KAHDESKYMMENES LUKU.
Ulin päähän nousee suuret tuumat ja hänestä tulee mainio laskumestari.
Niin meni matka onnellisesti ja viattomasti, mutta ei ilman seurauksia. Sillä siitä lähtien alkoi Ulin päähän nousta tuo tuuma, että kyllä hän nyt voisi helpolla saada rikkaan vaimon ja tulla onnelliseksi. Sillä niin järetöntä kuin se onkin, on ihmisten puheessa yleensä sana "onnellinen" sama kuin "rikas". Kuinka usein kuullaankaan sanottavan: "Mikäs sillä on rellutella, se pääsi onnellisiin naimisiin, sai myötäjäisiä yli 10,000 guldenia. Kyllähän se on totta, että se eukko on kehno, kyllä siitä miehellä on aika kiusa; mutta mitäs siitä, onhan sillä rahaa! — Raha se on pääasia." Tämä yleinen, vaikka ihan perusteeton mielipide oli Ulillakin. Hänkin tahtoi tulla rikkaaksi, tulla mieheksi. Kun hän ajatteli Liisan eilisiä, tosin sumussa ja sateessa lausumia sanoja, niin tuntui hänestä yhä todennäköisemmältä se, että kyllä se Liisa hänet ottaisi, jos hän vain oikein tahtoisi. Veli Johanneskin oli ollut hänelle niin ystävällinen ja luottavainen ja Uli tuumi, ettei se paljoakaan vastaan tenäisi. Mies kuin mies ja olihan Uli ehkä parempikin kuin moni muu. "Vanhemmat", ajatteli hän, "eivät siitä alussa tietysti olisi hyvinkään mielissään. Nekös nostaisivat sätäkän! Mutta jos Liisa kerran puskee päänsä vastuksista läpi, niin helppohan minun on sitten niitä suostutella." — Ei voi arvata, kuinka hänen mieltään mairi ajatus, että hän kerran on Glunggessa täysivaltaisena isäntänä ja käskijänä! "Kahdessakymmenessä vuodessa", ajatteli hän, "tulen minä upporikkaaksi. Kylläpä sitten näytän koko seutukunnalle, millainen oikea tilallinen on." Ulin mieleen tuli suunnitelma toisensa jälkeen: ensin oli tehtävä se ja sitten ryhdyttävä siihen toimeen. "Ja mitähän se meidän rovasti tuumisi, kun minä sitten pitäisin häitä sellaisen rikkaan tytön kanssa? Ja mitähän ne kotipuolelaiset tuumivat kun minä kerran ajan sinne omilla hevosillani ja ajopeleilläni ja kun saavat kuulla, että minulla on kuusi hevosta tallissa ja kymmenen mitä pulskinta lehmää navetassa!" — Tosin se lasku aina rupesi pettämään kun hän näki Liisan niin hitaasti ja vaivaloisesti kähmivän siellä Glunggen tuvassa; Uli tiesi varmaan, ettei se pystyisi taloutta hoitamaan. Sitä paitse oli se kovin kummallinenkin ja aina tyytymätön. Mutta tämä viimemainittu vika nyt kyllä paranisi, tuumi Uli, kunhan se vain saisi miehen. Ja voi täisiinhän talossa pitää palvelijoitakin, miten paljon tahansa eikä se sellaisissa varoissa tuntuisi miltään vaikkei yksi vaimo tekisikään mitään. Jokaisellahan ne ovat omat vikansa, milloinkapahan kuulee kestään puhuttavan häntä aina vähin moittimatta. Ja rikas, sehän se on pääasia.
Mutta heti kun hän näki Liisan, niin ne laskut pyrkivät sekaantumaan. Tuo heikko, pieni kääkkä tuppasi häntä melkein ilettämään, Ja kun Liisa koskettikin häntä kylmillä käsillään, niin Ulin selkäpiitä melkein karmi. Hänen teki mieli melkein pestä pois hänen kosketuksensa jälet ihostaan. Ja kun hän sitten kuuli Liisan lirputtelevan noita teeskenneltyjä typeryyksiään, niin hän ei voinut enää olla ajattelematta: Ei, tuollaista en minä siedä! Saisin hävetä hänen jok'ikistä sanaansa. — Vaan sitten jälleen Liisasta erillään, näki hän taas vaan sen komean talon ja kuuli rahain kilinän ja ajatteli vaan miten hän tulisi mahtavaksi. Ja silloin alkoi hänestä taas tuntua siltä, etteihän se Liisa olekaan niin ruma ja häjy. Ja samalla hän alkoi myös ajatella, että on se älykkäämpikin kuin mitä yleensä luullaankaan. "Jos se vaan minua rakastaa ja kun puhelen sen kanssa järkevästi, niin kyllä siitä voi vielä tulla miten hyvä tahansa ja kunnon miehelle oikein älykäs vaimo."
Ne tuumat ne pyörivät Ulin päässä. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Matka oli tehnyt Ulin ja Liisan tuttavallisemmiksi toisilleen. He puhelivat nyt keskenään ihan uudella tavalla ja Liisa se pilkisteli jo Ulin silmiin hyvin luottavaisesti. Mutta Uli, hän koetteli noita katseita välttää, etenkin jos Vreneli oli läheisyydessä. Sillä kuta enemmän Liisan rikkaus häntä houkutteli, sitä kauniimmalta ja älykkäämmältä alkoi hänestä myös Vreneli näyttää. Ja hän ajatteli, että parasta olisi, jos Vreneli sitten jäisi heille taloutta hoitamaan. — Mutta Liisa, hän hännysteli Ulia entistä uhemmin ja kahden ollessa hänen kanssaan sunnuntai-iltapäivinä ei Uli saanut ennen rauhaa ennenkun ruvettiin suutelemaan. Liisa olisi niin mielellään jälleen lähtenyt Ulin kanssa ajelulle, mutta ei tiennyt minne lähteä ja markkinoille tulivat isä ja äiti mukaan. Mutta kyllin olisi Uli kuitenkin saanut Liisalta tilaisuutta jos olisi hautonut mielessään pahoja aikeita rikkaisiin naimisiin päästäkseen, kuten niin monet muut Ulia huonommat tekevät. Liisan luonnolla ei näet paljoa itseään suojeltu. "Uli, älähän nyt noin arastele", olisi hän ehkä vain sanonut. Mutta Uli oli kunnon poika, hän ei hautonut mielessään pahaa, hän karttoi noita hyviä tilaisuuksia ja väistyi usein soveliaasti Liisan tieltä näyttäen haluavansa vain saada hänet ansiosta eikä viettelemällä. — Hän teki työtä entistä ahkerammin, piti kaikesta erittäin tarkkaa huolta ja koetteli saada kiitosta isäntäväeltään. Vaikkei hän nyt rikas ollutkaan, niin toivoi hän kuitenkin tuollaisella auliudella ansaitsevansa rikkaaksi tulla. Tuon kunnokkuutensa luuli hän tehoavan vanhempiin paremmin kuin tuhannet guldenit. Mutta yhtäpä kauhun sanaa hän ei ajatellutkaan: renki! Ulihan oli vain renki!
Mutta olivatpa toisillakin palvelijoilla silmät päässä ja ennenkun Uli aavistikaan, huomasivat ne jo Liisan kesyyden ja alkoivat siitä Ulille virnistellä. Entistä itsepintaisemmin he ajattelivat: että Ulin työinto johtuu vain halusta päästä kotivävyksi. He kyllä näkivät, mitä peliä Uli ja Liisa pitävät keskenään nyt sen matkan jälkeen. Ja he keksivät jos jotain kepposia mitä tuolla matkalla muka oli tapahtunut ja pistelivät Ulia edessä ja haukkuivat häntä seläntakana. Ja kun Uli kehoitti heitä työhön, niin ajattelivat he vain, että nyt se taas aikoo hyötyä heidän kustannuksellaan, ja suuttuivat ja niskuroivat ja tuumivat keskenään, että kyllä he sen hypyt vielä kamppaavat! He vaaniskelivat Liisaa ja Ulia joka paikassa ja koettivat häiritä tai kuunnella salaa heidän sovittuja ja satunnaisia keskustelujaan. He tekivät heille jos jotain ilkeyttä ja toivoivat vain, että kumpahan he keksisivät heistä jotain oikein pahaa! Mutta sitä ilon tilaisuutta ei Uli heille antanut.
Ja koko ajan heilui yhä Ulin sydämen vaaka. Monasti häntä Liisa ja Glunggessa olo jo kiusasi niin että hän toivoi olevansa sieltä niin kaukana kuin pippuri kasvaa. Mutta tyttö, hänpä tuli vain yhä hempeämmäksi. Hän osti Ulille lahjoja vaikkei Uli niitä olisi halunnutkaan, ja viimein tuli niinkin hassuksi, että vanhemmatkin sen pelin huomasivat ja Jukka motkotteli:
— "Tässä sitä nyt ollaan! Tästä sen nyt näkee, mitä Uli hautoo mielessään. Vaan kylläpä minä vetäisen sen laskuihin oikein aika ristin!" — Mutta kuitenkaan ei hän ryhtynyt tehoisiin toimenpiteisiin. Esteenä oli näet hänen oma poikansa, joka aina ketti häntä, joten Jukka toivoi, että Liisa tekisi oikein suuren tyhmyyden, jotta hänet sitten voisi pakottaa menemään naimisiin.
Äidin sydämelle kävi taas asia pahemmin ja hän sanoi kerran Liisalle: "Älähän nyt toki ole noin hassu Uliin, mietihän nyt toki ensin mitä ihmiset ajattelevat ja rupeevat pian juoruamaan. Eihän nyt rikkaan talontytön sovi kuherrella tuolla tavalla rengin kanssa. Eipä siltä, että minulla olisi mitä Ulia vastaan, mutta hän on sittenkin vain renki, ja ethän sinä nyt toki renkiä huoline." Silloinkos Liisa alkoi säksättää ja sanoi: "Milloinkaan en minä ole teille mieliksi teinpä mitä tahansa. Aina on minussa sättimistä: milloin olen liian ylpeä, milloin seurustelen liian halpain kanssa. Jos sanon renkimiehelle parikin hyvää sanaa, niin heti siitä aletaan jo meluta pahemmin kuin jos olisin paksuna. Minulle ei anneta iloa vähääkään ja kaikki minua vain vainoovat! Parasta olisi kun kuolisin ja pääsisin pois koko elämästä!" Ja Liisa uikutti niin että oli viimein ihan tikahtua ja äidin täytyi kiireesti raksia auki hänen kureliivinsä ja hän luuli Liisan siihen paikkaan kuolevan. Siitä lähin piti äiti suunsa kiinni, sillä hän ei tietysti toivonut tyttärensä kuolemaa. Ja vain Vrenelille valitteli hän sen jälkeen, että "ei tässä nyt oikein tiedä, mitä olisi tehtävä. Jos sitä moittii, niin se pian voi tehdä typeryyksiä. Ja jos ei siitä ole tietävinäänkään, niin voi sama tyhmyys tulla itsestäänkin, ja sitten kaikki syyttävät äitiä ja sanovat, että miks'ei hän pitänyt silmiään paremmin auki. Mutta minkä sille nyt tässä mahtaa! Eihän minulla Ulissa mitään moittimista ole. Hän on aivan järkevä ja minä luulen, ettei hän piittaa Liisasta lainkaan. Ja pahahan häntä on lähettää talostakin pois noin vain ilman syytä, kun hänessä ei kerran ole mitään vikaa. Ja jos minä ajaisin Ulin talosta, niin heti alkaisi ukko minua haukkua, että minä ajoin talosta muka tyhjänpäiten hänen paraan renkinsä. Mutta sellainenhan se Jukka aina on ollut. Silloin kun sen pitäisi puhua, ei niin suutaan avaa ja silloinkuin sen pitäisi pitää suunsa kiinni, vänkää ja jankkaa aina vastaan. Etköhän sinä Vreneli nyt pitäisi vähän niitä silmällä ja ilmoittaisi heti minulle jos näet jotain erikoista!"
Mutta ei ollut nyt Vrenelistä mummolle apua. Hän ei tahtonut puuttua ollenkaan koko asiaan.
Ja Liisa, se ei malttanut olla puhumatta Vrenelille Ulista. "Ah kuinka kaunis ja hyvä poika se Uli on! Enpä mene takuuseen, etten ota sitä vielä vaikka miehekseni. Jos ne vain minua vielä kerran oikein kiusottavat eivätkä tee mitä tahdon, niin nähköötpäs, mitä minä teen! Minä en siekailekaan kauan ja minun ei tarvitse muuta kuin lausua sana, niin Uli menee panettamaan kuulutuksiin." Ja jos Vreneli vähänkin väitti vastaan, niin sanoi Liisa, että Vreneli on mustasukkainen. Tahi jos Vreneli joskus sanoi, että älähän nyt toki narraa noin Ulia, et sinä rengistä huoli kuitenkaan, älä tee vanhemmillesi sellaista kiusaa, niin sanoi Liisa, että Vrenelipä tahtoo itse Ulia. "Siksi sinä koetat saada minut häntä kaihtamaan, tahdot itse päästä laudalle. Mutta älä luulekaan että Uli ottaa tuollaisen, jolla ei ole niin kreutzeriäkään rahaa! Älä luulekaan saavasi miestä niin helposti! Kehnoinkin renki tuumii moneen kertaan ennenkun ottaa noin köyhän tytön ja vielä useammin ennenkun ottaa äpärän. Hyi häpeä, sehän se on vasta häpeä!"
Vaikka Vrenelin sydäntä nuo tuollaiset sanat kovasti kirvelivät, ei hän kuitenkaan ilmaissut tuskaansa ei itkulla, ei toralla. Enintään hän vain vastasi:
"Liisa rukka, ei ole oma ansiosi, ettet sinäkin ole äpärä, eikä edes se, ettei sinulla itselläsikin jo ole äpärää!"
Kovimmin vaivasi Vreneliä hänen oma käytöksensä Ulia kohtaan.
Kuta ankarammin Ulin päässä pyörivät Liisan rahat, sitä enemmän kaipasi hän myös Vreneliä eikä hän voinut sietää sitä, että Vreneli vastaili hänelle töykeästi tahi näytti olevan hänelle äkäinen, ja hän koetteli siis kaikin tavoin tuollaisten tuittupäiden jälestä aina lepyttää ja ilahuttaa Vreneliä, Liisaa hän karttoi niin usein kuin mahdollista eikä tahtonut hänen seuraansa, mutta Vrenelin pakeille hän useinkin tahtoi, vaan Vrenelipä nyt vuorostaan taas karttoi Ulia ja koetteli Liisan häntä hännystellessä olla hänelle töykeä ja jörö. Mutta eipä hän aina voinut muuta kuin olla ystävällinen tuolle kelpo pojalle. Ja useinpa unohti hän omat aikeensa niinkin, että tarinoi ja naureskeli minutin, pari Ulin kanssa oikein iloisesti. Mutta siitäkös syntyi kamala rähinä kun Liisa sen huomasi. Ensin hän haukkui Vreneliä mitä kauheimmin kunnes oli ihan tukehtua säksätykseensä ja sitten sanaa suustaan enää saamatta ja tikahtumaisillaan karkasi hän Vreneliin oikein käsiksi ja olisipa hänet mielellään pieksänyt jos olisi jaksanut. Ja sen jälkeen puski hän kiukkuaan Uliin ja sadasti sai nyt Uli kuulla olevansa kelvoton ja renki. Kylläpä nyt Liisa muka jo tiesi, miten hänelle kävisi, jos hän olisi niin tuhma kuin ehkä luulevat. "Mutta Jumalan kiitos, ei nyt olekaan vielä liian myöhäistä, minä en olekaan niin hullu, että annan rahani mokomalle. Saisi aina pelätä, että se tuhlaa ne lutkille!" Ja sitten alkoi Liisa itkeä ja ulvoa, että hänelle ollaan muka petollisia ja aikoi kuolla siihen paikkaan, hirttää itsensä tai räjäyttää itsensä ruudilla ilmaan. Mutta usein sopi hän sitten Ulin kanssa jo näin itkiessään ja Ulin täytyi sitten hänelle luvata, ettei hän ikinä enää hännystele ketään muita eikä sano enää niin hyvää sanaa tuolle ilkeälle Vrenelille, joka koettaa häntä houkutella pahaan ja vietellä. Toisinaan taas kesti kaunaa kauemmankin ja Liisa murjotteli. Silloin alkoi Uli ajatella, ettei tuo nyt taida olla kovinkaan hyvä eukoksi; on niin mustasukkainen ja haukkuu rengiksi ja ulvoo ja murjottelee. Pulaan sen kanssa taitaisi joutua. Parasta lienee jos heittää koko puuhat ajoissa. Mutta kun Liisa huomasi, ettei Uli nyt enää ollut murjottelemisista milläänkään, niin hänkös pelästyi ja koetteli heti taas lepyttää Ulia. Hän osti Ulille jonkun lahjan tahi koetteli päästä hänen kanssaan kahden kesken kuhertelemaan. Hän pyyteli, että Ulin pitää rakastaa häntä, muutoin ei hänellä ole elämästä mitään iloa. "Jos minä joskus olenkin paha sinulle, niin ei sinun pidä siitä suuttua, sillä minä olen paha vain siksi, että sinua niin sanomattomasti rakastan. Enhän sallisi sinua muille", j.n.e. "Ja kun kerran saisin sinut ikiomakseni, en enää ikinä olisi niin mustasukkainen. Mutta kun näin häilyy epävarmuudessa eikä tiedä miten oikein käy, niin monasti tuntuu ihan siltä, että tahtoisi kuolla. Enkähän tiedä, tokko sinä minua oikein rakastatkaan. Monasti minä ajattelen, että jos sinä minua rakastaisit, niin menettelisit sinä ihan toisella tavalla ja pitäisit paremmin huolta meidän asiastamme. Mutta sinä olet kuin puupukki etkä itseäsi niin hievauta." Silloin vastasi Uli, että ei hän tiennyt, millä muulla paremmalla tavalla hän tässä voisi menetellä. "Ja enkä edes tiedä, tokko sinä minusta oikein huolisitkaan. Jos olet tosissasi, niin sinun pitäisi nyt mennä puhumaan tästä jo vanhemmillesi. Tahika meidän on mentävä heti pappilaan panettamaan kuulutuksiin ja sitten odotettava mitä tuleman pitää." Mutta siihen vastasi Liisa: "Eihän sillä nyt sellaista kiirettä ole; kyllähän ne häät aina ehtii pitää. Pääasia on vain, että sinä minua rakastat. Ja voidaanhan odottaa vielä vuosi tahi, jos nyt niin halukas olet — se riippuu vain sinusta, saas nähdä, miten nyt haluat! — ainoastaan puoli vuotta. Mutta Vrenelin kanssa sinä et saa enää seurustella, muuten raavin minä teiltä molemmilta silmät päästä ja ajan sen kunnottoman talosta."
Luonnollisesti alettiin tästä puhua kylilläkin ja tietysti liioitellen. Syntyi kaksi puoluetta; toinen oli mielissään kepposesta, jonka Uli muka tekee vanhemmille, ja toinen hyvillään siitä, että Uli saa rikkaan vaimon. Ja kuta enemmän asia pitkistyi, eikä se pitkistynyt ainoastaan yhtä vuotta, sitä todennäköisemmältä se alkoi näyttää ja sitä enemmän alistuivat nyt Glunggessa palvelijatkin Ulin johtoon ja puolsivat muka tuota tulevaa kotivävyä. Siten muuttui talo yhä kukoistavammaksi ja Uli yhä välttämättömämmäksi jäseneksi sen hoidossa, niin että Jukankin, jonka pussiin nyt paljon puhdasta voittoa valui, täytyi, koska hän osasi hyvin laskea, miten paljon kaksikymmentä kuormaa rehua ja tuhat lyhdettä ruista lisää tekee, salata sappensa ja ummistaa silmänsä. Mutta hän lohdutteli itseään sillä, että hänpä käyttää nyt Ulia vain hyödykseen niin kauan kun suinkin voi ja sitten kun tosi tulee eteen, niin — sittempähän sen näkee. — Ja kun kerran hänen poikansa, ravintoloitsija, saatuaan asiasta kuulla, tuli ukkoa pölyyttämään ja vaatimaan, että Uli on ajettava pois talossa, niin ei ukko ollut hänestä tietääkseenkään.
"Niinkauan kun elän, olen minä yksin täällä käskijänä", sanoi hän. "Ja taas toiselta puolen, kylläpä olisi Uli sinusta itsestäsikin mieleinen, jos vaan hänet saisit. Ei kuulu meidän asiat sinuun, enempää kuin kuuluisi sekään, jos Liisa annettaisiin Ulille. Sinun ei tarvitse luullakaan, että sinä yksin saat periä kaikki. On tässä vielä Liisan osaakin, kaikki mitä meillä vielä on, mitä sinä et ole meiltä petkutuksilla vienyt. Muista se, että kuta enemmän rupeat tässä komentelemaan, sitä kiireemmin pitää Liisa naittaa. Eipä silti, että tässä pelkästään Ulia tarvittaisi, onhan niitä muitakin miehiä maailmassa! Kyllä minä tiedän, miten paljon sinä meitä rakastat. Kun vain rahat saisit, niin viis sinä piittaisit isistä, äideistä, Liisoista. Vaikka hänet naittaisimme mustalaiselle, kattilan paikkaajalle tai Unkarin paimenelle." Näin äkäili Jukka pojalleen, niin että emäntä ihan pelästyi ja tuli tolkkuamaan, että eihän nyt toki Johanneksen tarvitse olla huolissaan, ei siitä tule mitään, sillä eläähän hänkin tässä vielä eikä nyt Liisakaan saa kaikkea mitä ikinä vain tahtoo ja Uli on kunnon poika j.n.e. Johannes halusi nyt puhella Ulin itsensä kanssa, mutta ei saanut häntä puheilleen. Kuului menneen lehmän tähden kylälle.
Trinette, tällä kertaa vielä paljon koreampana ja rikinkeltasempana kuin Liisa äskettäin, hän hääri nyt puolestaan Liisan ympärillä halveksivan näköisenä ja nokka nyrpyssä ja sanoi viimein Liisalle: "Phyi kehnoa, kuinka sinä voit alentua! Ruvetappas vehkeisiin rengin kanssa! Herra Jumala, ihan tulee pahoinvointi kun sitä ajatteleekin! Mikä häpeä koko suvulle! Jos minun sukulaiseni olisivat tienneet, että tulevan mieheni sisar menee rengille, niin varmaan olisi sulhaseni saanut rukkaset. Eivät he hänestä muutenkaan liioin pitäneet. Mutta minä hupsu kun erehdyin ja tahdoin häntä; ja monasti nyt olen saanut sitä katua. Eihän sinua voi enää pitää edes suvun jäsenenäkään. Tuumihan vaan nyt, mihin täältä joudut, sillä ethän sinä tännekään voi jäädä, sen nyt ymmärtänet! Phyi, phyi, rengin kanssa! Ihan kauhistuu sinua, eihän voi sinuun enää katsoakaan. Etkös jo häpeä sydämesi pohjassa? Eikö tee mielesi ihan vaipua maan alle ettei päivä, ei kuu päällesi paistaisi." — Mutta ei tehnyt Liisan mieli tätä eikä hän myös hävennyt. Vieläpä uskalsi hän ruveta Trinetteä sättimäänkin sanoen: "Tytöllä on oikeus ruveta yksiin kenen kanssa tahtoo ja mennä herralle tai rengille kuten haluaa; Jumalan edessä ovat kaikki ihmiset yhdenvertaisia. Mutta jos minä olisin jonkun vaimo, niin sitä minä häpeisin, kun panisin kaikki kunnon ihmiset itsestäni juoruamaan. Häpeisin ruveta renttuilemaan kaikkien tallirenkien, lahtarien, hevospaimenten ja ajurien kanssa, yksinpä kaikkien reppusaksainkin, miten vain milloinkin sattuu. Ja häpeisin tekemästä lapsia, joista ei ole kahta saman näköistä. Niin ne vikuustavat toisiaan kuin aargaulaiset ja weltschiläiset." — Ja elleivät Vreneli ja äiti olisi olleet läsnä, olisivat nuo rakkaat kälyt nyt pian kai repineet toistensa ruohonvihreät ja rikinkeltaiset silkkiröijyt pieniksi riekaleiksi. Mutta kun äiti rupesi pakinassa Trinetteä auttamaan, niin kiihtyi Liisa niin että hänet pian täytyi kantaa vuoteeseen. "Nyt vastapa minä", uhkasi hän taas toinnuttuaan ja ääneen päästyään, "nyt vastapa minä tiedänkin mitä teen! Minä en annakaan tappaa itseäni kuin mitäkin syöttösikaa. Ja häjyjä ovat vanhemmat, jotka tahtovat antaa koko perinnön vain yhdelle lapselleen ja johdattaa toisen miestä vailla onnettomuuteen, jotta vain rahat pysyisivät yhdessä koossa."
Johannes rouvineen ei viipynyt silloin kauan Glunggessa. Matkalla poikkesivat he usein vieraisiin ja paljastivat ihan ujostelematta ystävilleen, virkaveljilleen ja — sisarilleen koko jutun, joten huhu heidän tarinainsa kautta vahvistui aivan täydeksi varmuudeksi. "No, veli ja hänen vaimonsa sanoivat itse niin", väitettiin, "ja tottakai ne nyt sen tietävät." Jonkun ajan päästä lähti Uli viemään hevosta kaupaksi markkinoille, mutta pian näki hän ettei hän voinut saada siitä niin hyvää hintaa kuin olisi halunnut. Ja kun oli ruma sääkin, niin vei hän hevosen pois torilta erään ravintolan talliin. Aikoessaan sitten itse mennä tarjoilutupaan, töksähti hän talon nurkalla yhtäkkiä naamakkain entisen isäntänsä kanssa. Rehellisesti riemuiten löi Uli Bodenbauerilaiselle kättä ja sanoi olevansa iloinen kun sai häntä tavata, jotta voi vähän tarinoidakin hänen kanssaan. Mutta isäntä, hän oli nyt entistä jörömpi; sanoi olevan paljon asioita toimitettavana, mutta ehdotti viimein kuitenkin Ulille jotain paikkaa, jossa voisivat rauhassa kallistaa puolikkaan. Sitten kun he istuivat tuolla kätkössään vierailta silmiltä omassa sopukassaan alettiin esipuheet. Johannes kysyi, olivatko glunggelaiset saaneet paljon heinää, johon Uli vastasi myöntävästi; ja isäntä kysyi sitten taas, oliko Glunggessa ruis mennyt lakoon? Heillä oli mennyt jo ensimäisillä tuulilla. "Näyt olevan hyvin hyvällä päällä", jatkoi sitten isäntä puheltuaan hetken yhtä ja toista, "ja mitä minä tässä kuulinkaan, sinustahan kuuluu pian tulevan Glunggen isäntä, sanovat?"
"Vai niin, kuka se niin sanoo?" kysyi Uli.
"Niin kukako? Ihmiset. Puhuvat siitä kaikkialla jo ihan varmana asiana."
"Näkyvät aina tietävän enemmän kuin asialliset itsekään", sanoi Uli.
"No, tottakai siinä nyt jotain perää on", sanoi isäntä.
"Ka, enhän minä nyt sitä väitäkään, ettei siitä joskus voisi jotain tulla, mutta ei siitä nyt vielä ole mainitsemista. Ei ole vielä sovittu ja yhtä hyvin se voi raueta kuin lauetakin."
"Hm", tuumi Johannes, "minun mielestäni siitä on jo liiaksikin sovittu."
"Miten niin?" kysyi Uli.
"Hm, tyttöhän kuuluu olevan jo hyvässä tilassa", vastasi isäntä.
"Se on vietävän vale", sanoi Uli, "minä en ole siihen koskenutkaan. Enpä siltä, etten olisi saanut, mutta en olisi julennut sellaisella konnan koukulla hankkia itselleni rikasta eukkoa."
"Vai niin", sanoi Johannes, "no se on toista kuin mitä minulle on puhuttu. Ja minä jo luulin, että sinä pyytäisit minua puhemieheksesi. Ja siihen en olisi, suoraan sanoen, kernaasti suostunut ja siksi en olisi nyt mielelläni sinua tavannutkaan. Hyvä, jos ei se ole totta; olisin siinä minäkin mekkoni liannut. Harmittavaa se olisi ollut, jos sinä olisit menetellyt niinkuin monet muut lurjukset. Mutta kai siinä nyt jotain perää on?"
"Noh", sanoi Uli, "enhän minä nyt sitä väitäkään, etten luulisi että kyllä se tyttö minut ottaisi ja että kyllä me saataisiin se asia ajetuksi läpi jos oikein haluttaisiin. Ja olenhan minä ajatellut, että kyllä se sellainen olisi minunlaiselleni köyhälle miehelle oikea onnen keikaus. Parempaa kauppaa ei syntyisi missään."
"Sekö se on se kalpea tyttö siellä, jonka läpi ihan kuu paistaa ja joka laputtaa heti tupaan pakoon kun tuuli vain hengähtää ettei se sitä kaataisi?" kysyi Johannes.
"Niin, eihän se niitä kaikkein kauniimpia ole", sanoi Uli, "laihahan se on ja kivuloinen, mutta kuuluisi se siitä kyllä paranevan, kun vaan saisi miehen, kuuluu lääkäri sanoneen. Mutta 50,000 guldenia sillä on."
"No yhäkö se istuu siellä päivät päästään tuvan nurkissa ja uunilla vai joko se puuhaa mitään? Hoitaako se taloutta?" kysyi Johannes.
"Eihän se tee työtä paljoa ja vähänhän se käy keittiössäkin, mutta se osaa neuloa kauniita näpräyksiä ja korallikoristeita. Vaan voisihan sitä sitten kun talo joutuu sille, ottaa vaikka keittäjättären. Kun se vain pitää vähän väkeä silmällä, niin eihän sen itsensä tarvitse kaikkea tehdäkään", tuumi Uli.
"No niinhän se nyt on, jos nyt aineelliseen hyötyyn katsotaan, ja hulluahan olisikin luulla, että kaikki on sillä hyvä, jos vaimo vain häärää itse mukana kaikissa töissä. Voihan rouva esimerkiksi majailla apteekissa neule kädessä, mitäpä sen renkejä tarvitsisi liikuttaa", sanoi Johannes. "Mutta minusta se näytti hyvin pahantuuliseltakin eikä se sanonut kellekään niin hyvää sanaa."
"Onhan siinä vikoja", sanoi Uli, "ja sehän se vasta oikea äkäpussi onkin. Mutta kun se saisi hyvän miehen ja tointa sen verran että se voisi vähän unohtaa, niin kyllä kai se siitä parantuisi. Ja osaahan se toki olla ystävällinenkin. Ja joskus se on ihan ihmeellisen hellä ja jos taloa hoitaa hyvin, niin voi siitä saada aina 10,000 lyhdettä jo pelkässä rukiissa, puhumattakaan ohrasta ja vehnästä j.n.e."
"Se on paljon se", sanoi Johannes, "ja sellaisia taloja ei ole monta koko kantoonissa. Mutta jos minä olisin valitsemassa, ottaako hyvän tilan ja pahan vaimon vai eikö kumpaakaan, niin sata kertaa mieluummin heittäisin molemmat. Hyvähän on rikkauskin, mutta se pelkästään ei tee onnelliseksi. Piru sellaisessa kodissa eläköön, jossa väijyy mokoma häijy, ruma otus, joka aina vain ulvoo ja nyrpistelee nokkaansa. Ja hukassa silloin ollaan jos iloa kerran täytyy mennä hakemaan kodin ulkopuolelta."
"Mutta isäntä", sanoi Uli, "ainahan sinä ennen kehoitit minua säästämään ja kituuttamaan, jotta minusta tulisi kerran oikea mies. Eihän siitä tule mitään, joka ei omista mitään."
"Aivan niin", sanoi isäntä, "niin minä kehoitinkin ja kehoitanpa yhäkin. Onnellisempi on aina säästäväinen mies kuin tuhlari, ja se ei ole mies eikä mikään, joka ei hyvinä päivinään pidä huolta vanhuutensa vuosista. Ei seiso sille lopussa kiitos, jonka työtä ei alku kaunista. Kunnon pojan, jolla on jo rahaakin pussissa, tulee tietysti päästä parempiin naimisiin kuin hulttion ja hänen on katseltava itselleen kunnon vaimoa. Mutta rikas vaimo ei aina ole parahin vaimo. Ja on niitä naisia, joista minä pitäisin pennittöminä enemmän kuin monista 50,000 guldenin omistajista. Sillä ihmisestä itsestään se riippuu. Tee miten paraaksi näet, mutta tuumikin ensin asiaa." "Liisa, kyllähän se on surkea ihminen", sanoi Uli, "mutta kyllähän se voisi muuttua. Moni on nuorena ollut laiha, vanhana pullea. Eikä se ole oikeastaan pahakaan, ei etenkään silloin kun se sattuu olemaan tyytyväinen. Tosinhan se ei aina tiedä mitä se oikein minulle sanoo silloin kun se äkäilee ja haukkuu minua rengiksi ja toisten tyttöjen hännystelijäksi; mutta kun se siitä sitten taas tyyntyy, niin on se aivan kuin toinen ihminen ja oikein hyväsydäminen onkin. Se on jo ostellut minulle lahjoja Jumala ties miten paljon ja olisi ostanut enemmänkin, jos en olisi aina tehnyt tenää."
"Miten paraaksi näet", sanoi Johannes, "mutta sen minä vaan vielä kerran sinulle sanon, että tuumikin tarkoin asiaa ensin! Harvoin tulee hyvää siitä että kaksi niin erilaista rupee yhteen ja yhtä harvoin siitäkään, että renki nai isäntänsä tyttären. Minä muuten pidän sinusta, enkä olisi muille näin paljoa sanonutkaan. Vaan nyt täytyy minun lähteä kotiin. Tule joskus joutoaikana meille, niin puhutaanhan vielä siitä asiasta, — ellei silloin ole jo liian myöhäistä."
Tyytymättömän näköisenä katseli Uli isäntää kun tämä meni. "Enpä olisi uskonut", ajatteli hän, "että tuokin nyt kadehtii minulta sitä onnen potkausta. Mutta sellaisiahan ne ovat kaikki ne vietävän pohatat, yhtä luuta vuohensarvet kaikki. Ei ne ole hyvillään jos renki rupee saamaan taloa. Onhan se Johannes toki heistä paraita, mutta käypä se hänenkin sisulleen, kun hänen entinen renkinsä rupee rikastumaan ja saamaan komeamman talon kuin mitä hänellä on itsellään. Mitäpä se muuten olisi piitannut, onko Liisa kaunis vai ruma? Eikä se hänkään ole pelkästään kauneutta nainut eukkoa ottaessaan. Niistä on kuin mikä synti jos kerran meikäläinen tuumii talollisen tytärtä. Ja monipa niistä kuitenkin olisi hyvillään, kun saisi taloonsa kunnon rengin, ettei itsensä tarvitsisi kaiken ikäänsä taloaan koirana vahtia." Mutta eipä hän annakaan itseään noin vain säikyttää. Tämä asia on jo mennyt liian pitkälle ja levinnyt liiaksi maailmalle jotta siitä voisi peräytyä. Mutta selvittää se nyt vaan pitää ja pian, ajatteli hän, jotta viimeinkin tietää, miten lopultakin käy. Ei ole enää mukavaa seisoa näin käsi oven rivassa.
Ja Uli päätti sanoa Liisalle, että Liisan on puhuttava heti asiasta vanhuksille; ja ennen syksyä täytyy päästä kuulutuksiin, tai hän lähtee joululta talosta. Narrina ei hän rupea olemaan.