PENDLETONILLA NEW-YORKISSA.
Paras Viholliseni!
Toivon että tämä kirje tapaa teidät ystävällisemmässä mielentilassa kuin olitte nähdessäni teidät viimeksi. Minä intomielisesti toistan että noiden kahden uuden tuhkarokkotapauksen puhkeaminen ei johtunut laitoksemme johtajattaren huolimattomuudesta, vaan pikemmin vanhanaikaisen talomme onnettomasta rakenteesta, joka ei myönnä riittävää eristystä tarttuvia tauteja poteville.
Koska ette suvainnut käydä talossa eilen aamulla ennen lähtöäni, en voinut sanoa mitään poissaoloni varalta. Senvuoksi kirjoitan ja pyydän teitä luomaan arvostelevan silmäyksen Mamie Proutiin. Hän on täynnä pieniä punaisia pilkkuja, jotka voivat olla tuhkarokkoa vaikka toivonkin että niin ei ole. Mamie pilkuttuu hyvin helposti.
Palaan vankilaelämääni ensi maanantaina kello 5.
Teidän
S. MCBRIDE.
P.S. Uskon että annatte anteeksi kun sen sanon, mutta te ette ole sitä lajia tohtori, joita minä ihailen. Minä pidän pulleista ja pyöreistä ja hymyilevistä.
JOHN GRIER HOME,
Kesäkuun 9 p.
Rakas Judy!
Te olette kauhea perhe herkän nuoren tytön nähtäväksi. Kuinka voitte odottaa että palaisin tyytyväisenä takaisin laitoselämään katseltuani tuollaisen kotoisen onnen ja rauhan perikuvaa, jota perhe Pendleton edustaa?
Koko paluumatkan junassa, sensijaan että olisin käyttänyt hyväkseni kahta romaania, neljää aikakauskirjaa ja yhtä suklaarasiaa, jotka miehesi ajattelevasti oli hankkinut, vietin aikani kertaamalla hengessä kaikki seurapiirini nuoret miehet nähdäkseni enkö voisi löytää ketään yhtä hauskaa kuin Jervis. Minä löysin! (Vähän hauskemmankin, luulisin.) Tästä päivästä saakka on hän merkitty uhri, tavoiteltu saalis.
Minusta on sietämätöntä jättää orpokoti kun olen siihen niin innostunut, mutta jollet halua siirtää sitä pääkaupunkiin, en näe muutakaan keinoa.
Juna myöhästyi kauheasti. Me istuimme ja tuprutimme eräässä vaihteessa sillä aikaa kun kaksi matkustajajunaa ja yksi tavarajuna syöksyi ohi. Luulin että meistä oli jotakin särkynyt ja saimme nyt paikkailla konettamme. Junankuljettaja oli tyynnyttävä, mutta harvasanainen.
Kello oli 7.30 kun ainoana matkustajana astuin junasta vähäpätöiselle asemallemme säkkipimeässä ja sateessa, ilman sateenvarjoa, ja tuo kallisarvoinen uusi hattu päässä. Ei mikään Turnfelt vastassani, ei edes vuokravaunuja. Tosin en ollut sähköttänyt tuloni täsmällistä hetkeä, mutta kuitenkin tunsin itseni miltei unohdetuksi. Olin jotenkin epämääräisesti kuvitellut että kaikki 113 olisi tuotu asemasillalle siroittelemaan kukkia ja laulamaan tervetuliaislauluja. Juuri kun selitin asemamiehelle että minä kyllä pitäisin silmällä hänen sähkölennätinkonettaan sen ajan kun hän juoksisi odotussaliin vastapäätä ja soittaisi minulle ajurin, pyörähti nurkan ympäri kaksi suurta vaunulyhtyä, jotka tähtäsivät suoraan minuun. Ne pysähtyivät 9 tuumaa ennen kuin ajoivat minut kumoon, ja kuulin Sandyn äänen sanovan:
"Hyvä, hyvä, Miss Sallie McBride! Minusta on jo aika teidän tulla takaisin ottamaan lapsinulikat käsistäni."
Tuo mies oli kolmasti tullut minua vastaan siltä varalta että juna johonkin aikaan saapuisi. Hän sulloi minut ja uuden hattuni ja laatikkoni ja kirjani ja suklaani vedenpitävän kuominsa alle, ja me ajaa räiskytimme pois. Ihan totta, minusta tuntui että tulin takaisin kotiin ja minä vallan surin sitä että minun koskaan pitää lähteä pois. Sillä hengessäni, näetkös, olin jo ottanut eron ja pakannut ja lähtenyt. Pelkkä ajatuskin ettei ole jossakin paikassa loppuikäänsä, panee elämän tuntumaan kauhean epävakaiselta. Siinä syy miksi koeavioliitoista ei koskaan voisi tulla mitään. Täytyy olla se tunne että on joutunut johonkin hommaan peruuttamattomasti ja loppuiäkseen, jotta oikein voisi iskeä siihen kiinni ja todella koko sielustaan koettaisi saada sen menestymään.
On hämmästyttävää kuinka paljon uutisia voi kerääntyä neljänä päivänä. Sandy ei suorastaan osannut puhua kyllin nopeasti kertoakseen minulle kaiken mitä tahdoin kuulla. Muiden samantapaisten uutisten mukana kuulin että Sadie Kate oli viettänyt kaksi päivää sairashuoneessa, ja oli hänen tautinsa tohtorin lausunnon mukaan puolen ruukkua karviaismarjasylttiä ja taivas tiesi kuinka monta piparkakkua. Hänen työnsä oli minun poissaollessani muutettu astiain pesuksi opettajakunnan ruokakomerossa, eikä hänen hauras hyveensä kestänyt nähdä niin paljon vierasperäisiä herkkuja rinnakkain.
Värillinen kokkimme Sallie ja värillinen miehemme Noah, josta on niin paljon hyötyä, ovat aloittaneet sodan elämästä ja kuolemasta. Alkuperäinen riita koski jotakin pientä sytytyskysymystä, johon lisäksi tuli sangollinen kuumaa vettä, jonka Sallie viskasi ikkunasta tähdäten tavattoman tarkasti ollakseen nainen. Voit nähdä mikä harvinainen luonne orpokodin johtajattaren tulee olla. Hänen tulee mahduttaa itseensä sekä pikkulasten hoitajan että poliisiviranomaisen ominaisuudet.
Tohtori oli kertonut vain puolet kun ehdimme kotiin, ja koska hän ei vielä ollut syönyt päivällistä siksi että kolmasti oli ollut minua vastassa, pyysin häntä suostumaan John Grierin vieraanvaraisuuteen. Aioin pyytää myös Betsyn ja Mr. Witherspoonin, jotta olisimme voineet pitää toimeenpanevan kokouksen ja järjestää kaikki laiminlyödyt työmme.
Sandy suostui imartelevan nopeasti. Hän syö mielellään päivällistä perhehaudan ulkopuolella.
Mutta sain kuulla että Betsy oli rientänyt kotiin tapaamaan vierailevaa isoisäänsä, ja että Percy pelasi bridgeä kylässä. Tuo nuori olento on niin harvoin ulkona iltaisin että olen iloinen kun hän joskus saa pienen hauskan vaihtelun.
Asia päättyi siis niin että tohtori ja minä söimme kahdenkesken kiireessä kyhätyn päivällisemme — kello oli silloin kohta 8, ja normaali päivällisaikamme on 6.30 — mutta tämä improvisoitu päivällinen oli sitä lajia etten usko Mrs. McGurkin koskaan tarjonneen hänelle sellaista. Sallie, joka tahtoi vakuuttaa minua verrattomuudestaan, teki ehdottoman etelämaisen parhaansa. Ja päivällisen jälkeen me joimme kahvia hauskassa sinisessä kirjastossani tulen ääressä, ja tuuli ulvoi ulkona ja ikkunaruudut jyskyttivät.
Meillä oli mitä sydämellisin ja viihtyisin ilta. Ensi kerran koko tuttavuutemme aikana kosketin uutta kieltä. Hänessä on todella jotakin puoleensavetävää, kun kerran tulee tuntemaan hänet. Mutta tutustuminen vaatii aikaa ja tahdikkuutta. Hän ei ole mikään vitsiniekka. En koskaan ole nähnyt noin ärsyttävän selittämätöntä ihmistä. Koko ajan kun puhun hänen kanssaan tuntuu minusta siltä kuin hänen suunsa suoran viivan ja puoliavoimien silmiensä takana olisi patoutunutta, kytevää tulta. Oletko varma että hän ei ole tehnyt rikosta? Hän onnistuu herättämään toisessa sen hurmaavan tunteen että hän on tehnyt.
Ja minun täytyy lisätä että Sandy ei ole niinkään huono puhuja kun hän kerran päästää itsensä valloilleen. Hänellä on kokonaisia nidoksia kielensä päässä.
"Vähän tietää vanha vaimo, joka istuu takkavalkeansa ääressä, mitä tuuli tekee Hurly-Burly-Swire'lla", huomautti hän, kun erikoisen vihainen tuulenpuuska viskoi sadetta ikkunaruutuja vastaan. Se kuuluu hyvältä, eikö totta? Minulla ei kuitenkaan ole vähintäkään aavistusta sen merkityksestä. Ja kuule tätä: kahvikuppien välissä (hän juo aivan liian paljon kahvia ollakseen järkevä lääkäri) hän sattumalta mainitsi sen uutisen, että hänen perheensä tunsi R.L.S:n perheen ja oli usein illalliskutsuissa Heriot Row'la n:o 17! Minä hoitelin häntä kaiken iltaa hyvin hartaasti oikeassa
Sä näitkö Shelleyn silmilläs, puhuiko suuri sulle
mielentilassa.
Kun aloitin tätä kirjettä, ei aikomukseni suinkaan ollut täyttää sitä kuvauksella Robin MacRaen vastakeksitystä viehätyksestä; tämä on vain jonkinlainen katuva itsepuolustus. Hän oli niin hauska ja toverillinen eilen illalla että kaiken päivää olen kulkenut tunnonvaivoissa ajatellessani kuinka armottomasti tein hänestä pilaa sinulle ja Jervisille. Minä en todellakaan tarkoita kaikkia niitä epäkohteliaisuuksia mitä sanoin. Noin kerran kuussa mies on herttainen ja mukautuva ja miellyttävä.
Naskali on juuri ollut vierailulla, ja sen aikana hän hukkasi kolme tuumanpituista sammakonpoikaa. Sadie Kate löysi yhden niistä kirjakaapin alta, mutta toiset kaksi hyppäsivät pois, ja minä niin pelkään että ne ovat paenneet sänkyni turviin! Minä soisin että hiiriä ja sisiliskoja ja sammakoita ei olisi niin helppo kuljettaa. Ei koskaan voi tietää mitä piilee täysin kunnialliselta näyttävän lapsen taskussa.
Vierailuni Casa Pendletonissa oli kaunoinen. Älä unohda lupaustasi kutsua minut pian taas.
Sinun kuten aina
SALLIE.
P.S. Unohdin parin vaaleansinisiä tohveleita sängyn alle. Oletko kiltti ja pyydät Maryä käärimään ne pakettiin ja lähettämään minulle? Ja pidä kiinni hänen kädestään kun hän kirjoittaa osoitteen. Hän luki nimeni osoitekorteista "Mackbird".
Tiistaina.
Paras vihollinen!
Niinkuin kerroin, jätin New-Yorkissa paikanvälitystoimistoon ilmoituksen saadakseni tottuneen lastenhoitajan.
Palvelukseen halutaan: Lastenhoitaja, omaava niin suuren sylin,
että siihen sopii 17 vauvaa samalla kertaa.
Hän tuli tänään, ja tällainen on sen naisen hieno vartalo, jonka sain!
Emme voi estää yhtäkään vauvaa luisumasta alas hänen polveltaan, jollemme kiinnitä sitä lujasti hakaneuloilla.
Olkaa hyvä ja antakaa aikakauslehti Sadie Katelle. Luen sen tänä iltana ja palautan huomenna.
Onko koskaan ollut kiltimpää ja tottelevaisempaa oppilasta kuin
S. MCBRIDE?
Torstaina.
Rakas Judy!
Olen viettänyt kolme viime päivää ahkerasti panemalla alkuun kaikkia noita viimeisiä uudistuksia, joita suunnittelimme New-Yorkissa. Sinun sanasi on laki. Yleinen teeleipäruukku on hankittu.
On myöskin tilattu 80 leikkikalulaatikkoa. Se on mainio ajatus; joka lapsella oma laatikko, jonne hän saa koota aarteensa. Personallisen pikku omaisuuden hoitaminen auttaa heitä kehittymään kansalaisiksi, joilla on vastuuntunnetta. Minun olisi pitänyt ajatella sitä itse, mutta jostakin syystä se ei ole juolahtanut mieleeni. Judy parka! Sinulla on heidän pienten sydäntensä ikävästä sisäinen tietoisuus, johon minä en koskaan pääse, en kaikella sillä myötätunnolla, johon suinkin kykenen.
Me teemme parhaamme saadaksemme tämän laitoksen tulemaan toimeen niin harvoilla häiritsevillä säännöillä kuin mahdollista, mutta näiden leikkikalulaatikkojen suhteen on yksi pykälä, jossa minä aion olla luja. Lapset eivät saa pitää niissä hiiriä eikä sammakoita eikä onkimatoja.
En osaa sanoa kuinka iloinen olen siitä että Betsyn palkka koroitetaan ja että saamme pitää hänet kokonaan. Mutta Hon. Cy Wykoff valittaa tuota askelta. Hän on tehnyt tiedusteluita ja saanut selville että Betsyn omaiset täysin kykenisivät pitämään hänestä huolta ilman mitään palkkaa.
"Ette tekään anna lakimiehen neuvojanne ilmaiseksi", sanon minä.
"Miksi hänen pitäisi antaa tottuneita palveluksiaan ilmaiseksi?"
"Tämä on armeliaisuustyötä."
"Siis työstä, jonka tekee omaksi hyödykseen, pitäisi saada maksua, mutta työstä, joka tehdään yleiseksi hyväksi, ei pitäisi saada maksua?" "Lorua", sanoo Hon. Cy. "Hän on nainen, ja hänen perheensä tulisi pitää huolta hänestä."
Tämä avasi väittelynäköaloja, joihin en huolinut ryhtyä Hon. Cy'n kanssa, ja niinpä kysyin oliko hänestä mukavampaa laittaa oikea ruohokenttä vai heinäniitty rinteelle, joka vie alas portille. Hän pitää siitä että häneltä kysytään neuvoa, ja minä ravitsen tätä hänen haluansa niin paljon kuin voin kaikilla toisarvoisilla pikkuseikoilla. Sinä näet että seuraan Sandyn ovelaa neuvoa: "Johtokunnan jäsenet ovat kuin viulunkieliä: heitä ei saa vääntää liian kireälle. Pidä mies hyvällä tuulella, mutta kulje omaa tietäsi." Oi, tämän orpokodin taktiikka opettaa minua! Minusta tulisi ihmeteltävä poliitikon vaimo.
Torstai-iltana.
Sinua huvittanee kuulla että olen toistaiseksi sijoittanut Naskalin kahden hurmaavan vanhanpiian luo, jotka jo kauan ovat hoippuneet lapsenoton partaalla. He vihdoin tulivat viime viikolla ja sanoivat haluavansa koettaa jotakin lasta kuukauden ajan nähdäkseen miltä tuntuisi.
He tahtoivat tietysti kauniin, punaiseen ja valkeaan puetun korukapineen, joka polveutui suoraan Mayflowerista. Minä sanoin heille että kuka tahansa voi kasvattaa Mayflowerin tyttären seuraelämän koristeeksi, mutta oikea urotyö on kasvattaa italialaisen posetiivisoittajan ja irlantilaisen pesijävaimon poika. Ja minä tarjosin Naskalia. Tuo Naskalin napolilainen perinnöllisyys, taiteellisesti puhuen, voi vielä tuottaa loistavan sekoituksen, jos oikea ympäristö vain pääsee tukahuttamaan kaikki rikkaruohot.
Ehdotin sitä heille kuin urheilun kannalta, ja he ryhtyivät leikkiin. He ovat suostuneet ottamaan hänet kuukaudeksi ja keskittämään hänen parantamisekseen kaikki säästyneen voimansa vuodet, jotta hänestä tulisi sopiva kasvatti johonkin siveelliseen perheeseen. Heillä on molemmilla huumorin lahjaa ja toimeenpaneva luonne, muuten en olisi ikinä uskaltanut ehdottaa tällaista. Ja minä uskon todellakin että tämä tulee olemaan ainoa keino kesyttää nuorta tulensyöjäämme. He antavat hänelle ne hyväilyt ja sen rakkauden ja huomion, joita hän ei ole saanut väärinkäytetyssä pikku elämässään.
He asuvat viehättävässä vanhassa talossa, jossa on italialainen puutarha ja huonekaluja, joita on valittu ympäri koko maailman. Näyttää ihan pyhyyden loukkaukselta päästää tuo hävittävä lapsi valloilleen tuollaiseen aarrekokoelmaan. Mutta hän ei ole särkenyt täällä mitään yli kuukauteen, ja minä uskon että italialainen hänessä vastaa kaikkeen tuohon kauneuteen.
Minä sanoin heille ennakolta ettei heidän pidä kauhistua mitään julkeuksia, joita saattaisi pujahtaa hänen sieviltä pikkulapsen huuliltaan.
Hän lähti eilen illalla hyvin hienossa autossa, ja luuletko etten ollut iloinen sanoessani hyvästi pahamaineiselle nuorukaisellemme! Hän on vaatinut juuri puolet tarmostani.
Perjantaina.
Kaulakoriste saapui tänä aamuna. Monet kiitokset, mutta sinun ei todellakaan olisi pitänyt antaa minulle uutta; eihän emäntää voi panna vastuuseen kaikesta mitä huolimaton vieras kadottaa hänen talossaan. Se on aivan liian kaunis minun vitjaani. Aion lävistää nenäni ceylonilaiseen tapaan ja kantaa uutta jalokiveäni niin että se todella näkyy.
Minun täytyy kertoa sinulle että Percyllä on tekeillä hyvää, rakentavaa työtä tässä laitoksessa. Hän on perustanut John Grier Pankin, ja on laatinut kaikki yksityiskohdat hyvin ammatinomaisella ja liikemiesmäisellä tavalla, joka on kokonaan käsittämätön minun ei-matemaattiselle mielelleni. Kaikki vanhemmat lapset omistavat kunnollisesti painetun pankkiosoituskirjan, ja heille kaikille on maksettava viisi dollaria viikossa palveluksistaan, kuten koulunkäynnistä ja talousaskareista. Sitten he maksavat laitokselle (pankkiosoituksella) täysihoidostaan ja vaatteistaan, mihin heidän viisi dollariansa menee. Se näyttää noidutulta renkaalta, mutta se on todella hyvin kasvattavaa; he oppivat ymmärtämään rahan arvon ennenkuin viskaamme heidät ulos voitonhimoiseen maailmaan. Ne jotka ovat erikoisen hyviä läksyissään tai töissään, saavat ylimääräisiä palkintoja. Päätäni särkee kun ajattelen kirjanpitoa, mutta Percy huiskaisee sen syrjään pelkkänä pikkuasiana. Sen saavat parhaat laskijamme suorittaa ja siinä harjaantua luottamustoimiin. Jos Jervis kuulee joistakin pankkiviroista, anna minun tietää; minulla on ensi vuonna tähän aikaan tarjolla harjaantunut pankinjohtaja, kassanhoitaja ja maksujenlaskija.
Lauantaina.
Tohtorimme ei pidä siitä että sanon häntä "Viholliseksi". Se loukkaa jotenkin hänen tunteitaan tai arvokkuuttaan, mutta koska minä olen itsepintainen hänen vaatimuksistaan huolimatta, on hän vihdoinkin kostanut keksimällä minulle pilkkanimen. Hän on antanut minulle nimen "Miss Sally Lunn" [Sally Lunn = eräänlainen teeleipä. Suom. muist.] ja hehkuu ylpeydestä suoritettuaan moisen mielikuvituksen lennon.
Hän ja minä olemme keksineet uuden ajanvietteen: hän puhuu Skotlantia ja minä vastaan irlanniksi. Keskustelumme sujuu tähän suuntaan:
"Ehtoopäivää, tohtori. Kuinka on terveys tänään?"
"Oikein hyvin, oikein hyvin. Ja kuinka lapset jaksavat?"
"Oikein hyvin kaikki tyyni."
"Sepä hauska kuulla. Tämä kevätilma koskee ihmisiin. Liikkuu paljon sairautta, tiemmä."
"Taivaan kiitos ettei se ole pysähtynyt tänne! Mutta painakaa puuta, tohtori, ja olkaa kuin kotonanne. Eikö saisi olla kuppi teetä?"
"Vielä vai, nainen! En minä tahtoisi vaivata, mutta kuppi kuumaa ei olisi pahitteeksi."
"Kas niin! Ei siitä ole vaivaa ollenkaan."
Sinun mielestäsi tämä kenties ei ole kovin pyörryttävä sukellus kevytmielisyyteen, mutta minä vakuutan sinulle että ihmiselle, joka on niin arvokas kuin Sandy, se on suoranaista mässäystä. Mies on ollut taivaallisen hyvällä tuulella siitä saakka kun tulin takaisin; ei ainoatakaan pahaa sanaa. Alan uskoa että kenties voin muuttaa hänet uudeksi niinkuin Naskalin.
Tämä kirje mahtaa olla pitkä sinustakin; olen kirjoittanut sitä pala palalta kolme päivää, aina kun satuin kulkemaan kirjoituspöytäni ohi.
Sinun kuten aina.
SALLIE.
P.S. Minä en sitten paljoakaan perusta sinun kiitetystä hiusvoiteestasi. Joko ei apteekkari sekoittanut sitä oikein tai ei Jane käyttänyt sitä varovasti. Se tarttui tyynyyn tänä aamuna.
JOHN GRIER HOME,
Lauantaina.
Paras Gordon!
Kirjeesi torstaipäivältä on tässä, ja äärimmäisen typerä on se minun mielestäni. Tietysti minä en koeta karkoittaa sinua luotani helposti; se ei ole minun tapani. Jos ollenkaan karkoitan sinut, tapahtuu se äkkiä ja kauhealla romahduksella. Mutta minä rehellisesti en huomannut että siitä oli jo kolme viikkoa kun viimeksi kirjoitin. Anna anteeksi!
Saanpa minäkin, hyvä herra, vetää sinut tilille. Sinä olit New Yorkissa viime viikolla etkä vain tullut katsomaan meitä. Luulit että me emme saisi tietää siitä — mutta me kuulimme — ja loukkaannuimme.
Tahdotko tietää ääriviivat päiväni töistä? Kirjoittanut kuukausikertomuksen johtokunnan kokoukseen. Ottanut vastaan tilit. Tarjonnut päiväaterian Valtion Apukomitean asiamiehelle. Tarkastanut lasten ruokalistat kymmeneksi päiväksi. Sanellut viisi kirjettä perheille, joilla on meidän lapsiamme. Käynyt katsomassa pientä heikkomielistä Loretta Higginsiä (anna anteeksi tämä viittaus; minä tiedän että sinä et soisi minun mainitsevan heikkomielisiä), joka on hoidettavana hyvässä hauskassa perheessä ja oppii tekemään työtä. Tullut takaisin teelle ja neuvotellut tohtorin kanssa erään keuhkotautisen lapsen lähettämisestä parantolaan. Lukenut artikkelin, jossa puolustetaan mökkejä ja vastustetaan keskitys-järjestelmää turvattomien lasten kasvatuksessa. (Me tarvitsemme mökkejä! Soisin että lähettäisit meille muutamia joululahjaksi.) Ja nyt kello 9 aloitan unisena kirjettä sinulle. Tunnetko monta nuorta seurapiirien tyttöä, jotka voisivat viitata niin hyödylliseen päivään kuin tämä?
Ai, minä unohdin mainita että varastin 10 minuuttia tileistäni tänä aamuna ottaakseni vastaan uuden kokin. Sallie Washington-Johnstonillamme, jonka keittämä ruoka olisi kelvannut enkeleille, oli hirmuinen, hirmuinen sisu, ja hän piti kauhun vallassa Noah-parkaa, yli-oivallista lämmitysmiestämme, siinä määrin että tämä pyysi eroa. Emme voi olla ilman Noahia. Hän on hyödyllisempi laitoksessa kuin itse johtajatar, ja niinpä Sallie Washington-Johnstonia ei ole enää.
Kun kysyin uuden kokin nimeä, vastasi hän: "Minun nimi on Suzanne Estelle, mutta minun ystävät sanovat minua Pulu." Pulu keitti päivällisen tänään, mutta minun täytyy sanoa että häneltä puuttuu Sallien hieno aisti. Olen kauheasti pettynyt kun sinä et käynyt talossa Sallien aikana. Olisit vienyt mukanasi korkean käsityksen taloudenhoidostani.
* * * * *
Unisuus voitti tuossa kohden, ja nyt on kaksi päivää kulunut.
Laiminlyöty Gordon parka! Mieleeni on juuri juolahtanut ettet ole saanut kiitoksia muovailusavesta, joka tuli kaksi viikkoa sitten, ja se oli niin tavattoman älykäs lahja että minun olisi pitänyt sähköttää kiitokseni. Kun avasin laatikon ja näin kaiken tuon hauskan sotkuisen saviaineen, istuin siihen paikkaan ja loin kuvapatsaan Singaporesta. Lapset rakastavat sitä, ja on kovin hyvä kun heidän kasvatuksensa käsityö-puolta rohkaistaan.
Tutkittuani huolellisesti Amerikan historiaa olen päättänyt että mikään ei ole niin suuriarvoista tulevalle presidentille kuin varhainen, ehdoton ja pakollinen kotiaskareitten suoritus.
Senvuoksi olen jakanut tämän laitoksen jokapäiväisen työn sataan osastoon, ja lapset vuorottelevat viikottain läpi outojen töitten sarjan. Tietysti he tekevät kaikki huonosti, sillä juuri kun he rupeavat oppimaan, he siirtyvät johonkin uuteen. Meille olisi äärettömän paljon helpompaa seurata Mrs. Lippettin epämoraalista tapaa ja tuomita joka lapsi elinkautisesti hyvinopittuun totunnaistyöhön, mutta kun kiusaus ahdistaa minua, palautan mieleeni Florence Hentyn kaamean kuvan, hänen, joka kiillotti tämän laitoksen messinkisiä ovenripoja seitsemän vuotta — ja minä työnnän lapset ankarasti eteenpäin. Minä suutun aina kun ajattelen Mrs. Lippettiä. Hänellä on aivan sama näkökanta kuin Tammany-puolueen valtiomiehellä — ei vähintäkään tunnetta yhteiskunnan palvelemisesta; hänen ainoa mielenkiintonsa John Grier Homea kohtaan oli että hän sai siitä elatuksensa.
Keskiviikkona.
Minkä uuden oppimisenhaaran luulet minun ottaneen orpokotiini?
Pöytätavat!
En koskaan ole aavistanut että olisi niin vaivalloista opettaa lapsille kuinka pitää syödä ja juoda. Heidän lempitapansa on panna suu kupin laitaan ja latkia maitonsa kuin kissanpojat. Hyvät tavat eivät ole vain keikarimaisia koristeita niinkuin Mrs. Lippettin hallitus näyttää uskoneen; ne merkitsevät itsekuria ja toisten ajattelemista, ja lasteni pitää oppia niitä.
Tuo nainen ei koskaan antanut lasten puhua ateriain aikana, ja minulla on ollut ihan kauhea työ ennenkuin olen saanut heistä mitään keskustelua irti paitsi pelästynyttä kuiskailua. Niinpä olen määrännyt tavaksi että koko henkilökunta, minä itse mukana, istumme heidän kanssaan pöydässä ja johdamme puhetta hauskoihin ja opettaviin suuntiin. Olen myöskin perustanut pienen, hyvin tarkan harjoituspöydän, jossa pikku kultamme vuorotellen saavat olla viikon ajan ankarassa opissa. Mieltäylentävä pöytäkeskustelumme sujuu tähän tapaan:
"Niin, Tom, Napoleon Bonaparte oli hyvin suuri mies — käsivarret pois pöydältä. Hän omasi aivan pelottavan kyvyn keskittää mielensä mihin tahtoi; ja sillä tavoin sitä saa aikaan — älä kurkoita, Susan, pyydä kohteliaasti leipää, niin Carrie antaa sinulle. — Mutta hän oli esimerkki siitä tosiseikasta että kun itsekkäästi ajattelee vain omaa elämäänsä eikä toisten, joutuu lopulta turmioon — Tom! Pidä suusi kiinni kun puret — ja Waterloon taistelun jälkeen — jätä Sadien torttu rauhaan — hänen kukistumisensa oli sitä suurempi kun — Sadie Kate, sinä saat nousta pöydästä. Aivan yhdentekevää mitä hän teki. Vaikka kuinka ärsytettäisiin, ei hieno nainen saa lyödä herrasmiestä."
* * * * *
On kulunut kaksi päivää lisää; tämä on samanlainen nivelikäs kirje kuin ne joita kirjoitan Judylle. Et ainakaan, hyvä mies, voi valittaa etten ole ajatellut sinua tällä viikolla! Tiedän että sinä vihaat tätä ainaista orpokotipakinaa, mutta minä en voi sitä auttaa, se on ainoa minkä tiedän. Minulla ei ole viittä minuuttia päivässä sanomalehtien lukuun. Suuri ulkomaailma on pudonnut pois. Kaikki mielenkiintoni on tämän pienen rauta-aitauksen sisällä.
Olen tätä nykyä
S. MCBRIDE,
John Grier Homen Johtajatar.
Torstaina.
Paras Vihollinen!
"Aika on vain virta, jossa minä kalastelen." Eikö sillä lauseella ole filosoofinen, vapautunut, Kaikkeuden-Herramainen sointi? Sen on sanonut Thoreau, jota minä tätä nykyä ahkerasti luen. Niinkuin näette, olen kapinassa teidän kirjallisuuttanne vastaan ja olen palannut omaani. Kaksi viime iltaa olen omistanut Walden'ille, kirjalle, joka on mahdollisimman kaukana turvattomien lasten ongelmasta.
Oletteko koskaan lukenut vanhaa Henry David Thoreau'ta? Teidän todellakin pitäisi lukea, luulen että löytäisitte hänestä sukulaissielun. Kuulkaa tätä: "Seuraelämä on yleensä liian halpahintaista. Me tapaamme toisemme hyvin lyhyitten väliaikojen perästä eikä meillä ole ollut aikaa saada mitään uutta arvoa toistemme silmissä. Olisi parempi, jos olisi vain yksi asunto joka neljännespeninkulmalla, niinkuin siinä missä minä asun." Hän on mahtanut olla hauska, avomielinen mies ja hyvä naapuri! Minusta hän jotenkin muistuttaa Sandyä.
Tämä kaikki kertoakseni teille että meillä on vieraana eräs majoitus-asiamies. Hän aikoo sijoittaa neljä kananpoikaamme, ja yksi niistä on Thomas Kehoe. Mitä arvelette? Pitääkö meidän uskaltaa? Paikka, jota hän ajattelee pojalle on eräs maatila, joka sijaitsee kieltolaki-osassa Connecticutia ja jossa hän saa tehdä kovaa työtä täysihoidostaan ja asua maanviljelijän perheessä. Se kuuluu aivan sopivalta, emmekä voi pitää poikaa täällä aina. Kerran hänet kuitenkin on päästettävä ulos maailmaan, joka on täynnä viinaa.
Olen pahoillani kun riistän teidät pois tuosta hauskasta kirjastanne Dementia Praecox, mutta olisin kovin kiitollinen jos pistäytyisitte tänne ennen kahdeksaa neuvottelemassa asiamiehen kanssa.
Olen kuten tavallisesti
S. MCBRIDE.
Kesäkuun 17 p.
Rakas Judy!
Betsy on tehnyt mitä tunnottomimman kepposen eräälle kasvattia hakevalle herrasväelle. He ovat matkustaneet Ohiosta kiertomatkavaunuillaan sekä katsellakseen seutuja että poimiakseen tyttären. He näyttävät olevan johtavia henkilöitä kaupungissaan, jonka nimeä en tällä hetkellä muista, mutta se on hyvin merkitsevä kaupunki. Siinä on sähkövalo ja kaasu, ja Mr. Johtava Henkilö on niiden molempien ylitarkastajana. Pelkällä kädenliikkeellä hän voisi syöstä tuon koko kaupungin pimeyteen, mutta onneksi hän on hyvä mies, joka ei tahtoisi tehdä mitään niin julmaa, ei edes vaikka häntä ei uudelleen valittaisi pormestariksi. Hän asuu tiilitalossa, jossa on liuskakatto ja kaksi tornia, ja pihalla on saksanhirvi ja suihkukaivo ja koko joukko kauniita, varjoisia puita. (Hänellä oli valokuva taskussaan.) He ovat kilttejä, anteliaita, hyväsydämisiä, hymyileviä ihmisiä ja hieman lihavia; näet siis kuinka mainiot vanhemmat heistä tulisi.
No niin, meillä oli tarkalleen heidän unelmiensa tytär, mutta kun he tulivat ilmoittamatta, oli hän puettuna flanelliseen yöpaitaan, ja hänen kasvonsa olivat likaiset. He silmäilivät Caroline'a, eikä hän tehnyt heihin mitään vaikutusta, mutta he kiittivät meitä kohteliaasti ja lupasivat pitää hänet mielessään. He tahtoivat käydä New Yorkin Orpokodissa ennenkuin tekisivät ratkaisunsa. Me tiesimme hyvin että jos he näkisivät tuon erinomaisen lapsikokoelman, ei pikku Caroline parkamme enää tulisi kysymykseen.
Silloin Betsy tuli väliin. Hän pyysi heitä ystävällisesti sinä iltapäivänä kotiinsa teetä juomaan ja katsomaan erästä pikku suojattiamme joka oli siellä hänen pienen veljentyttärensä vieraana. Mr. ja Mrs. Johtava Henkilö eivät tunne juuri ketään täällä idässä eivätkä ole saaneet kutsuja, joita pitäisivät arvonsa mukaisina, joten he ihan viattomasti iloitsivat pienen seuravaihtelun mahdollisuudesta. Heti kun he olivat vetäytyneet hotelliin päiväaterialle, kutsui Betsy autonsa ja lennätti Caroline-vauvan kotiinsa. Hän puki Carolinen pienen veljentyttärensä parhaaseen vaaleanpunaiseen ja valkeaan koruommeltuun pukuun, lainasi irlantilaisen pitsimyssyn, vaaleanpunaiset sukat ja valkoiset kengät ja asetti hänet sievästi vihreälle ruohokentälle tuuhean pyökkipuun alle. Valkea-esiliinainen hoitajatar (niinikään lainattu pikku veljentyttäreltä) tyrkytti hänelle leipää ja maitoa ja koreita, värikkäitä leikkikaluja. Kun vastaiset vanhemmat saapuivat, Caroline, täynnänsä ruokaa ja tyytymystä, tervehti heitä ilon kuherruksella. Siinä hetkessä kun heidän silmänsä sattuivat häneen, he ihastuivat ja halusivat hänet omakseen. Heidän huomaamatonta mieltään ei pimentänyt ainoakaan epäluulo, että tämä suloinen ruusunnuppu olisi tuo aamullinen lapsi. Nyt, kun harvat muodollisuudet on toimitettu, näyttää todella siltä että Caroline-vauva saa asua tornissa ja kasvaa johtavaksi henkilöksi.
Minun täytyy todellakin, ilman enempiä viivyttelyitä, käydä käsiksi tuohon polttavaan kysymykseen tyttöjemme uusista puvuista.
Korkeasti kunnioittaen,
Arvoisan Rouvan
nöyrin ja tottelevaisin palvelija
SALLY MCBRIDE.
Kesäkuun 19 p.
Rakkakin Judy!
Kuule kaikkein suurinta uudistusta, sitä joka riemastuttaa sydäntäsi!
EI SINIRUUTUISIA PUMPULIPUKUJA ENÄÄ!
Aavistaen että tämä ylimysmielinen kartanoympäristö voi sisältää arvokasta ravintoa orpokodillemme, olen viime aikoina liikkunut kylän seurapiireissä, ja eräillä aamiaiskutsuilla eilen kaivoin esiin kauniin ja ihastuttavan lesken, joka käyttää miellyttäviä, väljiä pukuja, jotka hän piirtää itse. Hän uskoi minulle, että hänestä olisi ollut kovin hauskaa ruveta ompelijaksi, jos hän vain olisi syntynyt neula suussa eikä kultalusikka. Hän sanoo ettei hän koskaan voi nähdä kaunista, huonosti puettua tyttöä ilman että tekisi mieli ottaa häntä kädestä ja pukea hänet uudelleen. Oletko koskaan kuullut mitään niin verrattoman sopivaa? Niin pian kun hän avasi huulensa, oli hän merkitty ihminen.
"Voin näyttää teille 59 huonosti puettua tyttöä", sanoin minä hänelle, "ja te saatte nyt luvan tulla kanssani ja suunnitella heille uudet puvut ja tehdä heistä kauniita."
Hän vastusteli, mutta turhaan. Minä talutin hänet autolle, työnsin sisään ja mumisin "John Grier Home" kuljettajalle. Ensimäinen asukas, joka osui silmiimme, oli Sadie Kate, joka arvatenkin oli juuri taputellut nekkuruukkua; ja loukkaava näky hän oli esteettis-mieliselle ihmiselle. Tahmeuden lisäksi oli toinen sukka syltyssä, esiliina napitettu ristiin ja toinen lettinauha hukassa. Mutta — kuten aina — täysin huoletonna hän irvisti meille iloiset tervetuliaiset ja tarjosi vieraalle rouvalle tahmean käpälän.
"No", sanoin minä voitonriemuisena, "nyt näette kuinka kipeästi tarvitsemme teitä. Mitä voitte tehdä jotta Sadie Katestä tulee kaunis?" "Peskää hänet", sanoi Mrs. Livermoore.
Sadie Kate marssitettiin minun kylpyhuoneeseeni. Kun hankaaminen oli päättynyt ja tukka kiristetty lettiin ja sukka palautettu säädyllisen korkealle, toin hänet uuteen tarkastukseen — hän oli nyt täysin normaali pieni orpo. Mrs. Livermoore käänteli häntä puoleen ja toiseen ja tutki häntä kauan ja vakavasti.
Sadie Kate on luonnostaan kaunotar, villi, tumma, mustalaismainen pikku velho; hän on kuin tuoreeltaan tuotu Connemaran tuulisilta nummilta. Mutta voi, me olemme onnistuneet ryöstämään hänen synnynnäisen oikeutensa tällä kauhealla laitos-univormulla!
Katseltuaan ääneti viisi minuuttia Mrs. Livermoore nosti silmänsä minuun.
"Kyllä, rakas ystävä, te tarvitsette minua."
Ja me laadimme suunnitelmat siinä paikassa. Hän asettuu johtamaan PUKU-komiteaamme. Hän valitsee avukseen kolme ystävää, ja he ja kaksi tusinaa parasta ompelijaa tyttöjemme joukosta ja käsityönopettajamme ja viisi ompelukonetta ryhtyvät muuttamaan tämän laitoksen ulkoasua. Ja armeliaisuus on kokonaan meidän puolellamme. Me annamme Mrs. Livermoorelle sen ammatin, jonka Sallimus ryösti häneltä. Eikö ollut mainiota että löysin hänet? Heräsin tänään aamun koitteessa ja pöyhistelin!
Paljon muita uutisia — voisin siirtyä seuraavaan jaksoon — mutta aion lähettää tämän kirjeen Mr. Witherspoonin mukana, joka — hyvin korkeassa kauluksessa ja iltapuvuista mustimmassa — on lähdössä maalaisklubin latotanssiaisiin. Käskin häntä ottamaan mukaansa hauskimman tytön, jonka kanssa hän tanssii, ja tuomaan hänet satujenkertojaksi lapsillemme.
Eikö ole kauheata mikä laskeva ihminen minusta on tulossa? Koko ajan kun puhun jonkun kanssa, ajattelen: "Mitä hyötyä voi sinusta olla orpokodilleni?"
On vakavasti pelättävissä että nykyinen johtajatar niin innostuu hommaansa ettei tahdo koskaan erota. Kuvittelen häntä väliin valkotukkaisena vanhana naisena, jota rullatuolissa kuljetetaan ympäri rakennusta, mutta joka vielä itsepintaisesti johtaa neljättä sukupolveaan orpoja.
Päästä hänet pois sitä ennen!
Sinun
SALLIE.
Perjantaina.
Rakas Judy!
Eilen aamulla, ilman pienintäkään varoitusta, pysähtyivät aseman vuokravaunut ovellemme ja viskasivat portaille kaksi miestä, kaksi pientä poikaa, tyttölapsen, keinuhevosen ja Teddykarhun ja ajoivat sitten pois.
Miehet olivat taiteilijoita, ja pienokaiset olivat kolmannen taiteilijan lapsia, joka oli kuollut kolme viikkoa sitten. He olivat tuoneet pienokaiset meille, koska heidän mielestään "John Grier" kuului niin jykevältä ja kunnioitettavalta eikä miltään julkiselta laitokselta. Heidän epäkäytännölliseen mieleensä ei ollut kertaakaan juolahtanut että tarvittiin joitakin muodollisuuksia, kun lapsi sijoitettiin turvakotiin.
Minä selitin että me olemme täynnä, mutta he näyttivät niin hämmentyvän ja pelästyvän että pyysin heitä istumaan siksi aikaa kun sanoisin heille mitä heidän on tehtävä. Pienokaiset lähetettiin lastenkamariin saamaan leipää ja maitoa sillä aikaa kuin minä kuuntelin heidän tarinaansa. Noiden taiteilijain kertomuksessa oli kohtalokkaan kaunokirjallinen tuntu, tai ehkä sen teki tuon tyttölapsen naurun sointi, mutta oli miten oli, ennenkuin he olivat lopettaneet, olivat lapset meidän.
En ole koskaan nähnyt aurinkoisempaa olentoa kuin tuo pieni Allegra (emme usein saa niin hienoja nimiä eikä niin hienoja lapsia). Hän on kolmivuotias, lepertelee lystikästä lapsenkieltä ja pulppuilee naurua. Murhenäytelmä, jonka hän juuri on läpäissyt, ei ole hipaissutkaan häneen. Mutta Don ja Clifford, kaksi tanakkaa viisi- ja seitsenvuotiasta pikku miestä, ovat jo suurisilmäisiä ja pelästyneitä elämän kovuudesta.
Heidän äitinsä oli lastentarhan opettajatar, joka meni naimisiin taiteilijan kanssa, jolla oli pääomana innostus ja muutamia maalipötkyjä. Hänen ystävänsä sanoivat että hänellä oli lahjoja, mutta tietysti hänen täytyi viskata ne pois maksaakseen maitokauppiaan. He asuivat summittaisesti vanhassa vinossa ateljeessa, keittivät varjostimien takana, ja lapset nukkuivat hyllyillä.
Mutta tässä kaikessa näyttää olleen hyvin onnellinen puoli — paljon rakkautta ja monta ystävää, kaikki enemmän tai vähemmän köyhiä, mutta taiteellisia ja sukulaissieluja ja ylevämielisiä. Nuo hienot ja kiltit pikku pojat osoittavat että heidän kasvatuksessaan on ollut sellainen kausi. Heissä on jokin ilme, joka tulee aina puuttumaan monelta lapseltani, huolimatta kaikista hyvistä tavoista, joita voin ammentaa heihin.
Äiti kuoli sairaalassa muutamia päiviä jälkeen Allegran syntymän, ja isä kamppaili eteenpäin kaksi vuotta, piti huolta poikueestaan ja maalasi kuin hullu — ilmoituksia, mitä vain — pitääkseen heitä katon alla.
Hän kuoli St. Vincentissa kolme viikkoa sitten — liikarasitukseen, suruun, keuhkotulehdukseen. Hänen ystävänsä ottivat huostaansa lapset, myivät ateljeen kalustosta kaiken mikä oli säästynyt panttilaitokselta, maksoivat velat ja rupesivat hakemaan parasta mahdollista orpokotia. Ja — taivas heitä auttakoon — he löysivät meidät!
No niin, minä pidätin taiteilijat päiväaterialla — he olivat miellyttäviä olentoja pehmeissä hatuissa ja Windsor-kaulahuiveissa ja näyttivät itse aika kuluneilta — ja lähetin heidät sitten takaisin New Yorkiin luvaten kiinnittää äidillisimmän huomioni pikku perheeseen.
Täällä he siis ovat nyt, yksi pikku olio lastenkamarissa, kaksi lastentarha-huoneessa, neljä suurta pakkalaatikkoa täynnä tauluja kellarissa ja varastohuoneessa matkalaukku, joka sisältää heidän isänsä ja äitinsä kirjeet. Ja ilme heidän kasvoillaan, tuo käsinkoskematon henkinen jokin, siinä heidän perintönsä.
En voi saada heitä mielestäni. Koko pitkän yön suunnittelin heidän tulevaisuuttaan. Pojat ovat helpot, he ovat jo päässeet korkeakoulusta Mr. Pendletonin avulla, ja etenevät kunniallisella liikeuralla. Mutta Allegrasta en tiedä mitään, en voi keksiä mitä toivoisin tuolle lapselle. Luonnollisinta olisi tietysti toivoa jokaiselle herttaiselle pikku tytölle, että ilmaantuisi kaksi kilttiä kasvatusvanhempaa korvaamaan oikeita vanhempia, jotka kohtalo on häneltä riistänyt, mutta tässä tapauksessa olisi julmaa ryöstää hänet veljiltä. Heidän rakkautensa vauvaa kohtaan on vihlova. He, näetkös, ovat kasvattaneet hänet. En kuule heidän koskaan nauravan paitsi jos Allegra on tehnyt jotain lystikästä. Poloiset pikku miehet kaipaavat isäänsä hirveästi. Eilen illalla tapasin Donin, viisivuotiaan, nyyhkyttämässä pikku vuoteessaan, koska ei voinut sanoa hyvää yötä isälle.
Mutta Allegra on uskollinen nimelleen, onnellisin kolmivuotias nuori neiti mitä koskaan olen nähnyt. Isä parka hoiti hänet hyvin, ja tämä pikku kiittämätön on jo unohtanut menettäneensä isän.
Mitä voin tehdä näille pienokaisille? Minä ajattelen ja ajattelen ja ajattelen heitä. En voi sijoittaa heitä muualle, ja tuntuu liian hirveältä kasvattaa heitä täällä, sillä niin hyviä kuin meistä tuleekin kun olemme ehtineet tulla uudistetuiksi, olemme sentään vain laitos, ja asukkimme ovat juuri vain pieniä hautomakonepoikasia. He eivät saa sitä personallista, touhuavaa hoitoa, jonka vain vanha kana voi antaa.
On paljon mielenkiintoisia uutisia, jotka olisin voinut kertoa sinulle, mutta uusi pikku perheeni on karkoittanut kaiken.
Lapsista on kyllä iloa, mutta ei niin vähän huolta.
Sinun alati
SALLIE.
P.S. Älä unohda että tulet vieraakseni ensi viikolla.
P.S.II. Tohtori, joka tavallisesti on niin tieteellinen ja tunteeton, on rakastunut Allegraan. Hän ei edes vilkaissut tämän rauhasiin; hän yksinkertaisesti nosti lapsen käsivarsilleen ja syleili häntä. Oi, se tyttö on pikku noita! Mitä hänestä pitää tulla?
Kesäkuun 22 p.
Rakkakin Judy!
Saan ilmoittaa ettei sinun enää tarvitse olla huolissasi palokalustomme riittämättömyydestä. Tohtori ja Mr. Witherspoon ovat kiinnittäneet vakavimman huomionsa asiaan, eikä mikään tähän saakka keksitty leikki ole osoittautunut niin hauskaksi ja hävittäväksi kuin koehälyytyksemme.
Kaikki lapset vetäytyvät sänkyyn ja vaipuvat valppaaseen uneen. Palokello soi. He hyppäävät pystyyn, pistävät kengät jalkaan, sieppaavat päällimmäisen viltin sängystä ja käärivät sen kuvitellun yöpaitansa päälle, asettuvat riviin ja marssivat halliin ja portaisiin.
Seitsemäntoista pikku palleroamme lastenkamarissa on kukin yhden intiaanin hoidossa, ja heidät kannetaan käärössä ulos riemusta kirkuvina. Toiset intiaanit, niin kauan kuin ei tarvitse pelätä katon putoamista, antautuvat pelastustyöhön. Ensimäisessä hälyytystilaisuudessa — Percyn toimiessa johtajana — sullottiin kahdentoista vaatelaatikon sisällys lakanoihin ja viskattiin ulos ikkunasta. Minä ehdin käyttämään diktaattorivaltaani juuri ennenkuin tyynyt ja patjat seurasivat samaa tietä. Meiltä meni tunteja vaatteitten paikoilleenpanossa, sillävälin kuin Percy ja tohtori, joiden mielenkiinto oli kokonaan hävinnyt, astelivat leiriin piippuineen.
Tulevat hälyytyksemme saavat olla yhtä vivahdusta vähemmän todenmukaisia. Minulla on kuitenkin ilo mainita sinulle, että palopäällikkö Witherspoonin kykenevällä johdolla tyhjensimme rakennuksen 6 minuutissa 28 sekunnissa.
Tuolla Allegra-vauvalla on keijukaisverta suonissa. Koskaan ei ole tämä laitos pitänyt suojissaan moista lasta, lukuunottamatta erästä, josta Jervis ja minä tiedämme. Hän on täydellisesti pannut valtansa alle tohtorin. Sensijaan että tämä tekisi käyntejään kuten vakava lääkäri ainakin, hän tulee kirjastooni käsi kädessä Allegran kanssa ja puolen tuntia yhteen menoon ryömii matolla ja on olevinaan hevonen, ja tyttötenava istuu hänen selässään ja potkii.
Tiedätkö, minä aion panna ilmoituksen lehtiin:
Luonteet uudistetaan nopeasti.
S. MCBRIDE.
Sandy pistäytyi tänne pari iltaa sitten saadakseen vähän jutella Betsyn ja minun kanssani, ja hän oli säädytön. Hän sanoi kolme sukkeluutta ja istuutui pianon ääreen ja lauloi vanhoja skotlantilaisia lauluja, "Mun lempeni puna, punaruusu on" ja "Tule viittani turviin", ja "Kuka ikkunasta katsoo?", jotka eivät olleet mitenkään kasvattavia, ja sitten hän tanssi muutamia askeleita.
Minä istuin ja tuiotin kätteni työhön, sillä totta on että minä sen kaiken olen tehnyt kevytmielisellä esimerkilläni ja lainaamillani kirjoilla ja toimittamalla hänelle niin kevyttä seuraa kuin Jimmien ja Percyn ja Gordon Hallockin. Jos vielä saan työskennellä pari kuukautta lisää, teen hänestä oikean ihmisen. Hän on jättänyt pois purppuranpunaiset kravatit ja minun tahdikkaasta ehdotuksestani valinnut harmaan puvun. Et voi aavistaa kuinka se pukee häntä. Hänestä tulee oikein hienon näköinen niin pian kun saan hänet lakkaamaan kantamasta pulleita esineitä taskuissaan.
Hyvästi, ja muista että odotamme sinua perjantaina.
SALLIE.
P.S. Tässä on Allegran valokuva, Mr. Witherspoonin ottama. Eikö hän ole kullanmuru? Hänen nykyiset pukunsa eivät koroita hänen kauneuttaan, mutta parin viikon kuluttua hän saa siirtyä neilikanpunaiseen kolttupukuun.
Keskiviikkona, kesäkuun 24 p., kello 10 a.p.
MRS. JERVIS PENDLETON,
Hyvä rouva!
Kirjeesi on tässä, joka ilmoittaa ettet niinkuin lupasit voi tulla luokseni perjantaina, koska miehelläsi on liikeasioita, jotka pidättävät hänet kaupungissa. Mitä hölynpölyä se on? Onko tultu siihen ettet voi jättää häntä kahdeksi päiväksi?
Minä en antanut 113 vauvan estää käyntiäni sinun luonasi, enkä näe mitään syytä miksi antaisit yhden miehen estää sinun käyntisi minun luonani. Tulen Berkshiren pikajunalle vastaan perjantaina niinkuin sovittu oli.
S. MCBRIDE.
Kesäkuun 30 p.
Rakkakin Judy!
Hyvin pikainen oli käynti, jonka meille soit, mutta kaikista pienistä suosioista olemme kiitollisia. Olen kauhean iloinen, kun olit niin ihastunut nähdessäsi mihin suuntaan asiat käyvät, enkä jaksa odottaa kunnes Jervis ja arkkitehti tulevat ja aloittavat perinpohjaisen repimisen.
Tiedätkö, minulla oli niin kummallinen tunne koko ajan kun olit täällä. Minä en saa näyttämään todelta että sinä, rakas, ihmeellinen Judyni, olet ihan totta kasvanut tässä laitoksessa ja tiedät katkeralta sisäpuolelta mitä nämä pikku pallerot tarvitsevat. Lapsuutesi murhenäytelmä täyttää väliin mieleni sellaisella vihalla että tahtoisin kääriä hihani ylös ja taistella koko maailmaa vastaan ja pakottaa sitä muuttumaan sopivammaksi paikaksi lasten elää. Nuo skotlantilais-irlantilaiset esi-isäni näyttävät jättäneen perinnöksi pelottavan määrän sotaisuutta luonteeseeni.
Jos olisit pannut minut uudenaikaiseen orpokotiin somine, siisteine, terveellisine mökkeineen, jossa kaikki sujuu eteenpäin hyvässä järjestyksessä, en olisi voinut sietää sen täydellisen kellolaitoksen yksitoikkoisuutta. Se vain saa minut jäämään, kun näen niin monta seikkaa, jotka huutavat tekijää. Väliin, minun täytyy tunnustaa, herään aamulla ja kuuntelen näitä laitos-ääniä ja haistan tätä laitos-ilmaa ja ikävöin onnellista, huoletonta elämää, joka oikeuden mukaan kuuluu minulle.
Sinä, rakas velho, lumosit minut, ja minä tulin, mutta usein yön hetkinä lumouksesi ohenee, ja minä alan päiväni mielessä palava päätös karata pois John Grier Homesta. Mutta minä lykkään lähdön aamiaisen jälkeen. Ja kun tulen käytävään, juoksee yksi tuollainen pallero minua vastaan ja pistää lämpimän, ryppyisen pikku nyrkin ujosti käteeni ja katsoo minuun suurilla vauvan silmillään mykästi pyytäen hiukan hyväilyä, ja minä tempaan hänet syliini ja likistän häntä, ja sitten, kun katson tämän vauvan olan yli toisia hyljättyjä pikku olentoja, tahtoisin ottaa kaikki 113 syliini ja rakastaa heidät onnellisiksi. Tällainen työ lasten parissa on jotenkin hypnoottista. Rimpuilit miten paljon tahansa, se saa sinut lopuksi.
Käyntisi näyttää jättäneen minut lavean filosofoivaan mielentilaan, mutta itse asiassa minulla on pari uutistakin, jotka voin viedä perille. Uudet puvut edistyvät, ja voi kuinka kultaiset niistä tulee! Mrs. Livermoore oli ihastunut noihin erivärisiin pumpulikangaspakkoihin, jotka lähetit — näkisitpä työhuoneemme, jossa kaikki on hujan hajan — ja kun ajattelen kuuttakymmentä pikku tyttöä, jotka aurinkoisina päivinä hyppelevät ruohokentällämme punaisissa ja sinisissä ja keltaisissa ja lavendelinvärisissä puvuissa, tuntuu minusta että meillä pitäisi olla varasto noettuja silmälaseja tarjottavana katselijoille. Luonnollisesti tiedät että muutamat noista loistavista valmisteista ovat hyvin haalistuvia ja epäkäytännöllisiä, mutta Mrs. Livermoore on yhtä paha kuin sinä —- hän ei suostu vaihtamaan. Hän on valmis tekemään toisen ja kolmannen vaatekerran, jos tarvitaan. ALAS SlNIRUUTUINEN PUMPULIKANGAS!
Olen iloinen että pidit tohtorista. Tietysti me pidätämme itsellemme oikeuden sanoa hänestä mitä haluamme, mutta tunteitamme loukkaisi kauheasti, jos joku toinen tekisi pilaa hänestä.
Hän ja minä vielä valvomme toistemme lukuja. Viime viikolla hän toi Herbert Spencerin Synteettisen Filosofian systeemin silmäiltäväkseni, ja minä otin sen kiitollisena vastaan tarjoten hänelle siitä hyvästä Marie Bashkirtseffin Päiväkirjan. Muistatko kuinka me korkeakoulussa rikastutimme jokapäiväistä puhettamme lainoilla Marie'sta? No niin, Sandy vei hänet kotiin ja luki huolellisesti ja ajatellen.
"Niin", myönsi hän tänään tullessaan antamaan lausuntonsa, "se on todenmukainen kertomus eräänlaisesta sairaalloisesta, itsekkäästä personallisuudesta, jonkalaisia onnettomuudeksi kyllä on olemassa, mutta en voi ymmärtää miksi te luette sitä, sillä Jumalan kiitos, Sally Lunn, teillä ja Bash'illa ei ole mitään yhteistä."
Näin lähelle kohteliaisuutta ei hän koskaan ennen ole tullut, ja olen äärettömästi mielissäni. Mitä Marie parkaan tulee, sanoo hän "Bash", koska ei osaa lausua hänen nimeään ja halveksii liian suuresti yrittääkseen.
Meillä on täällä eräs lapsi, erään kuorotytön tytär, itserakas, itsekäs, turhamainen, teennäinen, sairaalloinen, valehteleva pieni naikkonen, mutta hänellä on silmäripset! Sandy on saanut mitä kiihkeimmän vastenmielisyyden tuohon lapseen, ja luettuaan Marie-paran päiväkirjan hän on keksinyt uuden paljonsanovan adjektiivin ilmaistakseen kaikki tytön harmilliset ominaisuudet. Hän sanoo että tyttö on bashimainen, ja hylkää hänet.
Hyvästi, ja tule taas!
SALLIE.
P.S. Lapsissani ilmenee hämmennyttävää taipumusta ottamaan ulos kaikki pankkitalletuksensa ja ostamaan makeisia.
Tiistai-iltana.
Rakas Judy!
Mitä luulet Sandyn tehneen nyt? Hän on lähtenyt pienelle huvimatkalle tuohon hermotautisairaalaan, jonka pää-hermosairas kävi täällä noin kuukausi sitten. Oletko koskaan nähnyt tuon miehen kaltaista? Hän on mielisairasten lumoissa eikä voi jättää heitä rauhaan.
Kun lähtöhetkenä kysyin häneltä neuvoja lääkkeitten suhteen, sanoi hän:
"Ruokkikaa vilustunutta ja pitäkää vatsatautista nälässä älkääkä uskoko tohtoreita."
Tämän neuvon ja muutaman kalanmaksaöljypullon varassa meidät on jätetty omiin hoteisiimme. Tunnen itseni hyvin vapaaksi ja seikkailuhaluiseksi. Ehkä sinun on paras rientää tänne taas, sillä ei ole tietoa mitä iloisia mullistuksia minä voin panna toimeen, kun olen irti Sandyn hillitsevästä vaikutuksesta.
S.
JOHN GRIER HOME,
Perjantaina.
Paras Vihollinen!
Täällä minä olen köytettynä mastoon sillä aikaa kuin te liehutte pitkin maaseutua huvitellen mielisairaitten kanssa. Ja minä kun juuri luulin kauniisti parantaneeni teidät sairaalloisesta harrastuksestanne hermotautisiin! Se on suuri pettymys. Te olitte viime aikoina jo melkein inhimillinen.
Saanko kysyä kuinka kauan aiotte viipyä poissa? Saitte luvan kahdeksi päiväksi ja olette jo viipynyt neljä. Charlie Martin putosi eilen kirsikkapuusta ja sai päänsä puhki, ja meidän oli pakko kutsua tänne vieras lääkäri. Viisi pistoa. Potilas voi hyvin. Mutta me emme tahtoisi olla riippuvaisia vieraasta. En puhuisi sanaakaan jos olisitte poissa laillisesta syystä, mutta te tiedätte varsin hyvin että kun viikon ajan olette seurustellut raskasmielisten kanssa, tulette kotiin niin hirveän synkkyyden tilassa, kuolemaan saakka varmana että ihmiskunta menee päin hongikkoon, ja minun niskoilleni lankee raskas urakka saada teidät taas säädyllisen hilpeäksi.
Jättäkää mielisairaat harhojensa valtaan ja palatkaa John Grier
Homeen, joka tarvitsee teitä.
Nöyrin palvelijanne,
toivoen parastanne
S. McB.
P.S. Ettekö ihaile runollista loppua? Se on lainattu Robert Burnsiltä, jonka teoksia uutterasti luen ollakseni kohtelias eräälle skotlantilaiselle ystävälleni.
Heinäkuun 6 p.
Rakas Judy!
Tohtori poika se vielä on poissa. Ei sanaakaan; hävinnyt avaruuteen vain. En tiedä aikooko hän palata koskaan, mutta me näytämme tulevan mainiosti toimeen ilman häntä.
Söin eilen päiväateriaa noiden kahden kiltin neidin luona, jotka ovat ottaneet Naskalimme sydämelleen. Nuori mies näytti hyvin kotiutuneelta. Hän otti minua kädestä ja tuli näyttämään puutarhaa kuin isäntä ainakin, lahjoittaen minulle valitsemani sinikellon. Päiväaterialla englantilainen hovimestari nosti hänet tuoliin ja sitoi hänen leukalappunsa yhtä hienosti kuin jos olisi palvellut täysiveristä prinssiä. Hovimestari on hiljan tullut Durhamin earlin talosta, Naskali eräästä kellarista Houston-kadun varrella. Se oli hyvin ylentävä näky.
Emäntäni kestitsivät minua perästäpäin otteilla pöytäkeskusteluistaan kahden viime viikon aikana (ihmettelen ettei hovimestari ole pyytänyt eroa; hän näytti kunnianarvoiselta mieheltä). Jollei tästä mitään muuta tulisikaan, on Naskali ainakin varustanut heidät hullunkurisilla jutuilla heidän loppuiäkseen. Vieläpä toinen heistä ajattelee kirjoittaa kirjan. "Ainakin", sanoi hän pyyhkien hysteerisiä kyyneliä silmistään, "olemme eläneet".
Hon. Cy pistäytyi luonamme 6.30 eilen illalla ja tapasi minut iltapuvussa, lähdössä päivällisille Mrs. Livermooren taloon. Hän huomautti lempeästi että Mrs. Lippett ei pyrkinyt olemaan mikään seuraelämän johtaja, vaan säästi tarmonsa työhön. Sinä tiedät että minä en ole kostonhimoinen, mutta en koskaan voi nähdä tuota miestä toivomatta että hän olisi ankkalammikon pohjassa tukevasti ankkuroituna kallioon. Muuten hän nousisi pinnalle ja kelluisi.
Singapore tervehtii sinua kunnioittaen ja on hyvin iloinen kun et voi nähdä sitä sellaisena miltä se nyt näyttää. Häpeällinen onnettomuus on turmellut sen kauneuden. Joku paha lapsi — ja minä en usko että se on poika — on kerinnyt tuon elukkaparan turkin aivan pilkulliseksi, niin että se nyt muistuttaa koinsyömää shakkilautaa. Kukaan ei voi aavistaa kuka sen on tehnyt. Sadie Kate on hyvin kärkäs käyttämään saksia, mutta hän on myöskin kärkäs olemaan muualla! Sinä aikana jolloin leikkaaminen otaksuttavasti tapahtui, istui Sadie Kate tuolilla kouluhuoneen nurkassa kasvot seinään päin, niinkuin 28 lasta voi todistaa. Oli miten oli, Sadie Katen jokapäiväiseksi velvollisuudeksi on tullut noiden pilkkujen hoitaminen hiusvoiteellasi.
Olen, kuten tavallista,
SALLIE.
P.S. Tämä on uusin muotokuva Hon. Cy'sta, piirretty luonnon mukaan.
Mies on eräissä suhteissa kiehtova puhuja: hän tekee eleitä nenällään.
Torstai-iltana.
Rakas Judy!
Sandy on tullut takaisin kymmenpäiväisen poissaolon jälkeen — ei mitään selitystä — ja vaipunut syvään raskasmielisyyteen. Hän ei siedä ystävällisiä ponnistuksiamme saada hänet vähän paremmalle tuulelle eikä tahdo olla missään tekemisissä meidän kenenkään kanssa paitsi Allegra-vauvan. Hän otti tytön taloonsa illalliselle tänä iltana eikä tuonut häntä takaisin ennen puolta kahdeksaa, mikä on aivan sopimaton hetki kolmivuotiaalle nuorelle naiselle. En tiedä mitä tehdä tohtorillemme, hän tulee käsittämättömämmäksi päivä päivältä.
Mutta Percy taas, hän on avomielinen, luottavainen nuori mies. Hän on juuri ollut päivällisillä luonani (hän on hyvin täsmällinen kaikissa seura-asioissa), ja koko keskustelumme oli omistettu detroitilaiselle tytölle. Percy on yksin ja tahtoo puhua hänestä, ja voi kuinka ihmeellisiä hän kertoo! Toivon että Miss Detroit on kaiken tämän kauniin hellyyden arvoinen, mutta minua pelottaa. Percy otti liivinsä sisimmistä kätköistä nahkakotelon ja käärien kunnioittavasti auki kaksinkertaisen hopeapaperin näytti minulle viheliäisen pienen olennon valokuvan — pelkkää silmää ja korvarengasta ja hiuskiehkuraa. Koetin parhaani mukaan näyttää onnittelevalta, mutta sydämeni sulkeutui säälistä poika paran tulevaisuutta kohtaan.
Eikö ole hullua että hauskimmat miehet usein valitsevat pahimmat vaimot, ja hauskimmat naiset pahimmat miehet? Otaksun että juuri heidän hauskuutensa tekee heidät sokeiksi ja epäluulottomiksi.
Tiedätkö, mielenkiintoisin harrastus maailmassa on tutkia luonteita. Luulen että minut oli aiottu kirjailijaksi, ihmiset niin pitävät minua lumoissaan — kunnes tunnen heidät läpi. Percy ja tohtori ovat mitä viehättävin vastakohta. Voit joka hetki tarkalleen tietää mitä tuo miellyttävä nuori mies ajattelee; hän on kirjoitettu kuin aapiskirja suurin kirjaimin ja yksitavuisin sanoin. Mutta tohtori! Hän voisi yhtä hyvin olla kirjoitettu kiinankielellä mitä luettavuuteen tulee. Kuulee puhuttavan ihmisistä, joilla on kaksoisluonne; hyvä, Sandyllä on kolminkertainen. Tavallisesti hän on tieteellinen ja kova kuin graniitti, mutta silloin tällöin epäilen että hän onkin kerrassaan tunteellinen ihminen virallisen kuorensa alla. Päiväkausia yhteen menoon hän saattaa olla kärsivällinen ja kiltti ja avulias, ja minä alan pitää hänestä, mutta sitten ilman mitään varoitusta kesytön raju mies puhkeaa esiin hänen sisimmistä syvyyksistään, ja — oi taivas! olento on mahdoton. Epäilen aina että hän joskus entisyydessä on kärsinyt kauhean kolauksen ja että hän vielä hautoo sen muistoa. Koko ajan kun hän puhuu, on toisella se epämukava tunne että hän jossain mielensä takasopukoissa ajattelee jotakin muuta. Mutta tämä on ehkä vain minun romanttinen tulkintani tavattoman pahasta sisusta. Joka tapauksessa hän panee ihmisen ymmälle.
Olemme koko viikon odottaneet kaunista tuulista iltapäivää, ja nyt se on tullut. Lapseni saavat iloita "leijapäivästä" — lehtinen Jaappania. Kaikki kylliksi suuret pojat ja suurin osa tyttöjä ovat hajaantuneina yli "Knowltopin" (se on tuo korkea, kallioinen lammaslaidun, joka yhtyy maihimme idässä) ja lennättävät omiatekemiään paperileijoja.
Minulla oli kauhea työ luvan maanittelemisessa äreältä vanhalta herralta, joka omistaa tilan. Hän ei pidä orpolapsista, sanoo hän, ja jos hän kerran antaa niille jalansijan maillansa, tulee niistä ikuinen vitsaus. Kun kuulee hänen puhuvan, luulisi että orpolapset ovat vaarallinen laji kovakuoriaisia.
Mutta puolen tunnin suostuttelun jälkeen hän muristen luovutti lammaslaitumensa kahdeksi tunniksi sillä ehdolla ettemme jalallamme astu lehmälaitumelle aidan toisella puolella ja lähdemme kotiin heti kun aikamme on täysi. Lehmälaitumensa pyhyyden turvaksi on Mr. Knowltop lähettänyt puutarhurinsa ja autonkuljettajansa ja kaksi tallipoikaa vartioimaan sen rajoja niin kauan kun leijaleikkiä kestää. Lapset ovat siellä vielä, ja heille on ihmeellinen seikkailu juosta noilla tuulisilla kukkuloilla ja takertua toistensa leijanyöreihin. Kun he tulevat hengästyneinä kotiin, odottaa heitä yllätys piparkakkujen ja marjamehun muodossa.
Nuo säälittävät pikku vesat vanhoine kasvoineen! On vaikea tehtävä saada ne nuoriksi, mutta minä uskon suorittavani sen. Ja on todella hauskaa tehdä jotakin positiivista hyvän vuoksi tässä maailmassa. Jollen kovasti taistele vastaan, toteutuu aikomuksesi tehdä minusta hyödyllinen ihminen. Worcesterin seuraelämän kiihoittimet tuntuvat minusta aika laimeilta verrattuina siihen anastavaan mielenkiintoon, jonka aiheuttaa 113 elävää, lämmintä, kiemurtelevaa pikku orpoa.
Rakkahin tervehdys!
SALLIE.
P.S. Minä luulen, ollakseni täsmällinen, että tänä iltapäivänä omistan 107 lasta.
Rakas Judy!
Koska nyt on sunnuntai ja kaunis kukkiva päivä, ja lämmin tuuli puhaltaa, istuin ikkunassa, polvillani avoinna Hermoston terveys (Sandyn viimeisin ravinnonlisä henkeni tarpeisiin) ja katseeni maisemassa ulkona. "Taivaan kiitos", ajattelin, "että tämä laitos on sijoitettu niin vallitsevaksi että ainakin voimme katsella ulos yli rautamuurin, joka sulkee meidät sisäänsä."
Tunsin itseni hyvin häkkiinsuljetuksi ja vangituksi ja orvoksi, ja päätin että oma hermostoni vaatii raitista ilmaa ja liikuntoa ja seikkailua. Suoraan edessäni oli tuon tien valkea nauha, joka sukeltaa laaksoon ja nousee kukkuloille toisella puolella. Aina tulostani saakka olen ikävöinyt seurata sitä huipuille ja nähdä mitä on noiden kukkulain takana. Judy parka! Lyön vetoa että sama kaipaus täytti sinun lapsuutesi. Jos joku minun pikku tipusistani joskus seisoo ikkunan ääressä ja katsoo laakson yli kukkuloille ja kysyy: "Mitä niiden takana on?" soitan heti autoasemalle.
Mutta tänään kaikki tipuni hurskaasti hoitivat pieniä sielujaan ja minä yksin vaelsin kaipuu sydämessä. Vaihdoin silkkisen sunnuntaipukuni kotikutoiseen ja suunnittelin sillävälin keinoa miten päästä noiden kukkulain huipulle.
Sitten menin puhelimeen ja pyysin julkeasti 505.
"Hyvää iltapäivää, Mrs. McGurk", sanoin hyvin lempeästi. "Saanko puhutella tohtori MacRae'ta?"
"Odottakaa", vastasi hän hyvin lyhyesti.
"Ehtoopäivää, tohtori", sanoin minä. "Sattuuko teillä olemaan mitään kuolevia potilaita, jotka asuvat tuolla kukkulain huipulla?"
"Ei ole, Jumalan kiitos."
"Sepä vahinko", sanoin minä pettyneenä. "Ja mitä itse teette tänään?"
"Minä luen Lajien syntyä."
"Sulkekaa se kirja, ei se sovi sunnuntaina. Ja sanokaa nyt, onko autonne voiteessa ja valmis lähtemään?"
"Se on käytettävänänne. Tahdotteko että vien muutamia orpoja ajelulle?"
"Vain yhden, joka potee hermostusta. Se on saanut päähänsä että sen pitää päästä kukkulain huipulle."
"Autoni on suuri kiipeäjä. Neljännestunnissa —"
"Odottakaa!" sanoin minä. "Ottakaa mukaanne paistinpannu, joka on sopivan kokoinen kahdelle hengelle. Minun keittiössäni ei ole mitään pienempää kuin kärrynpyörä. Ja kysykää Mrs. McGurkilta voitteko olla poissa illalliselta."
Sitten minä pakkasin koriin kappaleen silavaa ja muutamia munia ja sämpylöitä ja piparkakkuja ja kuumaa kahvia termospullossa, ja odotin portailla, kun Sandy hurautti näkyviin autoineen ja paistinpannuineen.
Meillä oli todellakin hauska seikkailu, ja hän iloitsi karkaamisen tunteesta ihan yhtä paljon kuin minä. En kertaakaan antanut hänen mainita mielenvikaisuutta. Panin hänen katsomaan avaroita niittyjä ja tasalatvaisten pajujen viivaa, jonka takana kukkulat aaltoilivat, ja hengittämään ilmaa ja kuuntelemaan varisten vaakumista ja lehmänkellojen kalkatusta ja joen solinaa. Ja me puhelimme — oi, miljoonista asioista, jotka ovat kaukana orpokodistamme. Panin hänet heittämään pois sen ajatuksen että hän on tiedemies ja kuvittelemaan olevansa poika. Tuskin sitä uskoisi, mutta hän onnistui —- enemmän tai vähemmän. Hän todellakin teki yhden tai pari oikein poikamaista kepposta. Sandy ei ole vielä neljääkymmentä, ja hyvänen aika, onhan se liian varhaista täysikasvuisuutta!
Me leiriydyimme jyrkänteelle, joka hallitsi näköalaa, kokosimme risuja, teimme tulen ja laitoimme maailman hauskimman illallisen — joku palanut risu oli räiskähtänyt paistettuihin muniin, mutta hiilet ovat terveellisiä. Sitten kun Sandy oli polttanut piippunsa ja "aurinko laski tavanmukaiseen länteensä", me kokosimme tavarat ja palasimme kotiin.
Hän sanoo että se oli hauskin iltapäivä mitä hänellä vuosikausiin on ollut, poloinen harhaanviety tieteen mies, ja minä uskonkin että se on totta. Hänen oliivinvihreä kotinsa on niin epäkodikas ja kolkko ja innostamaton etten ihmettele jos hän hukuttaa huolensa kirjoihin. Niin pian kuin löydän hauskan, kodikkaan emännöitsijän, joka on valmis astumaan toimeen, aion ruveta vehkeilemään Maggie McGurkia vastaan, vaikka aavistankin että häntä on vielä vaikeampi saada nostamaan ankkurinsa kuin Sterryä.
Ole hyvä äläkä vedä sitä johtopäätöstä että alan sopimattomasti kiinnittää mieltäni pahantuuliseen tohtoriimme, sillä niin ei ole. Asia on vain se että hän viettää niin ilotonta elämää että väliin tahtoisin taputtaa häntä päähän ja pyytää häntä vähän reipastumaan; maailma on täynnä päivänpaistetta ja osa siitä on häntäkin varten; aivan samoin kuin tahtoisin lohduttaa sataa ja seitsemää orpoani, niin paljon eikä enempää.
Olen varma että minulla oli joku oikea uutinen kerrottavana, mutta se on täydellisesti kadonnut päästäni. Raittiin ilman suhina on tehnyt minut uniseksi. Kello on puoli kymmenen, ja toivotan sinulle hyvää yötä.
S.
P.S. Gordon Hallock on haihtunut ohueksi ilmaksi. Ei sanaakaan kolmeen viikkoon, ei makeisia eikä täytettyjä eläimiä eikä minkäänlaisia elonmerkkejä. Mitä ihmettä luulet tapahtuneen tuolle huomaavaiselle nuorelle miehelle?
Heinäkuun 13 p.
Rakkakin Judy!
Kuule iloista sanomaa!
Koska tämä on Naskalin kuukauden 31 päivä, soitin hänen molemmille suojelijattarilleen, kuten sovittu oli, järjestääkseni hänen paluunsa. Minut kohtasi suuttunut kielto. Pitäisikö heidän antaa pois herttainen pieni tulivuorensa juuri kun ovat saamaisillaan sen olemaan sylkemättä tulta? He aivan vimmastuivat kun saatoin tehdä moisen kiittämättömän vaatimuksen. Naskali oli suostunut heidän kutsuunsa viettää kesän heillä.
Pukujen neulominen jatkuu yhä; kuulisit vain kuinka ompelukoneet hyrisevät ja kielet käyvät neulomahuoneessa. Pelästyneinkin, apaattisin, hengettömin pikku orpomme virkistyy ja saa mielenkiinnon elämään, kun kuulee että hän tulee omistamaan kolme täysin yksityistä omaa pukua, joista jokainen eri väriä, hänen itsensä valitsemaa. Ja sinun pitäisi nähdä kuinka se edistää heidän ompelutaitoaan; pienistä kymmenvuotiaistakin puhkeaa ompelijattaria. Soisin keksiväni yhtä tehoisan keinon saada heidät innostumaan ruuanlaittoon. Mutta keittiömme on äärimmäisen epäkasvattava; ymmärrät missä määrin kahlitsee innostusta, kun täytyy keittää pari kappaa perunoita kerrallaan.
Luultavasti olet kuullut minun mainitsevan että mielelläni jakaisin tipuseni kymmeneen sievään pikku perheeseen, jokaisessa hauska kodikas perheenäiti. Jos meillä vain olisi kymmenen somaa mökkiä minne panna heidät, ja niissä kukkia puutarhassa ja kaniineja ja kissanpoikia ja koiranpentuja ja kananpoikia takapihalla, silloin olisimme täysin näytettäväksi kelpaava laitos eikä meidän tarvitsisi hävetä kun nuo hyväntekeväisyys-asiantuntijat tulevat tarkastamaan meitä.
Torstaina.
Aloitin tämän kirjeen kolme päivää sitten, jouduin kesken kaiken puhumaan mahtavan ihmisystävän kanssa (50 pilettiä sirkukseen), enkä ole senjälkeen ehtinyt tarttua kynääni. Betsy on ollut Philadelphiassa kolme päivää, morsiustyttönä erään viheliäisen serkun häissä. Toivon ettei useampi jäsen hänen perheestään aio mennä naimisiin; se järkyttää J.G.H:ta kauheasti.
Ollessaan siellä hän urkki erästä perhettä, joka on pyytänyt kasvattia. Tietysti meillä ei ole oikeata urkkimisjärjestelmää, mutta väliin kun joku perhe putoaa suoraan syliimme, me mielellämme panemme asian toimeen. Tavallisesti me olemme yhteistyössä Valtion Apukomitean kanssa. Heillä on koko joukko tottuneita asiamiehiä, jotka matkustavat ympäri maata ja ovat kosketuksissa perheitten kanssa, jotka haluavat ottaa lapsia, ja orpokotien, joilla on niitä annettavina. Koska he ovat halukkaat tekemään työtä hyväksemme, ei hyödyttäisi vähääkään meidän käydä kaupustelemassa vauvojamme. Ja minä tahdon sijoittaa niin monta kuin mahdollista, sillä minä uskon lujasti että yksityiskoti on lapselle paras, edellytettynä tietysti että olemme hyvin tarkkoja valitsemiemme kotien luonteesta. Minä en vaadi rikkaita kasvattivanhempia, mutta minä vaadin kilttejä, rakastavia, älykkäitä vanhempia. Tällä kertaa luulen että Betsy on saanut onkeensa oikean perheitten helmen. Lapsi ei ole vielä annettu eikä paperit allekirjoitetut, ja tietysti vaara pyörii aina että kalamme voi tehdä äkillisen nykäyksen ja maiskahtaa takaisin veteen.
Kysy Jervisiltä onko hän koskaan kuullut philadelphialaisesta J.F. Bretlandista. Hän näyttää liikkuvan rahamiesten piireissä. Ensi kerran kuulin hänestä kirjeessä, joka oli osoitettu "John Grier Homen Johtajalle, Hyvä Herra" — se oli lyhyt, konekirjoitettu, asiallinen kirje hirveän asialliselta lakimieheltä, joka sanoo että hänen vaimonsa on päättänyt ottaa kasvatiksi miellyttävän näköisen ja terveen tyttölapsen, ikä 2-3 vuotta. Lapsen tulee olla orpo ja amerikkalaista syntyperää, perinnöllisyydeltään moitteeton ja ilman asiaansekaantuvia sukulaisia. Olisiko minulla tarjolla tällainen ja voisinko auttaa asiassa? Kunnioittaen J.F. Bretland.
Lähempiä tietoja varten hän mainitsi nimen "Bradstreet". Oletko koskaan kuullut mitään niin hassua? Voisi luulla että hän aikoo avata talletustilin lastenkamarissa ja lähettää tilauksen meidän taimiluettelomme mukaan.
Aloimme tavalliset tiedustelumme lähettämällä kyselykaavakkeen eräälle pappismiehelle Germantowniin, jossa J.F.B. asuu.
Onko hänellä omaisuutta? Maksaako hän laskunsa? Onko hän hyvä eläimille? Käykö hän kirkossa? Riiteleekö hän vaimonsa kanssa? Ja monta muuta nenäkästä kysymystä.
Saimme ilmeisesti käsiimme pappismiehen, jolla on huumorin lahjaa. Sensijaan että olisi vastannut tunnollisen seikkaperäisesti hän kirjoitti ylhäältä alas poikki kaavakkeen: "Soisin että he ottaisivat minut kasvatikseen."
Tämä näytti lupaavalta, joten B. Kindred ystävällisesti kiidätti Germantowniin heti kun vihkiäisaamiainen oli ohi. Hänessä on kehittymässä mitä hämmästyttävin salapoliisin vaisto. Lyhyen seurakäynnin aikana hän osaa pöydistä ja tuoleista lukea perheen koko moraalisen historian.
Hän palasi Germantovmista täynnänsä innostavia yksityiskohtia.
Mr. J.F. Bretland on rikas ja vaikutusvaltainen kansalainen, jota ystävät sydämestään rakastavat ja viholliset (virkaheitot apulaiset, jotka eivät epäröi sanoa että hän on kova mies) syvästi vihaavat. Hän on hieman epävakainen kirkonkäynnissään, mutta vaimo näyttää säännölliseltä, ja hän antaa rahaa.
Vaimo on ihastuttava, hyväsydäminen, sivistynyt säätyläisnainen, joka juuri on päässyt parantolasta koko vuoden kestäneen heikkohermoisuuden jälkeen. Lääkäri sanoo että hän tarvitsee jotakin voimakasta mielenkiintoa elämään, ja neuvoo ottamaan kasvatin. Rouva olisi aina tahtonut kasvattia, mutta hänen kova miehensä on itsepintaisesti kieltänyt. Mutta lopulta, kuten aina, lempeä, hellittämätön vaimo on päässyt voitolle ja kovan miehen on ollut pakko myöntyä. Vaikka omasta puolestaan olisikin mieluummin ottanut pojan, Mr. Bretland luopui luontaisesta halustaan ja kirjoitti, kuten yllä on kerrottu, tuon tavanmukaisen pyynnön — pyysi sinisilmäistä tyttöä.
Mrs. Bretland, joka lujasti oli päättänyt ottaa lapsen, on lukenut kirjallisuutta jo vuosikausia, eikä mitään pikkuseikkoja ole lasten ruokinnassa, joita hän ei tuntisi. Hänellä on valmiina aurinkoinen lastenkamari, joka viettää lounaaseen. Ja kaappi täynnä salavihkaa hankittuja nukkeja! Hän on itse ommellut niille vaatteet — hän näytti ne Betsylle tulvillaan ylpeyttä — joten ymmärrät että tyttö on välttämätön.
Hän oli juuri kuullut oivallisesta englantilaisesta hoitajattaresta, jonka hän voisi saada, mutta hän ei ole aivan varma eikö olisi parempi ottaa heti aluksi ranskalainen hoitajatar, niin että lapsi voisi oppia kielen ennenkuin äänijänteet jäykistyvät. Hän myöskin innostui äärettömästi kuullessaan että Betsy on käynyt korkeakoulun. Hän ei voinut päättää lähettäisikö vauvan korkeakouluun vai eikö. Mikä oli Betsyn rehellinen mielipide? Jos lapsi olisi Betsyn oma tytär, lähettäisikö Betsy hänet korkeakouluun?
Kaikki tämä olisi hullunkurista jollei se olisi niin pateettista, mutta minä en todellakaan saa mielestäni tuon yksinäisen naisparan kuvaa, joka ompelee nukenvaatteita tuntemattomalle tytölle, jota ei edes varmaan tietänyt saavansa. Hän kadotti omat vauvansa vuosia sitten, tai oikeammin hänellä ei koskaan ollut niitä, ne eivät eläneet ollenkaan.
Ymmärrät mikä hyvä koti tästä tulisi. Suuri määrä rakkautta odottaa tuota pikku tipua, ja se on parempi kuin kaikki rikkaus mikä tässä tapauksessa seuraa mukana.
Mutta nyt on pulmallisinta löytää lapsi, ja se ei ole helppoa, herrasväki J.F. Bretland kun on niin kovin nimenomainen vaatimuksissaan. Minulla olisi sopiva poikalapsi annettavana heille, mutta tuo kaapillinen nukkeja tekee että hän on mahdoton. Pikku Florence ei kelpaa — yksi itsepintainen sukulainen elossa. Minulla on suuri valikoima muukalaisia, joilla on sulavat ruskeat silmät — eivät kelpaa ollenkaan, Mrs. Bretland on vaalea, ja tyttären pitää olla hänen näköisensä. Minulla on monta herttaista pikku otusta, joiden syntyperä on epämääräinen, mutta Bretlandit tahtovat kuusi sukupolvea kirkossakäyviä esivanhempia ja kuvernöörin ylimpänä huippuna. Minulla on myöskin kultainen pieni kiharapäinen tyttö (ja kiharat käyvät yhä harvinaisemmiksi), mutta hän on avioton lapsi. Ja se näyttää olevan ylipääsemätön este kasvattivanhempien silmissä, vaikka itse asiassa se ei tee pienintäkään eroa lapsessa. Hän ei kuitenkaan käy laatuun; Bretlandit pitävät jyrkästi kiinni vihkimätodistuksesta.
On vain yksi ainoa lapsi sadan ja seitsemän joukosta, joka tuntuu sopivalta. Pikku Sophiemme isä ja äiti saivat surmansa rautatieonnettomuudessa, ja ainoa syy miksi hänkin ei kuollut oli se että he juuri olivat jättäneet hänet sairaalaan, jotta jokin paise leikattaisiin hänen kaulastaan. Hän on hyvää tavallista amerikkalaista syntyperää, nuhteetonta ja mielenkiinnotonta joka tavalla. Hän on väritön, sisuton, vinkuva pieni olento. Tohtori on ammentanut hänet täyteen rakasta kalanmaksaöljyään ja pinaattiansa, mutta ei voi saada häneen hilpeyttä.
Henkilökohtainen rakkaus ja huolenpito näyttää kuitenkin saavan ihmeitä aikaan laitoslapsissa, ja hänestä saattaa puhjeta jotakin harvinaista ja kaunista oltuaan parikin kuukautta istutettuna uuteen maaperään. Niinpä eilen kirjoitin hehkuvan kuvauksen hänen tahrattomasta perhehistoriastaan J.F. Bretlandille ja tarjouduin saattamaan hänet Germantowniin.
Tänä aamuna sain sähkösanoman J.F.B:ltä. Ei sinne päinkään! Hän ei aio ostaa tytärtä näkemättä sitä ensin. Hän tulee henkilökohtaisesti tarkastamaan lasta ensi keskiviikkona kello 3.
Voi hyvänen aika, jos hän ei pidäkään lapsesta! Me käytämme nyt kaiken tarmomme koroittaaksemme tuon lapsen kauneutta — niinkuin pennun, joka aiotaan viedä koiranäyttelyyn. Olisiko sinusta hirvittävän suuri synti, jos punaisin hänen poskiaan aavistuksen verran? Hän on liian nuori ottamaan sen tavakseen.
Taivas, minkälainen kirje! Miljoona sivua kirjoitettuna yhteen hengenvetoon. Voit nähdä missä sydämeni on. Olen yhtä kiihtynyt Sophien sijoittamisesta ulos elämään kuin jos hän olisi oma rakkahin tyttäreni.
Kunnioittavat terveiset puheenjohtajalle.
SAL. MCB.
Paras Gordon!
Se oli vihattava, typerä, halpamainen tekonen ettet neljään viikkoon lähettänyt minulle virkistävää sanasta vain siksi että minä luonnottoman kiireen aikana kerran annoin sinun odottaa kolme viikkoa. Minua jo todella alkoi ahdistaa pelko, että olit mulskahtanut Potomac'iin. Tipuseni kaipaisivat sinua kauheasti, he rakastavat Gordon-setäänsä. Ole hyvä ja muista että olet luvannut lähettää niille aasin. Ole hyvä ja muista myöskin että minulla on paljon enemmän työtä kuin sinulla. On paljon vaikeampi johtaa John Grier Homea kuin Edustajakamaria. Sitäpaitsi sinulla on kykenevämpiä henkilöitä apunasi.
Tämä ei ole kirje, se on vihastunut vastalause. Kirjoitan huomenna — tai huomisen perästä.
S.
P.S. lukiessani kirjeesi uudelleen minä hiukkasen lepyn, mutta ällös luule että minä uskon makeita sanojasi. Minä hyvin tiedän että sinä vain imartelet kun puhut noin kauniisti.
Heinäkuun 17 p.
Rakas Judy!
Minulla on kertomus kerrottavana.
Tämä, muista se, on seuraava keskiviikko. Niin että puoli kolmelta meidän pikku Sophiemme oli kylvetettynä ja kammattuna ja puettuna kauniiseen pellavapukuun sekä annettuna luotettavan orpolapsen hoitoon, jonka oli huolellisesti pidettävä hänet puhtaana.
Minuutilleen 3.30 — en ole nähnyt toista niin epätoivoisen säntillistä ihmisolentoa kuin J. F. Bretland — kallisarvoinen, ulkomaalaistyyppinen auto vieri tämän komean linnan portaitten eteen. Kolme minuuttia myöhemmin ilmaantui ovelleni henkilö, jolla on nelikulmaiset hartiat ja nelikulmainen leuka ja lyhyiksileikatut viikset ja käytös, joka panee toisen pitämään kiirettä. Hän tervehti minua vireästi "Miss McKosh'na". Minä oikaisin lempeästi, ja hän rupesi sanomaan "Miss McKim". Minä osoitin tyynnyttävintä nojatuoliani ja kehoitin häntä nauttimaan kevyitä virvokkeita matkansa jälkeen. Hän suostui ottamaan lasin vettä (ihailen kohtuullista isää), ja ilmaisi kärsimätöntä halua saada asiansa toimitetuksi. Niinpä soitin kelloa ja käskin tuomaan pikku Sophien.
"Antakaa olla, Miss McGee!" sanoi hän minulle. "Näen hänet mieluimmin hänen omassa ympäristössään. Lähden kanssanne leikkihuoneeseen tai leikkikentälle tai missä vain pidätte nuoren väkenne."
Niinpä johdin hänet lastenkamariin, jossa kolmetoista tai neljätoista vesaa siniruutuisissa koltuissa pyöriskeli patjoilla lattioilla. Sophie, joka yksin sai nauttia naisellisten hameitten kunniaa, oli pelastettu kyllästyneen orvon siniruutuisille käsivarsille. Lapsi rimpuili ja tappeli päästäkseen alas, ja naiselliset hameet olivat tiukasti kiedotut hänen kaulansa ympäri. Otin hänet syliini, silitin hänen vaatteensa, kuivasin hänen nenänsä ja kehoitin häntä katsomaan tuota herraa.
Lapsen koko tulevaisuus riippui viiden minuutin päivänpaisteesta, ja sensijaan että olisi edes kerran hymyillyt, hän vinkui!
Mr. Bretland huojutti kättään hyvin happamesti ja maiskutti hänelle suutaan kuin koiranpennulle. Sophie ei kiinnittänyt häneen pienintäkään huomiota, vaan käänsi selkänsä ja hautasi kasvonsa minun kaulaani. Mr. Bretland kohautti olkapäitään, otaksui että he saattoivat ottaa hänet kokeeksi. Tyttö ehkä miellytti hänen vaimoaan, hän itse ei missään tapauksessa kaivannut ottolasta. Ja me käännyimme lähteäksemme.
Kuka tulla tepsuttelisi silloin suoraan hänen tielleen jollei tuo pieni päivänsäde Allegra? Suoraan hänen eteensä se taaperteli, pyöritti käsivarsiaan kuin tuulimylly ja putosi nelinryömin maahan. Hän hyppäsi hyvin taitavasti syrjään jottei polkisi lasta, nosti sen sitten ylös ja asetti seisomaan. Tyttö kietoi käsivartensa hänen jalkansa ympäri pulputtaen naurusta.
"Isi! Nosta vauvaa!"
Hän on ensimäinen mies tohtoria lukuunottamatta, jonka lapsi on nähnyt viikkokausiin, ja nähtävästi hän jotenkin muistuttaa melkein unhottunutta isää.
J.F. Bretland nosti lapsen ylös ja kiikutti sitä ilmassa yhtä kerkeästi kuin olisi sellaista tapahtunut joka päivä, ja haltioitunut Allegra kirkui riemusta. Sitten kun hän osoitti haluavansa laskea tytön maahan, tämä tarttui hänen nenäänsä ja toiseen korvaansa ja rummutti molemmin jaloin hänen vatsaansa. Ei kukaan voisi syyttää Allegraa eloisuuden puutteesta!
J.F. irtaantui hänen hyväilyistään ja tuli näkyviin tukka pörröisenä, mutta leuka jämeänä. Hän laski tytön maahan, mutta piti hänen pientä puristettua nyrkkiään kädessään.
"Tässä on minun tenavani", sanoi hän. "En usko että minun tarvitsee etsiä kauempaa."
Minä selitin ettemme voi erottaa pikku Allegraa veljistään, mutta mitä enemmän vastustin, sitä itsepintaisemmaksi kävi hänen leukansa. Palasimme kirjastoon ja keskustelimme asiasta puolen tuntia.
Hän piti Allegran syntyperästä, piti hänen ulkomuodostaan, piti hänen vilkkaudestaan, piti hänestä. Jos hänen piti saada tytär vaivoikseen, tahtoi hän ainakin sellaisen jossa oli vähän pippuria. Hänet sai hirttää jos hän otti tuon toisen vikisevän pikku otuksen. Se ei ollut luonnollinen. Mutta jos antaisin Allegran, hän kasvattaisi hänet kuin oman tyttärensä ja pitäisi huolta ettei tytöltä mitään puuttuisi loppuikänään. Oliko minulla oikeutta pidättää lapselta kaikki tämä vain hempeämielisten lorujen vuoksi? Perhe oli jo hajaantunut, paras mitä nyt voin tehdä lapsille, oli sijoittaa heidät erikseen.
"Ottakaa kaikki kolme", sanoin julkeasti.
Mutta ei, sitä hän ei voinut ajatellakaan; hänen vaimonsa oli sairas, ja yhdessä lapsessa olisi hänelle aivan kylliksi.
Minäkös olin kauheassa välikädessä. Tämä näytti sellaiselta onnenpotkulta lapselle, ja kuitenkin tuntui niin julmalta erottaa hänet ihailevista pikku veljistä. Tiesin että jos Bretlandit ottaisivat hänet lailliseksi lapsekseen, he parhaansa mukaan koettaisivat katkoa kaikki menneisyyden siteet, ja lapsi oli vielä niin pieni että se unohtaisi veljensä yhtä pian kuin oli unohtanut isänsä.
Sitten ajattelin sinua, Judy, ja kuinka katkera olet aina ollut siitä että orpokoti ei antanut sinun mennä, kun tuo perhe tahtoi ottaa sinut kasvatiksi. Sinä sanoit aina että sinullakin olisi voinut olla koti niinkuin muilla lapsilla, mutta että Mrs. Lippett varasti sen sinulta. Varastinko minä nyt kenties pikku Allegralta kodin? Poikien suhteen on aivan toisin, he voivat saada kasvatuksensa ja ruveta itse pitämään huolta itsestään. Mutta tyttölapselle koti sellainen kuin tämä merkitsisi kaikkea. Aina siitä saakka kuin Allegra-vauva tuli meille, on hän minusta näyttänyt juuri samanlaiselta lapselta kuin Judy-vauvan on täytynyt olla. Hänessä on kykyä ja elinvoimaa. Meidän täytyy jotenkuten hankkia hänelle tilaisuuksia. Hänkin ansaitsee osansa tämän maailman kauneutta ja hyvyyttä — sikäli kuin luonto on antanut hänelle kykyä pitämään sitä arvossa. Ja voiko mikään laitos koskaan antaa sitä hänelle? Minä seisoin ja ajattelin ja ajattelin, Mr. Bretlandin mitellessä lattiaa kärsimättömänä.
"Käskekää nuo pojat tänne ja antakaa minun puhua heidän kanssaan", tahtoi Mr. Bretland. "Jos heissä on kipinäkään jalomielisyyttä, antavat he ilolla hänen mennä."
Minä lähetin hakemaan heitä, mutta sydämelläni oli tukeva lyijykimpale. He kaipasivat vielä isäänsä; tuntui armottomalta temmata heiltä pois myöskin tämä kultainen pikku sisar.
He tulivat käsi kädessä — kaksi tanakkaa, hienoa pikku miestä — ja seisoivat juhlallisen tarkkaavina, kiinnittäen suuret, ihmettelevät silmät vieraaseen herraan.
"Tulkaa tänne, pojat. Minä tahdon puhua teille." Hän otti kumpaistakin kädestä. "Talossa, jossa minä asun, ei ole yhtään pientä lasta, ja vaimoni ja minä olemme päättäneet tulla tänne, jossa on niin monta isätöntä ja äiditöntä lasta, ja ottaa yhden niistä omaksemme. Se lapsi saa asua kauniissa talossa ja saa paljon leikkikaluja ja on onnellinen kaiken ikänsä — paljon onnellisempi kuin voisi koskaan olla täällä. Minä tiedän että olette hyvin iloiset, kun kuulette että olen valinnut pienen sisarenne."
"Ja emmekö saisi nähdä häntä enää koskaan?" kysyi Clifford.
"Saisitte kyllä, joskus."
Clifford katseli vuoroin minuun ja Mr. Bretlandiin, ja kaksi suurta kyyneltä alkoi vieriä hänen poskilleen. Hän sysäsi pois Mr. Bretlandin käden ja heittäytyi syliini.
"Ei saa antaa hänelle Allegraa! Ei saa! Täti kiltti lähettää hänet pois!"
"Ottakaa kaikki!" pyysin minä.
Mutta hän on kova mies.
"En ole tullut ottamaan koko orpokotia", sanoi hän lyhyesti.
Silloin jo Don nyyhkytti toisella puolella. Ja kuka viskautui keskelle tätä hälinää jollei tohtori MacRae, Allegra-vauva sylissään!
Minä esitin heidät toisilleen ja selitin asian. Mr. Bretland kurkotti ottamaan vauvaa, ja Sandy piti sitä lujasti kiinni.
"Aivan mahdotonta", sanoi Sandy lyhyesti. "Miss McBride kyllä sanoo teille että tämän laitoksen yhtenä sääntönä on ettei koskaan saa erottaa perhettä."
"Miss McBride on jo tehnyt päätöksensä", sanoi J.F.B. jäykästi. "Me olemme jo puhuneet asian selväksi."
"Olette varmaan erehtynyt", sanoi Sandy skotlantilaisimmillaan ja kääntyi minuun. "Eihän aikomuksenne ole voinut olla suostua sellaiseen julmuuteen?"
Tässä oli edessäni Salomonin tuomio — kaksi itsepäisintä miestä mitä hyvä Jumala koskaan on luonut riiteli pikku Allegrasta jäsen jäseneltä. Lähetin kolme kananpoikasta takaisin lastenkamariin ja palasin otteluun. Väittelimme äänekkäästi ja kuumasti, kunnes vihdoin J.F.B. toisti kysymyksen, jonka itse olen usein tehnyt viitenä viime kuukautena: "Kuka on tämän laitoksen pää, johtajatar vai talossa käyvä lääkäri?"
Olin raivostunut tohtorille, joka oli pannut minut sellaiseen asemaan tuon miehen edessä, mutta en voinut riidellä hänen kanssaan julkisesti. Niinpä minun oli pakko lopullisesti ja ehdottomasti sanoa Mr. Bretlandille että Allegra ei voi tulla kysymykseen. Eikö hän tahtoisi ajatella Sophieta?
Ei, riivattu vieköön jos hän tahtoisi ajatella Sophieta. Allegra tai ei kukaan. Hän toivoi minun käsittävän että olin raukkamaisesti suostunut tuhoamaan lapsen koko tulevaisuuden. Ja sen loppulaukauksen jälkeen hän peräytyi ovelle. "Miss MacRae, tohtori McBride, hyvästi vain." Hän teki kaksi kohteliasta kumarrusta ja poistui.
Ja heti kun ovi sulkeutui iskimme Sandy ja minä yhteen. Hän sanoi että ihmisen, jolla on olevinaan edes joitakin nykyaikaisia, inhimillisiä näkökantoja lasten huollon alalla, pitäisi hävetä jos hetkeäkään oli ajatellut mahdolliseksi sellaisen perheen hajoittamista, ja minä syytin häntä siitä että hän tahtoi pitää Allegran pelkästään itsekkäistä syistä, hän oli kiintynyt lapseen eikä tahtonut menettää sitä. (Ja minä uskon että siinä on totuus.) Oi, meillä oli uramme suuri taistelu, ja vihdoin hän poistui vielä jäykempänä ja kohteliaampana kuin itse J.F.B.
Näiden kahden välillä tunnen itseni niin venähtäneeksi, kuin jos minut olisi käytetty uudessa mankelikoneessamme. Ja sitten Betsy tuli kotiin ja solvasi minua, kun olin heittänyt pois valituimman perheen mitä olimme koskaan keksineet!
Tämä on siis kuumeisen toiminta-viikkomme päätös, ja sekä Sophie että Allegra jäävät loppujen lopuksi laitoslapsiksi. Oi herranen aika! Erota, kiltti ihminen, Sandy virkakunnasta ja lähetä minulle tilalle saksalainen, ranskalainen, kiinalainen, jos sinua haluttaa — mikä hyvänsä muu kuin skotlantilainen.
Väsyneenä
SALLIE.
P.S. Lyön vetoa että myöskin Sandy tänä iltana ahkerasti kirjoittaa kirjettä saadakseen minut erotetuksi. Minä en vastusta, jos sinua haluttaa. Olen väsynyt laitoshommiin.
Rakas Gordon!
Olet kiero, koukkuileva, äkäinen, äreä, ilkeä, intikäs ihminen.
Huuti, poika, miksi en saisi puhua Skotlantia jos minua haluttaa?
Eikö nimessäni ole Mac?
Tietysti John Grier ihastuksissaan toivottaa sinut tervetulleeksi ensi torstaina, ei ainoastaan aasin tähden, vaan oman herttaisen aurinkoisen läsnäolosi tähden yhtä hyvin. Aioin kirjoittaa sinulle peninkulman pituisen kirjeen menneitten laiminlyöntien korjaamiseksi, mutta mitä se kannattaa? Saanhan nähdä sinut ylihuomenna, ja perin hauska on kiusaantuneitten silmien nähdä sinut.
Älä, suutu, poika, kieleni tähden. Esi-isäni olivat Ylämaista.
MCBRIDE.
Rakas Judy!
Kaikki hyvin John Grierissa — lukuunottamatta yhtä katkennutta hammasta, yhtä nyrjähtänyttä nilkkaa, yhtä pahasti naarmuttunutta polvea ja yhtä tulehtunutta silmää. Betsy ja minä olemme kohteliaita, mutta kylmiä, tohtorille. Harmillista kyllä on hänkin melko kylmä, ja näyttää luulevan että lämpömäärän laskeminen on yksinomaan hänen puolellaan. Hän hoitaa työnsä tieteellisellä, personattomalla tavalla, täysin kohteliaasti, mutta jonkun verran irrallisesti.
Oli miten oli, tohtori ei häiritse meitä erittäin paljon tällä hetkellä. Luonamme tulee pian käymään eräs paljon kiehtovampi henkilö kuin Sandy. Edustajakamari lepää taaskin töistään ja Gordon nauttii lomaa, josta hän aikoo viettää kaksi päivää Brantwoodin ravintolassa.
Kuulen ihastuneena että olette saaneet tarpeeksi merenrannasta ja aiotte viettää lopun kesää meidän läheisyydessämme. Saatavissa on useita tilavia kartanoita muutaman peninkulman päässä John Grierista, ja Jervisille tulee olemaan hauska vaihtelu päästä kotiin vain sunnuntaiksi. Mieluisasti käytetyn poissaolon jälkeen teillä molemmilla tulee olemaan uusia ajatuksia lisättävänä yhteiseen varastoon.
En voi pitemmältä lausua mietteitäni avioelämästä, koska minun täytyy virkistää muistiani Monroen järjestelmän ja parin muun valtiollisen kysymyksen suhteen.
Odotan kiihkeästi elokuuta ja kolmea kuukautta seurassasi.
Kuten aina
SALLIE.
Paras Vihollinen!
On hyvin anteeksiantavaista minun puoleltani kutsua teidät päivälliselle tuon viimeviikkoisen tulivuorenpurkauksen jälkeen. Olkaa hyvä ja tulkaa kuitenkin. Muistatteko ihmisystävällisen ystävämme Mr. Hallockin, joka lähetti meille pähkinöitä ja kultakaloja ja muita vaikeastisulavia pikkukapineita. Hän on seurassamme tänä iltana, joten teillä nyt on tilaisuus ohjata hänen hyväntahtoisuutensa virta terveellisempiin uomiin. Aterioimme seitsemältä.
Kuten aina
SALLIE MCBRIDE.
Paras Vihollinen!
Teidän olisi pitänyt elää niinä aikoina jolloin joka ihminen asui eri luolassa eri vuorella.
S. MCBRIDE.
Perjantaina 6.30.
Rakas Judy!
Gordon on täällä ja on suhteessa orpokotiini kuin toinen mies. Hän on keksinyt ikivanhan totuuden että tie äidin sydämeen käy lasten ylistämisen kautta, ja hänellä ei ole muuta sanottavaa kuin kiitosta kaikista 107:stä lapsestani. Yksinpä Loretta Higginsistä hän keksi sanoa jotakin mieluista: hänestä on hauskaa että Loretta ei katso kieroon.
Hän kävi ostoksilla kanssani tänä iltapäivänä ja oli hyvin avulias lettinauhojen valitsemisessa parille tusinalle pikku tyttöjä. Hän pyysi saada valita Sadie Katelle itse, ja monien empimisten jälkeen hän keksi ottaa oranssinkeltaista toiseen lettiin ja smaragdin vihreätä toiseen.
Kun juuri olimme syventyneinä tähän puuhaan huomasin erään viereisen ostajan, joka näennäisesti askarteli hakasten valinnassa, mutta pingoitti jokaisen korvansa kuulemaan meidän tyhjänpäiväistä puhettamme.
Hänellä oli maalauksellinen hattu ja täplikäs harso, höyhenpuuhka kaulassa ja niin uusimuotinen päivänvarjo etten uneksinutkaan häntä tuttavakseni kunnes satuin näkemään hänen silmänsä ja niissä tutun ilkeän välkkeen. Hän kumarsi jäykästi ja hyväksymättömästi, ja minä nyökäytin takaisin. Mrs. Maggie McGurk seurapuvussaan!
Kuvassa on paljon hauskempi ilme kuin mitä hänellä tavallisesti on.
Hymyn aiheutti kynän horjahdus.
Mrs. McGurk parka ei voi ymmärtää mahdolliseksi mitään henkistä mielenkiintoa jotakin miestä kohtaan. Hän epäilee että minä tahdon mennä naimisiin joka ainoan kohtaamani miehen kanssa. Ensin hän luuli että tahdoin temmata häneltä tohtorin, mutta nyt, nähtyään minut Gordonin kanssa, hän pitää minua kaksiavioisena hirviönä, joka tahdon heidät molemmat.
Hyvästi, jokin vieras lähenee.
11.30 i.p.
Olen juuri antanut päivälliset Gordonille vieraina Betsy ja Mrs.
Livermoore ja Mr. Witherspoon. Pyysin armollisesti myöskin tohtoria,
mutta hän kieltäytyi lyhyesti koska ei muka ollut seuratuulella.
Sandymme ei anna kohteliaisuuden häiritä totuutta!
Siitä ei ole epäilystä, Gordon on edustavin mies mikä ikinä on hengittänyt. Hän on niin hauskannäköinen ja luonteva ja kohtelias ja henkevä ja hänen käytöksensä on niin virheetöntä — oi, hänestä tulisi ihmeen koristeellinen aviomies! Mutta loppujen lopulta otaksun että sitä joutuu elämään miehensä kanssa eikä vain näyttelemään häntä päivällisillä ja teekutsuissa.
Hän oli poikkeuksellisen hauska tänä iltana. Betsy ja Mrs. Livermoore molemmat rakastuivat häneen — ja minä juuri pikkuisen. Hän huvitti meitä pitämällä puheen parhaalla julkisella tavallaan, aiheena Javan hyvinvointi. Meidän on ollut kauhean vaikea keksiä makuupaikkaa tuolle apinalle, ja Gordon todisti kumoamattoman johdonmukaisesti että koska olemme saaneet apinan Jimmieltä ja Jimmie on Percyn ystävä, sen on nukuttava Percyn kanssa. Gordon on syntynyt puhujaksi, ja kuulijakunta vaikuttaa häneen kuin samppanja. Hän osaa puhua yhtä liikuttavan vakavasti apinasta kuin suurimmasta sankarista mikä koskaan on vuodattanut verensä isänmaan puolesta.
Minä tunsin kyynelten kihoavan silmiini hänen kuvaillessaan Javan yksinäisyyttä, kun se katseli yön tuloa hiilikellarissamme ja ajatteli veljiensä leikkiä kaukana troopillisessa viidakossa.
Miehellä, joka osaa puhua tuolla tavoin, on tulevaisuus edessään. En epäilekään etten joudu äänestämään häntä presidentiksi kunhan tästä kuluu toiset 20 vuotta.
Meillä oli kaikilla hyvin hauskaa ja unohdimme kokonaan — kolmen tunnin ajaksi — että 107 orpoa uinaili yläpuolellamme. Niin paljon kuin rakastankin pikku kultia, on hauska päästä niistä eroon silloin tällöin.
Vieraani lähtivät kymmeneltä, ja nyt kai täytyy olla puoliyön aika. Tämä on kahdeksas päivä, ja kelloni on taas seisahtunut. Jane unohtaa vetää sen yhtä säännöllisesti kuin perjantai tulee. No niin, minä tiedän että on myöhäistä, ja velvollisuuteni naisena on nukkua kauneuden tähden, varsinkin kun sovelias nuori kosija on saapuvilla.
Lopetan huomenna. Hyvää yötä.
Lauantaina.
Gordon on viettänyt tämän aamun leikkimällä orpokotini kanssa ja suunnittelemalla älykkäitä lahjoja lähetettäviksi myöhemmin. Hän arvelee että kolme siististi maalattua heimovaakunasalkoa lisäisi intiaanitelttojemme viehätystä. Hän aikoo myöskin lahjoittaa kolme tusinaa neilikanpunaisia kolttuja pikkulapsillemme. Neilikanpunainen on väri, jota tämän laitoksen johtajatar suuresti suosii, sillä hän on kuolettavasti väsynyt siniseen! Jalomielinen ystävämme huvittelee itseään niinikään ajattelemalla kahta aasia ja satuloita ja pieniä punaisia vaunuja. Eikö ole mainiota että Gordonin isä on antanut hänelle niin runsaasti rahaa käytettäväksi ja että hän on tuollainen hyväntekeväisyyteen taipuva nuori mies? Hän on tällä hetkellä Percyn kanssa päiväaterialla hotellissa, ja luotan että hän siellä imee itseensä tuoreita aatteita hyväntekeväisyyden alalta.
Kenties luulet etten ole nauttinut tästä keskeytyksestä laitoselämän yksitoikkoisuudessa! Voit sanoa mitä vain haluat, rakas mrs. Pendleton, siitä kuinka hyvin johdan orpokotiasi, mutta se on aivan yhdentekevää, minulle ei ole luonteenmukaista pysyä niin alallani. Minä hyvin usein tarvitsen vaihtelua. Juuri siksi Gordon, hänen pulppuava optimisminsa ja pojan mielensä, on niin virkistävä, varsinkin vastakohdaksi liian paljolle tohtorille.
Sunnuntai-aamuna.
Minun täytyy kertoa sinulle kuinka Gordonin vierailu päättyi. Hänen aikomuksensa oli ollut lähteä neljältä, mutta onnettomana hetkenä pyysin häntä jäämään 9.30 junaan, ja eilen iltapäivällä hän ja Singapore ja minä teimme pitkän kävelyn kauas tämän orpokodin tornien näkyviltä, ja pysähdyimme sievään pieneen ravintolaan tien varrella, jossa saimme tyydyttävän illallisen: savustettua silavaa ja munia ja kaalia. Sing ahtoi itseensä niin häpeällisesti että on ollut haluton siitä saakka.
Kävely ja kaikki oli hauskaa ja hyvin mieluisa vaihtelu tässä yksitoikkoisessa elämässä, jota vietän. Se olisi saanut minut hyvälle tuulelle ja tyytyväiseksi pitkäksi aikaa, jollei myöhemmin olisi tapahtunut jotakin äärettömän epämiellyttävää. Meillä oli kaunis, aurinkoinen, huoleton iltapäivä, ja minä suren kun se pilattiin. Palasimme takaisin hyvin epäromanttisesti resiinalla ja pääsimme J.G. Homeen ennen yhdeksää; juuri hyvissä ajoin hänen lähteä asemalle ja ehtiä junaansa. Niinpä en pyytänyt häntä sisään, vaan kohteliaasti toivotin hänelle hyvää matkaa porttikäytävässä.
Käytävän sivussa talon varjossa seisoi muuan auto; minä tunsin sen ja arvelin että tohtori oli sisällä Mr. Witherspoonin luona. (He usein viettävät iltansa laboratoriossa.) No niin, lähdön hetkellä sai Gordon onnettoman päähänpiston pyytää minua jättämään tämän orpokodin hoito ja sensijaan ryhtyä hoitamaan erästä yksityistaloa.
Oletko koskaan moista kuullut? Miehellä oli ollut koko iltapäivä ja peninkulmittain tyhjiä niittyjä missä pohtia tuota kysymystä, mutta sensijaan hänen piti valita paikaksi meidän kynnysmattomme.
En oikein tiedä mitä sanoin, koetin keveästi torjua asian ja jouduttaa hänet junaan. Mutta hän ei tahtonut tulla keveästi torjutuksi. Hän asettui tukevasti ovipieltä vastaan ja tahtoi välttämättä saada asian selväksi. Minä tiesin että hän myöhästyisi junasta ja että tämän laitoksen joka ikkuna oli auki. Miehet eivät koskaan vähääkään ajattele mahdollisia kuulijoita, nainen se aina ajattelee mikä on sopivaa.
Koska hermostuneen kiihkeästi tahdoin päästä hänestä vapaaksi, pelkään että olin aika jyrkkä ja tahditon. Hän alkoi suuttua, ja silloin jokin onneton sattuma sai hänen katseensa osumaan autoon. Hänkin tunsi sen, ja ollen hurjalla tuulella hän alkoi tehdä pilaa tohtorista. "Se vanha mulkosilmä", sanoi hän, ja "koipeliini", ja oi, hirvittävän määrän sopimattomia, typeriä asioita.
Minä selitin hänelle vakuuttavan tosissani etten hiventäkään välittänyt tohtorista, että hän oli mielestäni juuri niin hassunkurinen ja mahdoton kuin suinkin saattoi, kun äkkiä tohtori nousi autosta ja astui luoksemme.
Minun olisi ollut hyvin mukava haihtua maan päältä sinä hetkenä!
Sandy oli ihan ilmeisesti vihoissaan, niinkuin hän hyvin saattoi olla, mutta täysin kylmä ja hillitty. Gordon oli kuuma ja pakahtumaisillaan kuviteltuihin vääryyksiin. Minä olin hämmentynyt tästä täysin typerästä ja tarpeettomasta häiriöstä, joka äkkiä nousi eteemme syyttä suotta. Sandy pyysi minulta moitteettoman kohteliaasti anteeksi että oli huomaamattomana kuunnellut, kääntyi sitten Gordoniin ja kutsui hänet jäykästi autoonsa luvaten ajaa asemalle.
Minä pyysin häntä jäämään. En tahtonut aiheuttaa mitään typerää riitaa heidän välilleen. Mutta he kiipesivät autoon kiinnittämättä minuun vähintäkään huomiota ja, huristivat tiehensä jättäen minut kaikessa rauhassa seisomaan kynnysmatolle.
Minä lähdin sisään ja menin vuoteeseen ja makasin valveilla tuntikausia odottaen kuulevani — en tiedä minkälaisen räjähdyksen. Kello on nyt 11, ja tohtori ei ole näyttäytynyt. En tiedä kuinka maailmassa osaan olla kun hän tulee. Kai minun pitää piiloutua vaatekaappiin.
Oletko koskaan kuullut mitään niin tarpeetonta ja typerää kuin koko tuo tilanne? Otaksun nyt että olen riidellyt Gordonin kanssa — enkä totisesti tiedä mistä, — ja tietysti välini tohtorin kanssa menee nyt aivan hunningolle. Sanoin kauheita asioita hänestä, — sinä tiedät kuinka typeriä minä osaan puhua, — asioita, joita en vähääkään tarkoittanut.
Soisin että nyt olisi eilen tähän aikaan. Panisin Gordonin lähtemään neljältä.
SALLIE.
Sunnuntai-iltapäivänä.
Paras tohtori MacRae!
Kauhea, typerä, viheliäinen juttu tuo eilisiltainen! Mutta teidän täytyy tuntea minut jo siksi hyvin että tiedätte etten ikinä tarkoita kaikkea sitä hassutusta mitä puhun. Kielelläni ei ole mitään yhteyttä aivojeni kanssa, se vain käydä vilisee ihan itsekseen. Mahdan näyttää silmissänne kauhean kiittämättömältä kaiken sen avun jälkeen, mitä olette antanut minulle tässä oudossa työssä, ja kärsivällisyyden, mitä olette (silloin tällöin) osoittanut.
Minä annan arvoa sille tosiseikalle etten olisi ikinä saanut tätä orpokotia sujumaan ilman teidän pätevää tukeanne taustassa, ja vaikka väliin, niinkuin itsennekin täytyy tunnustaa, olette ollut aika kärsimätön ja pahantuulinen ja vaikea, en ole kuitenkaan koskaan moittinut teitä siitä, enkä todellakaan tarkoittanut kaikkia noita sopimattomuuksia mitä sanoin teistä eilen illalla. Olkaa hyvä ja antakaa anteeksi epäkohteliaisuuteni. Minusta olisi hyvin sietämätöntä menettää ystävyytenne. Ja me olemme ystäviä, emmekö ole? Minusta on hauska ajatella niin.
S. McB.
Rakas Judy!
Minulla ei totisesti ole aavistustakaan, olemmeko tohtori ja minä sopineet riitamme vai emmekö. Lähetin hänelle kohteliaan anteeksipyyntökirjeen, jonka hän otti vastaan hiljaisena kuin hauta. Hän ei tullut lähellemme ennenkuin tänään iltapäivällä, ja hän ei ole edes silmän räpytyksellä viitannut onnettomaan rettelöömme. Puhuimme yksinomaan ichthyoli-voiteesta, jonka piti parantaa ihottuma erään vauvan päänahassa; sitten, koska Sadie Kate oli läsnä, kääntyi keskustelu kissoihin. Näyttää siltä että tohtorin maltalaisella kissalla on neljä poikasta, ja Sadie Kate ei rauhoitu ennenkuin on saanut nähdä ne. Ennenkuin tiesin mitä tapahtui huomasin lupaavani viedä hänet katsomaan noita viheliäisiä kissanpoikia kello 4 huomenna.
Jonkajälkeen tohtori kumarsi välinpitämättömän kohteliaasti ja poistui. Ja siihen asia nähtävästi päättyy.
Sunnuntainen kirjeesi on tullut, ja kuulen ihastuksissani että olette ottaneet talon. Tulee olemaan ihanaa saada sinut naapuriksi niin pitkäksi aikaa. Uudistustemme pitäisi edistyä pikamarssissa, kun sinä ja puheenjohtajamme olette vierellämme. Mutta minusta näyttää että sinun pitäisi päästä tänne ennen elokuun seitsemättä. Oletko varma että kaupungin ilma tekee sinulle hyvää juuri nyt? En ole koskaan nähnyt niin harrasta vaimoa.
Kunnioittava tervehdykseni puheenjohtajalle.
S. McB.
Heinäkuun 22 p.
Rakas Judy!
Ole hyvä ja kuule!
Kello 4 vein Sadie Katen tohtorin taloon katsomaan noita kissoja. Mutta Freddy Howland oli juuri 20 minuuttia sitten pudonnut portaita alas, joten tohtori parhaillaan oli Howlandin talossa askarrellen Freddyn solisluun kanssa. Hän oli jättänyt meille sanan, että istuisimme odottamaan, hän tulisi pian takaisin.
Mrs. McGurk työnsi meidät kirjastoon ja tuli sitten — jottei jättäisi meitä yksin — itse sisään muka kiillottamaan messinkiä. En käsitä mitä hän luuli meidän voivan tehdä. Ehkä olisimme karanneet ja vieneet pelikaanin.
Minä asetuin lukemaan kiinalaista tilannetta koskevaa kirjoitelmaa Century'stä, ja Sadie Kate harhaili ympäri kuin utelias pieni makiapina tutkien laveasti kaikkea minkä löysi.
Hän alkoi täytetystä flamingosta ja tahtoi tietää mikä teki sen niin suureksi ja mikä teki sen niin punaiseksi. Söikö se aina sammakoita, ja oliko se loukannut toisen jalkansa? Sadie Kate naksuttaa kysymyksiä säännöllisen itsepintaisesti kuin kahdeksan päivän kello.
Minä hautauduin lukuuni ja annoin Mrs. McGurkin pitää huolta Sadiesta. Lopuksi, päästyään puoliväliin huonetta, hän tuli erään pienen tytön valokuvan luo, joka oli nahkakehyksissä keskellä tohtorin kirjoituspöytää. Se oli omituinen, keijukaismaisen kaunis lapsi, joka hämmästyttävästi muistutti pientä Allegraamme. Tämä valokuva olisi saattanut olla Allegran kuva viisi vuotta vanhempana. Olin huomannut sen sinä iltana kun olimme illallisilla tohtorin luona, ja aikonut kysyä kuka hänen pikku potilaistaan se oli. Onneksi en kysynyt!
"Kuka tuo on?" kysyi Sadie Kate osoittaen kuvaa.
"Se on tohtorin pieni tyttö."
"Missä se on?"
"Se on kaukana isoäitinsä luona."
"Mistä tohtori sai sen?"
"Hänen vaimonsa antoi sen hänelle."
Minä ponnahdin kirjastani kuin sähköiskun saaneena.
"Hänen vaimonsa!" huusin minä.
Seuraavana hetkenä raivostuin itseeni siitä että olin puhunut, mutta olin hämmentynyt niin täydellisesti. Mrs. McGurk oikaisihe ja kävi äkkiä perin puheliaaksi.
"Ja eikö hän ole koskaan kertonut teille vaimostaan? Tämä tuli mielenvikaan kuusi vuotta sitten. Kävi niin että häntä ei ollut turvallista pitää talossa, ja tohtorin täytyi panna hänet pois. Se vei melkein hengen tohtorilta. En ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista kuin hän oli. Minä luulen ettei tohtori vetänyt suutansa hymyyn vuosikausiin. Sepä sukkelaa ettei hän ole puhunut siitä teille, vaikka te olette niin hyvä ystävä!"
"Luonnollisesti se ei ole aihe, josta hän välittäisi puhua", sanoin kuivasti ja kysyin mitä kiilloitusjauhetta hän käyttää messinkiin.
Sadie Kate ja minä menimme ullakolle ja pyydystimme kissanpojat ominpäin, ja onnellisesti ehdimme pois ennenkuin tohtori tuli takaisin.
Mutta tahdotko kertoa minulle mitä tämä merkitsee? Eikö Jervis tietänyt, että hän on naimisissa? Se on kummallisin seikka mitä koskaan olen kuullut. Ajattelen totisesti, niinkuin McGurk ehdottaa, että Sandy olisi sattumalta voinut mainita että hänellä on vaimo houruinhuoneessa.
Mutta tietysti se on hirveä murhenäytelmä ja arvelen että hän ei saata puhua siitä. Ymmärrän nyt miksi hän niin sairaalloisesti pohtii perinnöllisyyskysymystä — lyön vetoa että hän pelkää pikku tytön puolesta. Kun ajattelen kuinka paljon olen hullutellut tuosta asiasta, pelkään että olen haavoittanut häntä hirveästi, ja olen suuttunut itseeni ja suuttunut häneen.
Minusta tuntuu kuin en koskaan enää tahtoisi nähdä tuota miestä. Auta armias minkälaiseen vyyhteen olemme toimittaneet itsemme!
Sinun
SALLIE.
P.S. Tom McCoomb on kaatanut Mamie Proutin muurilaastipurtiloon — sellaiseen jota muurarit käyttävät. Mamie on kärventynyt. Olen lähettänyt hakemaan tohtoria.
Heinäkuun 24 p.
Paras Rouva!
Minulla on kerrottavana kauhea häväistysjuttu John Grier Homen johtajattaresta. Älä päästä sitä sanomalehtiin, ole niin hyvä. Voin kuvitella höystettyjä yksityiskohtia tutkimuksessa, jonka jälkeen johtajatar eroitetaan "Julmuuden" vuoksi.
Istuin auringonpaisteessa avoimen ikkunani luona tänä aamuna lukien herttaista kirjaa Froebelin lastenkasvatus-teorioista — ei koskaan saa menettää malttiansa, pitää aina puhua lempeästi pienokaisille. Vaikka he saattavat näyttää pahoilta, eivät he todellisuudessa sitä ole. He joko eivät voi hyvin tai ei heillä ole mitään mielenkiintoista tehtävää. Älä koskaan rankaise, kiinnitä vain heidän huomionsa muuhun. Minä kehitin itsessäni hyvin rakastavaa, ylevää mielialaa kaikkea tätä ympärilläolevaa nuorta elämää kohtaan, kun äkkiä huomioni kiinnitti ryhmä pieniä poikia ikkunan alla.
"Uh, John — älä kiusaa sitä!"
"Anna sen mennä!"
"Tapa se pian!"
Ja yli heidän vastalauseittensa kohosi jonkun hädässäolevan eläimen tuskallinen vikinä. Minä heitin Froebelin pois, juoksin portaita alas ja syöksyin heidän kimppuunsa sivuovesta. He näkivät minun tulevan ja hajaantuivat oikealle ja vasemmalle paljastaen näkyviin John Cobdenin, joka parhaillaan kidutti hiirtä. Säästän sinulta inhottavat yksityiskohdat. Käskin erään pojista hukuttamaan elukan pian! Johnia tartuin kaulukseen, ja laahasin tuon kiemurtelevan ja potkivan pojan kyökin ovesta sisään. Hän on iso, kömpelö kolmetoistavuotias poika ja hän tappeli kuin pieni tiikeri ja tarrautui joka ovenpieleen kulkiessamme. Epäilen olisinko tavallisissa oloissa osannut käsitellä häntä, mutta tuo 1/16 irlantilaista, mikä minussa on, oli kaikki pinnalla, ja taistelin kuin hullu. Me töytäsimme keittiöön, ja etsin nopeasti jotakin kuritusvälinettä. Pannukakun-kääntäjä oli ainoa työkalu, joka sattui silmiini. Otin sen ja löin lasta kaikin voimin kunnes olin muuttanut sen kyyristyväksi, vinkuvaksi armonpyytäjäksi siitä tappelevasta pikku kerskurista, mikä se oli ollut neljä minuuttia sitten.
Ja kuka syöksyi silloin äkkiä keskelle tätä purkausta jollei tohtori MacRae! Hänen kasvonsa olivat kalpeat hämmästyksestä. Hän tuli luoksemme ja otti pannukakun-kääntäjän kädestäni ja nosti pojan jaloilleen. Johnnie pääsi nopeasti hänen taakseen ja tarrautui häneen! Minä olin niin suuttunut etten todellakaan voinut puhua, siinä kaikki että saatoin olla itkemättä.
"Tulkaa, me viemme hänet kansliaan", sanoi tohtori vain. Ja me marssimme pois, Johnnie pysytellen mahdollisimman kaukana minusta ja ontuen huomattavasti. Jätimme hänet kansliaan, menimme kirjastooni ja suljimme oven.
"Mitä ihmettä lapsi on tehnyt", kysyi tohtori.
Silloin minä yksinkertaisesti laskin pääni pöydälle ja rupesin itkemään! Olin aivan lopussa sekä henkisesti että ruumiillisesti; olin tarvinnut kaikki voimani saadakseni pannukakunkääntäjän tehoamaan.
Nyyhkytin hänelle kaikki veriset yksityiskohdat, ja hän sanoi etten saanut ajatella niitä, hiiri oli kuollut nyt. Sitten hän haki minulle vettä juotavaksi ja käski minun itkeä kunnes olin väsynyt; se tekisi minulle hyvää. En ole varma etteikö hän taputtanut minua päähän! Joka tapauksessa se oli hänen parasta ammattikäytöstään. Olen satoja kertoja nähnyt hänen käyttävän samaa kohtelua hysteerisille orvoille. Ja tämä oli ensimäinen kerta viikon aikana kun olimme sanoneet toisillemme muuta kuin muodollisen "hyvää huomenta!"
No niin, heti kun olin sillä asteella että saatoin nousta istumaan ja nauraa, kostuttaen silmiäni silloin tällöin märällä nenäliinalla, aloimme tutkia Johnin tapausta. Pojalla on sairaalloinen perinnöllisyys, sanoo Sandy, ja hän saattaa itse olla hieman viallinen. Meidän täytyy käsitellä tätä tapausta kuin tautia yleensä. Normaalitkin pojat ovat usein julmia; lapsen moraalinen tunto on kehittymätön 13 vuoden iässä.
Sitten hän ehdotti että hautoisin silmiäni kuumalla vedellä ja palaisin arvokkuuteeni. Sen teinkin. Ja me kutsuimme Johnnien sisään. Hän seisoi — omasta halustaan — koko kohtauksen ajan. Tohtori puhui hänelle — oi, niin järkevästi ja kauniisti ja inhimillisesti! John esitti puolustuksekseen että hiiri on vitsaus ja se pitää tappaa. Tohtori vastasi että ihmisrodun menestys vaatii monen eläimen uhraamista, edun vuoksi, ei koston, mutta että uhrin pitää tapahtua mahdollisimman tuskattomasti. Hän selitti hiiren hermorakenteen ja huomautti kuinka tuolla pienellä eläinparalla ei ollut mitään puolustuskeinoja. Oli raukkamaista kiusata sitä suotta. Hän käski Johnia kehittämään mielikuvitustaan sen verran että voisi katsoa asioita toisen henkilön näkökannalta, vaikka tuo toinen henkilö olisikin vain hiiri. Sitten hän meni kirjahyllylle ja otti esiin minun kappaleeni Burnsin runoja, kertoi mikä suuri runoilija Burns on ja kuinka kaikki skotlantilaiset rakastavat hänen muistoaan.
"Ja näin hän on kirjoittanut hiirestä", sanoi Sandy, haki runon "Voi pieni, värjyvä eläin parka", jonka hän luki ja selitti pojalle niinkuin vain skotlantilainen osaa.
John lähti katuvaisena, ja Sandy suuntasi ammatillisen huomionsa
taaskin minuun. Hän sanoi että olen väsynyt ja vaihtelun tarpeessa.
Miksi en lähtisi Adirondacksiin viikoksi? Hän ja Betsy ja Mr.
Witherspoon liittyisivät komiteaksi ja hoitaisivat orpokotia.
Tiedätkö, juuri niin minä olisinkin tahtonut tehdä! Tarvitsen ajatusten vaihtelua ja vähän männyntuoksuista ilmaa. Kotolaiseni pystyttivät leirin viime viikolla, ja heidän mielestään minä olen hirveä kun en tule mukaan. He eivät voi ymmärtää että kun kerran on ruvennut tällaiseen toimeen, ei sitä saata lykätä syrjään silloin tällöin kun haluttaa. Mutta muutamia päiviä voin helposti olla poissa. Orpokotini on vedetty vireeseen kuin kahdeksan päivän kello, ja käy viikon eteenpäin ensi maanantaista kello 4 i.p., ja sitten juna tuo minut takaisin. Ehdin kaikessa rauhassa asettua ennenkuin sinä tulet, ja aivoissani ei ole mitään harhailevia kuvitteluita.
Mutta Master John on onnellisen kuritetussa tilassa sielun ja ruumiin puolesta. Ja minä melkein aavistan että Sandyn siveyssaarnalla oli sitä suurempi voima, kun sen edellä oli käynyt minun pannukakun-kääntäjäni! Mutta yhden asian minä tiedän — Suzanne Estelle on kauhuissaan kun vain jalallani astun hänen keittiöönsä. Otin sattumalta perunanuijan käteen antaessani lausuntoni eilisillan liian suolaisesta sopasta, ja hän juoksi piiloon puulaatikon oven taakse.
Huomenna kello 9 lähden matkoilleni, valmistettuani tietä viidellä sähkösanomalla. Ja oi, et voi kuvitella kuinka kiihkeästi odotan saada taaskin olla iloinen, huoleton nuori olento — meloa kanoottia järvellä ja samoilla metsissä ja tanssia klubitalolla. Olin haltioitumisen tilassa koko yön ajatellessani sitä. En todellakaan ollut huomannut kuinka kuolettavasti olin väsynyt koko tähän orpokodin maailmaan.
"Teidän tarvitsee", sanoi Sandy, "päästä hiukan pois ja hurjistella vähän."
Tuo lääkemääräys oli suurenmoisen selvänäköinen. En voi ajatella mitä mieluummin tekisin tällä hetkellä kuin hurjistelisin hiukan. Tulen takaisin uusiutunein tarmoin, valmiina toivottamaan tervetulleiksi sinut ja työteliään kesän.
Kuten aina
SALLIE.
P.S. Jimmie ja Gordon ovat molemmat siellä. Soisin niin että sinä voisit tulla mukaan. Aviomies on hyvin epämukava.
MCBRIDEN LEIRI,
heinäkuun 29 p.
Rakas Judy!
Tämä kertoakseni sinulle että vuoret ovat korkeammat kuin tavallisesti, metsät vihreämmät ja järvi sinisempi.
Ihmiset näyttävät tulevan myöhään maalle tänä vuonna; Harrimanin leiri on ainoa toinen mikä on avattu meidän päässä järveä. Klubitalossa on hyvin niukalti tanssivia miehiä, mutta meillä on vieraana talossa kohtelias nuori poliitikko, joka tanssii mielellään, joten yleinen niukkuus ei ole minulle haitaksi.
Kansakunnan asiat ja orpolasten kasvatus on sysätty taustaan, kun melomme pitkin tämän viehättävän järven sinikukkaisia rantoja. Ajattelen vastenmielisesti ensi maanantaita 7.56, jolloin käännän selkäni vuorille. Kauheinta loma-ajassa on että kun se alkaa, himmentää onneasi jo sen lähenevä loppu.
Kuulen verannalta äänen, joka kysyy onko Sallie löydettävissä ulkoa vai sisältä.
Addio!
S.
Elokuun 3 p.
Rakas Judy!
Tullut takaisin John Grieriin, harteilla tulevan sukupolven taakat. Mikä kohtaisi silmiäni kun astun näille maille, jollei John Cobden, muistettava pannukakun-kääntäjästä, hihassa jokin merkki. Katsoin sitä lähempää ja luin "E.S.Y." kultakirjaimin! Tohtori on poissaollessani perustanut Eläinsuojelusyhdistyksen haaraosaston ja pannut Johnnien puheenjohtajaksi.
Kuulin että poika oli eilen pysäyttänyt työmiehet rakenteilla olevalla voudin mökillä ja nuhdellut heitä ankarasti siitä että he olivat lyöneet hevosia ylämäessä. Tämä kaikki ei voi tuntua hullunkuriselta muista kuin minusta.
On paljon uutisia, mutta koska tulet tänne neljän päivän kuluttua, miksi vaivautua kirjoittamaan? Vain yhden herkullisen palan säästän kirjeen loppuun. Pidätä siis henkeäsi. Saat vavahtaa sivulla 4. Kuulisit kuinka Sadie Kate vinkuu! Jane leikkaa hänen tukkaansa. Sensijaan, että pitäisi tukkaansa kahdella kireällä letillä, näin — pikku velhomme on tulevaisuudessa oleva tämän näköinen —
"Nuo porsaansaparot ottavat hermoilleni", sanoo Jane.
Voit nähdä kuinka paljon tyylikkäämpi ja pukevampi nykyinen tukkalaite on. Ajattelen että joku varmaan tahtoo hänet kasvatiksi. Sadie Kate on vain tuollainen riippumaton, miehekäs pikku olento; luonto on ilmeisesti tehnyt hänet kykeneväksi pitämään huolta itsestään. Minun täytyy säästää kasvattivanhemmat heikoille.
Sinun pitäisi nähdä uudet pukumme! En jaksa odottaa kunnes tämä ruusunnuppujen seura saa puhjeta eteesi. Ja sinun olisi pitänyt nähdä kuinka nuo siniruutuis-silmät kirkastuivat, kun uudet puvut lopulta jaettiin — kolme pukua jokaiselle tytölle, kaikki eri väriä, ja kaikki täysin yksilöllistä omaisuutta, omistajan nimi lähtemättömästi neulottuna kauluksen sisäpuolelle. Mrs. Lippettin laiska järjestelmä antaa joka lapsen ottaa pesusta mikä puku tahansa, oli solvaus naisluonteelle.
Sadie Kate vinkuu kuin pieni porsas. Minun täytyy mennä katsomaan onko Jane epähuomiossa leikannut häneltä korvan.
Jane ei ole. Sadien erinomaiset korvat ovat vielä koskemattomina. Hän vinkuu vain periaatteesta, samoin kuin ihminen vinkuu hammaslääkärin tuolissa luullen että seuraavassa hetkessä tekee kipeätä.
En todellakaan keksi kirjoittaa mitään muuta kuin uutiseni — tässä se siis on, ja minä toivon että pidät siitä.
Minä olen kihloissa.
Sydämellinen tervehdykseni teille molemmille
S. McB.
JOHN GRIER HOME,
Marraskuun 15 p.
Rakas Judy!
Betsy ja minä olemme juuri palanneet ajelemasta uudessa autossamme. Se epäilemättä lisää iloa laitoselämään. Auto kääntyi omasta halustaan Kalliotielle ja pysähtyi Shadywellin porttien eteen. Portissa oli ketju kiinni ja ikkunain edessä oli luukut ja koko paikka näytti suljetulta ja kolkolta ja sateen liuottamalta. Siinä oli jonkinlainen rappeutumisen leima, eikä se vähääkään muistuttanut sitä viihtyisää taloa, joka ennen vieraanvaraisesti tervehti minua iltapäivisin.
Minä en siedä että hauska kesämme on lopussa. Minusta tuntuu että eräs jakso elämääni on jäänyt taakseni ja että tuntematon tulevaisuus ahdistaa minua pelottavan läheltä. Itse asiassa tahtoisin lykätä häät vielä toiset kuusi kuukautta eteenpäin, mutta pelkään että Gordon parka nostaisi liian kauhean metelin. Älä luule että alan horjua, sillä sitä en tee. Minä vain jotenkin tarvitsisin enemmän aikaa ajatella asiaa, ja maaliskuu lähenee päivä päivältä. Tiedän ehdottomasti että teen kaikkein järkevimmin. Joka ihmisen, miehen tai naisen, on paras joutua sievästi ja sopivasti ja hauskasti naimisiin, mutta voi taivas, taivas! Minä vihaan mullistuksia, ja tästä tulee sellainen ennenkuulumaton mullistus! Vähin kun päivän työ on päättynyt ja olen väsynyt, ei minulla suorastaan ole rohkeutta nousta kohtaamaan sitä.
Ja nyt varsinkin kun te olette ostaneet Shadywellin ja tulette tänne joka kesä, en mitenkään tahtoisi erota. Ensi vuonna, kun olen kaukana poissa, kalvaa koti-ikävä minua, kun ajattelen työteliäitä, onnellisia aikoja John Grierissa, jossa sinä ja Betsy ja Percy ja äreä skotlantilaisemme teette hilpeästi työtä ilman minua. Kuinka mikään voisi korvata äidille 107 lapsen menetystä.
Minä toivon, että Judy nuorempi kesti matkan kaupunkiin menettämättä tavallista tasapainoansa. Lähetän hänelle pienen lahjan, jonka minä olen osaksi tehnyt ja Jane pääasiallisesti. Mutta minun täytyy ilmoittaa sinulle että kaksi kierrosta on tehnyt tohtori. Ihminen vain asteettain sukeltaa Sandyn luonteen syvyyksiin. Kymmenkuukautisen tuttavuuden jälkeen vasta saan selville että tuo mies osaa kutoa — taito, jonka hän poikana oppi vanhalta lammaspaimenelta Skotlannin nummilla.
Hän pistäytyi täällä kolme päivää sitten ja jäi teelle, melkein jo entisellä ystävällisellä tuulellaan. Mutta senjälkeen hän on taas jäykistynyt samaksi graniittimieheksi, jonka tunsimme kaiken kesää. Olen luopunut yrityksestäni vaikuttaa häneen. Otaksun kuitenkin että voi odottaakin miehen olevan vähän lamassa, kun hänellä on vaimo hulluinhuoneessa. Soisin että hän joskus puhuisi siitä. On kaameata kun sellainen varjo liitelee ihmisen ajatusten taustassa eikä koskaan tule oikein näkyviin.
Minä tiedän että tämä kirje ei sisällä sanaakaan sellaisia uutisia, joita sinä tahtoisit kuulla. Mutta siihen on syynä märän marraskuun päivän typerä hämäryys, ja minä olen typerän epäreippaalla tuulella. Pelkään kauheasti että minusta on kehittymässä temperamentti-ihminen, ja taivas tietää että Gordonilla on siksi paljon temperamenttia kuin yhdessä perheessä tarvitaan! En tiedä mihin joutuisimme jollen minä säilyttäisi järkevän tyventä, hilpeätä luontoani.
Oletko todella päättänyt lähteä Jervisin kanssa etelään? Minä pidän arvossa (jossain määrin) tunteesi vaatimusta saada olla miehesi kanssa yhdessä, mutta minusta tuntuu hieman uskalletulta viedä niin nuori tytär tropiikkiin.
Lapset leikkivät sokkoa alakäytävässä. Luulen että menen hetkeksi teuhaamaan heidän kanssaan ja koetan olla ystävällisemmällä tuulella ennenkuin uudelleen tartun kynääni.
A bientôt! SALLIE.
P.S. Nämä marraskuun yöt ovat aika kylmät, ja valmistaudumme muuttamaan teltat sisään. Intiaanimme ovat tätä nykyä hyvin hemmoiteltuja nuoria villi-ihmisiä, varustettuina lisäpeitoilla ja kuumavesipulloilla. Minusta on ikävää nähdä telttojen tyhjenevän; niistä on ollut meillä paljon hyvää. Poikamme ovat karaistuneita kuin Kanadan metsästäjät muuttaessaan sisään.
Marraskuun 20 p.
Rakas Judy!
Äidillinen huolenpitosi on herttainen, mutta minä en tarkoittanut mitä sanoin. Tietysti on täysin turvallista viedä Judy Nuorempi lauhkean troopillisiin maihin, joita Karaibin meri huuhtoo. Hän menestyy niin kauan kun et laske häntä suoraan päiväntasaajalle. Ja merituulten vilvoittama bungalow'nne palmujen siimeksessä, jäätelökone takapihalla ja englantilainen tohtori toisella puolen lahtea, tuntuu kuin tehdyltä vauvoja varten.
Vastaväitteeni johtuivat yksinomaan siitä itsekkäästä tosiseikasta että minä ja John Grier tulemme kaipaamaan sinua tänä talvena. Minä totisesti uskon että on hurmaavaa omata mies, joka harrastaa niin taiteellisia liikeyrityksiä kuin troopillisten rautateitten kauppaa ja asfalttijärviä ja gummilehtoja ja mahonkimetsiä. Soisin että Gordon asettuisi asumaan noihin maalauksellisiin maihin; tulevaisuuden romanttiset mahdollisuudet innostaisivat minua enemmän. Washington tuntuu kauhean arkiselta verrattuna Honduras'iin ja Nicaraguaan ja Karaibin meren saariin.
Minä tulen rantaan huiskuttamaan sinulle hyvästit.
Addio! SALLIE.
Marraskuun 24 p.
Rakas Gordon!
Judy on palannut kaupunkiin, ja purjehtii ensi viikolla Jamaikaan, joka tulee hänen päämajakseen sillä aikaa kuin Jervis risteilee läheisillä vesillä hoitaen noita hauskoja uusia liikeyrityksiään. Etkö sinä voisi ruveta kauppayrityksiin etelämerillä? Luulen että mieluummin jättäisin orpokodin, jos sinulla olisi jotakin romanttista ja seikkailunomaista tarjottavana tilalle. Ja ajattele kuinka kaunis olisit noissa valkeissa liinapuvuissa! Uskon todellakin että kykenisin aivan pysyväisesti olemaan rakastunut mieheen, jos hän aina olisi puettuna valkoisiin.
Et voi kuvitella kuinka minä kaipaan Judya. Hänen poissaolonsa tekee iltapäiväni pelottavan tyhjiksi. Etkö pian voi tulla tänne sunnuntaiksi? Luulen että sinun näkemisesi olisi hyvin virkistävää, ja olen ollut kauhean lamassa viime aikoina. Sinä tiedät, rakas Gordon, että pidän sinusta paljon enemmän, kun olet ihan tässä silmieni edessä kuin jos vain ajattelen sinua kaukaa. Uskon että sinulla täytyy olla jonkinlainen hypnoottinen vaikutus. Silloin tällöin, kun olet ollut poissa kauan, lumouksesi vähän ohenee, mutta kun näen sinut, tulee kaikki takaisin. Olet nyt ollut poissa pitkän, pitkän ajan, niin että ole hyvä ja tule pian taikomaan minut uudelleen!
S.
Joulukuun 2 p.
Rakas Judy!
Muistatko kuinka korkeakoulussa, kun sinä ja minä suunnittelimme lempitulevaisuuttamme, aina käänsimme kasvot etelää kohti? Ja ajattele että nyt siitä on tullut tosi, ja siellä sinä olet, siellä purjehdit noiden troopillisten saarten lomitse! Oletko koskaan elämässäsi tuntenut sellaista väristystä, paitsi kertaa tai paria, jotka ovat yhteydessä Jervisin kanssa, kuin noustessasi laivankannelle varhaisena aamuna ja huomatessasi ankkuroitavan Kingstonin satamaan, jossa vesi on niin sinistä ja palmut niin vihreät ja ranta niin valkea?
Minä muistan kun ensi kerran heräsin tuossa satamassa; tunsin olevani kuin jokin suuren oopperan sankaritar keskellä epätodellisen kauniita, maalattuja kulisseja. Mikään neljällä Euroopanmatkallani ei ole koskaan vaikuttanut minuun niin valtavasti kuin noiden kolmen lämpimän viikon omituiset näyt ja maut ja tuoksut. Ja siitä saakka olen läähättäen toivonut takaisin. Kun rupean ajattelemaan sitä, saan tuskin niellyksi meidän epäintressantteja aterioitamme; tahtoisin syödä intialaista höystelihaa ja maissikääryleitä ja mangohedelmää. Eikö se ole hullua? Voisi luulla että minussa piilee pisara kreolilaista tai espanjalaista tai jotakin muuta lämmintä verta, mutta enhän ole mitään muuta maailmassa kuin kalsea sekoitus englantilaista ja irlantilaista ja skotlantilaista. Ehkä juuri siksi kuulen etelän kutsuvan. "Palmu uneksii männystä ja mänty palmusta".
Nähtyäni sinun lähtevän palasin New-Yorkiin ja kauhea matkustamisen jano jäyti kaikkia sisuksiani. Minäkin olisin tahtonut lähteä matkoille uusi sininen hattu päässä, uusi sininen kävelypuku yllä ja suuri kimppu orvokkeja kädessä. Viiden minuutin ajan olisin mielihyvällä sanonut ikuiset jäähyväiset rakkaalle Gordon paralle, jos siitä hyvästä olisin saanut avaran maailman vaellettavakseni. Otaksun että sinun mielestäsi ne eivät ole niin kokonaan yhteensopimattomat — Gordon ja avara maailma — mutta minä en nähtävästi kykene omaksumaan sinun näkökantaasi aviomiehistä. Minä näen avioliitossa samaa kuin miehet varmaan näkevät — hyvän, järkevän, arkipäiväisen laitoksen, mutta joka kauheasti rajoittaa ihmisen vapautta. Kun kerta kaikkiaan on mennyt naimisiin, on elämä jotenkin menettänyt seikkailuntuntunsa. Silloin eivät enää mitkään romanttiset mahdollisuudet voi yllättää ihmistä joka käänteen takaa. Häpeällinen totuus on se että yksi mies ei näytä aivan riittävän minulle. Minä pidän mielialojen vaihtelusta, joka johtuu vain miesten vaihtelusta. Pelkään että olen viettänyt liian liehittelevän nuoruuden, eikä minun ole helppo asettua.
Minulla näyttää olevan hyvin harhaileva kynä. Palatakseni asiaan: näin sinun lähtevän ja palasin lautalla New Yorkiin, mielessä kauhean tyhjä tunne. Kolmikuukautisen läheisen, pakisevan yhdessäolomme jälkeen tuntuu kauhean vaikealta tehtävältä kertoa sinulle huoleni sävyssä, joka pääsee mantereemme perälle saakka. Lauttani kulki teidän laivanne nenän editse, ja saatoin selvästi nähdä Jervisin ja sinut nojautuneina kaidepuuhun. Heilutin vimmatusti, mutta te ette edes silmää räpäyttäneet. Katseenne oli ikävöiden kiintynyt Woolworth Buildingin huippuun.
Palattuani New Yorkiin lähdin erääseen kauppataloon suorittaakseni muutamia pieniä ostoksia. Kun astuin sisään pyörivästä ovesta, kuka pyöritti vastakkaiseen suuntaan jollei Helen Brooks! Meille tuli kauhean tukala kohtaus, sillä minä koetin päästä takaisin ulos ja hän takaisin sisään; luulin että saisimme pyöriä siinä ikuisesti. Mutta viimein pääsimme yhteen ja löimme kättä, ja hän kiltisti auttoi minua valitsemaan 15 tusinaa sukkapareja ja 50 urheilupaitaa ja lakkia ja 200 paria paitahousuja ja sitten juttelimme koko matkan Fifty-second Streetille, jossa söimme päiväaterian Naisylioppilaitten klubissa.
Olen aina pitänyt Helenistä. Hän ei ole juuri minkään näköinen, mutta vakava ja luotettava. Unohtaisitko koskaan kuinka hän iski kiinni seniorien huvitoimikuntaan ja takoi siihen järkeä sen sekasotkun jälkeen, minkä Mildred oli saanut aikaan siinä? Kuinkahan hän mahtaisi sopia minun seuraajakseni tänne? Olen täynnä mustasukkaisuutta kun vaan ajattelenkin seuraajaa, mutta otaksun että minun täytyy käydä kohtaamaan sitä ajatusta.
"Koska olet viimeksi nähnyt Judy Abbottin?" oli Helenin ensimäinen kysymys.
"Viisitoista minuuttia sitten", sanoin. "Hän on juuri nostanut purjeet Länsi-Intian saaria kohti, mukanaan mies, tytär, lapsenhoitaja, kamarineiti, miespalvelija ja koira."
"Onko hänellä mukava mies?"
"Parempaa ei voi ajatella."
"Ja vieläkö Judy pitää hänestä?"
"En koskaan ole nähnyt onnellisempaa avioliittoa."
Huomasin että Helen näytti hieman alakuloiselta, ja muistin äkkiä kaikki nuo juorut, joita Marty Keene kertoi meille viime kesänä. Käänsin siis nopeasti keskustelun niin täysin turvalliseen aiheeseen kuin orpoihin.
Mutta myöhemmin hän kertoi minulle koko tarinansa niin irrallisella ja personattomalla tavalla kuin olisi kuvaillut luonteita jossakin kirjassa. Hän on asunut kaupungissa yksinään nähden tuskin ketään ja tuntui olevan lamassa ja puhuvan mielellään. Helen parka näyttää tehneen kauheata sotkua elämästään. En tiedä ketään, joka olisi kokenut niin paljon niin lyhyessä ajassa. Loppututkintonsa jälkeen hän on ollut naimisissa, saanut lapsen ja menettänyt sen, ottanut eron miehestään, riidellyt perheensä kanssa ja tullut pääkaupunkiin ansaitsemaan elatuksensa. Hän on käsikirjoitusten tarkastajana eräässä kustannusliikkeessä.
Tavalliselta näkökannalta katsoen ei hänen avioeroonsa näytä olleen mitään syytä; avioliitto yksinkertaisesti ei sujunut. He eivät olleet ystäviä. Jos Henry olisi ollut nainen, ei Helen olisi hukannut puolta tuntia puheluun hänen kanssaan. Jos taas Helen olisi ollut mies, olisi Henry sanonut: "Hauska tavata. Kuinka voit?" ja jatkanut matkaansa. Ja kuitenkin he menivät naimisiin. Eikö ole kauheata kuinka sokeiksi tuo sukupuolijuttu voi tehdä ihmiset?
Helen oli kasvatettu sen teorian mukaan että naisen ainoa laillinen ammatti on kodinhoito. Lopetettuaan korkeakoulun hän tietysti oli innokas aloittamaan uransa, ja Henry ilmaantui näkyviin. Helenin perhe punnitsi Henryä tarkoin ja huomasi hänet täydelliseksi joka suhteessa — hyvä perhe, hyvä moraali, hyvä taloudellinen asema, hyvä ulkomuoto. Helen oli rakastunut häneen. Helenillä oli suuret häät ja paljon uusia vaatteita ja tusinoittain merkattuja pyyhinliinoja. Kaikki näytti suotuisalta.
Mutta kun he alkoivat tulla tutuiksi, he eivät pitäneet samoista kirjoista eikä leikkipuheista eikä ihmisistä eikä huvituksista. Henry oli avomielinen ja seuraarakastava ja iloinen, ja Helen ei ollut. Ensin he väsyttivät ja sitten ärsyttivät toisiaan. Helenin järjestyksenmukaisuus teki Henryn kärsimättömäksi, ja tämän hutiloiminen saattoi Helenin suunniltaan. Hän pani päiväkausia komeroitten ja piironkilaatikkojen järjestämiseen, ja Henry teki niistä kaaoksen viidessä minuutissa. Henry jätti vaatteensa Helenin nosteltaviksi paikoilleen ja pyyhinliinansa sotkuiseen kasaan kylpyhuoneeseen eikä koskaan siivonnut kylpyammetta. Ja Helen puolestaan oli kauhean mukautumaton ja ärsyttävä, — hän totesi sen täysin hyvin, — hän joutui, sille asteelle ettei enää nauranut Henryn sukkeluuksille.
Otaksun että vanhanaikaisimmat, oikeauskoisimmat ihmiset pitäisivät kauheana purkaa avioliittoa noin viattomista syistä. Niin minustakin tuntui ensin, mutta kun Helen esitti yksityiskohdan toisensa jälkeen, jotka itsessään olivat vähäpätöisiä, mutta muodostivat vuorenkorkuisen kokonaisuuden, olin lopulta yhtä mieltä Helenin kanssa että olisi ollut kauheata antaa sen jatkua. Se ei todellakaan ollut avioliitto, se oli erehdys.
Niinpä kerran aamiaispöydässä, kun tuli puhe heidän kesänvietostaan, Helen aivan ohimennen sanoi että hän ajatteli matkustaa länteen ja asettua johonkin valtioon, jossa voisi saada avioeron kunniallisesta syystä; ja ensi kerran moneen kuukauteen oli Henry yhtä mieltä hänen kanssaan.
Voit kuvitella Helenin victorialaisen perheen vimmaa. Kaikkien niiden kuuden sukupolven aikana, jonka he olivat olleet Amerikassa, ei mitään tämäntapaista ole tarvinnut kirjoittaa perheraamattuun. Kaikki tulee vain siitä että Helen lähetettiin korkeakouluun ja sai lukea sellaisia kauheita uudenaikaisia kirjailijoita kuin Ellen Key'tä ja Bernard Shaw'ta.
"Jos hän vain olisi juonut ja vetänyt minua tukasta", vaikeroi Helen, "olisi kaikki ollut laillista, mutta koska emme heitelleet huonekaluja toistemme päälle, ei kukaan nähnyt mitään syytä avioeroon."
Pateettisinta koko asiassa on se että sekä hän että Henry olivat ihastuttavasti omiaan tekemään jonkun toisen onnelliseksi. He yksinkertaisesti eivät sopineet toisilleen, ja kun kaksi ihmistä ei sovi yhteen, eivät mitkään maailman juhlamenot voi naittaa heitä.
Lauantai-aamuna.
Aioin lähettää tämän kirjeen kaksi päivää sitten; ja tässä minulla on niteittäin kirjoitettua, mutta ei mitään postiin pantua.
Meillä on ollut juuri tuollainen inhottava petollinen yö — kylmää ja hallaista kun paneutuu levolle, ja lämmintä ja elotonta, kun herää pimeässä, läkähtyen vilttivuoren alle. Kun olin pannut pois omat ylimääräiset peittoni ja pöyhinyt tyynyn ja asettunut mukavasti, ajattelin noita neljäätoista pyntättyä vauvaa raitisilmamakuusalissa. Heidän niinsanottu yöhoitajattarensa nukkuu kuin tukki yön läpeensä. (Hänen nimensä on lähinnä erotettavien listalla.) Niinpä nousin taas ja tein pienen viltinpoistamis-kierroksen, ja lopetettuani olin kerta kaikkiaan hereillä. Minä en usein valvo yötä, mutta kun sen teen, ratkaisen koko maailman ongelmia. Eikö ole hassua kuinka paljon selkeämpi ihmisen mieli on kun makaa valveillaan pimeässä?
Aloin ajatella Helen Brooksia ja suunnittelin uudelleen koko hänen elämänsä. En tiedä miksi hänen onneton tarinansa on saanut sellaisen vallan minuun; se on hyvin masentava aihe kihlatun tytön pohdittavaksi. Toistin itselleni: Entä jos Gordon ja minä, kun todella tulemme tutuiksi, muuttaisimme mieltä emmekä enää pitäisi toisistamme? Pelko iskee sydämeeni ja vääntää sen kuiville. Mutta minä en mene hänen kanssaan naimisiin mistään muusta syystä kuin kiintymyksestä. En ole erikoisen kunnianhimoinen. Ei hänen asemansa eikä rikkautensa ole koskaan houkutellut minua vähimmässäkään määrässä, enkä ainakaan mene naimisiin löytääkseni elämäntyöni, sillä mennäkseni naimisiin minun täytyy luopua työstä, jota rakastan. Minä todella rakastan tätä työtä, minä suunnittelen ja suunnittelen heidän pikku tulevaisuuksiaan, ja minusta tuntuu kuin rakentaisin kansakuntaa. Mitä ikinä minusta tulee myöhemmin elämässä, olen varmasti kykenevämpi siksi että minulla on ollut tämä järisyttävä kokemus. Ja se on järisyttävä kokemus, se ihmisyyden läheisyys johon orpokodissa joutuu. Opin niin paljon uutta joka päivä että aina kun lauantai-ilta tulee, ajattelen viime lauantai-illan Sallie'a ja kummastelen hänen tietämättömyyttään.
Tiedätkö että minusta on kehittymässä hullunkurinen vanha originaali; rupean vihaamaan muutoksia. Minä en pidä siitä ajatuksesta että elämäni tulee järkytetyksi. Ennen pidin tulivuorimaiseman levottomuudesta, mutta nyt on korkea ylätasanko ihanteeni. Minä viihdyn erittäin hyvin siinä missä olen; pöytäni ja komeroni ja piironkilaatikkoni ovat järjestetyt minun mieleni mukaan, ja — oi, minua sanomattomasti hirvittää ajatella sitä mullistusta, joka tapahtuu elämässäni ensi vuonna! Älä huoli kuvitella etten välitä Gordonista juuri niin paljon kuin miehellä on oikeus vaatia. Ei se sitä ole että pitäisin hänestä vähemmän, mutta alan pitää orpolapsista yhä enemmän.
Tapasin muutama minuutti sitten lääkeopillisen neuvojamme hänen tullessaan ulos lastenkamarista — Allegra on tämän laitoksen ainoa henkilö, joka saa nauttia hänen ynseistä seuraelämää koskevista huomaavaisuuksistaan. Hän pysähtyi sivumennen lausumaan kohteliaan huomautuksen äkillisestä ilmanmuutoksesta ja ilmaisemaan toiveen että tervehtisin hänen puolestaan Mrs. Pendletonia, kun kirjoitan.
Tämä on viheliäinen kirje lähettää matkaan — siinä on tuskin sanaakaan senlaatuisia uutisia, joita sinä tahtoisit kuulla. Mutta alaston pieni orpokoti kukkulalla mahtaa tuntua olevan kauhean etäällä palmuista ja oranssilehdoista ja sisiliskoista ja jättiläishämähäkeistä, joista sinä saat nauttia.
Pidä hauskaa äläkä unhoita John Grier Homea ja
SALLIE'a.
Joulukuun 11 p.
Rakas Judy!
Jamaika-kirjeesi on tässä, ja kuulen ilokseni että Judy Nuorempi nauttii matkustuksesta. Kirjoita minulle kaikki yksityiskohdat talostanne ja lähetä valokuvia niin että voin nähdä sinut siinä. Kuinka mahtaakaan olla hauskaa kun teillä on oma laiva kyntämässä noita miellyttäviä vesiä! Joko olet käyttänyt kaikkia kahdeksaatoista valkoista pukuasi? Ja etkö nyt ole iloinen että sain sinut lykkäämään panamahatun oston kunnes olet Kingstonissa?
Täällä kulkee kaikki tavallista rataansa ilman mitään jännittävää, josta kannattaisi kertoa. Muistatko pienen Maybelle Fullerin — tuon kuorotytön tyttären, josta tohtorimme ei pidä? Olemme sijoittaneet hänet kasvatiksi. Koetin saada tuon naisen ottamaan Hattie Heaphyn hänen sijaansa — tuon pienen hiljaisen, joka varasti ehtoollispikarin — mutta ei sinne päinkään! Maybellen silmäripset veivät voiton. Loppujen lopulta, niinkuin Marie parka sanoo, tärkeintä kaikesta on kauneus. Kaikki muu elämässä riippuu siitä.
Kun tulin kotiin viime viikolla pistäydyttyäni New Yorkissa, pidin lapsille lyhyen puheen. Kerroin heille että olin juuri nähnyt Judy tädin lähtevän suuressa laivassa, ja minun täytyy nolona ilmoittaa että mielenkiinto — ainakin poikain puolelta — siinä samassa jätti Judy tädin ja keskittyi laivaan. Kuinka monta tonnia hiiliä se polttaa päivässä? Onko se niin pitkä kuin vaunuvajasta intiaanileirille? Onko sen kannella tykkejä, ja jos merirosvoja hyökkäisi sen kimppuun, voisiko se pitää puoliansa? Jos sattuisi kapina, voisiko kapteeni ampua kenen tahtoisi ja eikö häntä hirtettäisi kun hän tulee maihin? Minun täytyi häpeällisesti kutsua Sandy lopettamaan puheeni. Huomaan että parhaiten varustettu naisellinen äly maailmassa ei riitä vastaamaan niihin aivan erikoisiin kysymyksiin, jotka syntyvät 13-vuotisen pojan aivoissa.
Tuloksena heidän merenkulku-harrastuksistaan tohtori keksi kutsua seitsemän vanhinta ja virkuinta poikaa kanssaan matkalle New Yorkiin näkemään omin silmin valtamerilaivaa. He nousivat viideltä eilen aamulla, lähtivät junalla 7.30, ja saivat kokea ihmeellisimmän seikkailun mitä kaikissa seitsemässä elämässä koskaan on sattunut. He kävivät eräässä suuressa laivassa (Sandy tuntee laivan skotlantilaisen insinöörin), ja heitä kuljetettiin lastiruuman pohjasta ylös variksenpesään asti. Sitten syötiin päiväateria kannella. Ja päiväaterian jälkeen he kävivät akvaariumissa ja Singer Buildingin huipulla ja ajoivat maanalaisella rautatiellä toiseen päähän kaupunkia tunniksi katsomaan Amerikan lintuja kotipaikoissaan. Sandyn oli kauhean vaikea pyytää heitä pois Luonnonhistoriallisesta Museosta siksi ajoissa että ehtivät 6.15 junaan. Päivällinen ravintolavaunussa. Pojat kysyivät hyvin hienosti mitä se maksoi, ja kuullessaan että hinta oli sama, söivät he minkä verran tahansa, he vetivät syvään henkeä ja ryhtyivät tyvenesti ja vakaasti pitämään huolta siitä ettei isäntä tullut petetyksi. Rautatie ei häirinnyt tätä seuruetta, ja kaikki pöydät ympärillä lakkasivat syömästä ja tuiottivat. Eräs matkustaja kysyi tohtorilta, oliko hänellä mukanaan poikakoulun luokka, joten voit nähdä kuinka poikiemme tavat ja käyttäytyminen ovat edistyneet. En tahtoisi kerskua, mutta kukaan ei olisi koskaan tehnyt sellaista kysymystä seitsemästä Mrs. Lippettin pojasta. "Ovatko he matkalla kasvatuslaitokseen?" olisi ollut luonnollinen kysymys hänen vesojensa pöytätapoja katsellessa.
Pikku seurueeni tulla tömisti kotiin kello 10:n vaiheilla lasketellen kiihkeästi ja sikinsokin numeroita kaksipuolisista compound-koneista ja vedenpitävistä laipioista, pirunkaloista ja pilvenpiirtäjistä ja paratiisilinnuista. Luulin etten koskaan saisi heitä sänkyyn. Mutta voi mikä mainio päivä heillä oli ollut! Minä niin soisin voivani toimittaa keskeytyksiä arkielämän menoon useammin. Se antaa heille uuden näkökulman elämään ja tekee heistä enemmän normaalien lasten kaltaisia. Eikö Sandy ollut todella kiltti? Mutta olisitpa nähnyt tuon miehen käyttäytymistä kun koetin kiittää häntä. Hän huiskautti minut syrjään keskellä lausetta ja kysyi äreästi Miss Snaithiltä eikö tämä voisi vähän säästävämmin käyttää karbolihappoa. Talohan haisi kuin sairashuone.
Minun täytyy kertoa sinulle että Naskali on taas luonamme, täysin uudistuneena tavoiltaan. Etsin nyt perhettä, joka ottaisi hänet kasvatiksi. Olin toivonut että nuo kaksi älykästä vanhaapiikaa huomaisivat voivansa pitää hänet aina, mutta he tahtovat matkustaa ja tuntevat että hän liiaksi rajoittaa heidän vapauttaan. Panen mukaan värikynäluonnoksen laivastasi, jonka hän on juuri tehnyt. Laivan suunta on hieman epätietoinen; näyttää kuin se kulkisi takaperin ja päätyisi Brooklyniin. Koska sininen kynäni on hukassa, on lippumme täytynyt omaksua Italian värit.
Kolme olentoa sillalla ovat sinä ja Jervis ja vauva. Minua surettaa huomata, että kannat tytärtäsi niskasta kuin kissanpoikaa. Sillä tavalla emme pitele vauvoja J.G.H:n lastenkamarissa. Suvaitse myöskin huomata että taiteilija on antanut Jervisille täyden määrän jalkoja. Kun kysyin Naskalilta mihin kapteeni on joutunut, hän sanoi että kapteeni on sisällä panemassa hiiliä tuleen. Naskali oli kauheasti otettu, niinkuin saattoikin olla, kuullessaan että laivasi polttaa 300 vaunulastillista päivässä, ja otaksui luonnollisesti että kaikki kädet tarvittiin uunin ääressä.
HAU! VAU!
Sing haukkuu. Kerroin sille että kirjoitan sinulle, ja se vastasi heti. Molemmat lähetämme rakkaat terveiset.
Teidän
SALLIE.
JOHN GRIER HOME.
Lauantaina.
Paras Vihollinen!
Olitte niin kauhean äreä eilen illalla, kun koetin kiittää teitä siitä ihmeellisestä päivästä jonka olitte toimittanut pojilleni, ettei minulla ollut tilaisuutta ilmaista edes puoliksi, kuinka suuressa arvossa sitä pidin.
Mikä ihme teitä vaivaa, Sandy? Olitte ennen siedettävän hauska mies — ajoittain, mutta kolmena tai neljänä viime kuukautena olette ollut hauska vain toisille, ei koskaan minulle.
Meillä on alun pitäen ollut pitkät sarjat väärinymmärryksiä ja hassunaikaisia kommelluksia, mutta jokaisen jälkeen näytimme saavuttavan lujemman yhteisymmärryksen pohjan, niin että lopulta luulin ystävyytemme olevan aika hyvällä tolalla ja kykenevän kestämään mitä järjellisiä iskuja tahansa.
Ja sitten tuli tuo onneton ilta viime kesäkuussa, jolloin satuitte kuulemaan pari hupsua epäkohteliaisuutta, joita en vähimmässäkään määrässä tarkoittanut, ja siitä saakka te olette hälvennyt etäisyyteen. Olen todellakin ollut kauhean pahoillani ja olisin tahtonut pyytää anteeksi, mutta käytöksenne ei ole juuri houkutellut luottavaisuuteen. Eipä silti että minulla olisi mitään puolustusta tai selitystä tarjolla; minulla ei ole. Te tiedätte mikä typerä hupakko minä olen silloin tällöin, mutta saatte todeta että vaikka minä olen vallaton ja kevyt ja tyhjänpäiväinen pinnalta, olen aika luja sisästä, ja saatte antaa anteeksi tuon viheliäisen puolen. Pendletonit tiesivät sen jo aikaa sitten, muuten he eivät olisi lähettäneet minua tänne. Olen tuimasti koettanut suorittaa urakkani kunnialla, osittain koska tahdoin antaa oikeutuksen heidän mielipiteelleen, osittain koska minusta todella oli hauskaa toimittaa noille pienille tipuparoille heidän osansa onnea, mutta eniten, sen uskon nyt, koska tahdoin näyttää teille että ensimäinen epäedullinen käsityksenne minusta oli perätön. Ettekö tahtoisi pyyhkiä pois tuota onnetonta neljännestuntia porttikäytävässä viime kesäkuussa ja muistaa sensijaan niitä viittätoista tuntia, jotka vietin Kallikak-perheen ääressä?
Minusta olisi hauska tuntea että olemme taas ystävät.
SALLIE MCBRIDE.
JOHN GRIER HOME,
Sunnuntaina.
Paras tohtori MacRae!
Olen saanut nimikorttinne, jonka takana oli yksitoistasanainen vastaus kirjeeseeni. En aikonut häiritä teitä huomaavaisuuksillani. Mitä ajattelette ja kuinka käyttäydytte, on itse asiassa äärettömän yhdentekevää minulle. Olkaa juuri niin epäkohtelias kuin haluatte.
S. McB.
Joulukuun 14 p.
Rakas Judy!
Kiltti ihminen, höystä kirjeesi postimerkeillä, yltä ja päältä. Minulla on 30 keräilijää perheessä. Sen jälkeen kun olet lähtenyt matkalle, kokoontuu joka päivä postiaikana innostunut ryhmä portille odottaen saavansa temmata käsiinsä vierasleimaisia kirjeitä, ja kun kirjeet vihdoin ehtivät minulle, ovat ne melkein siekaleina kilpailevien tempaajien sitkeyden vuoksi. Käske Jervisiä lähettämään enemmän noita punamäntyjä Hondurasista, samoin muutamia vihreitä papukaijoja Guatemalasta. Voisin käyttää koko kilon niitä!
Eikö ole ihmeellistä että nämä pienet apaattiset olennot on saatu niin innostuneiksi? Lapseni ovat tulossa melkein oikeitten lasten kaltaisiksi. Makuusali B pani eilen illalla omasta aloitteestaan toimeen tyynysodan, ja vaikka se olikin hyvin kustantavaa niukalle liinavaatevarastollemme, seisoin ja tuiotin vain ja itsekin heitin tyynyn.
Viime sunnuntaina nuo kaksi Percyn miellyttävää ystävää viettivät koko iltapäivän leikkimällä poikien kanssa. Heillä oli mukanaan kolme rihlapyssyä, ja joka mies otti johtaakseen yhtä intiaaniheimoa, ja iltapäivä vietettiin ampumakilpailussa. Maalina oli pullo, ja voittava heimo sai palkinnon. Miehillä oli palkinto mukanaan — inhottava nahalle maalattu intiaanin pää. Hirvittävää makua, mutta miesten mielestä se oli kaunis, joten minäkin ihailin sitä niin hehkuvasti kuin suinkin osasin.
Kun he olivat lopettaneet, lämmitin heitä munkeilla ja kuumalla suklaalla, ja uskon todellakin että miehillä oli ollut yhtä hauskaa kuin pojilla. Heillä oli epäilemättä ollut hauskempaa kuin minulla. En voinut sille mitään että koko ampumisen ajan olin naisellisen väristyksen vallassa ja pelkäsin että joku ampuisi toisensa. Mutta minä tiedän etten voi sitoa 24 intiaania esiliinani nauhoihin, enkä koko avarasta maailmasta voisi löytää kolmea hauskempaa miestä kiinnittämään harrastustansa heihin.
Ajattele vain kaikkea tuota tervettä, tulvehtivaa vapaaehtoista palvelusta, joka menee hukkaan orpokodin nenän edessä! Luulen että ympäristössä on sitä vielä paljon enemmän, ja aion ottaa asiakseni kaivaa sitä esiin.
Eniten kaipaisin noin kahdeksaa kilttiä, järkevää nuorta naista, jotka tulisivat tänne yhtenä iltana viikossa, istuisivat tulen ääressä ja kertoisivat satuja sillä aikaa kuin tipuseni nokkivat jyviä. Minä niin tahtoisin saada vähän henkilökohtaista hemmoittelua vauvoilleni. Sinä näet, Judy, että muistan omaa lapsuuttasi ja koetan hartaasti täyttää aukot.
Johtokunnan kokous viime viikolla sujui kauniisti. Uudet naiset ovat hyvin avuliaita, ja vain hauskat miehet olivat läsnä. Minulla on onni ilmoittaa että Hon. Cyrus Wykoff on käymässä naineen tyttärensä luona Scrantonissa. Soisin että hän kutsuisi isänsä asumaan luonansa pysyväisesti.
Keskiviikkona.
Minä ihan lapsellisesti kiukuttelen tohtorille, eikä mistään varsin nimenomaisesta syystä. Hän jatkaa tasaista, tunteetonta käyttäytymistään kiinnittämättä vähintäkään huomiota keneenkään tai mihinkään. Olen niellyt enemmän ylenkatsetta näinä viime kuukausina kuin koko elämässäni aikaisemmin, ja olen kehittymässä häpeällisen kostonhimoiseksi luonteeksi. Vietän kaikki joutoaikani kuvittelemalla tilanteita, joissa hän joutuu kauheasti kärsimään ja tarvitsee minun apuani ja joissa minä äärimmäisen tylysti kohotan olkapäitäni ja käännyn pois. Olen tulossa aivan toiseksi ihmiseksi kuin tuo herttainen, aurinkoinen nuori olento, jonka sinä tunsit.
ILLALLA.
Käsitätkö että minä olen asiantuntija turvattomien lasten hoidon alalla? Huomenna minä ja pari muuta asiantuntijaa käymme virallisesti katsomassa Hebrealaisen Huoltoyhdistyksen Orpokotia Pleasantvillessa. (Kaikki tuo on nimeä!) Itse matka on kauhean vaivalloinen ja monimutkainen; lähdettävä aamunkoitossa, matkustettava kahdella junalla ja autolla, mutta jos minä kerran olen asiantuntija, täytyy minun olla sen nimen arvoinen. Olen kauhean utelias näkemään toisia laitoksia ja poimimaan mahdollisimman monta uutta ajatusta omia uudistuksiamme varten ensi vuonna. Ja tämä Pleasantvillen laitos on arkkitehtoonisesti mallikelpoinen.
Minä myönnän nyt, järkevästi mietittyäni asiaa, että teimme viisaasti kun lykkäsimme laajemmat rakennustyöt ensi kesään. Tietysti se oli minulle pettymys, sillä se merkitsee etten saisi olla hajoittamistyön keskipisteenä, ja minä niin mielelläni olen hajoittamistyön keskipisteenä! Mutta otattehan sentään huomioon neuvoni, vaikken enää olekaan virallisena johtajana? Ne kaksi rakennustyötä, jotka jo olemme suorittaneet, tuntuvat hyvin lupaavilta. Uusi pesutupamme osoittautuu yhä paremmaksi ja paremmaksi, se on karkoittanut meiltä tuon höyryisen hajun, joka on niin rakas orpokodeille. Voudin talo valmistuu lopullisesti käytettäväksi ensi viikolla. Nyt ei puutu enää muuta kuin päällysmaali ja pari ovenripaa.
Mutta voi taivas, taivas! eräs uusi kupla on puhjennut! Mrs. Turnfelt, kodikkaine olemuksineen ja aurinkoisine hymyineen, ei siedä lapsia tuhertamassa ympärillään. Ne hermostuttavat häntä. Ja mitä tulee Turnfeltiin itseensä, vaikka hän onkin ahkera ja järjestelmällinen ja oivallinen puutarhuri, hänen sieluntoimintansa ei sentään ole aivan sitä mitä olin toivonut. Kun hän ensin tuli, annoin hänelle vapaan pääsyn kirjastooni. Hän alkoi lähinnä ovea olevasta hyllystä, joka sisältää 37 nidettä Pansyn teoksia. Lopulta, kun hän oli viettänyt neljä kuukautta Pansyn ääressä, ehdotin muutosta ja lähetin hänet kotiin mukanaan Huckleberry Finn. Mutta hän toi sen takaisin parin päivän kuluttua ja pudisti päätään. Hän sanoo että kun on lukenut Pansya, tuntuu kaikki muu nololta. Pelkään että minun täytyy ruveta katselemaan mistä saisin toisen vähän kehityskykyisemmän. Mutta Sterryyn verrattuna Turnfelt toki on lukenut mies!
Ja Sterrystä puhuen, hän kävi kohteliaalla vierailulla luonamme muutama päivä sitten, aivan nöyrtyneenä mieleltään. Näyttää siltä että tuo "rikas kaupungin herra", jonka tilaa hän on hoitanut, ei enää tarvitse hänen palveluksiaan, ja Sterry on armollisesti suostunut palaamaan luoksemme ja antamaan lasten pitää puutarhoja, jos tahtovat. Minä epäsin hänen tarjouksensa ystävällisesti, mutta varmasti.
Perjantaina.
Palasin Pleasantvillestä eilen illalla sydän täynnä kateutta. Hyvä herra puheenjohtaja, minä tarvitsen muutamia harmaita stukki-mökkejä, päädyissä Luca della Robbian tapaan poltettuja korkokuvia. Heillä on siellä lähes 700 suojattia, ja kaikki jo isoja lapsia. Tietysti se seikka tekee ongelman vallan erilaiseksi kuin täällä, jossa on 107, alkaen vauva-iästä ylöspäin. Mutta minä lainasin heidän johtajattareltaan erinäisiä hyvin hienoja ajatuksia. Aion jakaa kananpoikani isoihin ja pieniin sisariin ja veljiin, niin että jokaisella isolla on yksi pieni rakastettavanaan ja autettavanaan ja holhottavanaan. Iso sisar Sadie Kate saa pitää huolta siitä että pikku sisar Gladiolan tukka aina on sievästi kammattu ja sukat ylhäällä ja että hän osaa läksynsä ja saa pikkuisen hyväilyjä ja makeisosuutensa — hyvin hauskaa Gladiolalle, mutta erikoisen kehittävää Sadie Katelle.
Aion myöskin vanhempien lasten keskuudessa toteuttaa rajoitetun muodon itsehallintoa, sellaista kuin meillä oli korkeakoulussa. Se tekee heidät vähän kykenevämmiksi astumaan ulos maailmaan ja hallitsemaan itseänsä kun pääsevät sinne. Tuntuu kauhean säälimättömältä viskata lapset maailmaan kuusitoistavuotiaina. Viisi lastani olisi jo viskaamisvuorossa, mutta en saa tehdyksi sitä. Minä vain muistan omaa vastuutonta typerää nuorta itseäni, enkä käsitä mitä minulle olisi tapahtunut, jos minut olisi pantu maailmalle työhön kuusitoistavuotiaana!
Minun täytyy nyt jättää sinut ja kirjoittaa mielenkiintoinen kirje poliitikolleni Washingtoniin, ja se on kova työ. Mitä voin sanoa, joka kiinnittäisi poliitikon mieltä? En osaa enää mitään muuta kuin pakinoida vauvoistani, ja hän ei välittäisi vaikka joka vauva pyyhkäistäisiin maan pinnalta pois. Oi kyllä sentään! Pelkään että halvennan häntä. Vauvoista — ainakin poikavauvoista kasvaa — äänestäjiä.
Hyvästi!
SALLIE.
Rakkakin Judy!
Jos odotat hauskaa kirjettä minulta tänään, älä lue tätä. Ihmisen elämä on kuin talvinen tie. Sumua, lunta, sadetta, sohjoa, vihmaa, kylmää — mikä ilma, mikä ilma! Ja sinä rakkaassa Jamaikassa keskellä auringonpaistetta ja oranssinkukkia!
Me olemme saaneet hinkuyskää, ja voit kuulla meidän hinkuvan, jos ajat junassa kahden peninkulman päässä. Emme tiedä mistä sen saimme — se on vain noita laitoselämän iloja. Kokki on lähtenyt — yön aikana, — skotlantilaiset sanovat sellaista "paoksi kuutamolla". Keittiötuli pakeni hänen kanssaan. Torvet ovat jäässä. Vesijohtomiehet ovat täällä, ja keittiön lattia on revitty auki. Eräällä hevosellamme on patti jalassa. Ja kaiken huipuksi Percy, meidän iloinen, avulias Percymme on vajonnut syvälle, syvälle, syvälle epätoivon pohjiin. Kolmeen päivään emme ole varmasti tietäneet voisimmeko pidättää hänet itsemurhasta. Detroitilainen tyttö — minä tiesin että hän oli sydämetön pieni hempukka — on ottanut ja mennyt naimisiin erään miehen ja parin auton ja jahdin kanssa, viitsimättä edes kohteliaasti lähettää takaisin Percyn sormusta. Se on parasta mitä ikinä saattoi tapahtua Percylle, mutta kestää kauan, kauan ennenkuin hän huomaa sen.
24 intiaaniamme on taas kanssamme huoneissa. Olin pahoillani kun minun täytyi tuoda heidät sisään, mutta teltat eivät juuri olleet suunniteltuja talviasunnoiksi. Olen sentään sijoittanut heidät hyvin mukavasti, kiitos tilavain rautaverantojen, jotka ympäröivät uutta varauloskäytäväämme. Oli onnellinen tuo Jervisin ajatus panettaa niihin lasiseinät ja tehdä niistä makuuhalleja. Vauvojen aurinkohuone on verraton lisäys lastenkamariimme. Voimme mainiosti nähdä kuinka nuo pikku pallerot kukoistavat ylimääräisen ilman ja päivänpaisteen vaikutuksesta.
Intiaanien palatessa sivistyneeseen elämään oli Percyn toimi lopussa ja hänen otaksuttiin muuttavan hotelliin. Mutta hän ei tahtonut muuttaa. Hän sanoo tottuneensa orpoihin, ja kaipaisi jollei näkisi heitä ympärillään. Luullakseni on totuus se että hän tuntee itsensä niin onnettomaksi kihlauksensa purkautumisesta, että pelkää olla yksin; hän tarvitsee jotakin mikä askarruttaa kaikkia valveillaolon hetkiä yli pankkituntien. Ja taivas tietää että mielellämme pidämme hänet! Hän on ollut verraton noiden poikien kanssa, ja he tarvitsevat miehen vaikutusta. Mutta mihin maailmassa panemme tuon miehen? Kuten kesällä huomasit, ei tämä tilava linna sisällä ylenpalttista vierashuoneitten määrää. Hän on lopulta asettunut laboratorioon, ja lääkkeet ovat siirtyneet komeroon alhaalla käytävässä. Hän ja tohtori sopivat asian keskenään, ja jos he suostuvat molemminpuolisiin epämukavuuksiin, ei minulla ole siihen mitään sanottavaa.
Herranen aika! Katsoin juuri kalenteria, ja nyt on 18 päivä, siis enää viikko jouluun. Kuinka ihmeeltä saamme kaikki suunnitelmamme valmiiksi viikossa? Tipuset tekevät lahjoja toisilleen, ja kai noin tuhannen salaisuutta on kuiskattu korvaani.
Lumipyry viime yönä. Pojat ovat viettäneet aamun metsässä kooten ikivihreitä ja vetäen ne kelkalla kotiin, ja 20 tyttöä viettää iltapäivän pesutuvassa sitoen köynnöksiä ikkunoihin. En tiedä kuinka saamme pyykkimme pestyksi tällä viikolla. Aioimme pitää joulukuusen salaisuutena, mutta ainakin 50 lasta on nostettu vaunuvajan ikkunaan katsomaan sitä, ja pelkään että uutinen on levinnyt toisten 50:n keskuuteen.
Sinun tahdostasi olemme ahkerasti viljelleet joulupukki-tarua, mutta se ei kohtaa paljonkaan uskoa. "Miksi hän ei tullut koskaan ennen?" oli Sadie Katen epäilevä kysymys. Mutta joulupukki epäilemättä tulee tällä kertaa. Minä kohteliaisuuden vuoksi pyysin tohtoria esittämään pääosaa joulupuumme ääressä, ja koska jo ennakolta olin varma että hän aikoi kieltäytyä, olin hankkinut Percyn varahenkilöksi. Mutta skotlantilainen on aina arvaamaton. Sandy suostui ennenkuulumattoman suopeasti, ja minä sain yksityisesti antaa peruutuksen Percylle.
Tiistaina.
Eikö ole hullua tuo muutamien epäjohdonmukaisten ihmisten tapa ammentaa esiin kaikki mitä sillä hetkellä sattuvat hautomaan mielessään? Heillä ei ole varalla mitään pientä pakinaa, eivätkä he koskaan kykene torjumaan kohtausta puhumalla ilmasta.
Tämä erään vierailun johdosta, joka meillä oli tänään. Eräs nainen oli tullut tuomaan tänne sisarensa lasta — sisar keuhkotautiparantolassa; ja meidän on pidettävä lapsi täällä kunnes äiti paranee, vaikka pelkäänkin, päättäen kaikesta mitä olen kuullut, että se ei koskaan tapahdu. Oli miten oli, kaikki valmistukset oli tehty, eikä tuon naisen muuta tarvinnut kuin jättää pikku tyttö tänne ja vetäytyä pois. Mutta koska hänellä oli pari tuntia aikaa junien välissä, ilmaisi hän haluavansa katsella vähän ympärilleen, ja niinpä näytin hänelle lastentarhahuoneita ja pientä sänkyä, jossa Lily saa maata, ja keltaista ruokasaliamme kaniinireunuksineen, jotta hän saisi kertoa mahdollisimman monta hauskaa yksityiskohtaa äiti paralle. Tämänjälkeen, koska hän näytti väsyneeltä, pyysin häntä kohteliaasti vierashuoneeseeni juomaan kupin teetä. Tohtori MacRae, joka oli läsnä ja nälkäisellä tuulella (harvinainen tila hänelle; hän alentuu nyt juomaan kupin teetä henkilökunnan kanssa noin kahdesti kuussa), tuli mukaan, ja meitä oli pieni seura koolla.
Naisesta näytti tuntuvan että seuranpidon taakka lepäsi hänen hartioillaan, ja päästäkseen keskustelun alkuun hän kertoi meille että hänen miehensä on rakastunut tyttöön, joka myy pilettejä elävien kuvien teatterissa (maalattu, keltatukkainen otus, joka pureskelee gummia kuin lehmä — siinä hänen kuvauksensa lumoojattaresta), ja tuhlaa kaikki rahansa tuohon tyttöön eikä koskaan tule kotiin paitsi kun on juovuksissa. Silloin hän lyö rikki huonekaluja kuin hullu. Eräänkin kuvatelineen, jossa oli vaimon äidin kuva ja joka oli ollut hänellä tyttöajoista saakka, oli mies viskannut lattiaan vain saadakseen huvin kuulla sen räiskähtävän rikki. Ja lopulta oli vaimo liiaksi väsynyt elämään ja juonut pullollisen suojuuriliuosta, koska joku oli sanonut että se on myrkkyä jos juo kaiken kerrallaan. Mutta se ei tappanut häntä, se teki hänet vain sairaaksi. Ja mies tuli kotiin ja sanoi kuristavansa hänet, jos hän vielä yrittäisi jotakin sellaista, ja siitä hän päätti että mies mahtaa sentään välittää hänestä vielä hiukan. Kaikki tämä aivan sivumennen samalla kun hän sekoitti teetänsä.
Koetin keksiä jotakin sanottavaa, mutta tässä oli kerrankin seuraelämän pulma, joka teki minut mykäksi. Mutta Sandy nousi tässä tilaisuudessa puhumaan kuin oikea gentleman. Hän puhui tuolle naiselle kauniisti ja terveesti ja lähetti hänet pois kerrassaan ylennetyin mielin. Sandymme voi, kun tahtoo, olla poikkeuksellisen kiltti, varsinkin ihmiselle, joilla ei ole mitään vaatimuksia häneen. Uskon että se kuuluu hänen ammattinsa seuratapoihin — että osana tohtorin tehtävistä on parantaa henki yhtä hyvin kuin ruumis. Enimmät henget tässä maailmassa näyttävät tarvitsevan sitä. Vieraani jätti minut tarvitsemaan sitä. Olen siitä saakka pohtinut mitä tekisin jos menisin naimisiin miehen kanssa, joka jättäisi minut gummia-pureskelevan tytön tähden ja tulisi kotiin ja löisi rikki korukapineita. Otaksun, päättäen tämän talven teattereista, että sellaista voi tapahtua kenelle tahansa, varsinkin parhaissa seurapiireissä. Sinun pitäisi olla kiitollinen kun olet saanut Jervisin. Hänenlaisessaan miehessä on jotakin niin kauhean varmaa. Mitä kauemmin elän, sitä varmemmaksi tulen että luonne se yksin merkitsee jotakin. Mutta kuinka maailmassa voit koskaan laskea? Miehet ovat niin hyviä puhumaan!
Hyvästi, ja hauskaa joulua Jervisille ja molemmille Judyille!
S. McB.
P.S. Olisi mieluisa huomaavaisuus jos vastaisit kirjeisiini vähän nopeammin.
JOHN GRIER HOME,
Joulukuun 29 p.
Rakas Judy!
Sadie Kate on viettänyt viikon sepittämällä joulukirjettä sinulle, joten minulle ei jää mitään kerrottavaa. Oi, meillä on ollut ihmeellinen joulu! Paitsi kaikkia lahjoja ja leikkejä ja hauskoja syötäviä meillä on ollut heinäreki-retkiä ja luistinkilpailuja ja makeispalkintoja. En käsitä kuinka nämä hemmoitellut pikku orvot koskaan taas asettuvat tavallisiksi lapsiksi.
Paljon kiitoksia kuudesta lahjastani. Pidin kaikista, etenkin Judy Nuoremman valokuvasta. Hammas lisää miellyttävän piirteen hänen hymyynsä.
Tulet varmaan iloiseksi kun saat kuulla että olen antanut Hattie Heaphyn kasvatiksi erään papin perheeseen, ja herttainen perhe se onkin. He eivät edes silmää räpäyttäneet kun kerroin heille ehtoollispikarista. He antoivat hänet itselleen joululahjaksi, ja hän lähti niin onnellisena pitäen kiinni uuden isänsä kädestä!
En kirjoita enempää koska 50 lasta kirjoittaa kiitoskirjeitä, ja Judy täti parka ihan hautautuu postinsa alle kun tämän viikon laiva saapuu.
Rakkaat terveiseni Pendletoneille.
S. McB.
P.S. Singapore lähettää terveisiä Togolle ja pyytää anteeksi että puri sitä korvaan.
JOHN GRIER HOME,
Joulukuun 30 p.
Oi, rakas Gordon, minä olen lukenut niin järkyttävän kirjan!
Koetin puhua vähän ranskaa toissa päivänä, ja kun en juuri onnistunut, päätin että minun on paras käydä käsiksi ranskaani jollen tahdo unohtaa sitä kokonaan. Tuo skotlantilainen tohtorimme on armollisesti jättänyt tieteellisen kasvatukseni sikseen, joten minulla on vähän aikaa itseäni varten. Jokin onneton sattuma sai minut alkamaan Daudet'n Numa Roumestanista. Se on kauhean hämmentävää luettavaa tytölle, joka on kihloissa poliitikon kanssa. Lue se, Gordon rakas, ja kasvata ahkerasti luonnettasi toisenlaiseksi kuin Numan luonne. Se on kertomus poliitikosta, joka on huolestuttavan hurmaava mies (niinkuin sinä). Jota ihailevat kaikki, jotka tuntevat hänet (niinkuin sinua). Jolla on erinomainen suostuttelutaito ja kyky pitää ihmeellisiä puheita (taaskin niinkuin sinulla). Kaikki palvovat häntä, ja kaikki sanovat hänen vaimolleen: "Kuinka onnellinen teidän elämänne mahtaa olla, kun tunnette niin läheisesti tuon ihmeellisen miehen."
Mutta hän ei ollut kovinkaan ihmeellinen tullessaan kotiin vaimonsa luo — vain saadessaan yleisöä ja kättentaputuksia. Hän joi jokaisen tilapäisen tuttavan kanssa ja oli iloinen ja pulppuava ja avomielinen, ja palasi kotiin äreänä ja synkkänä ja lamassa. "Joie de rue, douleur de maison", siinä kirjan ydin.
Luin sitä kahteentoista viime yönä, ja rehellisesti sanoen pelästyin niin etten saanut unta. Minä tiedän että suutut, mutta ihan totta, Gordon rakas, tuossa kirjassa on juuri yksi vivahdus liian paljon totuutta jotta se voisi kokonaan huvittaa minua. En aikonut edes viitata enää tuohon elokuun 20:nnen päivän onnettomaan juttuun — puhuimme sen valmiiksi aikanaan — mutta sinä täysin hyvin tiedät että tarvitset vähän silmälläpitoa. Ja siitä ajatuksesta minä en pidä. Minun pitää saada tuntea ehdotonta luottamusta mieheen, jonka kanssa menen naimisiin. En voisi elää jos minun aina pitäisi levottomana odottaa häntä kotiin.
Lue Numa itse, niin näet naisen näkökannan. En ole kärsivällinen enkä säyseä enkä pitkämielinen millään tavalla ja pelkään hiukan mitä kykenisin tekemään jos minua ärsytettäisiin. Sydämeni pitää olla mukana asiassa, joka on saatava sujumaan ja oi, minä tahtoisin että avioliittomme sujuisi!
Anna anteeksi että kirjoitan sinulle kaiken tämän. En tarkoita että todella luulen sinusta tulevan "katuilon, kotisurun". Minä vain en nukkunut viime yönä, ja tunnen jonkinlaista onttoutta silmien takana.
Jospa tuleva vuosi toisi hyviä neuvoja ja onnea ja tyyneyttä meille molemmille.
Kuten aina
S.
Tammikuun 1 p.
Rakas Judy!
Jotakin kauhean kummallista on tapahtunut, ja totisesti en tiedä tapahtuiko se vai näinkö vain unta. Kerron sinulle alusta asti, ja ajattelen että sinun on paras polttaa tämä kirje, se ei ole oikein sovelias Jervisin silmille.
Muistathan että olen kertonut sinulle Thomas Kehoen tapauksen, hänen, jonka sijoitimme työhön viime kesäkuussa? Hän on perinyt taipumuksia juomiseen molemmin puolin, ja näyttää siltä että häntä lapsena on lihotettu oluella eikä maidolla. Hän tuli John Grier Homeen yhdeksän vuoden iässä, ja on kahdesti, päättäen merkinnöistä Tuomiopäivän Kirjassa, onnistunut saamaan itsensä juovuksiin, kerran oluella, joka oli varastettu joiltakin työmiehiltä, ja kerran (ja perinpohjin) konjakilla. Arvaat minkälaisin epäilyksin sijoitimme hänet pois, mutta me varoitimme perhettä (työteliästä ja raitista maanviljelijäväkeä) ja toivoimme parasta.
Eilen perhe sähkötti että he eivät enää voi pitää häntä. Olisinko hyvä ja lähettäisin hakemaan häntä kuuden junalta? Turnfelt oli asemalla kello 6. Ei mitään poikaa. Lähetin yösähkösanoman, jossa ilmoitin että hän ei ollut saapunut, ja pyysin lähempiä tietoja.
Olin eilen illalla ylhäällä tavallista kauemmin järjestäen laatikoltani ja — jotenkin valmistaen mieltäni kohtaamaan uutta vuotta. Kahdentoista tienoilla äkkiä totesin että oli myöhäinen ja että olin hyvin väsynyt. Olin melkein valmis menemään sänkyyn, kun äkkiä kuulin koputusta päätyovelta. Pistin pääni ikkunasta ja kysyin kuka siellä oli.
"Tommy Kehoe", sanoi hyvin epävarma ääni.
Menin alas ja avasin oven, ja tuo poika, kuusitoistavuotias, hoiperteli sisään sikahumalassa. Taivaan kiitos että Percy Witherspoon oli kuuluvilla eikä kaukana intiaanileirissä! Herätin hänet, ja yhdessä kuljetimme Thomaksen vierashuoneeseemme, joka on ainoa säädyllisen eristetty paikka rakennuksessa. Sitten soitin tohtorille, jolla — pelkään — oli jo ollut pitkä päivä. Hän tuli, ja me vietimme todella hirveän yön. Myöhemmin tuli selville että pojalla oli ollut matkatavarainsa joukossa pullo voiteluöljyä, joka kuului hänen isännälleen. Se oli tehty puoleksi väkiviinasta ja puoleksi noitapähkinästä, ja Thomas oli virkistänyt matkaansa sillä!
Hän oli sellaisessa tilassa etten suorastaan luullut meidän saavan hänestä eläjää — ja minä toivoin ettemme olisi saaneet. Jos olisin lääkäri, antaisin tuollaisten tapausten kauniisti livahtaa pois yhteiskunnan hyväksi, mutta olisitpa nähnyt kuinka Sandy teki työtä! Tuo hänen hirmuinen elämänsäilyttämis-vaistonsa oli herännyt, ja hän taisteli jota tarmon hiukkasella, minkä omistaa.
Minä keitin mustaa kahvia ja autoin minkä voin, mutta yksityiskohdat olivat aika sotkuiset, joten jätin molemmat miehet hoitamaan häntä ja palasin huoneeseeni. Mutta en yrittänyt mennä levolle, pelkäsin että he tarvitsisivat minua taas. Noin neljän tienoilla Sandy tuli kirjastooni sanoen että poika nukkui ja että Percy oli kantanut telttasängyn vierashuoneeseen ja aikoi nukkua siellä lopun yötä. Sandy parka näytti niin kurjalta ja kalpealta ja lopen väsyneeltä. Kun katselin häntä, ajattelin kuinka epätoivoisesti hän tekee työtä pelastaakseen toisia, eikä koskaan säästä itseään, ja ajattelin tuota hänen ikävää kotiaan, jossa koskaan ei ole ilon kajastustakaan, ja tuota hirveätä murhenäytelmää hänen elämänsä taustassa. Kaikki kauna, jota oli kertynyt mieleeni, näytti hälvenevän ja myötätunnon aalto tulvahti ylitseni. Ojensin käteni hänelle, hän ojensi kätensä minulle. Ja äkkiä — en tiedä kuinka — tapahtui jotakin sähköistä. Seuraavana hetkenä olimme toistemme syleilyssä. Hän irroitti kätensä ja pani minut istumaan suureen nojatuoliin. "Hyvä Jumala, Sallie, luuletteko että olen raudasta?" sanoi hän ja meni pois. Minä jäin nukkumaan tuoliin, ja kun heräsin, paistoi aurinko silmiini ja Jane seisoi edessäni kummissaan ja kauhistuneena.
Tänä aamuna kello 11 Sandy tuli takaisin, katsoi minua kylmästi silmiin ja sanoi silmää räpäyttämättä että Thomaksen piti saada kuumaa maitoa aina kahden tunnin päästä ja että täpliä Maggie Petersin kurkussa oli pidettävä silmällä.
Tässä olemme taas vanhalla kannallamme, enkä todellakaan tiedä näinkö unta tuon yhden minuutin yöllä!
Mutta olisipa sekin tilanne, eikö totta, jos Sandy ja minä huomaisimme rakastuvamme toisiimme, hän jolla on täysin hyvä vaimo hulluinhuoneessa, ja minä jolla on vimmastunut sulhanen Washingtonissa. Enpä tiedä eikö minun olisi viisainta erota heti paikalla ja lähteä kotiin, jossa saisin rauhassa asettua muutamiksi kuukausiksi merkkaamaan kirjaimia "S. McB." pöytäliinoihin, niinkuin muut säädylliset kihlatut tytöt.
Toistan hyvin lujasti että tämä kirje ei ole aiottu Jervisin nautittavaksi. Revi se pieniin palasiin ja sirottele ne Karaibin mereen.
S.
Tammikuun 3 p.
Rakas Gordon!
Sinulla on oikeus olla suutuksissa. Minä tiedän etten ole tyydyttävä rakkauskirjeiden kirjoittaja. Minun ei muuta tarvitse kuin vilkaista Elizabeth Barretin ja Robert Browningin julkaistuun kirjeenvaihtoon huomatakseni että tyylini lämpö ei saavuta oikeata tasoa. Mutta sinä tiedät jo — olet tietänyt kauan — että minä en ole kovinkaan tunteellinen ihminen. Voisin kai kirjoittaa pitkät jutut tällaista kuin: "Joka valvottuna hetkenä olet sinä ajatuksissani." "Rakas poikani, minä elän vain kuin sinä olet lähelläni." Mutta se ei olisi ehdoton totuus. Sinä et täytä kaikkia ajatuksiani, 107 orpoa tekee sen. Ja minä elän todella vallan mainiosti, olit sinä täällä tai et. Minun tulee olla luonnollinen. Et varmaankaan tahtoisi minua teeskentelemään suurempaa ikävää kuin mitä tunnen. Mutta minä niin mielelläni näen sinut — sen tiedät varsin hyvin — ja olen pettynyt kun et voi tulla. Annan täyden arvon kaikille viehättäville ominaisuuksillesi, mutta, rakas poikani, en voi olla hempeämielinen paperilla. Ajattelen aina sitä hotellin siivoojatarta, joka lukee kirjeet, jotka sattumalta jätät kirjoituspöydälle. Sinun ei tarvitse väittää että kannat ne lähinnä sydäntäsi, sillä minä tiedän varsin hyvin että sitä et tee.
Anna minulle anteeksi tuo viime kirje, jos se loukkasi tunteitasi. Sitten kun tulin tähän turvakotiin, olen ollut hyvin arka juomakysymyksessä. Monet tipuseni ovat surullinen tulos juomarivanhemmista, ja heillä ei koskaan tule olemaan menestystä elämässään. Ei voi katsella ympärilleen tällaisessa paikassa joutumatta kauheitten mietteitten valtaan.
Olet oikeassa, pelkään, siinä että naisen asiana on olla suuremmoinen ja suoda anteeksi miehelle eikä sitten enää koskaan antaa hänen kuulla koko jutusta. No niin, Gordon, minä en todellakaan tiedä mitä sana "anteeksianto" merkitsee. Siihen ei voi sisältyä "unohtaminen", sillä sehän on fysiologinen ilmiö eikä aiheudu tahdon toiminnasta. Meillä kaikilla on kokoelma muistoja, joista hyvin kernaasti pääsisimme, mutta juuri ne tarrautuvat mieleemme kaikkein itsepintaisimmin. Jos "anteeksianto" merkitsee sitä että lupaa olla koskaan enää puhumatta asiasta, kykenen epäilemättä siihen. Mutta ei ole aina viisainta sulkea epämiellyttävä muisto sisäänsä. Se kasvaa ja kasvaa ja virtaa läpi koko olemuksen kuin myrkky.
Voi hyvänen aika! En todellakaan aikonut sanoa tuota kaikkea. Koetan olla tuo hilpeä, huoleton (ja jonkun verran ajattelematon) Sallie, josta pidät eniten, mutta olen hyvin paljon tullut kosketuksiin todellisuuden kanssa tänä viime vuonna, ja pelkään että minusta on tullut aivan toinen ihminen kuin tuo tyttö oli, johon sinä rakastuit. En ole enää nuori iloinen olento, joka leikkii elämällä. Tunnen sen aika perinpohjin nyt, ja se merkitsee etten aina voi nauraa.
Tiedän että tämä on toinen typerän epäreipas kirje — yhtä paha kuin viime kirje ja ehkä pahempikin — mutta jospa tietäisit mitä olen juuri kokenut! Eräs poika — kuusitoistavuotias — jolla on yhtä ja toista perittävää, on melkein myrkyttänyt itsensä inhottavalla sekoituksella väkiviinaa ja noidanpähkinää. Olemme kolme päivää tehneet työtä ja olemme nyt päässeet varmuuteen että hän tointuu siksi paljon että voi tehdä sen uudelleen! "Maailma on hyvä, mutta ne ovat pahoja jotka siinä asuvat."
Anna anteeksi tuo skotlanninkieli — se pujahti huomaamatta. Anna anteeksi kaikki.
SALLIE.
Tammikuun 11 p.
Rakas Judy!
Toivon että nuo kaksi sähkösanomaani eivät järkyttäneet sinua liian kauheasti. Olisin odottanut ja antanut ensimäisten uutisten tulla kirjeessä, johon voi panna yksityiskohtia, mutta pelkäsin niin että saisit kuulla asian jotakin epäsuoraa tietä. Koko juttu on kamala kylläkin, mutta mitään ihmishengen hukkaa ei sattunut, ja vain yksi vakava tapaturma. Emme voi värisemättä ajatella kuinka paljon pahemmin olisi voinut käydä, kun toistasataa lasta nukkuu talossa, joka on kuin tarjolla tulipalolle. Tuo uusi varauloskäytävä oli täysin hyödytön. Tuuli puhalsi sitä kohti, ja liekit yksinkertaisesti ympäröivät sen. Pelastimme lapset keskikäytävän kautta — mutta minä alan alusta ja kerron koko jutun.
Oli satanut koko perjantaipäivän, kiitos armollisen Sallimuksen, ja katot olivat likomärät. Yön tullessa alkoi jäätyä, ja sade muuttui lumirännäksi. Kymmenen tienoilla, kun menin sänkyyn, puhalsi tuuli kauheana myrskynä luoteesta, ja kaikki mikä talossa oli irrallaan, paukkui ja rätisi. Kello kaksi hätkähdin äkkiä täysin valveille, kirkas valo silmissäni. Hyppäsin sängystä ja juoksin ikkunaan. Vaunuvaja oli yhtenä liekkimerenä, ja kipinöitä satoi yli talon itäisen siiven. Juoksin kylpyhuoneeseen ja nojasin ulos ikkunasta. Saatoin nähdä että katto lastenkamarin yläpuolella paloi noin kuudesta paikasta.
No niin, rakas Judy, sydämeni suoraan sanoen ei lyönyt yhteen minuuttiin. Ajattelin noita seitsemäätoista vauvaa ylhäällä katon alla, enkä saanut niellyksi. Onnistuin viimein saamaan vapisevat polveni taas toimimaan ja syöksyin alas halliin, siepaten ohimennessä autotakin ylleni.
Rummutin Betsyn ja Miss Matthewsin ja Miss Snaithin oville juuri kun Mr. Witherspoon, jonka valo myöskin oli herättänyt, harppasi yläkertaan kolme porrasta kerrallaan riuhtoen harpatessaan päällystakkia ylleen.
"Viekää kaikki lapset ruokasaliin, vauvat ensin", läähätin. "Minä menen hälyyttämään."
Hän syöksyi kolmanteen kerrokseen sillä aikaa kun minä juoksin puhelimeen — ja voi, en luullut koskaan pääseväni sentraaliin. Ihminen nukkui sikeästi.
"John Grier Home palaa! Toimittakaa palohälyytys ja herättäkää kylä.
Saanko numeroon 505", sanoin.
Sekunnissa sain tohtorin puheilleni. Enkö ehkä ollut iloinen kuullessani hänen kylmän, kiihtymättömän äänensä.
"Meillä on tulipalo"! huusin. "Tulkaa pian ja tuokaa kaikki miehet mitä saatte käsiinne!"
"Minä olen siellä neljännestunnissa. Täyttäkää kylpyammeet ja pankaa viltit veteen." Ja hän ripusti torven pois.
Lensin takaisin halliin. Betsy soitti palokelloamme, ja Percy oli jo marssittanut intiaaniheimonsa makuusaleihin B ja C.
Ensi ajatuksemme ei ollut pysäyttää tulta, vaan toimittaa lapset turvalliseen paikkaan. Aloimme makuusalista G, kuljimme sängyltä sängylle, sieppasimme vauvan ja viltin kustakin, lennätimme ne ovelle ja ojensimme intiaaneille, jotka laahasivat ne alakertaan. Sekä G että F olivat täynnä savua ja lapset niin sikeässä unessa ettemme voineet saada niitä kävelykannalle.
Monet kerrat seuraavan tunnin aikana kiitin Sallimusta —- ja Percy Witherspoonia — noista kovaäänisistä koehälyytyksistä, joista olimme kärsineet viikottain. 24 vanhinta poikaa, joita Percy johti, ei sekunniksikaan menettänyt malttiansa. He jakaantuivat neljään ryhmään ja juoksivat paikoilleen kuin pienet sotilaat. Kaksi ryhmää auttoi makuusalien tyhjentämisessä ja piti järjestystä kauhistuneitten lasten kesken. Yksi ryhmä hoiti paloruiskua kupoolin vesisäiliöstä kunnes sammutusmiehet tulivat, ja neljäs ryhmä ryhtyi pelastamaan tavaroita. He levittivät lakanoita lattialle, kaatoivat arkkujen ja piironkilaatikkojen sisällön niihin ja kantoivat ne alas portaita. Kaikki ylimääräiset vaatteet pelastettiin paitsi ne jotka lapsilla oli ollut yllä edellisenä päivänä, ja suurin osa henkilökunnan tavaroista. Mutta vaatteet, vuoteet — kaikki mikä kuului huoneisiin G ja F meni sen tien. Huoneet olivat niin täynnä savua että niihin ei ollut turvallista astua senjälkeen kun saimme viimeisen lapsen ulos.
Kun tohtori saapui, mukanaan Luellen ja kaksi naapuria, jotka hän oli poiminut matkalla autoonsa, marssitimme viimeistä makuusalia alas keittiöön, joka oli tulesta kauimpana. Tipuparat olivat enimmäkseen avojaloin ja käärittyinä viltteihin. Käskimme heitä ottamaan vaatteensa kun herätimme heidät, mutta säikähdyksessään he ajattelivat vain ulospääsyä.
Tähän aikaan käytävät olivat niin täynnä savua että voimme tuskin hengittää. Näytti kuin koko rakennus menisi, vaikka tuuli puhalsikin poispäin länsisiivestä.
Toinen auto täynnä Knowltopin palvelusväkeä saapui melkein heti, ja he kaikki ryhtyivät sammuttamaan tulta. Vakinainen palokunta tuli vasta kymmenen minuuttia myöhemmin. Heillä näes on vain hevoset; ja me olemme kolmen peninkulman päässä ja tiet aika huonot. Se oli hirveä yö, kylmä ja räntäinen, ja sellainen tuuli puhalsi että tuskin pysyi pystyssä. Miehet kiipesivät katoille ja tekivät työtä sukkasillaan, jotteivät liukastuisi. He tukahuttivat kipinöitä märillä vilteillä ja vuorottelivat ja hoitivat ruiskuja ja käyttäytyivät kuin sankarit.
Sillävälin tohtori otti haltuunsa lapset. Ensi ajatuksemme oli saada heidät pois turvalliseen paikkaan, sillä jos koko rakennus palaisi, emme voisi marssittaa heitä ulos tuohon kauheaan tuuleen vain yöpuvuissa, viltti suojana. Tähän aikaan oli jo tullut useita uusia autoja täynnä miehiä, ja me pyysimme saada käyttää autoja.
Knowltop oli Sallimuksen johdatuksesta avattu loppuviikoksi erästä kotijuhlaa varten vanhan herran 67:nnen syntymäpäivän kunniaksi. Hän oli ensimäisiä tulijoita ja antoi koko talonsa käytettäväksemme. Se oli lähin pakopaikkamme, ja otimme sen vastaan viipymättä. Peitimme 20 pienintä palleroamme autoihin ja lennätimme heidät taloon. Vieraat, jotka kiihtyneinä pukeutuivat tullakseen palopaikalle, ottivat tipuset vastaan ja pistivät ne omiin vuoteisiinsa. Tämä riitti hyvin täyttämään kaiken tilan sisällä huoneissa, mutta Mr. Reimer (Mr. Knowltopin sukunimi) oli juuri rakentanut suuren stukkiaitan ja sen viereen vajan; molemmat olivat kauniisti lämmitettyinä ja valmiina meitä varten.
Kun pikkulapset oli majoitettu taloon, rupesivat nuo avuliaat vieraat työhön ja laittoivat kuntoon vajan ottamaan vastaan lähinnävanhimmat lapsukaiset. He peittivät lattian heinillä ja levittivät sille vilttejä ja matkatakkeja ja peittelivät sinne 30 lasta riveihin kuin pikku vasikat. Miss Matthews ja lastenhoitajatar lähtivät heidän kanssaan, tarjosivat kuumaa maitoa ympäri lattiaa, ja puolen tunnin kuluttua pallerot nukkuivat yhtä rauhallisesti kuin omissa sängyissään.
Mutta sillävälin meillä talossa oli mielenliikutuksia. Tohtorin ensimäinen kysymys tullessa oli ollut:
"Oletteko laskeneet lapset? Tiedättekö että kaikki ovat tässä?"
"Olemme vain varmat siitä että joka makuusali oli tyhjä ennenkuin lähdimme", vastasin.
Ymmärräthän ettei heitä voinut laskea siinä hämmingissä: noin parikymmentä poikaa puuhasi vielä Percy Witherspoonin johdolla makuusaleissa pelastaen vaatteita ja huonekaluja, ja vanhimmat tytöt lajittelivat ääretöntä kenkäkasaa ja koettivat sovitella niitä jalkaan pikkuisille, jotka juoksivat avojaloin ja vaikeroivat surkeasti.
No niin, kun olimme lastanneet ja lähettäneet matkaan noin seitsemän autollista lapsia, huusi tohtori äkkiä:
"Missä on Allegra?"
Seurasi kauhistunut hiljaisuus. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Ja sitten Miss Snaith hyppäsi ylös ja kirkui. Betsy tarttui hänen olkapäihinsä ja ravisti häneen koossapysyväisyyttä.
Näyttää siltä että hänen mielestään Allegra oli ollut sairastumaisillaan yskään, ja saadakseen hänet kylmästä pois Miss Snaith oli siirtänyt hänen pikku sänkynsä lastenkamarin raittiista ilmasta varastohuoneeseen — ja sitten unohtanut sen.
Rakas ystävä, sinähän tiedät missä varastohuone on! Me vain tuiotimme toisiimme kasvot valkeina. Tällöin oli koko itäinen siipi tyhjennetty ja kolmannen kerroksen portaat liekeissä. Ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta että lapsi enää eläisi. Tohtori ensimäisenä pääsi liikkeelle. Hän sieppasi märän viltin, joka makasi liottuneena kasana hallin lattialla ja juoksi portaita ylös. Me huusimme häntä tulemaan takaisin. Se näytti suorastaan itsemurhalta, mutta hän jatkoi matkaansa ja katsoi savuun. Minä syöksyin ulos ja huusin sammutusmiehille katolle. Varastohuoneen ikkuna oli liian pieni jotta mies pääsisi kulkemaan siitä, ja he eivät olleet avanneet sitä peläten sen aiheuttavan vetoa.
En osaa kuvata mitä tapahtui kymmenenä seuraavana kauhun minuuttina. Kolmannen kerroksen portaat putosivat alas ryskien ja liekkejä syösten viisi minuuttia senjälkeen kun tohtori oli kulkenut niistä. Olimme jo menettäneet kaiken toivon hänestä kun äkkiä kuului huuto ihmisjoukosta ruohokentällä ja tohtori tuli hetkeksi näkyviin erääseen ullakkoikkunaan ja käski sammutusmiehiä nostamaan tikapuut. Sitten hän katosi, ja meistä näytti etteivät he koskaan saaneet noita portaita paikoilleen, mutta vihdoin he saivat, ja kaksi miestä kiipesi ylös. Ikkunan avaaminen oli aiheuttanut vetoa, ja he melkein läkähtyivät niihin savumääriin, joita tuprusi ylhäältä. Iäisyyden jälkeen tohtori tuli taas näkyviin valkoinen käärö käsivarsillaan. Hän ojensi sen miehille hoippui sitten taaksepäin ja katosi näkyvistä.
En tiedä mitä tapahtui seuraavina minuutteina, käännyin poispäin ja suljin silmäni. Tavalla tai toisella he saivat hänet ulos ja puolitiehen tikapuita ja sitten he antoivat hänen liukua. Ymmärrät että hän oli mennyt tajuttomaksi kaikesta nielemästään savusta, ja tikapuut olivat liukkaassa jäässä ja kauhean hoippuvat. Oli miten oli, kun taas avasin silmäni, makasi hän yhtenä kasana maassa ihmisjoukon juostessa ympärillä. Joku yritti antaa hänelle keinotekoista hengitystä. He luulivat ensin että hän oli kuollut. Mutta tohtori Metcalf kylästä tutki hänet ja sanoi että hänen jalkansa ja kaksi kylkiluuta oli katkennut, mutta että hän muuten näytti kokonaiselta. Hän oli vieläkin tajuton kun he panivat hänet kahdelle lasten patjalle, jotka oli heitetty ikkunoista, ja nostivat hänet rattaille, joissa tikapuut oli tuotu, ja veivät kotiin.
Ja me muut, jotka jäimme, jatkoimme työtä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Omituista tällaisissa onnettomuuksissa on se että joka taholla on niin paljon tehtävää ettei ehdi ajatella hetkeäkään eikä saa mitään arvoja arvioiduiksi ennenkuin perästäpäin. Tohtori oli hetkeäkään empimättä pannut henkensä alttiiksi pelastaakseen Allegran. Se oli rohkein teko mitä koskaan olen nähnyt, ja kuitenkin meni koko asiaan vain 15 minuuttia tuota kauheata yötä. Sillä hetkellä se tuntui vain välikohtaukselta.
Ja hän pelasti Allegran. Tämä ilmestyi viltin sisältä tukka pörrössä ja näytti mieluisasti yllättyneen tästä uudesta piilosleikistä. Allegra hymyili! Lapsen pelastuminen oli suoranainen ihme. Tuli oli syttynyt kolmen jalan päässä hänen seinästään, mutta kiitos tuulen suunnan edennyt poispäin hänestä. Jos Miss Snaith olisi vähän enemmän uskonut raittiiseen ilmaan ja jättänyt ikkunan auki, olisi tuli syöpynyt taaksepäin, mutta onneksi Miss Snaith ei usko raittiiseen ilmaan, eikä mitään sellaista tapahtunut. Jos Allegra olisi mennyt, en koskaan olisi suonut itselleni anteeksi, kun en antanut Bretlandien ottaa häntä, ja tiedän ettei Sandykään olisi.
Huolimatta kaikesta menetyksestä en voi olla muuta kuin onnellinen, ajatellessani noita kahta kauheata murhenäytelmää, jotka ovat torjutut. Noina seitsemänä minuuttina, jolloin tohtori oli suljettuna tuohon loimuavaan kolmanteen kerrokseen, elin läpi sen tuskan että uskoin molemmat menneiksi, ja hätkähdän hereille vielä keskellä yötä kauhusta väristen.
Mutta koetan kertoa sinulle loput. Sammutusmiehet ja vapaaehtoiset — etenkin Knowltopin autonkuljettaja ja tallimiehet — tekivät koko yön työtä suorastaan vimmatusti. Uusin neekerikokkimme, joka oli sankaritar omalla alallaan, meni ulos, teki tulen pyykkitupaan ja keitti suuren kattilallisen kahvia. Se oli hänen oma keksintönsä. Joutilaat tarjosivat sitä sammutusmiehille kun nämä vapauttivat vuoronperään toisensa saadakseen levätä pari minuuttia, ja se auttoi.
Saimme loput lapsista majoitetuiksi erinäisiin vieraanvaraisiin taloihin, lukuunottamatta vanhimpia poikia, jotka tekivät koko yön työtä kuin kuka muu tahansa. Oli kerrassaan lämmittävää nähdä kuinka koko tämä paikkakunta riensi avuksemme. Ihmiset jotka eivät ole näyttäneet tietävänkään että orpokoti on olemassa, tulivat keskellä yötä ja panivat koko talonsa käytettäväksemme. He ottivat lapsia luoksensa, antoivat heille lämpimän kylvyn ja lämmintä keittoa ja peittivät heidät vuoteisiin. Ja mikäli minä voin ymmärtää, ei yksikään 107:stä tipusestani ole vahingoittunut avojaloin hyppelemisestä likomärillä lattioilla, ei edes hinkuyskätapaukset.
Oli täysi päivänvalo ennenkuin tuli oli senverran hillitty että saatoimme tietää edes mitä oli säästynyt. Saan ilmoittaa että minun siipeni on täysin koskematon, vaikka hieman savuinen, ja pääkäytävä on melkein kunnossa aina keskiportaille saakka, mutta siitä asti on kaikki hiiltynyttä ja likomärkää. Itäinen siipi on mustunut, katoton kuori. Sinun vihaamasi F huone, rakas Judy, on iäksi mennyt. Toivon että voisit hälventää sen muististasi yhtä ehdottomasti kuin se on hälvennetty maan päältä. Vanha John Grier on mennyt menojaan sekä aineen että hengen puolesta.
Minun täytyy kertoa sinulle jotakin hassua — en elämässäni ole nähnyt niin paljon hullunkurista kuin sinä yönä. Kun kaikki muut olivat äärimmäisen kevyessä puvussa, useimmat miehet sadetakeissa ja ulstereissa ja kaikki ilman kauluksia, ilmaantui Hon. Cy myöhään näkyviin, puettuna kuin iltapäivän teekutsuihin. Hänellä oli helminen kravattineula ja valkoiset säärykset! Mutta hän oli todella äärettömän avulias. Hän luovutti meille koko talonsa, ja minä jätin hänen haltuunsa hysteerisen Miss Snaithin, ja tämän hermot askarruttivat häntä siinä määrin ettei hän tullut tiellemme koko yönä.
En osaa kirjoittaa enemmän yksityiskohtia nyt, en ole koskaan elämässäni ollut näin järkytetty. Vakuutan sinulle vain ettei ole vähintäkään syytä sinun katkaista matkaasi. Viisi johtokunnan jäsentä oli täällä heti lauantai-aamuna varhain, ja me kaikki teemme työtä kuin hullut saadaksemme jotakin selvyydentapaista asioihin. Orpokotimme on tällä hetkellä siroteltu yli koko paikkakunnan, mutta älä ole suotta levoton. Me tiedämme missä lapset ovat. Kukaan ei ole kokonaan tietymättömissä. En aavistanut että ventovieraat ihmiset voisivat olla niin ystävällisiä. Mielipiteeni ihmissuvusta on parantunut.
Tohtoria en ole nähnyt. He sähköttivät New Yorkista haavalääkärin, joka pani hänen jalkansa sijoilleen. Murtuma oli sangen paha ja vaatii aikaa, mutta he eivät luule hänen saaneen mitään sisäisiä vammoja, vaikka hän onkin kauheasti ruhjoutunut. Niin pian kun meidän sallitaan nähdä hänet, lähetän yksityiskohtaisempia tietoja. Minun täytyy todella lopettaa jos aion saada tämän huomisen laivaan.
Hyvästi! Älä sure. Tässä pilvessä on tusina hopeajuovaa, joista kirjoitan huomenna.
SALLIE.
Voi taivas! Tuolla tulee auto jossa istuu J.F. Bretland!
JOHN GRIER HOME,
Tammikuun 14 p.
Rakas Judy!
Kuule tätä! J.F. Bretland luki tulipalostamme eräästä New Yorkin lehdestä (saan sanoa että pääkaupungin lehdet kertoivat enimmän yksityiskohtia), ja hän kiirehti tänne levottomuuden väristyksessä. Hänen ensimäinen kysymyksensä, kun hän hyökkäsi yli murtuneen kynnyksemme, oli: "Onko Allegra vahingoittumaton?"
"On", sanoin minä.
"Jumalan kiitos", sanoi hän ja vaipui tuoliin istumaan. "Tämä paikka ei ole lapsia varten", sanoi hän ankarasti, "ja minä olen tullut hakemaan hänet kotiin. Minä tahdon pojat myös", lisäsi hän kiireesti ennenkuin minulla oli tilaisuutta puhua. "Vaimoni ja minä olemme neuvotelleet asiasta ja päättäneet että koska kerran vaivaudumme laittamaan lastenkamarin, voimme yhtä hyvin pitää sitä kolmelle kuin yhdelle."
Minä johdin hänet kirjastooni, missä pikku perheemme on asustanut sitten tulipalon, ja kymmenen minuuttia myöhemmin, kun minut kutsuttiin alas neuvottelemaan johtokunnan jäsenten kanssa, jätin J.F. Bretlandin istumaan uusi tytär polvellaan ja poika nojaamassa kumpaankin käsivarteen — ylpein isä koko Yhdysvalloissa.
Näet siis että tulipalo on toteuttanut yhden asian: nuo kolme lasta ovat saaneet kodin koko elämäkseen. Se melkein korvaa kaikki menetykset.
Mutta en usko vielä kertoneeni sinulle kuinka tuli sai alkunsa. On vielä niin monta asiaa, joista en ole kertonut, että kättäni särkee kun vain ajattelenkin kirjoittaa niistä kaikista. Olemme myöhemmin huomanneet että Sterry vietti loppuviikon vieraanamme. Vietettyään juopottelevan illan "Jack's Place'ssa" hän palasi vaunuvajaamme, kiipesi sisään ikkunasta, sytytti kynttilän, asettui mukavasti ja nukahti. Hän oli varmaan unohtanut sammuttaa kynttilän; joka tapauksessa tuli pääsi irti ja Sterry hädin tuskin selvisi hengissä. Hän on nyt kaupungin sairaalassa ruokaöljyhauteissa ja kipeästi katuu osuuttansa huoliimme.
Ilokseni kuulin että palovakuutuksemme on aika suuri, joten rahanhukka ei loppujen lopulta ole niinkään pelottava. Mitä muunlaisiin tappioihin tulee, ei niitä ole! Itse asiassa en minä ainakaan voi keksiä muuta kuin voittoa, lukuunottamatta tietysti ruhjoutunutta tohtori parkaamme. Kaikki ovat olleet ihmeellisiä, en tietänyt että ihmissuvussa on niin paljon hyvää ja ystävällistä. Olenko joskus sanonut jotakin pahaa johtokunnan jäsenistä? Minä otan sen takaisin. Neljä heistä tuli New Yorkista heti tulipalon jälkeisenä aamuna, ja kaikki paikkakuntalaiset ovat olleet suuremmoisia. Vieläpä Hon Cy'lla on ollut niin paljon tekemistä viiden hänen taloonsa majoitetun orvon moraalin parantamisesta että hän ei häirinnyt meitä millään tavalla.
Tulipalo sattui varhain lauantai-aamuna, ja sunnuntaina papit kaikissa kirkoissa kehoittivat ihmisiä vapaaehtoisesti ottamaan vieraikseen yhden tai kaksi lasta kolmen viikon ajaksi, kunnes orpokodin koneisto taas saataisiin käymään.
Oli innostavaa saada nähdä vastauksia. Puolen tunnin sisällä oli joka lapsi majoitettu. Ja ajattele mitä se merkitsee tulevaisuutta varten: joka ainoa näistä perheistä on tästä saakka aina tunteva henkilökohtaista harrastusta tätä orpokotia kohtaan. Ajattele myöskin mitä se merkitsee lapsille. He saavat nyt nähdä kuinka oikeissa perheissä asutaan, ja tämä on ensimäinen kerta kun monet tusinat heistä astuvat yksityisen talon kynnyksen yli.
Kuule sitten pysyvämpiä suunnitelmia päästäksemme talven läpi. Maalaisklubilla on klubitalo juoksupoikia varten, jota he eivät käytä talvella ja jonka he ovat kohteliaasti luovuttaneet meille. Se yhtyy alueeseemme taustasta, ja panemme sen kuntoon neljälletoista lapselle, Miss Matthews hoitajana. Koska ruokasalimme ja keittiömme ovat vahingoittumattomat, saavat he käydä täällä syömässä ja koulutunneilla ja palata illalla kotiin sitä reippaampina käveltyään puolen peninkulmaa. "Vasemmaksi paviljongiksi" nimitämme me sitä.
Sitten tuo kiltti äidillinen Mrs. Wilson, joka asuu lähellä tohtoria — hän joka on niin onnistunut pikku Lorettamme suhteen — on suostunut ottamaan viisi lisää neljällä dollarilla viikossa jokaisesta. Jätän hänelle vanhimpia ja lupaavimpia tyttöjämme, joissa on ilmennyt taloudellisia vaistoja ja jotka mielellään oppisivat ruuanlaittoa sopivan pienessä asteikossa. Mrs. Wilson ja hänen miehensä ovat niin verraton pari, toimellinen, ahkera, yksinkertainen ja rakastava — luulen että tytöille tekee hyvää tarkata heitä. Harjoituskurssi vaimoudessa!
Kerroinko sinulle Knowltopin ihmisistä itäpuolella John Grier Homea, jotka ottivat 47 vesaa luoksensa tulipaloyönä, ja kuinka koko vierasseurue muuttui tilapäisiksi lastenhoitajattariksi? Vapautimme heidät 36:sta seuraavana aamuna, mutta heillä on vielä 11. Olenko joskus sanonut Mr. Knowltopia äreäksi vanhaksi saituriksi? Minä otan sanani takaisin. Pyydän häneltä anteeksi. Hän on lempeä karitsa. Tiedätkö mitä tuo siunattu mies on hädän hetkenämme tehnyt? Hän on pannut kuntoon tyhjän vuokraajan asunnon talossaan meidän vauvojamme varten, on itse palkannut opinkäyneen englantilaisen pikkulasten hoitajattaren pitämään heistä huolta ja antaa heille joka päivä erinomaista maitoa omasta mallinavetastaan. Hän sanoo vuosikausia pohtineensa mitä tehdä tuolla maidolla. Hän ei viitsi ruveta myymään sitä, koska häviäisi neljä senttiä litralta!
Kaksitoista vanhinta tyttöä makuusali A:sta aion majoittaa uuteen voudin mökkiin. Turnfelt raukat, jotka ovat asuneet siinä vain kaksi päivää, karkoitetaan kylään. Mutta heistä ei olisi mitään hyötyä lasten paimentamisessa, ja minä tarvitsen heidän huoneensa. Kolme tai neljä näistä tytöistä on palautettu kasvattikodeista pahantapaisina, ja he tarvitsevat aika tehoisaa silmälläpitoa. Mitä luulet että siis olen tehnyt? Sähköttänyt Helen Brooksille ja käskenyt häntä antamaan palttua kustantajille ja ottamaan huolekseen tyttöni. Sinä tiedät että hän tulee olemaan verraton heidän kanssaan. Hän on suostunut toistaiseksi. Helen parka on saanut tarpeekseen tuosta peruuttamattomasta naimasopimuksesta, hän tahtoo nyt että kaikki elämässä on vain kokeeksi!
Vanhimmille pojille on tapahtunut jotakin erikoisen hauskaa. Olemme saaneet kiitollisuuslahjan J.F. Bretlandilta. Hän meni kiittämään tohtoria Allegrasta, heillä oli pitkä keskustelu laitoksen tarpeista, ja J.F.B. tuli takaisin ja antoi minulle 3000 dollarin pankkiosoituksen intiaanileirien rakentamiseksi kestävään muotoon. Hän ja Percy ja kylässä asuva arkkitehti ovat tehneet piirustuksia, ja toivomme että heimot kahden viikon kuluttua saavat asettua talvileiriin.
Mitä siitä vaikka 107:n lapseni koti on palanut, kun he kerran elävät näin hyväsydämisessä maailmassa?
Perjantaina.
Ihmettelet varmaan miksi en kirjoita mitään yksityiskohtia tohtorin tilasta. En voi antaa ensikäden tietoja, koska hän ei tahdo nähdä minua. Hän on kuitenkin jo ottanut vastaan kaikki muut paitsi minut — Betsyn, Allegran, Mrs. Livermoren, Mr. Bretlandin, Percyn, erinäisiä johtokunnan jäseniä, ja he kertovat kaikki että hänen parantumisensa edistyy niin hyvin kuin voi odottaa, kun kaksi kylkiluuta on katkennut ja yksi pohkioluu murtunut. Se on luullakseni ammattinimi tuolle erikoisjalalle, joka katkesi. Hän ei pidä siitä että hänestä tehdään numeroa, eikä suostu arvokkaasti esiintymään sankarina. Minä itse, laitoksen kiitollisena päänä, menin useita eri kertoja hänen luokseen esittämään viralliset kiitokseni, mutta alituisesti kohtasi minut ovella sana että hän nukkuu eikä halunnut tulla häirityksi. Kaksi ensimäistä kertaa uskoin Mrs. McGurkia, sitten — no niin, minä tunnen tohtorimme! Kun siis oli aika lähettää pikku tyttömme lepertelemään itsetiedottomat hyvästinsä miehelle, joka oli pelastanut hänen henkensä, lähetin hänet matkaan Betsyn kanssa.
Minulla ei ole aavistustakaan mikä tuota miestä vaivaa. Hän oli koko ystävällinen viime viikolla, mutta nyt jos haluan hänen mielipidettään jostakin asiasta, saan lähettää Percyn lypsämään sitä hänestä. Minun mielestäni hän saisi suostua näkemään minut orpokodin johtajattarena, jollei haluakaan tuttavuutemme olevan personallisella pohjalla. Siitä ei ole epäilystä, Sandymme on skotlantilainen!
Vaaditaan koko omaisuus postimerkkejä ennenkuin tämä kirje lähtee Jamaikaan, mutta minä tahdon että kuulet kaikki uutiset, eikä meille ole koskaan tapahtunut näin paljon ilahuttavaa sitten 1876:n, jolloin meidät perustettiin. Tuli on antanut meille sellaisen sysäyksen että olemme vilkastuneet vuosikausiksi. Luulen että jokaisen laitoksen pitäisi palaa maan tasalle aina 25 vuoden päästä vapautuakseen vanhanaikuisista varustuksistaan ja kuluneista käsityksistä. Nyt olen suunnattoman iloinen, ettemme käyttäneet Jervisin rahaa viime kesänä, olisi ollut liian traagillista jos se olisi palanut. En välitä niin paljon John Grierin rahoista, koska hän sai ne patenttilääkkeellä, jonka olen kuullut sisältävän oopiumia.
Mitä tulee siihen jäännökseen meistä, joka säästyi tulelta, on se jo laudoitettu ja päällystetty asfaltilla, ja me elämme aivan mukavasti osassamme taloa. Siinä on riittävästi tilaa virkakunnalle ja lasten ruokasalille ja keittiölle, ja pysyvämpiä suunnitelmia voi tehdä myöhemmin.
Käsitätkö mitä meille on tapahtunut. Hyvä Jumala on kuullut rukoukseni, ja John Grier Home on mökkilaitos!
Olen ahkerin ihminen pohjoispuolella päiväntasaajaa
S. MCBRIDE.
JOHN GRIER HOME,
Tammikuun 16 p.
Rakas Gordon!
Kiltti, kiltti Gordon, malta mielesi äläkä tee asioita vaikeammiksi kuin ne ovat. Ei millään ehdolla voi tulla kysymykseen että jättäisin orpokodin tällä hetkellä. Sinun pitäisi ymmärtää etten voi hyljätä tipujani juuri kun he niin kauheasti tarvitsevat minua. En ole myöskään kypsä heittämään hiiteen tätä riivattua hyväntekeväisyyttä. (Voit nähdä miltä kielesi näyttää minun käsialallani!)
Sinulla ei ole mitään syytä olla levoton. Minulla ei ole liiaksi työtä. Minä nautin siitä, en elämässäni ole ollut näin toimelias ja onnellinen. Sanomalehdet kuvasivat tulipalon paljon kaameammaksi kuin mitä se todella oli. Tuo kuva joka esitti minua juoksemassa katolla vauva kummassakin kainalossa, oli liioiteltu. Yhdellä tai kahdella lapsella on kurkku kipeä, ja tohtori parkamme on yltänään laastareissa, mutta me elämme kaikki, taivaan kiitos, ja pääsemme läpi ilman pysyviä vaurioita.
En voi kirjoittaa yksityiskohtia nyt, olen yksinkertaisesti kuolemaan saakka järkytetty. Äläkä tule — ole kiltti! Myöhemmin, kun asiat ovat edes hiukan vakiintuneet, täytyy sinulla ja minulla olla keskustelu sinusta ja minusta, mutta minä tarvitsen aikaa ajatellakseni sitä ensin.
S.
Tammikuun 21 p.
Rakas Judy!
Helen Brooks on ottanut haltuunsa nuo neljätoista uppiniskaista tyttöä aivan mestarillisella tavalla. Urakka on sitkein mitä minulla oli tarjottavana, ja hän pitää siitä. Ajattelen että hänestä tulee arvokas lisä henkilökuntaan.
Ja minä olen unohtanut kertoa sinulle Naskalista. Tulipalon sattuessa nuo kaksi kilttiä naista, jotka pitivät hänet luonaan kaiken kesää, olivat juuri astumaisillaan junaan matkalla Kaliforniaan — ja he muitta mutkitta ottivat hänet kainaloonsa muun matkatavaran joukkoon ja veivät hänet pois. Niinpä Naskali viettää talvensa Pasadenassa, ja minä luulen melkein että hän on nyt kerta kaikkiaan heidän. Ihmetteletkö että olen haltioissani kaikista näistä tapauksista?