KAHDESTOISTA LUKU.
Miten Uli lähtee entisestä palveluspaikastaan ja tulee uuteen.
Seuraavana aamuna varustettiin reki matkakuntoon, köytettiin matka-arkku rekeen ja Ulin oli syötävä vielä talonväen kanssa aamiaista: juustoa, munapannukakkua ja kahvia. Kun hevonen oli valjaissa, ei Uli ollut päästä paikaltaan liikahtamaan, ja kun viimeinkin piti lähteä, ja hän antoi emännälle kättä sanoen: "Voikaa hyvin, emäntä, älkääkä muistelko minua pahalla!" niin juoksivat taas vedet hänen poskilleen ja emännänkin piti ihan panna esiliinan lieve silmilleen ja hän sanoi: "Mitäpäs minä pahalla, kunhan vain sinä menestyisit; mutta jos sinulla ei ole siellä hyvä olla, niin tule vain takaisin meille heti kun haluat, kuta pikemmin, sen parempi."
Lapset eivät tahtoneet mitenkään päästää Ulia irti; ja ihan viilsi Ulin sydäntä, kun isäntä viimein sanoi, että kyllä lasten nyt täytyy hänet laskea; heidän on lähdettävä heti jos tänään aikovat vielä ehtiä perille. Ja eihän tässä nyt viimeistä kertaa nähdä toisiaan; ja eikä tässä nyt muu auta.
Kun he olivat lähteneet, pyyhki emäntä silmiään vielä pitkän aikaa ja hänen täytyi hellitellä ja lohdutella lapsia, jotka eivät tahtoneet heretä itkemästä ja uikuttamasta.
Kauan ajoivat he kahden kesken sanaakaan virkkamatta kimaltavain hankien lomitse. "No, no!" mutisi isäntä väliin, kun huima Laukki rupesi laukkaamaan, kiidättäen keveää rekeä nuolen nopeudella eteenpäin ja tupruttaen kavioillaan lunta pyrynä ilmaan. "Minulle tulee yhä ikävämpi ja ikävämpi, kuta lähemmä joudumme", sanoi Uli; "minulla on niin raskas olla etten voi uskoa muuta kuin kulkevani onnettomuuteen, minusta on ihan kuin näkisin tuhon edessäni tuossa paikassa."
"Ei se ole kuin sitä entistä tuttua vaivaa vaan", sanoi isäntä, "enkä minä pahoja ennustele. Ajatteleppas vaan muinoista aikaasi, kymmenen vuotta sitten, jolloin olit vielä hulttio ja minä rupesin sinua pakottelemaan parannukseen: miten vaikealta sinusta silloin tuntui parantuminen! Paljoa et silloin toivonut, et uskonut, että kaikki vielä kerran kääntyy parhain päin! Ja kuitenkin selvisivät asiat vähitellen aivan hyvin, uskosi kasvoi ja nyt olet sinä poika, josta voi sanoa, että vaikeudet ovat sinulle olleet vain hyväksi. Älä siis enää ole milläsikään, tämä, johon nyt tullaan, on paljon helpompaa kuin se entinen; ei missään tapauksessa voi käydä pahemmin kuin että vuoden päästä tulet takaisin minulle. Pysy vain kunnon miehenä, ja ole aina varuillasi, sillä se serkku on niin hirveän epäluuloinen. Mutta kun hän sinut oppii tuntemaan, ei sinulla ole hänestä vastusta. Pahemmassa pelissä olet palkollisten kanssa; kohtele heitä varovasti, edisty harvaan ja hartaasti. Kohtele heitä rakkaudella, niinkauan kuin se käy päinsä, ja jos se ei auta, niin puhu niille kerran suusi puhtaaksi ja sanokin, että tiedät, missä asemassa olet. Viidentenä pyöränä en minäkään rupeisi olemaan koko vuotta."
Oli selkeä, kirkas tammikuun päivä kun he kauniiden peltojen, valkeain aitain ja kimaltavain puiden lomitse ajoivat Glunggen tiluksille. Tämä tila oli noin neljännestunnin matkan päässä Üfligenistä, laajuudeltaan yli sata auranalaa, hyvin hedelmällistä maata. Mutta kaikki ei ollut kuitenkaan yhtenä palstana, joitakuita peltoja ja niittyjä oli erillään etäämpänä. Sadevuosina oli paikkapaikoin ehkä liian kosteaa, mutta kyllä siitäkin pulasta helpolla voisi päästä. Kun he ajoivat kartanolle, joka oli laakson pohjalla, kävellä kompuroi Jukka jo kepin nojalla tanhuilla ja sanoi jo kauan heitä tähystelleensä sekä pälyilleensä eikä ollut uskonut heidän enää tulevankaan. "Pitää tulla ottamaan hevosta!" huusi hän sitten karjakartanolle päin, joka oli rakennettu ihan talon kupeeseen. Ei tullut ketään. Ulin täytyi itse riisua hevonen. Hän kysyi, minne hän sen saisi viedä? "Hei, pitää tulla ottamaan!" huusi Jukka uudestaan. Ei tullut ketään. Silloin meni ukko kiukuissaan tallin puolelle, riuhtaisi ovet auki, ja sielläpä sukikin tallirenki aivan levollisesti hevosta.
"Etkös kuullut, että sinua huudettiin?" sanoi Jukka.
"En minä ole mitään kuullut."
"No kuule siis nyt ja tule ottamaan hevosta!"
"Sille täytyy ensin tehdä tässä tilaa", mukisi renki ja alkoi temmeltää hevosten joukossa kuin haukka kyyhkyslakassa. Hevoset rynkäilivät ja teutaroivat pilttuissaan ja Ulin täytyi alituiseen hokea "soh, soh, voi voi" ennenkun hengen kaupalla sai Laukin tallin takanurkkaan. Sitten ei Ulille annettu riimua. "Olisit tuonut mukanasi!" mukisi renki hänelle. Kun hän viimein ehti jälleen reelleen ja päästi arkkunsa köysistä, käskettiin halkomiehiä avuksi sitä kantamaan; mutta pitkään aikaan ei yksikään heistä hievahtanutkaan. Viimein lähettivät miehet avuksi pojan, joka laski portaiden käsipuilla luisua niin että oli vähällä lennättää Ulin nurin niskoin ja voimiaan sai Uli kiittää kun pysyi jaloillaan. Kammio, johon hänet vietiin, ei ollut valoisa, ei lämmitettäväkään, ja siinä oli kaksi makuulavaa. Vähän alakuloisena hän siinä seisoskeli kunnes hänelle huudettiin alaalta: "Pitää tulla saamaan vähän lämmikettä." Ulkona otti häntä vastaan iloinen, kaunis tyttö: tukka ja silmät pähkinän ruskeat, posket valkeat ja punaiset, huulet pehmeät, hampaat huikaisevan valkeat. Suurikokoinen ja vahvarakenteinen hän oli mutta samalla solakka. Vakavana seisoi hän siinä, mutta vilkuipa vakavuuden takaa veitikkamaisuuskin ja hyvänsävyisyys. Koko hänen olennostaan kuvastui tuo joskus nähty, vaan selittämätön todiste sisäisestä ja ulkonaisesta puhtaudesta, sielu, joka vihaa lokaa ja tekee ruumiinkin puhtaaksi tai ainakin puhtaan näköiseksi likaisessakin työssä. Vreneli, se oli tytön nimi, oli isännän orpo sukulainen. Hänellä ei ollut itsellään paikkaa, mihin päänsä kallistaa ja häntä kohdeltiin kaikkialla kuin mitäkin tuhkapöperöä; mutta aina hän vain karisti tuhkat yltään eikä huolinut surra tai surujaan ilmaista. Jokaisena uutena huomenena hän nauroi uutta iloa Jumalalle ja ihmisille, ja hän oli siis kaikkialle oikeastaan tervetullut, tuo koditon, joka tenhollaan loi ihmissydämet asuinsijoikseen. Siksi sukulaiset häntä oikeastaan hellästi rakastivat, vaikka luulivat vihaavansa koska hän oli hedelmä erään korkea-arvoisen sukulaisen ja köyhän päivätyöläisen luvattomasta kanssakäymisestä.
Vreneli ei ollut avannut Ulin kammion ovea. Kun Uli astui ulos, tarkastelivat häntä nuo ruskeat silmät kiireestä kantaan ja hyvin totisena kysyi tyttö: "Taidatte olla se uusi isäntärenki? Pitäisi tulla alas saamaan vähän lämmikettä." Eihän sitä nyt olisi tarvittu, sanoi Uli, olihan tässä jo matkalla syöty ja juotu kyllikseen. — Kuitenkin lähti hän vastustamatta ripeän tytön jälestä tupaan. Siellä istuivat jo Jukka ja Johannes pöydän ääressä, jolla höyrysi lihaa, tuoretta ja suolattua, hapankaalia ja päärynälohkoa. Vanha, pyylevä, ystävällinen nainen tuli Ulin luo, kuivasi ensin käsiään esiliinaansa, antoi sitten Ulille kättä ja sanoi: "Tässäkös se nyt on se uusi isäntärenki? No eläs, jospa olet yhtä rehellinen kuin pulska, niin kylläpä hyvin tullaan toimeen. Istupas nyt tuohon syömään äläkä arkaile; sitä vartenhan siinä on ruokaa, että syödään." Karsinassa istui vielä jokin laiha, kalpeakasvoinen kuvatus, silmät kelmeät ja sameat; näytti kuin ei hän olisi tietänyt mitään koko maailman menosta ympärillään. Hänellä oli sylissä kaunis rasia ja hän pujotteli puikolta toiselle silkkilankaa.
Jukka kertoi, missä pelissä hän oli ollut edellisen isäntärengin kanssa ja mitä kaikkea pahaa hän nyt jälestä oli huomannut sen tehneen täällä. Ja hän epäili entisen isäntärengin tuottaneen talolle turmiota paljon enemmänkin kuin mitä hän vielä tiesi.
"Sellaista harmia niistä on mokomista miehistä! Eikä niitä saa vetää edes hirteen: ja se on vääryyttä se. Ei ole aina tässä maailmassa näin kursailtu; ennen aikaan hirtettiin heti paikalla se, joka oli varastanut tavaraa hirttonuorankaan arvosta. Se oli oikeutta se, mutta nyt on järjestys päin hiiteen. Luulisi että hallituksessa on pelkkiä kelmiä: niin painetaan kelmien tekoja jäniksen käpälällä. Nykyjään ei hirtetä edes akkojakaan, jotka myrkyttävät miehensä. Ja kumpikohan lienee pahempaa, murhatako vasten lakia vai jättää henkiin vasten lakia? Enpä tiedä oikein kumpi. Ja kuitenkin minusta tuntuu Jumalan ja ihmisten edessä anteeksi antamattomalta se, että juuri ne, joiden velvollisuus olisi pitää lakia voimassa, tekevät lait itse tehottomiksi. Minun mielestäni pitäisi olla oikeus teljetä mokomat lainvartijat siihen paikkaan, minkä he ansaitsevat! Vaan nykyjään on pakko maksaa heille vielä palkkaakin!"
Sillaikaa kun Jukka piti tätä pitkää puhettaan — (onneksi toki vain omain seinäinsä sisällä, sillä muuten olisi hän hyvässä lykyssä voinut joutua, jos ei juuri painokannejuttuihin, sillä sellaiset eivät vielä siihen aikaan olleet muodissa, vaan oikeuteen isänmaanpetoksesta) — sillaikaa puheli emäntä Johannekselle ja etenkin Ulille: "Syökää nyt toki, älkäähän nyt säästäkö, eihän ne katseltaviksi siinä ole, vai eikö ne kelpaa? Saatte tyytyä siihen mitä meillä on tarjota, huonoahan se on, mutta hyvästä sydämestä sitä annetaan. Jukka, muistapas nyt antaa juomaa, lasit on tyhjinä, juokaahan nyt toki, saahan sitä nyt lisää, eihän se nyt siinä kaikki ole. Poikahan se meille sitä antoi, sen pitäisi olla hyvää, sillä se osti itse sen Weltschlandista, kuului maksaneen kokonaista viisi ja puoli batzia mitta ja sittenkin mitattiin ihan nipin napin."
Kun ei Uli enää tahtonut ottaa, alkoi vanhus itse sulloa hänen eteensä ruokaa, kaapaisi isoimmat lihakimpaleet haarukkaan ja lykkäsi ne siitä peukalollaan Ulin lautaselle ja sanoi: "No sepäs nyt on ihme ja kumma, ettei sinuun enää mukarettakaan mahdu; tuollaisen ison pojan pitää syödä kovasti, jotta pysyy voimissaan, ja kyllä meillä syödä saa. Kun tekee työtä, niin pitää myös syödä. Ota nyt, ota pois!" Mutta eihän Uli vihoviimeisellä enää miten jaksanut, hän otti hatun päästään, rukousteli ja nousi ylös lähteäkseen ulos. "Älähän mene", sanoi Jukka, "minnekä sinä aiot? Kyllä ne pitävät hevosesta huolen, minä käskin niitä kovalla." "No, minä aioin lähteä vähän katselemaan, miltä täällä näyttää", sanoi Uli.
Muori sanoi: "No mene sitten; mutta tulehan heti sisään kun tulee vilu; työhön et saa ruveta tänään, kuuletkos!"
"Kyllä se on tässä vielä pelissä", sanoi Jukka; "ne ottavat sen tänne sangen karsain mielin vastaan; ja luulenpa, että tallimies olisi itse mielellään ruvennut isäntärengiksi. Mutta minusta on hyvä, että ne nyt jo ovat toisilleen vähän vastahakaa. Ei ole hyvä, että palvelusväki on liian yksimielistä keskenään, sillä isäntä siitä saa kalliisti maksaa."
"No kukapa tuon nyt oikein tiennee", sanoi Johannes; "niin no, jos nyt palvelusväki on yksimielisesti isäntäväkeä vastaan, niin isännän käy huonosti, se on selvä. Mutta vaikkapa palvelijat ovatkin keskenään riitaisia ja tekevät toisilleen kiusaa paraansa mukaan eivätkä auta yhtään toisiaan, niin huonosti käy silloinkin isännälle, sillä eripuraisuus vahingoittaa lopulta etupäässä vain isäntää ja hänen etuaan. Minun mielestäni pitää aina paikkansa se sananlasku, että rauha rakentaa ja sota hävittää. — Ei minua oikein teidän olot miellytä. Ei tullut kukaan ottamaan hevosta vastaan kun tultiin taloon; ei kukaan tahtonut auttaa Ulia arkkua kantamassa; täällä tekee jokainen mitä haluaa eikä kukaan pelkää ketään. Tästä, serkku, ei koidu hyvää. Minä sanon suoraan: tähän Uli ei voi suostua. Kun hän kerran on isäntärenki ja kun hänen tulee vastata kaikesta, niin tahtoo hän myös järjestystä; hän ei anna jokaisen tehdä mitä ikinä vain miellyttää. Siitä syntyy mellastusta; kaikki käyvät hänen kimppuunsa, ja jos Te ette rupea hänen puolelleen, niin pistää hän pillit pussiinsa. Sanon suoraan, ja sanoin sen jo hänelle itselleenkin, että tulkoon hän heti vain meille takaisin, jos ei voi täällä tulla toimeen. Meille on hän aina tervetullut. Meitä kaduttaa jo kun päästettiin hänet lähtemään ja muorikin ihan itki, kun minä läksin Ulin kanssa tänne, aivan kuin hän olisi ollut oma poika."
Sepä tarina tuntui vanhasta emännästä kauniilta ja hän kuivaili jo etukäteen silmiään ja sanoi: "Älähän nyt ole huolissasi, serkku Johannes, ei sille käy meilläkään pahoin, kyllä mekin koetetaan pitää siitä hyvää huolta. Minä tässä jo tuumin, että jokohan nyt viimeinkin saimme luotettavan miehen, joka pitää talosta hyvää huolta; eipä nuruttaisi palkasta."
"Ei se riipu pelkästään palkasta", sanoi Johannes, "vaan Ulia täytyy tukea ja häneen täytyy luottaa. Hän on meillä ollut kuin oma lapsi ja hänestä olisi ihan outoa yhtäkkiä tulla pelkäksi rengiksi."
"Voi, älähän nyt ole huolissasi", sanoi muori, "me koetamme kyllä tehdä parastamme. Milloin keitämme kahvia, jääköön juomatta, jos ei Ulikin saa kuppiaan. Ja meillä on aina jokapäivä ruuaksi vähän lihaa, mutta palvelijoilla ainoastaan sunnuntaisin. Mihinkäs sitä joutuisi, jos niille aina lihaa antaisi? Mutta jos sinun mielestäsi on tarpeen, niin saammehan me aina väliin antaa Ulille lihaa arkinakin."
"Siitä ei ole hyötyä mitään", sanoi Johannes, "eikä Uli sitä tahdokaan, toiset tulisivat vain kateellisiksi. Aina sen toiset huomaavat, vaikka sitä miten peittelisi. Meillä oli kerran piika, joka nuuski ja tähysteli kaikki astiat kun tuli ulkotöistä ja aina se sai selon, oliko hänen poissa ollessaan keitetty kahvia ja annettu toiselle tytölle, eikä hänelle; ja sittenkös se äkäili viikon ajan jottei sitä ollut jaksaa sietää. Mutta teidän täytyy vain luottaa Uliin ja auttaa häntä; silloin käy kaikki hyvin."
Serkku ei näyttänyt enää suvaitsevan tätä keskustelua ja hän lähti näyttelemään Johannekselle taloaan ja aittojaan nyt, vielä päivän aikaan ja kyseli neuvoja ja sai myös. Mutta ei kehunut Johannes hänen talouttaan. Vasikoille, sanoi hän, pitäisi hommata alusia ja lampaat ovat liian ahtaassa karsinassa, ne tunkevat toisiaan ja vuonat ovat ihan rutistua isojen väliin. — Muuta taloutta katseltaessa ei hän virkkanut sanaakaan. Kun he sitten jälleen palasivat sisään, tapasivat he Ulin hyvin alakuloisena talon pihalla. He veivät hänet mukaansa, mutta hyvin alakuloinen oli Uli koko illan. Hänelle tuppasi melkein itku kurkkuun kun joku hänelle vain sanankin sanoi.
Huomisaamuna varustautui Johannes kotimatkalle kun hänet ensin oli pakotettu ahtamaan sisäänsä ruokaa ihan liiallisesti. Pakotettiimpa vielä ryyppäämään naukkukin päälle, vaikka hän vakuutteli, ettei hän aamuisin naukkaa. — Uli melkein piteli kiinni hänen liepeistään, piteli melkein kuin lapsi, joka pelkää, että isä lähtee hänen luotaan; ja kun Johannes viimein aikoi paiskata hänelle kättä, sanoi hän, että hän lähtee vähän matkaa saattamaan isäntää, jos saa, sillä eipä tässä tiedä, milloin jälleen saa häntä nähdä.
"No miltäs tuntuu?" kysyi Johannes heti kun he pääsivät pois talon tanhuilta.
"Voi isäntä hyvä, ette usko miten pahalta. Minä kolusin jo monessa paikassa, mutta en ole vielä missään mokomaa nähnyt. Ei ole, Jumala paratkoon, täällä vähääkään järjestystä. Virtsa juoksee talliin, lantaa ei ole ikipäivinä ajettu kunnollisesti ulos, hevoset seisovat perä pystyssä, olissa on vielä puolet jyviä, vajassa sikamainen siivo, työkalut sennäköiset. Katsoa murjottelevat minua kuin syötävää; joko eivät vastaa laisinkaan tai mukisevat hävyttömyyksiä niin että sietäisi niitä korville paukuttaa."
"Karsihan nyt ja malta mielesi", sanoi Johannes. "Ala varovasti, ota ohjat huomaamatta käsiisi, tee itse työtä minkä jaksat; sano käskysi oikealla tavalla ja koeta saada ne vähitellen muuttamaan tapojaan tai edes joku heistä puolellesi. Ja katsastele sitten jonkun aikaa miten työt käyvät, kunnes olet heihin hyvin tutustunut ja tiedät millä tavoin paraiten voit tulla heidän kanssaan toimeen. Ei hyödytä heti paikalla iskeä kirvestään kiveen; tavallisesti tuntee näin alussa oloja liian vähän tai alottaa väärästä päästä. — Kun sitten tiedät, millaisten pariin olet joutunut, ja jos he sittenkään eivät paranna tapojaan, niin näytä sitten yhtäkkiä kunnolleen mikä olet miehiäsi ja anna jollekulle eropassit, niin kyllä muut jättävät metkunsa. Ja älä rupea allepäin, ethän sinä ole mikään orja, pääsethän sinä lähtemään pois milloin vain haluat. Mutta oppiaikaa tämä on sinulle, ja sitä parempihan on, kuta enemmän nuorimies saa kokea. Täällä saat oppia paljon; saat oppia isännyyttä, ja se ammatti on juonikkaampaa kuin mitä luuletkaan. — Ja minä aavistan että sinä osut täällä onneesi ja tulet oikeaksi mieheksi. Koetahan vain olla sovussa naisväen kanssa, mutta älä sentään anna sen ukon tulla epäluuloiseksi; ei ole vähä hyvä se, että naiset ovat puolellasi. Mutta jos ne rupeevat huutelemaan sinua työmailta erittäin kahville, niin älä mene; tyydy siihen mitä on muillakin ja ole aina työssä etukynnessä. Sillä tavalla täytyy niiden lopulta taipua, tahtoivat tahi ei."
Tämä rohkaisi ja innosti Ulin mieltä ja kuitenkin oli hänen vielä kovin vaikea erota isännästään. Nyt vasta muistui hänen mieleensä jos jonkinlaista kysyttävää. Hän tunsi olevansa niin kykenemätön. Hän tiedusteli kylvämistä: mitä silloin ja silloin on tehtävä; menestyisivätköhän ne tai ne kasvit siellä tai miten niitä ja niitä hoidetaan? Hänellä oli kysymyksiä loppumattomiin saakka, kunnes Johannes viimein pysäytti hevosen erään ravintolan kohdalla, joi puoli pulloa viiniä Ulin kanssa ja lähetti hänet sitten puolipakolla kotiin.
Rohkein mielin palasi Uli vihdoin uuteen taloon ja oikeastaan ensi kertaa eläissään tiesi hän nyt, miten tärkeät hänen tehtävänsä olivat. Hän oli nyt tähdellisessä toimessa, katseli maailmaa aivan uusin silmin kulkiessaan tuolla huostaansa uskotulle tilalle, josta hänen yksin oli pidettävä huolta; asteli aivan uusin askelin taloon, jossa hän oli oleva tavallaan hallitsijana, jonne häntä odotettiin kuin uutta päällikköä kapinalliseen rykmenttiin.