleisin ja sitä nimitetään monarkiaksi, yksinvallaksi eli kuningashallitukseksi.

On huomautettava, että kaikki nämä muodot tai ainakin kaksi ensimäistä saattavat laajuudeltaan vaihdella, voivatpa eroitukset tulla verrattain suuriksikin: sillä kansanvalta saattaa käsittää koko kansan tai rajoittua vain puoleen; ylimysvalta voi taas vuorostaan supistua puolesta kansasta kuinka pieneen joukkoon tahansa. Jopa käy kuninkuuttakin jossain määrin osittaminen: Spartalla oli valtiosääntönsä mukaan aina kaksi kuningasta ja Rooman valtakunnassa nähtiin jopa kahdeksankin keisaria samalla kertaa, ilman että voitiin sanoa valtakuntaa jaetuksi. Niinpä onkin siis olemassa kohta, missä jokainen hallitusmuoto sekaantuu seuraavaan; ja ilmeisesti saattaa hallituksella vain kolmea nimitystä käytettäessä todellisuudessa olla yhtä monta erilaista muotoa kuin valtiossa on kansalaista.

Vieläpä enemmänkin: koska tämä samainen hallitus voi eräissä suhteissa jakautua edelleen toisiin osiin, joista yhtä hoidetaan tällä tavalla ja toista taas tuolla tavalla, saattaa näiden kolmen muodon yhtymisestä olla tuloksena joukko sekamuotoja, joista jokainen voi yhä monistua kaikilta yksinkertaisilta muodoiltaan.

Kaikkina aikoina on ankarasti kiistelty parhaasta hallitusmuodosta, ottamatta huomioon, että jokainen niistä on paras eräissä tapauksissa ja huonoin toisissa.

Jos eri valtiossa korkeimpien hallitusmiesten lukumäärän täytyy olla päinvastaisessa suhteessa kansalaisten lukumäärään, niin seuraa siitä, että yleensä soveltuu kansanvaltainen hallitus pienille valtioille, ylimysvaltainen keskikokoisille ja yksinvaltainen suurille. Tämä sääntö johtuu välittömästi ylempänä esitetystä periaatteesta; mutta kuinka käy laskeminen niiden olosuhteiden moninaisuutta, jotka voivat saada aikaan poikkeuksia?

Neljäs luku.

Kansanvallasta.

Joka lain tekee, tietää myös paremmin kuin kukaan, kuinka se on pantava toimeen ja kuinka sitä on tulkittava. Näyttää siis siltä kuin ei voisi olla parempaa valtiosääntöä kuin sellainen, missä toimeenpaneva valta on yhdistetty lakiasäätävään: mutta juuri tämä seikka tekee sellaisen hallituksen pätemättömäksi eräissä suhteissa, koska sellaiset asiat, joiden tulisi olla erossa, eivät ole erossa, ja koska ruhtinas ja ylin valtiovalta, ollessaan yksi ja sama henkilö, muodostavat vain niin sanoaksemme hallituksen ilman hallitusta.

Ei ole hyvä, että se, joka tekee lait, panee ne myöskin toimeen, eikä että kansa kokonaisuudessaan kääntää huomionsa yleisistä näkökohdista, kohdistaakseen sen yksityisiin esineihin. Ei mikään ole vaarallisempaa kuin yksityisetujen vaikutus yleisiin asioihin; ja jos hallitus käyttää lakeja väärin, niin on se pienempi paha kuin lainsäätäjän turmeltuminen, mikä on yksityisten näkökohtien väistämätön seuraus. Koska silloin valtio on vialla itse olemuksessaan, käyvät kaikki uudistukset mahdottomiksi. Kansa, joka ei käyttäisi milloinkaan hallitusta väärin, ei myöskään käyttäisi riippumattomuutta väärin; kansaa, joka hallitsisi aina hyvin, ei tarvitsisi lainkaan hallita.

Jos käytämme sanaa sen kaikkein ankarimmassa merkityksessä, niin ei ole milloinkaan ollut olemassa todellista kansanvaltaa eikä tule milloinkaan olemaankaan. On vastoin luonnon järjestystä suuren joukon hallita ja pienen olla hallittavana. Ei käy ajatteleminen, että kansa olisi lakkaamatta koolla hoitamassa valtion asioita, ja helppo on nähdä, ettei se saattaisi määrätä siihen tehtävään toimikuntiakaan hallitusmuodon muuttumatta.

Niinpä luulenkin voivani asettaa perussäännöksi, että milloin hallitustehtävät on jaettu useammille virkakunnille, saavat vähälukuisimmat ennemmin tai myöhemmin suurimman sananvallan, vaikkapa vain helpomman asioiden suorituksen takia, mikä vie ne siihen aivan luonnollista tietä.

Kuinka useita vaikeasti yhdistettäviä seikkoja edellyttääkään muutoin tämä hallitusmuoto! Ensiksikin hyvin pientä valtiota, missä kansa on helppo saada koolle ja missä jokainen kansalainen voi vaikeuksitta tuntea kaikki muut; toiseksi suurta tapojen yksinkertaisuutta, joka estää kovin monimutkaisia asioita ja pulmallisia neuvotteluja syntymästä; edelleen suurta säätyluokkien ja varallisuuksien tasa-arvoisuutta, jota ilman oikeuksien ja vallan tasa-arvoisuus ei saattaisi myöskään kauvan säilyä; sekä vihdoin vähän tai ei ollenkaan ylellisyyttä, sillä ylellisyys on joko rikkauden seuraus tai tekee sen välttämättömäksi; se turmelee samalla kertaa sekä rikkaan että köyhän, edellisen omistamisella, jälkimäisen himoitsemisella; se myy isänmaan velttoudelle, turhamaisuudelle; se ryöstää valtiolta kaikki sen kansalaiset tehdäkseen ne toinen toisensa orjiksi ja kaikki yleisen mielipiteen orjiksi.

Senpätähden onkin muuan kuuluisa kirjailija[22] asettanut hyveen tasavallan perustukseksi; sillä kaikki nämä ehdot eivät saattaisi säilyä ilman hyvettä. Mutta kun tämä mainio älyniekka jätti välttämättömät eroitukset tekemättä, puuttuu häneltä usein täsmällisyyttä, joskus selkeyttäkin, eikä hän ole huomannut, että kun ylin valta on kaikkialla sama, täytyy saman periaatteen vallita jokaisessa hyvin järjestetyssä valtiossa, totta kyllä väliin suuremmassa, väliin pienemmässä määrässä aina hallitusmuodon mukaan.

Lisätkäämme vielä, ettei ole toista kansalaissodille ja sisäisille levottomuuksille niin altista hallitusta kuin kansanvaltainen, koska ei ole toista, joka niin voimakkaasti ja niin jatkuvasti pyrkisi muuttamaan muotoaan ja joka vaatisi enemmän valppautta ja rohkeutta oikean muotonsa pysyttämiseksi. Varsinkin tämän hallitusmuodon aikana täytyy kansalaisen varustautua voimalla ja kestävyydellä ja sanoa elämänsä jokaisena päivänä sydämensä syvyydessä samaa, mitä sanoi muuan jalo maaherra[23] Puolan valtiopäivillä: Malo periculosam libertatem quam quietum servitium.

Jos olisi olemassa jumalten muodostama kansa, niin hallitsisi se itseänsä kansanvaltaisesti. Niin täydellinen hallitus ei sovellu ihmisille.

Viides luku.

Ylimysvallasta.

Tässä olemme tekemisissä kahden selvästi erillisen siveellisen henkilön kanssa, nimittäin hallituksen ja ylimmän valtiovallan; ja siis myös kahden yleistahdon kanssa, joista toinen on yleinen kaikkiin kansalaisiin nähden, toinen vain hallituksen jäseniin nähden. Vaikka hallitus voi järjestää sisäiset olonsa niinkuin sen mieli tekee, ei se siis saata milloinkaan puhua kansalle muutoin kuin ylimmän valtiovallan nimessä, s.o. kansan itsensä nimessä; mitä seikkaa ei saa koskaan unohtaa.

Ensimäisten yhteiskuntien hallitus oli ylimysvaltainen. Perheiden päämiehet neuvottelivat keskenään yleisistä asioista; nuoret alistuivat vastustelematta kokemuksen arvovaltaan: siitä nimitykset presbyteerit,[24] vanhimmat, senaatti, gerontit. Pohjois-Amerikan villit käyttävät vielä tänä päivänä tällaista hallitusta, ja ovatkin oikein hyvin hallittuja.

Mutta sitä mukaa kuin yhteiskuntalaitokseen kuuluva eriarvoisuus pääsi voitolle luonnollisesta eriarvoisuudesta, annettiin rikkaudelle tai mahtavuudelle[25] enemmän arvoa kuin iälle, ja ylimysvalta muuttui valinnaiseksi. Vihdoin mahtavuus, siirtyessään omaisuuden mukana isältä lapsille ja luodessaan aatelisperheet, teki hallituksen perinnölliseksi, ja niin nähtiin kaksikymmenvuotiaita senaattoreja.

On siis olemassa kolme ylimysvallan lajia: luonnollinen, valinnainen, perinnöllinen. Ensimäinen soveltuu vain yksinkertaisille kansoille: kolmas on pahin kaikista hallituksista; toinen on paras: se on ylimysvalta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Paitsi sitä etua, että siinä on molemmat vallat eroitettu toisistaan, on sillä sekin etu, että sen jäsenet valitaan: sillä kansanvaltaisen hallituksen ollessa voimassa syntyvät kaikki kansalaiset hallitusmiehiksi: mutta tämä rajoittaa ne pieneen määrään, eivätkä he pääse niiksi muutoin kuin vaalin kautta:[26] keino, jonka vaikutuksesta rehellisyys, tiedot, kokemus ja kaikki muut etevämmyyden ja yleisen arvonannon perusteet ovat kukin osaltaan uusina takeina siitä, että hallitusta tullaan viisaasti hoitamaan.

Lisäksi käy kokousten pito mukavammin; asiain pohdinta tapahtuu perusteellisemmin ja niiden suorittaminenkin sujuu tarkemmin ja nopeammin; valtion arvoa kannattavat muukalaisten silmissä kunnianarvoisat senaattorit paremmin kuin tuntematon ja halveksittu joukkio.

Paras ja luonnollisin järjestys on sanalla sanoen se, että viisaimmat hallitsevat joukkiota, kun silloin voidaan olla varmoja, että he hallitsevat sitä sen hyödyksi eivätkä omakseen: ei tule suinkaan suotta käyttää monen monia välikappaleita eikä toimittaa kahdenkymmenentuhannen miehen avulla samaa, minkä sata valittua miestä voi suorittaa paljon paremmin. Mutta huomattava on, että virkakuntaharrastus alkaa tässä ohjata valtion voimaa vähemmän yleistahdon osoitusten mukaan ja että muuan toinenkin väistämätön taipumus riistää laeilta osan toimeenpanomahtia.

Mitä erikoisiin sopivimpiin järjestelytapoihin tulee, niin ei valtio saa olla niin pieni eikä kansa niin yksinkertainen ja suora, että lakien toimeenpano johtuisi välittömästi yhteisestä tahdosta niinkuin hyvässä kansanvallassa. Kansakunta ei saa myöskään olla niin suuri, että päämiesten täytyy hajaantua eri tahoille sitä hallitsemaan ja että he voivat näin esiintyä ylimpänä valtiovaltana kukin piirissään ja hankkiutua aluksi riippumattomiksi, tullakseen vihdoin omiksi herroikseen.

Mutta jos ylimysvalta vaatii eräitä hyveitä vähemmän kuin kansanvalta, niin vaatii se taas toisia, jotka ovat sille ominaisia, kuten kohtuullisuutta rikkaiden ja tyytyväisyyttä köyhien puolelta; sillä tarkka tasa-arvoisuus ei näytä siinä olevan paikallaan; sitä ei noudatettukaan edes Spartassa.

Jos tämä hallitusmuoto muutoin suvaitsee jonkunlaista varallisuuden epätasaisuutta, niin tapahtuu se siksi, että yleisten asioiden hoito joutuisi tavallisesti henkilöille, jotka voivat parhaiten omistaa niille koko aikansa, eikä suinkaan siksi, kuten Aristoteles väittää, että rikkaille annettaisiin aina etusija.[27] Päinvastoin on tärkeätä vastakkaisen vaalin joskus opettaa kansalle, että miesten ansiot ovat tärkeämpiä erityisen arvonannon syitä kuin rikkaus.

Kuudes luku.

Yksinvallasta.

Tähän asti olemme tarkastelleet ruhtinasta siveellisenä joukkohenkilönä, jonka lakien voima sitoo kokonaisuudeksi ja jonka haltuun on annettu toimeenpaneva valta valtiossa. Meidän on nyt tarkasteleminen tätä valtaa yhden ainoan luonnollisen henkilön, todellisen ihmisen käsiin keskitettynä, niin että hänellä yksin on oikeus käytellä sitä lakien mukaan. Sellaista henkilöä nimitetään yksinvaltiaaksi eli kuninkaaksi.

Päinvastoin kuin toisissa hallitusmuodoissa, missä joukko-olento edustaa yksilöä, edustaa tässä yksilö joukko-olentoa; niin että se siveellinen yhteys, joka muodostaa ruhtinaan, on samalla myös ruumiillinen yhteys, jossa kaikki ne kyvyt, mitkä laki niin suurella vaivalla yhdistää toisessa, ovat luonnostaan yhtyneinä.

Kansan tahto ja ruhtinaan tahto, valtion yleinen voima ja hallituksen yksityinen voima, kaikki tottelevat täten samaa vaikutinta, kaikki koneen pontimet ovat samassa kädessä, kaikki käy samaa päämäärää kohti; ei ole olemassa minkäänlaisia vastakkaisia liikkeitä, jotka hävittäisivät toinen toisensa vaikutuksen, eikä voida ajatella toista valtiomuotoa, missä pienempi ponnistus saisi aikaan suuremman työn. Arkhimedes, joka istuu kaikessa rauhassa rannalla ja vetää vaivatta vesille suuren laivan, kuvastaa minusta taitavaa yksinvaltiasta, joka työhuoneestaan hallitsee laajoja maitaan ja panee kaikki liikkeelle näyttäessään itse liikkumattomalta.

Mutta ellei olekaan toista hallitusta, jolla olisi enemmän pontevuutta, niin ei myöskään ole toista, missä yksityistahdolla olisi enemmän sananvaltaa ja missä se helpommin vallitsisi muita: kaikki käy samaa päämäärää kohti, se on kyllä totta, mutta tämä päämäärä ei ole suinkaan yhteisen onnen päämäärä, ja juuri hallituksen voima pyrkii lakkaamatta vahingoittamaan valtiota.

Kuninkaat tahtovat rajatonta valtaa, ja kaukaa huudetaan heille, että paras keino sen saavuttamiseksi on heidän kansojensa rakkauden saavuttaminen. Tämä menettelyohje on hyvin kaunis, jopa varsin oikeakin, eräissä suhteissa: onnetonta kyllä tullaan siitä aina tekemään pilkkaa hoveissa. Kansojen rakkaudesta johtuva valta on epäilemättä suurin; mutta se on riippuvainen ja ehdonalainen: ruhtinaat eivät ota siihen milloinkaan tyytyäkseen. Parhaatkin kuninkaat haluavat tilaisuutta olla pahoja, jos se heitä miellyttää, lakkaamatta olemasta valtiaita: turhaan saa joku valtiollinen saarnamies selittää heille, että kun kansan voima on samalla heidänkin voimansa, niin vaatii heidän korkein etunsa, että kansa on kukoistava, lukuisa, peljättävä; he tietävät erinomaisen hyvin, ettei se ole totta. Heidän mieskohtaiseen etuunsa kuuluu ensinnäkin, että kansa on heikkoa, kurjaa, niin ettei se koskaan kykene heitä vastustamaan. Myönnän kyllä, että jos otaksutaan alamaisten pysyvän aina täydellisesti kuuliaisina, kansan mahtavuus olisi silloin ruhtinaan edun mukaista, jotta tämä mahtavuus, joka olisi samalla hänen omaa mahtavuuttaan, saisi hänen naapurinsa häntä pelkäämään; mutta kun tämä etu on vain toisarvoinen sivuseikka ja kun nämä molemmat otaksumat ovat vastakkaisia, on luonnollista, että ruhtinaat pitävät aina parempana menettelyohjetta, joka on heille välittömimmin hyödyllinen. Tätä seikkaahan Samuel teroitti niin voimakkaasti heprealaisille, ja senhän Machiavellikin on niin selvästi osoittanut. Ollen neuvovinaan kuninkaita, onkin hän jakanut tärkeitä opetuksia kansoille. Machiavellin Ruhtinas on tasavaltalaisten kirja.[28]

Yleisistä suhteista havaitsimme, että yksinvalta soveltuu vain suurille valtioille, ja samaan käsitykseen tulemme yhä tarkastelemalla sitä itseäänkin. Jota lukuisampi valtion hallituskunta on, sitä pienemmäksi käy ruhtinaan suhde alamaisiin ja sitä enemmän lähenee se tasa-arvoisuutta; niin että kansanvallassa tämä suhde on sama kuin yksi eli siis selvä tasa-arvoisuus. Tämä suhde kasvaa taas sitä mukaa kuin hallitus keskittyy ja se saavuttaa korkeimman määränsä silloin kun hallitus on yhden ainoan henkilön käsissä. Silloin on ruhtinaan ja kansan välimatka liian suuri, ja valtiolta puuttuu yhteyttä. Jotta tämä yhteys saavutettaisiin, täytyy siis olla olemassa välittäviä arvoluokkia: täytyy olla prinssejä, ylimyksiä, aatelistoa aukkoja täyttämässä. Mutta kaikesta tästä ei olisi lainkaan pienelle valtiolle, jonka kaikki nämä arvoasteet saattaisivat perikatoon.

Mutta jos on vaikeata suuren valtion tulla hyvin hallituksi, niin on paljon vaikeampaa sen tulla hyvin hallituksi yhden ainoan miehen toimesta; ja jokainen tietää, mitä silloin tapahtuu, kun kuningas hankkii itselleen sijaisia.

Muuan oleellinen ja väistämätön vika, joka on aina asettava yksinvaltaisen hallituksen tasavaltaisen hallituksen alapuolelle, ilmenee siinä, että tässä jälkimäisessä ei yleinen mielipide kohota melkein milloinkaan ensimäisille sijoille muita kuin valistuneita ja pystyviä miehiä, jotka täyttävät ne kunnialla; kun sitävastoin ne, jotka yksinvalloissa näille paikoille pääsevät, ovat useimmiten vain pieniä rettelöitsijöitä, pieniä veijareita, pieniä juonittelijoita, joille ne pienet kyvyt, mitkä hoveissa nostavat miehensä suurille sijoille, tekevät vain sen palveluksen, että ne näyttävät yleisölle heidän kelvottomuutensa heti kun he ovat johtaviin toimiin joutuneet. Kansa erehtyy tässä valinnassa paljoa harvemmin kuin ruhtinas; ja todellakin ansiokas mies on melkein yhtä harvinainen ministeriössä kuin pölkkypää tasavaltalaisen hallituksen etunenässä. Niinpä kun joskus onnellisen sattuman oikusta joku tällainen hallitsemaan syntynyt mies tarttuu yleisten asiain peräsimeen yksinvallassa, jonka nämä monen monituiset kauniit johtoherrat ovat saattaneet melkein perikadon partaalle, hämmästytään hänen keksimiänsä apukeinoja, ja hänen esiintymisensä muodostuu käänteentekeväksi sen maan historiassa.

Jotta yksinvaltainen valtio voisi tulla hyvin hallituksi, olisi sen suuruus tai sen alue välttämättä mitattava sen hallitsijan kykyjen mukaan. On helpompi valloittaa kuin hallita. Tarpeellisella vipusimella varustettuna voidaan sormen liikkeellä järkähyttää maailma sijoiltaan; mutta sen kantamiseen tarvitaan Herakleen hartioita. Jos valtio on hiukankaan suurempi, niin on ruhtinas melkein aina liian pieni. Milloin taas päinvastoin valtio sattuu olemaan liian pieni päämiehelleen, mikä on harvinaista, on se silloinkin huonosti hallittu, koska päämies, seuratessaan aina vain päämääriensä suuruutta, unohtaa kansojen edut ja tekee ne yhtä onnettomiksi käyttämällä väärin kykyjä, joita hänellä on liikaa, kuin lahjaton päämies niiden kykyjen puutteellisuudella, joita hänellä ei ole tarpeeksi. Kuningaskunnan pitäisi oikeastaan laajeta ja supistua jokaisen uuden hallituskauden alkaessa ruhtinaan kelpoisuuden mukaisesti. Koska sitävastoin senaatin kyvyt ovat määrältään pysyvämpiä, saattaa valtiolla olla kiinteät rajat ilman että hallitseminen käy siitä sen huonommin.

Tuntuvin haitta yhden henkilön hallituksesta on tuon eheän jatkuvaisuuden puute, joka molemmissa toisissa toimii katkeamattomana yhdyssiteenä. Kuninkaan kuoltua tarvitaan toinen kuningas: vaalit jättävät vaarallisia väliaikoja ja muodostuvat myrskyisiksi; ja elleivät kansalaiset ole erinomaisen epäitsekkäitä ja erinomaisen rehellisiä, mitä ominaisuuksia tämä hallitusmuoto tuskin kehittänee, sekaantuvat puoluevehkeilyt ja lahjonta asiaan. On vaikeata sen, jolle valtio on myyty, olla myymättä sitä vuorostaan ja kiskomatta heikoilta takaisin rahaa, minkä mahtavat ovat ensin häneltä kiristäneet. Ennemmin tai myöhemmin muuttuu kaikki kaupanalaiseksi sellaisen hallituksen aikana; ja rauha, jota silloin nautitaan kuningasten turvissa, on pahempi kuin välihallitusten epäjärjestys.

Mitä on tehty näiden epäkohtien torjumiseksi? On tehty kruunut perinnöllisiksi eräissä perheissä ja on säädetty vallanperimysjärjestys, joka estää kaiken kiistan kuninkaiden kuollessa; se merkitsee, että on pantu sijaishallitusten tarjoamat haitat vaalien tarjoamain haittojen tilalle, että on pidetty näennäistä rauhallisuutta viisasta hallitusta parempana ja että on mieluummin haluttu saada mahdollisesti lapsia, hirviöitä ja vähäjärkisiä valtion päämiehiksi kuin ryhtyä kiistelemään kunnon kuninkaiden valinnasta. Ei ole otettu huomioon, että ken näin antautuu vaihtoehdon vaaroihin, hävittää melkein kaikki menestymisensä mahdollisuudet. Nuori Dionysios sanoi hyvin älykkään sanan silloin kun hän isällensä, joka moittiessaan häntä jostakin häpeällisestä teosta lausui: "Olenko näyttänyt sinulle sellaista esimerkkiä?" vastasi näin: "Ah! Teidänpä isänne ei ollutkaan kuningas".[29]

Kaikki yhtyy riistämään muiden käskijäksi kasvatetulta mieheltä oikeudentunnon ja järjen. Sanotaan nähtävän paljon vaivaa hallitsemistaidon opettamisesta nuorille prinsseille; mutta tämä kasvatus ei tunnu tuottavan heille suurtakaan hyötyä. Olisi parempi aluksi opettaa heille tottelemisen taitoa. Suurimpia kuninkaita, joita historia on ylistänyt, ei suinkaan kasvatettu hallitsemaan; se on taito, jota ei milloinkaan osata niin huonosti kuin silloin kun sitä on liiaksi opetettu ja joka on helpommin saavutettavissa tottelemalla kuin käskemällä. Nam utilissimus idem ac brevissimus bonarum malarumque rerum delectus, cogitare quid aut nolueris sub alio principe aut volueris.[30]

Muuan seuraus tästä yhtenäisyyden puutteesta on kuninkaallisen hallituksen häilyväisyys, koska tällä hallituksella, joka väliin noudattaa tätä suunnitelmaa ja väliin taas tuota, aina hallitsevan ruhtinaan tai hänen puolestaan hallitsevien henkilöiden luonteen mukaan, ei saata olla kauvan kiinteätä päämäärää eikä johdonmukaista menettelytapaa: vaihtelevaisuus, joka heittelee aina valtiota periaatteesta periaatteeseen, aikomuksesta aikomukseen ja jota ei esiinny toisissa hallitusmuodoissa, missä ruhtinas on aina sama. Niinpä nähdäänkin, että jos hovissa on enemmän viekkautta, niin on senaatissa yleensä enemmän viisautta ja että tasavallat käyvät päämääriänsä kohti pysyvämpiä ja johdonmukaisempia suunnitelmia seuraamalla, kun sensijaan jokainen ministeristössä tapahtuva mullistus saa myös aikaan mullistuksen valtiossa, koska kaikkien ministerien ja melkein kaikkien kuninkaiden yhteisenä menettelyohjeena on tehdä joka asiassa täsmälleen päinvastoin kuin heidän edeltäjänsä.

Tästä samaisesta yhtenäisyyden puutteesta saa edelleen ratkaisunsa muuan kuningasmielisten politikkojen suuresti suosima rikkiviisas väite; he eivät nimittäin ainoastaan vertaa yhteiskunnan hallitsemista talon hallitsemiseen ja ruhtinasta perheen isään, mikä erehdyttävä käsitys on jo kumottu, vaan omistavat he lisäksi anteliaasti tälle hallitusmiehelle kaikki ne hyveet, joita hän tarvitsisi, ja lähtevät aina siitä olettamuksesta, että ruhtinas on sitä, mitä hänen tulisi olla: olettamus, jonka turvin kuninkaallista hallitusta on ilmeisesti pidettävä kaikkia muita parempana, koska se on eittämättä voimakkain ja koska siltä, ollakseen myös paras, puuttuu vain herkemmin yleistahtoa noudattava virkakuntatahto.

Mutta jos Platonin[31] mukaan luonnon luoma kuningas on niin kovin harvinainen henkilö, niin kuinka usein yhtyvätkään luonto ja onnellinen sattuma häntä kruunaamaan? Ja jos kuninkaallinen kasvatus turmelee ehdottomasti ne, jotka sitä nauttivat, niin mitä voidaan toivoa kokonaiselta hallitsemaan kasvatettujen miesten sarjalta? Tahallaan siinä siis erehdytään, kun sekoitetaan kuninkaallinen hallitus hyvän kuninkaan hallitukseen. Nähdäkseen, millainen tämä hallitus itsessään on, täytyy sitä tarkastella kykenemättömien tai pahojen ruhtinaiden hoitamana; sillä joko nämä nousevat sellaisina valtaistuimelle tai tekee valtaistuin heidät sellaisiksi.

Nämä vaikeudet eivät ole jääneet kirjailijoiltamme huomaamatta; mutta he eivät ole antaneet niiden saattaa itseään pulaan. Parasta on, sanovat he, totella nurisematta. Jumala lähettää huonot kuninkaat vihassaan, ja heitä täytyy sietää taivaan rangaistuksina. Tällainen puhe on epäilemättä mieltä ylentävää; mutta enpä tiedä, eikö se sopisi paremmin saarnatuoliin kuin valtiollisia asioita käsittelevään kirjaan. Mitä on sanottava lääkäristä, joka lupaa ihmeitä ja jonka koko taitona onkin sairaan kehoittaminen kärsivällisyyteen? Tiedetään kyllä, että on pakko sietää huonoa hallitusta, missä sellainen on: kysymys olisi hyvän hallituksen löytämisestä.

Seitsemäs luku.

Sekahallituksista.

Yksinkertaista hallitusta ei oikeastaan voi olla olemassa. Yksinäiselläkin päämiehellä täytyy olla alempia virkamiehiä; kansanvaltaisellakin hallituksella täytyy olla päämies. Toimeenpanevan vallan jakautumisessa on siis aina havaittavissa asteittaista vaihtelua suuresta lukumäärästä pieneen, sillä eroituksella vain, että väliin on suuri lukumäärä riippuvainen pienestä, väliin pieni suuresta.

Joskus on tämä jakautuminen tasasuhtainen, joko niin, että perusosat ovat toisistaan riippuvaisia, kuten Englannin hallituksessa, taikka niin, että kunkin osan määräysvalta on riippumaton, mutta epätäydellinen, kuten Puolassa. Tämä jälkimäinen muoto on huono, koska hallituksessa ei ole minkäänlaista kokonaisuutta ja koska valtiolla näin puuttuu yhdysside.

Kumpi on parempi, yksinkertainenko hallitus vaiko sekahallitus? Kas siinä kysymys, jota valtiolliset kirjailijat ovat paljon pohtineet ja johon on annettava sama vastaus, minkä minä olen ylempänä antanut kaikista hallitusmuodoista.

Yksinkertainen hallitus on paras itsessään jo sentähden, että se on yksinkertainen. Mutta milloin toimeenpaneva valta ei ole kylliksi riippuvainen lakiasäätävästä vallasta, s.o., milloin ruhtinas suhtautuu kiinteämmin ylimpään valtiovaltaan kuin kansa ruhtinaaseen, niin täytyy korjata tätä epäsuhtaisuutta hallituksen jakamisella; sillä tällöin ei sen minkään osan määräysvalta suinkaan vähene alamaisiin nähden, kun taas näiden osien jakaminen tekee ne kaikki heikommiksi ylimpään valtiovaltaan nähden.

Tätä samaa haittaa käy myöskin torjuminen siten, että asetetaan välittäviä virkamiehiä, jotka, jättäen hallituksen eheäksi, edistävät vain molempien valtojen tasapainoa ja niiden keskinäisten oikeuksien säilyttämistä. Silloin ei hallitus ole sekahallitus; se on vain tasoitettu.

Samanlaisin keinoin voidaan korjata vastakkaisiakin epäkohtaa, perustamalla virkakuntia hallituksen keskittämiseksi, milloin se on liian höllä. Niin menetellään kaikissa kansanvalloissa. Edellisessä tapauksessa jaetaan hallitus sen heikontamiseksi ja jälkimäisessä sen vahvistamiseksi; sillä sekä voiman että heikkouden korkeimmat asteet esiintyvät samalla tavoin yksinkertaisissa hallituksissa, kun sitävastoin sekamuodot kehittävät keskimääräisen voiman.

Kahdeksas luku.

Kaikki hallitusmuodot eivät sovellu kaikille valtioille.

Kun vapaus ei ole kaikkien ilmanalojen hedelmä, ei se myöskään ole kaikkien kansojen saavutettavissa. Mitä enemmän miettii tuota Montesquieun esittämää perus-sääntöä, sitä syvemmin tuntee sen totuuden: mitä enemmän sitä vastustaa, sitä enemmän tarjoaa tilaisuuksia sen vahvistamiseen uusilla todistuksilla.

Kaikissa maailman hallituksissa valtion henkilö kuluttaa vain eikä tuota mitään. Mistä tulee sille silloin tarveaineet, joita se kuluttaa? Sen jäsenten työstä. Yksityisten henkilöiden liikamäärä tyydyttää valtion henkilön välttämättömät tarpeet: mistä seuraa, että yhteiskuntatila saattaa pysyä vain niin kauvan kuin ihmisten työ tuottaa yli heidän tarpeittensa.

Mutta nythän ei tämä ylijäämä ole suinkaan samanlainen maailman kaikissa maissa. Muutamissa on se huomattavan suuri, toisissa keskinkertainen, toisissa yhtä kuin nolla, toisissa suorastaan kielteinen. Tämä suhde riippuu ilmanalan hedelmällisyydestä, sen työn luonteesta, mitä maa vaatii, tämän maan tuotteiden laadusta, sen asukkaiden voimakkuudesta, heidän suuremmasta tai pienemmästä välttämättömästä kulutuksestaan ja useammista muistakin sentapaisista seikoista, jotka tämän suhteen muodostavat.

Toiselta puolen eivät taas kaikki hallitukset ole luonteeltaan samanlaisia; toiset ovat suurempia ahmatteja kuin toiset, ja eroitukset johtuvat siitä toisesta perussäännöstä, että mitä enemmän yleiset verot etenevät lähteestään, sitä rasittavampia ne ovat. Tätä rasitusta ei ole mitattava maksujen suuruuden, vaan sen matkan mukaan, mikä niiden on kuljettava palatakseen käsiin, joista ne ovat lähteneet. Milloin tämä kiertokulku on nopea ja hyvin järjestetty, niin ei sillä ole väliä, maksetaanko vähän tai paljon; kansa on aina rikas ja valtion raha-asiat ovat aina hyvällä kannalla. Kuinka vähän sitävastoin kansa antaneekaan, ellei tämä vähä palaa sille jälleen, niin se lakkaamatta antaessaan tyhjentyy pian kokonaan; valtio ei ole koskaan rikas ja kansa on aina köyhä kuin kerjäläinen.

Tästä seuraa, että mitä suuremmaksi kansan ja hallituksen välimatka laajenee, sitä rasittavammiksi käyvät verot: niinpä on kansan kuorma kansanvallassa kevein, ylimysvallassa on se jo tuntuvampi ja yksinvallassa kantaa kansa raskainta taakkaa. Yksinvalta soveltuu siis vain äveriäille kansoille; ylimysvalta sekä rikkautensa että suuruutensa puolesta keskinkertaisille valtioille; kansanvalta pienille ja köyhille valtioille.

Tosiaankin: mitä enemmän asiaa miettii, sitä selvemmin huomaa vapaiden ja yksinvaltaisten valtioiden erilaisuuden olevan tämän: edellisissä käytetään kaikki yhteiseksi hyödyksi; jälkimäisissä on valtion voima ja yksityisten voima toisiinsa päinvastaisessa suhteessa: toinen kasvaa toisen heikontumisesta. Hallitsematta suinkaan alamaisiaan siinä mielessä, että tekisi heidät onnellisiksi, tekee vihdoin itsevaltias heidät kurjaakin kurjemmaksi, kyetäkseen heitä hallitsemaan.

Niinpä voidaan siis kussakin ilmanalassa luonnollisiin syihin nojautumalla osoittaa hallitusmuoto, johon tämän ilmanalan pakottava vaikutus vie, jopa sanoa, millaisia asukkaitakin siinä pitää olla. Karujen ja hedelmättömien seutujen, joissa tulos ei vastaa työtä, on jäätävä viljelemättömiksi ja autioiksi, taikka vain villien kansoittamiksi; seuduilla, missä ihmisten työ tuottaa hädin tuskin kaikkein välttämättömimmän, täytyy asua raakalaiskansoja: kaikkinainen valtiojärjestys olisi siellä mahdoton; seudut, missä työn tulosten ylijäämä on kohtalainen, sopivat vapaille kansoille; ne taas, missä uhkuvan hedelmällinen maaperä tuottaa paljon vähällä työllä, vaativat yksinvaltaista hallitusta, jotta ruhtinaan ylellisyys kuluttaisi alamaisten liikavarallisuuden ylijäämän; sillä on parempi, että tämän ylijäämän nielee hallitus kuin että yksityiset sen tuhlaisivat. On kyllä olemassa poikkeuksia, tiedän sen; mutta nämä poikkeuksetkin vahvistavat sääntöä sikäli että ne tuottavat ennemmin tai myöhemmin mullistuksia, jotka palauttavat jälleen asiat luonnolliseen järjestykseen.

Meidän on aina eroitettava yleiset lait yksityisistä syistä, jotka voivat muunnella niiden vaikutusta. Vaikka koko Etelä olisi peitetty tasavalloilla ja koko Pohjola itsevaltaisilla valtioilla, niin siitä huolimatta olisi aina yhtä totta, että ilmanalan vaikutuksesta itsevaltaisuus sopii kuumille maille, raakalaisuus kylmille maille ja hyvä valtiojärjestys lauhkeille seuduille. Minä huomaan edelleen, että vaikka perussääntö hyväksytäänkin, niin voidaan kiistellä sen sovelluttamisesta: voidaanhan sanoa, että on olemassa kylmiä maita, jotka ovat hyvin hedelmällisiä, sekä taas eteläisiä tienoita, jotka ovat aina karuja. Mutta tämä seikka tuottaa vaikeuksia vain niille, jotka eivät tutki asiaa kaikilta puolilta: niinkuin jo olen maininnut, tulee ottaa huomioon töiden, voimien, kulutuksen y.m.s. suhteet.

Olettakaamme, että kahdesta yhtäsuuresta alueesta toinen tuottaa viisi ja toinen kymmenen. Jos edellisen asukkaat kuluttavat neljä ja jälkimäisen asukkaat yhdeksän, niin on edellisen tuloksen ylijäämä viides osa ja jälkimäisen kymmenes osa. Kun näiden kahden ylijäämän suhde on siis päinvastainen tulosten suhteeseen verrattuna, niin antaa maa, joka tuottaa vain viisi, kaksi kertaa suuremman liikamäärän kuin maa, joka tuottaa kymmenen.

Mutta tässä ei ole kysymys kaksinkertaisesta tuloksesta, enkä minä luule kenenkään rohkenevan asettaa yleensä kylmien maiden hedelmällisyyttä kuumien maiden hedelmällisyyden tasalle. Olettakaamme kuitenkin tämä tasa-arvoisuus todelliseksi; pankaamme, jos niin tahdotaan, Englanti Sisilian ja Puola Egyptin verroille. Etelämmässä tulevat vastaamme Afrikka ja Intia; pohjoisemmassa ei tule enää vastaamme mitään. Mikä eroitus viljelystavassa tämän tasa-arvoisen tuloksen saavuttamiseksi! Sisiliassa tarvitsee vain hiukan pöyhiä maata; mitä huolta vaatiikaan sen muokkaaminen Englannissa! Mutta missä tarvitaan enemmän käsivarsia saman tuloksen saavuttamiseksi, siellä täytyy ylijäämän olla pakostakin pienemmän.

Ottakaa lisäksi huomioon, että sama määrä ihmisiä kuluttaa paljon vähemmän kuumissa maissa. Ilmanala vaatii kohtuullisuutta, jos mieli pysyä terveenä: eurooppalaiset, jotka tahtovat elää siellä niinkuin kotonaankin, sortuvat kaikki punatautiin ja monenmoisiin ruoansulatushäiriöihin.

"Me olemme", sanoo Chardin,[32] "raatelevia petoja, susia aasialaisiin verrattuina. Jotkut laskevat persialaisten kohtuullisuuden johtuvan siitä seikasta, että heidän maansa on huonosti viljeltyä; mutta minä uskon päinvastoin, että heidän maassaan on vähemmän elintarpeita siitä syystä, että asukkaat niitä vähemmän tarvitsevat. Jos heidän niukkaruokaisuutensa", jatkaa hän, "olisi seuraus heidän maassaan vallitsevasta puutteesta, söisivät vain köyhät vähän, kun nyt sitävastoin kaikki tekevät niin; samoin syötäisiin enemmän tai vähemmän eri maakunnissa kunkin hedelmällisyyden mukaan, sensijaan kun nyt samaa kohtuullisuutta noudatetaan koko valtakunnassa. He ylistävät kovasti elintapaansa ja sanovat, että tarvitsee vain katsoa heidän ihonväriänsä tunnustaakseen heidän elintapansa kristittyjen elintapaa melkoista paremmaksi. Persialaisten ihonväri onkin tosiaan hyvin tasainen; heidän hipiänsä on kaunis, hieno ja sileä, kun sitävastoin heidän eurooppalaisittain elävien alamaistensa, armenialaisten iho on karkea ja näppyläinen ja heidän ruumiinsa paksu ja kömpelö."

Mitä enemmän lähestytään päiväntasaajaa, sitä vähemmästä kansat elävät. Ne eivät syö melkein ollenkaan lihaa; riisi, maissi, kyskys,[33] hirssi, kassava[34] ovat niiden tavallisia ravintoaineita. Intiassa on miljoonia ihmisiä, joiden elanto ei maksa viittä penniä päivässä. Europassakin näemme tuntuvan eroituksen ruokahalussa Pohjolan kansojen ja Etelän kansojen välillä. Espanjalainen eläisi viikon saksalaisen yhdellä päivällisellä. Maissa, missä ihmiset ovat ahmatteja, kohdistuukin ylellisyys syömäseikkoihin. Englannissa tämä ylellisyys ilmenee lihalla lastatussa pöydässä; Italiassa kestitään teitä sokerilla ja kukilla.

Pukeutumisylellisyydessä havaitaan edelleen samanlaisia eroavaisuuksia. Ilmanaloissa, missä vuodenaikojen vaihtelut ovat äkkinäisiä ja rajuja, käytetään parempia ja yksinkertaisempia vaatteita; siellä taas, missä pukeudutaan vain koristeeksi, tavoitellaan enemmän loistoa kuin hyötyä, ja jo vaatteet sellaisinaan ovat siellä ylellisyyttä. Napolissa näette joka päivä kävelevän Posilipolla miehiä, joilla on kultakirjainen nuttu, mutta ei lainkaan sukkia. Rakennusten laita on sama; kaikki omistetaan komeudelle silloin kun ei tarvitse peljätä sään ankaruutta. Pariisissa, Lontoossa kaivataan lämpimiä ja mukavia asuntoja. Madridissa on loistavia salonkeja, mutta ei lainkaan suljettavia akkunoita, ja yöt nukutaan oikeissa rotanpesissä.

Ravintoaineet ovat paljon voimakkaampia ja mehukkaampia kuumissa maissa; kolmas eroitus, joka ei voi olla vaikuttamatta toiseen. Miksi syödään Italiassa niin paljon vihanneksia? Koska ne ovat siellä hyviä, ravitsevia ja erinomaisen maukkaita: Ranskassa, missä niitä ravitaan vain vedellä, eivät ne myöskään ravitse, eikä niitä lasketa pöydällä juuri miksikään. Kuitenkin vaativat ne yhtä paljon maata ja niiden viljeleminen kysyy ainakin yhtä paljon vaivaa. Kokemus on osoittanut, että Berberian viljalajit, jotka muutoin ovat huonompia kuin Ranskan viljalajit, antavat paljon enemmän jauhoja, ja että Ranskan viljalajit antavat vuorostaan enemmän kuin pohjoisempien maiden viljalajit: mistä voidaan tehdä se johtopäätös, että samansuuntainen asteittainen vaihtelu on yleensäkin havaittavissa päiväntasaajalta pohjoisnavalle mentäessä. Mutta eikö nyt todista ilmeistä huonommuutta se, että samanlaisessa tuotteessa on pienempi määrä ravintoaineita?

Kaikkiin näihin erilaisiin näkökohtiin voin vielä lisätä yhden, joka johtuu niistä ja joka niitä vahvistaa, nimittäin sen, että kuumat maat tarvitsevat vähemmän asukkaita kuin kylmät, vaikka ne voisivatkin elättää niitä enemmän; mikä tuottaa kaksinkertaisen liikamäärän yhä itsevaltaisuuden eduksi. Jota suurempi alue on saman asukasmäärän hallussa, sitä vaikeammiksi käyvät kapinat, koska ei voida solmia yhteisiä tuumia pikaisesti eikä salaa ja koska hallituksen on aina helppo saada vihiä hankkeista ja katkaista yhdystiet; mutta mitä ahtaammassa lukuisa kansa asuu, sitä vähemmän voi hallitus anastaa itselleen ylintä valtiovaltaa; johtajat keskustelevat yhtä hyvässä turvassa huoneissaan kuin ruhtinas neuvostossaan, ja väkijoukot kokoontuvat yhtä nopeasti toreille kuin sotamiehet kasarmeihinsa. Tyrannihallituksen etuna on siis se, että se kykenee toimimaan pitkien välimatkojen takaa. Asettamiensa tukikohtien avulla lisää se voimaansa ulottaessaan sitä laajemmalle, aivan niinkuin vipuvarren voima kasvaa varren pitentyessä.[35] Mutta kansan voima tehoo vain keskitettynä; se haihtuu ja häviää laajentuessaan, niinkuin ruudin vaikutus silloin kun se on hajallaan maassa ja syttyy vain jyvä jyvältä. Heikoimmin kansoitetut maat ovat siis suotuisimmat tyranniudelle: petoeläimet hallitsevat vain erämaita.

Yhdeksäs luku.

Hyvän hallituksen tunnusmerkeistä.

Jos siis ehdottomasti kysytään, mikä on paras hallitus, niin tehdään yhtä ratkaisematon kuin epämääräinen kysymys; tai, jos tahdotaan, kysymys, johon on yhtä monta hyvää ratkaisua kuin on mahdollisia yhdistelmiä kansojen ehdottomissa ja suhteellisissa asemissa.

Mutta jos kysyttäisiin, millaisista merkeistä voidaan päätellä, onko joku määrätty kansa hyvin tai huonosti hallittu, niin olisi se kokonaan toinen asia, ja tällainen tosioloihin perustuva kysymys saisi mahdollisesti ratkaisunsa.

Sitä ei kuitenkaan ratkaista, koska jokainen tahtoo ratkaista sen omalla tavallaan. Alamaiset ylistävät yleistä turvallisuutta, kansalaiset yksityisten vapautta; yksi pitää parempana omistusoikeuden varmuutta ja toinen henkilön koskemattomuutta; yhden mielestä on paras hallitus ankarin hallitus, toinen väittää siksi taas lempeintä; yhtäällä tahdotaan, että rikokset on rangaistava, toisaalla, että ne on ehkäistävä; muuan harkitsee, että on mainiota olla naapuriensa pelkäämä, toinen katsoo taas paraaksi, etteivät ne tiedä meistä mitään; täällä ollaan tyytyväisiä, kun raha liikkuu, tuolla vaaditaan, että kansalla pitää olla leipää. Ja vaikka oltaisiin yhtä mieltä näistä ja muista samanlaisista kohdista, niin olisiko sillä päästy sen pitemmälle? Kun siveellisiä arvoja ei käy tarkalleen mittaaminen, niin vaikka sovittaisiinkin tunnusmerkistä, miten voitaisiin sopia sen arvostelemisesta?

Mitä minuun tulee, niin minua on aina ihmetyttänyt, että jätetään huomaamatta muuan niin yksinkertainen merkki, tai ollaan epärehellisesti sitä tunnustamatta. Mikä on valtiollisen yhtymän tarkoitusperä? Sen jäsenten säilyminen ja menestyminen. Ja mikä on varmin merkki siitä, että ne säilyvät ja menestyvät? Se on niiden lukumäärän lisääntyminen. Älkää siis lähtekö muualta etsimään tuota niin kiisteltyä merkkiä. Jos kaikki muut seikat ovat samat, niin ehdottomasti paras on se hallitus, jonka valtaa pitäessä asukkaiden lukumäärä eniten vahvistuu ja lisääntyy ilman vieraita apukeinoja, ilman kansalaisoikeuksien jakelemista, ilman siirtolaisuutta, kun taas kehnoin on se hallitus, jonka valtakautena kansa vähentyy ja kuihtuu. Laskumestarit, asia koskee nyt teitä; laskekaa, mitatkaa, vertailkaa.[36]

Kymmenes luku.

Hallituksen väärinkäyttämisestä ja sen helposta turmeltumisesta.

Aivan niinkuin yksityistahto toimii lakkaamatta yleistahtoa vastaan, samoin ponnistelee hallitus herkeämättä ylintä valtiovaltaa vastaan. Mitä suuremmaksi tämä ponnistus käy, sitä enemmän kärsii valtiomuoto; ja kun ei tässä tapauksessa ole mitään muuta yhdyskuntatahtoa vastustamassa ruhtinaan tahtoa ja näin pitämässä sitä tasapainossa, niin täytyy ennemmin tai myöhemmin tapahtua, että ruhtinas sortaa vihdoin ylintä valtiovaltaa ja rikkoo yhteiskuntasopimuksen. Siinä on se sisäinen ja väistämätön vika, joka valtioruumiin syntymästä lähtien herkeämättä pyrkii sitä hävittämään, samoin kuin vanhuus ja kuolema hävittävät viimein ihmisruumiin.

Hallitus saattaa yleensä turmeltua kahta tietä, nimittäin silloin kun se supistuu ja silloin kun valtio hajoaa.

Hallitus supistuu silloin kun se siirtyy suurelta joukolta pienelle, s.o. kansanvallalta ylimysvallalle ja ylimysvallalta kuningasvallalle. Se on sen luontainen taipumus.[37] Jos se palautuisi pieneltä joukolta suurelle, voitaisiin sanoa sen höltyvän; mutta tämä takaperoinen kehitys on mahdoton.

Hallitus ei tosiaankaan koskaan muuta muotoaan ennen kuin sen kulunut ponnin tekee sen liian heikoksi säilyttämään tätä muotoansa. Jos se nyt vielä höllentyisi laajentumalla, häipyisi sen voima aivan mitättömäksi ja se voisi pysyä pystyssä vieläkin vähemmän. Täytyy siis kiristää ja tiukentaa tuota ponninta sitä mukaa kuin se antaa perään, muutoin romahtaa sen kannattama valtio raunioiksi.

Valtion hajoaminen saattaa tapahtua kahdella tavalla.

Ensinnäkin silloin kun ei ruhtinas ohjaa enää valtiota lakien mukaan ja kun hän anastaa ylimmän vallan; silloin tapahtuu huomattava muutos: silloin ei nimittäin supistukaan hallitus, vaan valtio; minä tarkoitan, että suuri valtio hajoaa ja toinen valtio muodostuu sen sisäpuolelle yksinomaan hallituksen jäsenistä, jotka ovat enää vain muun kansan herroja ja tyranneja. Niin että sillä hetkellä, jolloin hallitus anastaa itselleen ylimmän valtiovallan, rikkoutuu yhteiskuntasopimus ja kaikki yksityiset kansalaiset, jotka ovat oikeudellisesti joutuneet takaisin luonnolliseen vapauteensa, ovat pakotettuja, mutta eivät suinkaan velvollisia tottelemaan.

Sama tapaus esiintyy silloinkin kun hallituksen jäsenet anastavat erikseen vallan, jota niiden olisi harjoitettava vain yhteisesti; mikä ei ole suinkaan vähäisempi lakien loukkaus, ja se saakin aikaan vielä suuremman epäjärjestyksen. Silloin on niin sanoaksemme yhtä monta ruhtinasta kuin hallitusmiestä, ja valtio, joka on samalla tavalla jaettu kuin hallituskin, häviää tai muuttaa muotoa.

Valtion hajotessa sanotaan hallituksen väärinkäyttöä, millaista se liekin yhteisellä nimellä anarkiaksi eli vallattomuudeksi. Jos toimitetaan tarkempia jaoituksia, niin turmeltuu kansanvalta oklokratiaksi eli rahvaanvallaksi, ylimysvalta oligarkiaksi eli harvainvallaksi, voisinpa vielä lisätä, että kuningasvalta turmeltuu tyranniaksi, mutta tämä viimeinen sana on merkitykseltään häilyvä ja kaipaa selvitystä.

Yleisestihän tarkoitetaan tyrannilla kuningasta, joka hallitsee väkivaltaisesti, huolimatta laista ja oikeudesta. Mutta täsmällisemmin puhuttaessa on tyranni yksityinen henkilö, joka anastaa kuninkaan vallan, olematta siihen oikeutettu. Tällä tavalla käsittivät kreikkalaiset tämän tyranni-sanan: he nimittivät niin eroituksetta sekä hyviä että huonoja ruhtinaita, joiden valta vain ei ollut laillinen.[38] Niinpä ovat siis tyranni ja vallananastaja kaksi aivan samaa asiaa merkitsevää sanaa.

Antaakseni eri nimet eri asioille, sanon tyranniksi kuningasvallan anastajaa, ja despootiksi eli itsevaltiaaksi ylimmän valtiovallan anastajaa. Tyranni on henkilö, joka tunkeutuu valtaan vastoin lakeja, hallitakseen lakien mukaan; itsevaltias on taas henkilö, joka asettautuu suorastaan lakien yläpuolelle. Näin ei siis tyrannin tarvitse olla itsevaltias, kun sitävastoin itsevaltias on aina tyranni.

Yhdestoista luku.

Valtioruumiin kuolemasta.

Sellainen on parhaitenkin järjestettyjen hallitusten luontainen ja väistämätön taipumus. Kun Sparta ja Rooma ovat hävinneet, mikä valtio voi toivoa pysyvänsä pystyssä ikuisesti? Jos tahdomme perustaa kestävän laitoksen, älkäämme siis suinkaan ajatelko tehdä siitä ikiaikaista. Onnistuakseen ei pidä yrittää mahdottomia eikä luulotella luovansa ihmistyöhön lujuutta, joka ei inhimillisiin asioihin kuulu.

Valtioruumis alkaa aivan ihmisruumiin tapaan kuolla syntymästään lähtien ja kantaa itsessään tuhonsa syitä. Mutta kumpaisellakin voi olla enemmän tai vähemmän vankka rakenne, joka saattaa pitää sitä elossa pitemmän tai lyhyemmän ajan. Ihmisen ruumiinrakenne on luonnon työtä; valtion rakenne on ihmistaidon työtä. Ei ole ihmisten vallassa elämänsä pitentäminen; mutta heidän vallassaan on valtion elämän pitentäminen niin paljon kuin se suinkin on mahdollista, toimittamalla sille parhaan rakenteen, minkä se ikinä voi saada. Parhaitenkin rakennettu valtio häviää kyllä, mutta myöhemmin kuin joku toinen, ellei mikään aavistamaton onnettomuus aiheuta sen tuhoa ennen aikojaan.

Valtiollisen elämän perusjuuri on ylimmässä valtiovallassa. Lakiasäätävä valta on valtion sydän; toimeenpaneva valta on sen aivot, jotka panevat kaikki sen osat liikkeelle. Aivot voivat halvaantua, mutta yksilö elää siitä huolimatta. Ihminen jää tylsäksi ja elää; mutta heti kun sydän on lakannut toimimasta, kuolee elävä olento.

Valtio ei suinkaan pysy hengissä lakiensa, vaan lakiasäätävän vallan turvin. Eilinen laki ei velvoita tänään, mutta hiljainen suostumus päätetään vaitiolosta ja ylimmän valtiovallan ajatellaan vahvistavan jatkuvasti lakeja, joita se ei kumoa, vaikka se sen voisi tehdäkin. Kaikkea, mitä se on kerran julistanut tahtovansa, tahtoo se yhä, ellei se sitä peruuta.

Miksi siis kunnioitetaan niin suuresti vanhoja lakeja? Juuri niiden vanhuuden takia. Onhan pakko uskoa, että vain noiden vanhojen tahdonilmaisujen erinomaisuus on voinut säilyttää niitä niin kauvan; ellei ylin valtiovalta olisi tunnustanut niitä yhä edelleen hyödyllisiksi, olisi se jo kumonnut ne tuhannet kerrat. Senpätähden eivät lait hyvin järjestetyssä valtiossa suinkaan heikkene, vaan saavat päinvastoin lakkaamatta uutta voimaa; ijäkkyyden luoma ennakkoluulo tekee ne päivä päivältä yhä kunnioitettavammiksi; kun taas kaikkialla siellä, missä lait heikkenevät vanhetessaan, tämä heikkeneminen osoittaa, ettei ole enää lakiasäätävää valtaa ja ettei valtio enään elä.

Kahdestoista luku.

Kuinka ylin valtiovalta pysyy voimassa.

Koska ylimmällä valtiovallalla ei ole muuta voimaa kuin lakiasäätävä valta, toimii se vain lakien kautta, ja koska taas lait eivät ole muuta kuin yleistahdon sitovia ilmaisuja, saattaa ylin valtiovalta toimia vain kansan koolla ollessa. Kansan koolla ollessa, sanottanee, mikä haave! Se on haave nykyään, mutta se ei ollut haave kaksi tuhatta vuotta sitten: ovatko ihmiset muuttuneet luonnoltaan?

Mahdollisuuden rajat henkisissä asioissa ovat vähemmän ahtaita kuin me ajattelemmekaan: meidän heikkoutemme, paheemme, ennakkoluulomme niitä supistavat. Alhaiset sielut eivät usko suuriin miehiin: kurjat orjat hymyilevät ivallisesti jo vapaus-sanankin kuullessaan.

Tarkastelkaamme sen pohjalla, mitä on tapahtunut, sitä, mikä voi tapahtua. Minä en puhu mitään Kreikan vanhoista tasavalloista; mutta Rooman tasavalta oli nähdäkseni suuri valtio ja Rooman kaupunki suuri kaupunki. Viimeinen veronkirjoitus totesi Roomassa olleen neljäsataatuhatta asekuntoista kansalaista, ja keisarikunnan viimeinen väenlasku sai tulokseksi yli neljä miljoonaa kansalaista, ottamalta lukuun alamaisiksi tehtyjä, muukalaisia, naisia, lapsia, orjia.

Kuinka vaikeaksi luultaisiinkaan koota usein tämän pääkaupungin ja sen ympäristöjen suunnatonta kansaa! Kuitenkin oli harvoja sellaisia viikkoja, jolloin Rooman kansa ei olisi ollut koolla, jopa useamman kerrankin. Eikä se käytellyt ainoastaan ylimmän valtiovallan oikeuksia, vaan osaksi myös hallituksen. Se käsitteli eräitä asioita, se ratkaisi eräitä käräjäjuttuja, ja koko tämä kansa toimi torilla melkein yhtä usein hallitusmiehenä kuin kansalaisenakin.

Jos palattaisiin kansakuntien alkuaikoihin, huomattaisiin, että useimmat vanhat hallitukset, jopa yksinvaltaisetkin, kuten makedonialaisten ja frankkien, käyttivät tällaisia neuvottelukokouksia. Miten tämän asian laita liekään, jo tämä yksi ainoa eittämätön tosiasia vastaa kaikkiin vaikeuksiin: mahdollisen perustaminen olleeseen tuntuu minusta hyvältä johdonmukaisuudelta.

Kolmastoista luku.

Jatkoa.

Ei riitä, että kokoontunut kansa on kerran määrännyt valtion rakenteen vahvistamalla yhden tai toisen lakijärjestelmän: ei riitä, että se on asettanut pysyvän hallituksen tai että se on kerta kaikkiaan pitänyt huolta hallitusmiesten valitsemisesta. Paitsi ylimääräisiä kokouksia, joita aavistamattomat tapaukset saattavat vaatia, täytyy vielä olla säännöllisiä, määrätyn ajan kuluttua uudistuvia kokouksia, joita ei mikään voi lakkauttaa eikä lykätä, niin että kansa kokoontuu tiettynä päivänä suorastaan lain perustuksella, sen tarvitsematta odottaa minkäänlaista muuta muodollista kutsua.

Mutta ulkopuolella näiden kokousten, jotka ovat laillisesti päteviä jo yksistään aikamääräyksensä nojalla, on jokaista kansan kokousta, jota tähän tehtävään asetetut hallitusmiehet eivät ole säädettyjä muodollisuuksia noudattamalla kutsuneet koolle, pidettävä laittomana ja kaikkia sen tekoja mitättöminä, koska itse kokoontumiskäskynkin tulee lähteä laista.

Mitä tulee tiheämpään tai harvempaan laillisten kokousten pitoon, riippuu se seikka niin monenlaisista asianhaaroista, ettei siitä käy esittäminen mitään täsmällisiä sääntöjä. Voidaan vain sanoa ylimalkaan, että mitä enemmän hallituksella on voimaa, sitä useammin tulee ylimmän valtiovallan näyttäytyä.

Tämä, sanottanee minulle, saattaa ehkä olla hyvä yhdelle ainoalle kaupungille; mutta mitä on tehtävä silloin kun valtioon kuuluu niitä useampia? Käydäänkö jakamaan ylintä valtiovaltaa tai pitääkö päinvastoin keskittää se yhteen ainoaan kaupunkiin ja tehdä kaikista muista sen alamaisia?

Minä vastaan, ettei pidä tehdä kumpaakaan. Ensiksikin on ylin valtiovalta jakamaton ykseys, jota ei voida paloitella sitä hävittämättä. Toiseksi ei mikään kaupunki enempää kuin kansakuntakaan saata laillisesti olla toisen alamainen, koska valtioruumiin olemus perustuu kuuliaisuuden ja vapauden sopusointuun ja koska sanat alamainen ja ylin valtiovalta osoittavat samaan asiaan tähtäävää vuorosuhdetta, jonka ajatus keskittyy tuohon yhteen ainoaan sanaan kansalainen.

Minä vastaan edelleen, että on aina paha yhdistää useampia kaupunkeja yhdeksi ainoaksi kaupunkivaltioksi, ja että jos tämä yhdistäminen halutaan suorittaa, ei pidä myöskään luulotella väistettävän siitä johtuvia luonnollisia haittoja. Ei ole suinkaan suurten valtioiden epäkohtiin vetoamalla vastustettava häntä, joka tahtoo vain pieniä valtioita: mutta millä tavalla voitaisiin antaa pienille valtioille kylliksi voimaa, jotta ne kykenisivät pitämään puoliaan suuria vastaan? Sillä tavalla kuin muinoin kreikkalaiset kaupungit pitivät puoliaan suurkuningasta ja myöhemmin Hollanti ja Sveitsi Itävallan hallitsijahuonetta vastaan.

Ellei kuitenkaan voida supistaa valtiota oikeihin rajoihin, on olemassa muuan toinen apukeino, nimittäin se, ettei lainkaan suvaita pääkaupunkia, vaan siirretään hallitus perä perää jokaiseen kaupunkiin ja pidetään niissä myös vuorotellen maan valtiopäivät.

Levittäkää asutusta tasaisesti koko alueelle, ulottakaa kaikkialle samat oikeudet, puhaltakaa kaikkialle yltäkylläisyyttä ja elämää, ja sillä tavalla on valtio tuleva sekä mahdollisimman voimakkaaksi että mahdollisimman hyvin hallituksi. Muistakaa, että kaupunkien muurit syntyvät vain maalaistalojen raunioista. Jokaiselta palatsilta, minkä minä näen kohoavan pääkaupunkiin, on kuin näkisin kokonaisen maankolkan peittyvän hökkeleillä.

Neljästoista luku.

Jatkoa.

Sillä hetkellä, jolloin kansa on laillisella tavalla kokoontunut harjoittamaan ylimmän valtiovallan toimia, lakkaa hallituksen tuomiovalta kokonaan, toimeenpaneva valta seisahtuu ja halvimmankin kansalaisen henkilö on yhtä pyhä ja loukkaamaton kuin korkeimman hallitusmiehen, sillä missä on edustettu läsnä, siinä ei ole enää edustajaa. Useimmat niistä mellakoista, joita syntyi Rooman vaalikokouksissa, johtuivat siitä, ettei tätä sääntöä tunnettu tai ettei siitä pidetty väliä. Silloin olivat konsulit vain kansankokouksen johtajia, tribuunit pelkkiä puhemiehiä;[39] senaatti ei ollut kerrassaan mitään.

Nämä vallankäytön keskeytyskaudet, jolloin ruhtinas tunnustaa tai hänen tulisi tunnustaa todellisen korkeamman vallan olemassaolo, ovat hänestä aina olleet peloittavia; ja nämä kansankokoukset, jotka ovat valtioruumiin kilpi ja hallituksen suitset, ovat kaikkina aikoina olleet päämiesten kauhistus: niinpä eivät he milloinkaan säästäkään vaivoja, vastaväitteitä, vaikeuksia, lupauksia saadakseen kansalaiset niihin kyllästymään. Milloin nämä ovat ahneita, pelkurimaisia, saamattomia, mieltyneempiä lepoon kuin vapauteen, eivät he kestä kauvaakaan hallituksen yhä yltyviä ponnistuksia; kun vastustava voima lakkaamatta kasvaa, häipyy ylin valtiovalta täten lopulta olemattomiin ja useimmat valtiot rappeutuvat ja häviävät ennen aikojansa.

Mutta ylimmän valtiovallan ja omavaltaisen hallituksen väliin nousee joskus eräänlainen välivoima, josta on puhuttava.

Viidestoista luku.

Valtiopäivämiehistä eli kansanedustajista.

Silloin kun valtion palveleminen lakkaa olemasta kansalaisten tärkein tehtävä, ja kun he mieluummin suorittavat tämän palveluksensa kukkarollaan kuin omalla henkilöllään, on valtio jo lähellä perikatoansa. Jos on kysymys taisteluun menosta, palkkaavat he sotajoukkoja ja jäävät itse kotiin. Jos on lähdettävä yhteisiin neuvottelukokouksiin, nimittävät he edustajia ja jäävät itse kotiin. Kun heillä näin on runsaasti laiskuutta ja rahaa, hankkivat he sotilaita isänmaata orjuuttamaan ja edustajia sitä myymään.

Kaupan ja ammattien hyörinä, ahnas ansion tavoittelu, velttous ja mukavuudenhalu, ne ne muuttavat mieskohtaisen palveluksen rahapalvelukseksi. Luovutaan yhdestä voiton osasta, jotta saataisiin sitä lisätä mielin määrin. Antakaa rahaa ja pian olette te oleva kahleissa. Sana raha-asia on orjan sana; se on tuntematon oikeassa kansalaisvaltiossa. Todellakin vapaassa valtiossa tekevät kansalaiset kaikki omilla käsillään eivätkä mitään rahalla: he eivät suinkaan maksaisi siitä, että pääsisivät suorittamasta velvollisuuksiaan, vaan maksaisivat päinvastoin saadakseen täyttää ne itse. Minä en katsele läheskään asioita tavalliselta näkökannalta: minä pidän mieskohtaista työvelvollisuutta vapaudelle vähemmän vastakkaisena kuin rahaveroja.

Mitä paremmin valtio on järjestetty, sitä enemmän anastavat yleiset asiat kansalaisten mielissä tilaa yksityisiltä asioilta. Silloin onkin suorastaan paljon vähemmän yksityisiä asioita, sillä koska yhteisen hyvinvoinnin summasta riittää huomattava osuus kunkin yksilön hyvinvointiin, jää hänelle vähemmän hankittavaa yksityisellä vaivannäöllä. Hyvin ohjatussa valtiossa kiirehtii jokainen yleisiin kokouksiin: huonon hallituksen aikana ei kukaan halua astua askeltakaan niihin mennäkseen, koska kellään ei ole mielenkiintoa siihen, mitä siellä tehdään, koska on jo edeltäpäin nähtävissä, ettei yleistahto tule siellä pääsemään valtaan ja koska vihdoin kotoiset huolet anastavat kaiken ajan ja kaikki ajatukset. Hyvät lait saattavat tekemään parempia, huonot lait synnyttävät yhä huonompia. Heti kun joku vain sanoo valtion asioista: Mitä ne minua liikuttavat? on valtiota pidettävä häviöön tuomittuna.

Isänmaanrakkauden laimeneminen, yksityisetujen harrastus, valtioiden suunnaton laajuus, valloitukset, hallituksen väärinkäyttö ovat johtaneet keksimään sen keinon, että kokonaisen kansakunnan yleiset kokoukset korvataan valtiopäivämiesten eli kansanedustajain kokouksilla. Tällaisia edustajia rohjetaan eräissä maissa nimittää kolmanneksi säädyksi.[40] Kahden säätyluokan yksityisetu asetetaan siis ensimäiselle ja toiselle sijalle, ja valtion etu on vasta kolmannella.

Ylintä valtiovaltaa ei voida edustaa, samasta syystä kuin ei sitä voida luovuttaakaan; sen olemuksena on yleistahto, ja tahtoahan ei käy edustaminen: se on sama tai se ei ole sama; keskiväliä ei ole. Kansan valitsemat valtiopäivämiehet eivät siis ole eivätkä voikaan olla sen edustajia; ne ovat vain sen toimimiehiä; ne eivät voi päättää mitään lopullisesti. Jokainen laki, jota kansa ei ole henkilökohtaisesti vahvistanut, on mitätön; se ei ole mikään laki. Englannin kansa luulee olevansa vapaa; se erehtyy suuresti: se on vapaa vain parlamentin jäseniä valitessaan; heti kun ne on valittu, on se orja, ei se ole mitään. Tapa, millä se käyttää vapautensa lyhyitä hetkiä, ansaitseekin hyvin tämän vapauden menettämisen.

Edustaja-ajatus kuuluu uudempiin aikoihin; se on periytynyt meille läänityshallituksesta, tästä väärästä ja järjettömästä hallituksesta, joka alentaa ihmissuvun arvoa ja häpäisee ihmisen nimeä. Vanhoissa tasavalloissa ei kansalla ollut koskaan edustajia, eikä edes yksinvalloissakaan: sitä sanaakaan ei tunnettu. On hyvin merkillistä, ettei Roomassa, missä tribuunit olivat niin pyhiä henkilöitä, edes osattu kuvitella heidän voivan anastaa kansan tehtäviä, ja etteivät he niin suuressa joukossa milloinkaan edes yrittäneet omin päin ajaa läpi kansanpäätöksiä. Ajateltakoon kuitenkin sitä tungosta, minkä väkijoukko joskus aiheutti, kun Gracchustenkin aikaan osa kansalaisia antoi äänensä rakennusten katoilta.

Missä oikeus ja vapaus ovat kaikki kaikessa, eivät moiset haitat merkitse mitään. Tämän viisaan kansan keskuudessa oli kaikella oikea suhtansa: se salli liktoriensa tehdä sellaista, mitä sen tribuunit eivät olisi milloinkaan uskaltaneet tehdä; se ei pelännyt, että sen liktorit olisivat tahtoneet käydä sitä edustamaan.

Selittääksemme kuitenkin, miten tribuunit sitä joskus edustivat, riittää päästä selville siitä, miten hallitus yleensä edustaa ylintä valtiovaltaa. Kun laki on vain yleistahdon ilmaus, on selvää, ettei kansaa saata kukaan edustaa lakiasäätävän vallan puolesta; mutta sitä voidaan edustaa ja sitä täytyy edustaa toimeenpanevan vallan puolesta, koska tämä on vain lain mukaisesti käytettyä voimaa. Tästä selviää, että lähemmin asioita tutkittaessa huomattaisiin vain hyvin harvoilla kansakunnilla olevan lakeja. Miten tämän seikan liekään, varmaa vain on, että kun ei tribuuneilla ollut mitään osaa toimeenpanevaan valtaan, eivät he myöskään voineet milloinkaan edustaa Rooman kansaa virkaansa kuuluvien oikeuksien nojalla, vaan ainoastaan anastamalla senaatin oikeuksia.

Kreikkalaisten keskuudessa teki kansa itse kaiken mitä sillä oli tehtävää. Se oli lakkaamatta koolla torilla; se asui lempeässä ilmanalassa; se ei ollut ahne; orjat toimittivat sen työt; sen tärkein asia oli sen vapaus. Kun ei ole enää samoja etuja, kuinka voidaan säilyttää samat oikeudet? Ankarammat ilmanalanne luovat teille enemmän tarpeita;[41] kuutena kuukautena vuodesta on torilla mahdoton oleskella; kaiuttomat kielenne eivät kuulu ulkoilmassa; te pidätte suurempaa huolta ansiostanne kuin vapaudestanne ja te pelkäätte paljon vähemmän orjuutta kuin köyhyyttä.

Kuinka! Eikö vapaus pysy pystyssä muutoin kuin orjuuden turvin? Ehkä ei. Äärimmäisyydet koskettavat toisiaan. Kaikella, mikä ei ole luonnon luomaa, on omat heikot puolensa, ja inhimillisellä yhteiskunnalla enemmän kuin millään muulla. On sellaisia onnettomia olosuhteita, joissa ei voi säilyttää vapauttansa muutoin kuin toisten vapauden kustannuksella ja joissa kansalainen saattaa olla täysin vapaa vain sillä ehdolla, että orja on perinpohjin orja. Sellaiset olivat olosuhteet Spartassa. Mitä teihin tulee, nykyajan kansat, niin ei teillä ole orjia, vaan olette te itse orjia; te maksatte heidän vapautensa omalla vapaudellanne. Te saatatte kyllä kehua tätä toisen vapauden asettamista omanne edelle; minä näen siinä kuitenkin enemmän raukkamaisuutta kuin ihmisyyttä.

Kaikella tällä en suinkaan tarkoita, että tulisi pitää orjia tai että toisen orjuuttaminen olisi oikeutettua, koska olen todistanut aivan päinvastaista. Minä esitän vain ne syyt, joiden takia nykyajan kansoilla, jotka luulevat olevansa vapaita, on edustajia ja joiden takia muinaisilla kansoilla ei niitä ollut. Miten tämän asian laita liekään, heti kun joku kansa valitsee edustajia, ei se ole enää vapaa, ei sitä ole enää olemassa.

Kun kaikki tarkoin punnitsen, en huomaa olevan ylimmälle valtiovallalle täst'edes mahdollista säilyttää keskuudessamme oikeuksiensa käyttöä muutoin kuin siinä tapauksessa, että valtio on hyvin pieni. Mutta jos se on hyvin pieni, niin sehän valloitetaan? Ei suinkaan. Jälempänä tulen osoittamaan,[42] kuinka suuren kansan ulkonainen mahtavuus voidaan yhdistää pienen valtion mukavaan yleisten asiain hoitoon ja hyvään järjestykseen.

Kuudestoista luku.

Hallituksen asettaminen ei ole sopimusluontoinen.

Kun lakiasäätävä valta on saatu kerran hyvin järjestetyksi, on järjestettävä samaten myös toimeenpaneva valta; sillä koska tämä jälkimäinen, jonka vaikutus ilmenee vain yksityisinä tekoina, ei ole samaa olemusta kuin edellinen, on se siitä luonnollisestikin eroitettava. Jos olisi mahdollista ylimmän valtiovallan semmoisenaan harjoittaa toimeenpanevaa valtaa, sekaantuisivat oikeus ja yksityinen tapaus siinä määrin toisiinsa, ettei tiedettäisi enää, mikä on lakia ja mikä ei ole lakia ja tällä tavalla luontoansa muuttanut valtioruumis joutuisi piankin sen väkivallan saaliiksi, jota ehkäisemään se syntyi.

Koska kansalaiset ovat yhteiskuntasopimuksen nojalla kaikki tasa-arvoisia, saattavat kaikki määrätä, mitä kaikkien on tehtävä, kun sitävastoin ei kellään ole oikeutta vaatia toista tekemään sellaista, mitä hän ei itse tee. Juuri tämän oikeuden, joka on välttämätön tuomaan elämää ja liikuntoa valtioruumiiseen, antaa ylin valtiovalta varsinaisesti ruhtinaalle asettamalla hallituksen.

Useammatkin kirjoittajat ovat väittäneet, että tämä asettamistoimitus olisi jonkunlainen kansan ja sen ottamien päämiesten välillä tehty sopimus; sopimus, missä määrättäisiin molemmin puolin ne ehdot, joilla toinen sitoutuisi käskemään ja toinen tottelemaan. Myönnettänee, olen siitä varma, että olisipa se kummallista sopimuksen tekoa! Mutta katsokaamme, onko tämä mielipide puolustettavissa.

Ensinnäkin voidaan ylintä valtaa yhtä vähän muuttaa kuin luovuttaakin; sen rajoittaminen on sen hävittämistä. On järjetöntä ja ristiriitaista, että muka ylin valtiovalta asettaisi itselleen ylemmän määrääjän; jonkun ylivaltijaan käskettäväksi sitoutuminen merkitsee täyteen alkuperäiseen vapauteen palaamista.

Lisäksi on ilmeistä, että tämä kansan tekemä sopimus niiden ja niiden henkilöiden kanssa olisi yksityisluontoinen teko: mistä seuraa, ettei tämä sopimus voi olla laki eikä ylimmän valtiovallan teko eikä siis myöskään oikeudellisesti pätevä.

Edelleen on helppo huomata, että sopimuspuolet olisivat keskinäisessä suhteessaan vain luonnon lain alaisia ja että niiltä puuttuisi kaikki takeet molemminpuolisten sitoumusten täyttämisestä, mikä on kaikin tavoin yhteiskuntatilan vastaista. Koska se, jolla on valta käsissään, kykenee aina määräämään mielensä mukaan tämän täyttämisen, niin yhtä järkevää olisi nimittää "sopimukseksi" sellaisen miehen tahdonilmaisua, joka sanoisi toiselle: "Minä annan teille kaiken omaisuuteni sillä ehdolla, että te annatte siitä minulle takaisin niin paljon kuin suvaitsette."

Valtiossa saattaa olla vain yksi ainoa sopimus, nimittäin yhteiskuntasopimus; ja tämä yksinään tekee kaikki muut mahdottomiksi. Ei voida ajatella mitään yleistä sopimusta, joka ei merkitsisi ensimäisen loukkaamista.

Seitsemästoista luku.

Hallituksen asettamisesta.

Millä tavalla on siis käsitettävä teko, jonka tuloksena on hallituksen asettaminen? Minä huomautan ensinnäkin, että tämä teko ei ole yksinkertainen, vaan kahdesta muusta teosta yhdistetty, nimittäin lain säätämisestä ja lain toimeenpanosta.

Edellisellä teolla määrää ylin valtiovalta, että on oleva siihen ja siihen muotoon järjestetty hallituskunta; ja selvää on, että tämä tahdonilmaisu on laki.

Jälkimäisellä teolla kansa nimittää ne päämiehet, joiden huolena on oleva tämän näin järjestetyn hallituksen hoitaminen. Mutta kun tämä nimitys on yksityisiin kohdistuva teko, ei se ole toinen laki, vaan ainoastaan edellisen seuraus ja hallituksen toimi.

Vaikeutena on nyt ymmärtää, kuinka voidaan puhua hallituksen toimesta ennen kuin hallitusta on olemassakaan; ja kuinka kansa, joka on vain ylin valtiovalta tai alamainen, saattaa eräissä olosuhteissa esiintyä myös ruhtinaana tai hallitusmiehenä.

Tässäkin paljastuu jälleen muuan niitä valtioruumiin hämmästyttäviä ominaisuuksia, jotka saattavat sopusointuun näennäisesti aivan ristiriitaisia tekoja. Sillä tämäkin teko käy mahdolliseksi siten, että ylin valtiovalta vaihtuu äkkiä kansanvallaksi, niin että kansalaisista, joista ilman huomattavaa muutosta ja pelkästään kaikkien joutuessa uuteen suhteeseen kaikkiin, tulee hallitusmiehiä, he siirtyvät yleisteoista yksityistekoihin ja laista lain toimeenpanoon.

Tämä suhteen vaihtuminen ei ole suinkaan rikkiviisaan aateskelun tulos, joka olisi ilman vastinettaan todellisuudessa: se esiintyy joka päivä Englannin parlamentissa, missä alahuone muodostuu eräissä tilaisuuksissa suureksi valiokunnaksi voidakseen paremmin pohtia asioita, muuttuen siten ylintä valtiovaltaa edustavasta laitoksesta, mikä se oli vähää ennen, pelkäksi neuvottelukokoukseksi; niin että se tekee itselleen alahuoneena selkoa siitä, mitä se on juuri toimittanut suurena valiokuntana, ja päättää uudelleen yhdellä nimellä sen, mistä se on jo sopinut toisella.

Sehän onkin kansanvaltaiselle hallitukselle luonteenomainen etu, että sen voi heti paikalla kutsua olemaan yleistahdon yksinkertainen päätös. Minkä jälkeen tämä väliaikainen hallitus jää valtaan, jos hyväksytty hallitusmuoto on sellainen, tai asettaa ylimmän valtiovallan nimessä lain määräämän hallituksen, ja kaikki on silloin kohdallaan. Ei ole mahdollista asettaa hallitusta millään muulla laillisella tavalla, hylkäämättä ylempänä esitettyjä periaatteita.

Kahdeksastoista luku.

Kuinka on estettävä hallituksen anastuspyyteet.

Kuudennessatoista luvussa lausuttujen väitteiden tueksi käy näistäkin selvittelyistä ilmi, ettei tahdonilmaisu, joka asettaa hallituksen, ole mikään sopimus, vaan laki; etteivät toimeenpanevan vallan haltijat ole suinkaan kansan herroja, vaan sen palvelijoita; että se voi asettaa heidät virkaansa ja eroittaa siitä milloin se vain haluaa; ettei heihin nähden ole lainkaan kysymys sopimuksen tekemisestä, vaan tottelemisesta; etteivät he ottaessaan huolekseen ne tehtävät, jotka valtio heille antaa, tee muuta kuin täyttävät kansalaisvelvollisuuksiaan, ilman että heillä olisi minkäänlaista oikeutta kiistellä ehdoista.

Milloin siis sattuu niin, että kansa asettaa perinnöllisen hallituksen, joko yksinvaltaisen, rajoittumalla johonkin määrättyyn perheeseen, tai ylimysvaltaisen, rajoittumalla johonkin määrättyyn kansalaisluokkaan, niin ei se suinkaan tee mitään sitoumusta; kysymys on vain väliaikaisesta muodosta, minkä se määrää valtion asiain hoidolle, siksi kunnes sitä miellyttää päättää siitä toisin.

On kyllä totta, että nämä muutokset aina ovat vaarallisia ja ettei pidä milloinkaan koskea kerran asetettuun hallitukseen, ennen kuin se tulee kokonaan kelvottomaksi yhteistä hyvää edistämään; mutta tämä varovaisuus on valtiotaitoon kuuluva menettelyohje eikä suinkaan oikeussääntö; eikä valtio ole sen velvollisempi luovuttamaan yleistä käskyvaltaa päämiehilleen kuin sotilaallista käskyvaltaa kenraaleilleen.

Edelleen on totta, ettei sellaisessa tapauksessa voida koskaan liian huolellisesti noudattaa kaikkia tarpeellisia muodollisuuksia säännöllisen ja laillisen tahdonilmaisun eroittamiseksi kapinallisesta mellastuksesta ja koko kansan tahdon eroittamiseksi jonkun vehkeilevän puolueen kirkunasta. Varsinkaan ei ole tällöin myönnettävä vastenmieliselle asialle muuta kuin mitä siltä ei voida ankarimman oikeuden nimessä kieltää; ja juuri tästä velvollisuudesta saa ruhtinas suurta etua valtansa säilyttämiseksi kansasta huolimatta, ilman että voitaisiin sanoa hänen sen anastaneen: sillä näyttäessään käyttelevänsä vain oikeuksiaan on hänen varsin helppo niitä laajentaa ja estää yleiseen rauhaan vedoten hyvän järjestyksen palauttamiseksi suunnitellut kokoukset; niin että hän käyttää vaitioloa, jota hän ei salli kenenkään rikkoa, tai säännöttömyyksiä, joita hän pakottaa tekemään, selittääkseen omaksi edukseen niiden suostumuksen, jotka pelko saa vaikenemaan, ja rangaistakseen niitä, jotka rohkenevat puhua. Juuri tällä tavallahan kymmenmiehetkin, jotka oli ensin valittu yhdeksi vuodeksi ja joiden virka-aikaa oli sitten pitennetty toisella vuodella, yrittivät säilyttää valtansa yhä edelleen estämällä vaalikokousten pidon; ja tähän helppoon keinoon turvautuvat yleensä kaikki maailman hallitukset kerran valtion voiman käsiinsä saatuaan, ennemmin tai myöhemmin anastaakseen myös ylimmän valtiovallan.

Säännöllisesti toistuvat kokoukset, joista ylempänä puhuin, ovat omiansa estämään tämän onnettomuuden tai ainakin viivyttämään sen tuloa, varsinkin silloin kun ne eivät tarvitse muodollista kutsua: sillä silloin ei ruhtinas saata niitä estää avoimesti julistautumatta lakien rikkojaksi ja valtion viholliseksi.

Nämä kokoukset, joiden ainoana tehtävänä on yhteiskuntasopimuksen voimassapitäminen, on aina alotettava kahdella esityksellä, joita ei pitäisi koskaan jättää tekemättä ja jotka on erikseen pantava äänestykseen, nimittäin:

Ensiksi: Tahtooko ylin valtiovalta säilyttää nykyisen hallitusmuodon?

Toiseksi: Tahtooko kansa jättää tämän hallituksen hoidon niille henkilöille, joiden huolena se nykyäänkin on?

Minä edellytän tässä sellaista, minkä luulen jo todistaneenikin, nimittäin ettei valtiossa ole ainoatakaan perustuslakia, jota ei voitaisi kumota, ottamalla lukuun yhteiskuntasopimuksenkin; sillä jos kaikki kansalaiset kokoontuisivat yksimielisesti peruuttamaan tämän sopimuksen, niin ei käy epäileminen, ettei sitä olisi silloin sangen laillisesti peruutettu. Ajatteleepa Grotius niinkin, että kukin voi luopua valtiosta, jonka jäsen hän on, ja saada maasta poistuessaan luonnollisen vapautensa ja omaisuutensa takaisin.[43] Mutta niinmuodoinhan tultaisiin järjettömyyksiin, elleivät kaikki kansalaiset yhtyneinä voisi tehdä sitä, minkä kukin heistä voi tehdä erikseen.