Miten Uli-renki tulee onnelliseksi: Romaani

by Jeremias Gotthelf

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Miten Vreneli ja Uli valmistelevat häitä ja vihdoin ne pitävät.

Sitten alkoi asia sujua paremmin kuin Uli oli toivonutkaan ja monasti tuumi hän, että kyllä hän nyt pääsee ihan ansaitsemattomaan onneen. Ja monasti hän ajatteli noita entisen isäntänsä sanoja: hyvä nimi on vahva pääoma ja arvokkaampi kultaa ja omaisuutta. Vuokrasumma oli huokea: mutta suurin hyvä oli irtaimiston luovuttaminen, vaikka Johannes tosin veikin itselleen paljon sellaista, joka oli Ulista mieleistä. "Onhan aivan kohtuullista", sanoi hän, "että minäkin saan vanhemmilta jotain, kun lanko on viekastellut heiltä ne jyvät ja kirsikkaviinin." — Irtaimena eivät tulleet ainoastaan karja ja kaikki työkalut, vaan myös talouskapineet ja palvelusväen sängyt ja vuodevaatteet. Ne arvioitiin sangen huokeasta, joten vuokraajalle ei niistä tulisi suuriakaan maksuja jos hänen sitten joskus täytyisi luovuttaa ne omistajalle takaisin. Mutta huokean vuokramaksun ohella oli kuitenkin muutamia merkittäviä ehtoja. Ulin täytyi ruokkia Jukalle lehmä ja lihottaa sika sekä antaa perunoita tarvittava määrä ja kylvää mitta pellavaa ja kaksi mittaa hinaa sekä luovuttaa hevonen käytettäväksi milloin Jukka ja hänen emäntänsä vain tahtoivat. Yksimielisille käyvät ehdot harvoin raskaiksi; mutta jos ruvetaan riitaisiksi, niin tulee joka pidätetystä etuudesta kompastuksen kivi. Uli ja Vreneli saivat säästää enimmät rahansa ja paljoa ei heidän tarvitsisi taloon uutta hankkia; luvatut myötäjäisvarukset annettiin myös. He saivat niin kauniin sängyn ja kaapin, että niiden veroisia harvoin näkee. Ja kysymättä mitä Vreneli tahtoisi, lähetti Johannes heille myötäjäisiksi kauniin kätkyeni. Mutta sitä Vreneli ei vain tahtonut ottaa vastaan, tuumi, että ei se heille ole tuleva, se on kai eksynyt väärään taloon.

Mutta sitäpä ei voi kuvailla miten paljon Ulilla oli nyt ajattelemista ja päässään hautomista; mitä järjestelypuuhia hänellä oli pelloilla, karjakartanolla ja kotona. Miten hän oli tuskissaan milloin viljan, milloin rehukasvien, milloin heinän vuoksi. Kuinka hän jo ennen paastoa vielä pohjatuulten puhaltaessa valitteli, ettei tänä vuonna tule heinää yhtään; miten hän sadasti laski, mistä hän saa vuokrarahat ja miten paljon hän häviää tai miten paljon voittaa. Mutta onhan aivan luonnollista, että ensimäisenä vuonna nuorta vasta-alkajaa vähän pelottaa. Tila voi joutua häneltä tykkönään pois tai saattaa hän sillä perustaa onnensa. Vanha, varakas maamies on kylmäverisempi moisissa asioissa. No tuollaisissa tiloissa, hyväpä on nuoren silloin usein katsahtaa sen puoleen, joka salatuista kammioistaan lähettää tuulet ja lumet ja heinäsirkat ja langettaa kasteen. Kun hän tuon ylhäisen puoleen katsoo, niin saa hän sydämelleen lohdutuksen. Ei unohda nuorta vasta-alkajaa se, joka ei unohda varpustakaan katolla eikä kukkasia kedolla. Ei unohda, jos ei nuori häntä unohda.

Vähitellen, vaikka vasta hyvin vähitellen, oppii nuori sitten itse ahkeroimaan ja koettamaan olla uskollinen paraansa mukaan heittäen lopun huolen, toivon luottavaisesti Herran huomaan odottaen rauhallisesti, tuleeko onni vai onnettomuus. Alistuvin sydämin oppii hän katsomaan, miten rakeet lyövät viljan, liekit tuhoovat talon ja turvallisesti, teeskentelemättä lausumaan: "Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi."

Usein katsoi Ulikin sen puoleen, joka häntä tähän saakka oli min oivallisesti ohjannut eikä unohtanut ainoanakaan iltana kiittää häntä. Mutta ei vain tahtonut rinnan myrskyinen meri ja ajatusten aallokko asettua. Hän oli liian vasta joutunut näihin mielen liikutuksiin ja liian paljon oli hänellä nyt yhtäkkiä annettu mielen myrskyjä. Vreneli valitteli usein, ettei Uli enää olekaan hänen entinen Ulinsa, ei hän enää laske leikkiä, ei puhu eikä kuule mitään. "Meillähän on vielä niin paljosta keskusteltavaa ja siinä sinä nyt istut vain mietteissäsi. On kuin sanat kurkkuusi jäätyisivät. Saan puhua tuntikausia saamatta vastausta. Jos minä olisin tietänyt että kihloissa on näin ikävä olla, niin olisit saanut hankkia jonkun paremman. Et sinä minun kanssani laske leikkiä enää koskaan ja et kujeile yhtään, aina sinä vain aprikoit, kummastako saa enemmän tuloja, tammastako vai kahdesta lutista, tai mitkä lehmät lypsävät paremmin, punanpuhuvatko vai ne mustankirjavat."

Silloin kuin Vreneli näin muka äksyili, niin aina Uli silloin heräsi mietteistään ja alkoi kujeilla ja naureskelipa usein neljännestunninkin ajan kunnes hän jälleen painui vakaisesti mietiskelemään. Ja Vreneli, joskin kevytluontoiselta näytti, oli aivan yhtä raskaissa tuumissa kuin hän, vaikkei niitä ilmaissutkaan. Hän oli niitä ihmisiä, jotka aina näyttävät hupaisilta ja iloisilta, mutta sydämensä syvyyteen kätkevät syviä ajatuksia enemmän kuin luulisikaan. Hän valvoi usein puolen yötä, useimpa kaiket yötkin tuumiskellen noita kaikkia tulevia emännän huoliaan: mitenkä hän siitäkin paraiten selviäisi? Ja hän huokasi raskaasti, että tokkohan hän jaksaa suorittaa kaikki ne tehtävät ja rukoili vedet silmissä Jumalalta tukea ja apua, että hän voisi uskollisesti täyttää raskaat emännyystoimensa ja tehdä Ulin onnelliseksi. Mutta aamuin ei huomannut merkkiäkään yön tuumista ja kostean kiillon hänen silmiinsä luuli tulleen vain keittiön kärystä. Vreneli liiteli kuin pyörillä ja rallatteli huolettomana kuin punatulkkuja ilveili ja härnäili Ulia milloin vain siten voi häntä ilahuttaa. Mutta kujeiden takana piili harras halu tehdä Uli onnelliseksi. Ja kun Vreneli näytti vain kevytmielisesti Ulille kuhertelevan, niin kuherteli hän siksi, että saisi edes hetkeksikin painaa Ulin rintaa vasten mietteisen otsansa ja tuntea varmaan olevansa onnellinen: onnellinen omistaessaan toisen ja saadessaan sanoa häntä omakseen.

"Kyllä sinä kuitenkin olet kevytmielinen heilahattu", sanoi täti usein. "Minä ennen häitä monasti itkin päivät päästään ja jos Jukka aikoi sormellaankin koskea minuun muiden nähden, niin minä juoksin heti ulos enkä tullut sisään vaikka mikä olisi ollut. Mitenkähän tässä vielä oikein käy." Ja monasti pudisteli hän itsekseen päätään ja tuumi, ettei hän voi ymmärtää näitä nykyajan tyttöjä; jos se tuota menoa jatkaa, niin ei tässä hyvin käy. Ei näyttänyt Vreneli oikein soveliaalta taloa hoitamaan ja Uliinkin siitä huikentelevaisuus tarttuu. Hupsutuksilla ja kujeilla ei taloa hoideta. Näitä muorin salaisia murheita lisäsi Jukka alituiseen sanomalla:

"Näetpäs nyt, mihin joudutaan. Ei kulu vuottakaan, niin talo menee niiltä. Mutta minkäs minä nyt sille mahdan. Sanoinhan minä jo, ettei tässä käy hyvin, mutta eihän minua tietysti uskottu. Eikä ole koskaan ennenkään uskottu ja siksi onkin käynyt niinkuin on käynyt. Johan minä jo varoitin siinä Liisan jutussa, mutta eihän minua oltu kuulevinaankaan."

Niin läheni tuo peloittava aika, jolloin Ulin oli otettava tila hoitoonsa ja hänen kelpoisuutensa ja vakaa tahtonsa oli joutuva kovaan kokeeseen. Sitä ennen oli vietettävä Vrenelin kanssa häät. Ja jo uutena vuotena oli häät tahdottu pitää, mutta sillä tytöllä oli aina syitä niitä lykätä. Milloin ei sillä ollut aikaa oikein ajatella koko asiaa; milloin oli se sitä ajatellut ja huomannut että parasta on lykätä ne vielä sunnuntain tai parin yli. Ja sitten se sanoi, että hän aikoo heti hääpäivästään alkaen ruveta emännäksi, eikä enää olla piikana; tahi että hänen pyhäkenkänsä ovat suutarissa, ei suinkaan hän nyt voi lähteä puukengissä pappilaan kuulutuksille. Niin vierähti sunnuntai toisensa jälkeen. Vihdoin eräänä myrskyisenä sunnuntai-iltapäivänä istahti täti pöydän päähän ja sanoi:

"Vreneli, annapas minulle allakka, se on tuolla seinällä."

Ja muori selaili allakkaa pidellen sitä pitkän matkan päässä silmistään ja laski paksuilla sormillaan viikkoja, laski yhä ja yhä uudestaan ja huudahti viimein:

"Tiedätkö sinä, että maaliskuun viidenteentoista jolloin teidän täytyy ottaa tila hoitoonne, on vain viisi viikkoa? Ai jai miten sinä kelvoton olet kuhnaillut! Lähde heti paikalla panettamaan kuulutuksiin! Tämähän nyt on menoa, voi voi!"

Vreneli ei ottanut uskoakseen tädin sanoja, vaan rupesi hänkin laskemaan ja huomasi nyt että vielä on viikko liian aikaista lähteä kuulutuksille. "Kunhan pidetään häät vain päivä tai pari ennen maaliskuun viidettätoista, niin ehdimmehän hyvin sittenkin!"

Mutta täti tenäsi vastaan ja Uli rupesi tädin puolelle ja päätettiin lähteä kuulutuksille, vaikkei juuri sinä samana sunnuntaina, niin kuitenkin samalla viikolla. Ja Üfligenin pappia pyydettiin ilmoittamaan kotipuoleenkin, että heidät kuulutettaisiin sielläkin. Mutta maanantaina ei Vreneli vielä saanut kenkiään ja tiistai-iltana oli hänen mielestään liian kirkas kuutamo. Kaikki ihmiset hänet tuntisivat kylässä, sanoi hän. Keskiviikkona ei allakan merkki — rapu — ollut hänestä mieleinen. "Ja eihän keskiviikko ole oikeastaan mikään päivä", tuumi hän. "Keskiviikkona ei edes palvelusväki tule palvelukseen ja onhan kuuluttaminen toki paljon tärkeämpää kuin palvelukseen meno. Palveluksesta näet pääsee erilleen milloin vain tahtoo."

Torstaina alkoivat kaikki Vreneliä ahdistaa ja sanoivat: "Ihanhan sinä nyt olet pähkähullu! Eihän tätä kuulutuksille menoa nyt tarvitse hävetä ja täytyyhän sinne joskus mennä kuitenkin. Samapa se, aikaisemmin tai myöhemmin! Sillähän siitä sitten pääsee."

Onneksi oli suutari tuonut kengät ja hyvä Jumala lähetti torstai-illaksi niin hirveän tuiskun, ettei hittokaan olisi voinut kulkea avosilmin kymmentä askelta. Tuli taivaan ja maan välille yö musta ja sakea kuin piki. Ja nyt kun niin hirveästi myrskysi ja lumi ja rakeet räiskyivät kasautuen puolen jalan kinoksiin akkunalaudoille ja tuuli vinkui kamalasti katossa ja yö ammotti sakeana ja synkeänä akkunoista lampun tuskin jaksaessa varjella lekuttavaa henkeään, nyt kun kissat pyrkivät naukuen liedelle ja koira raapi keittiön ovea ja puikki häntä koipien välissä pankon alle, silloinkos Vreneli sanoi:

"Nyt, Uli, oletko valmis, nyt me mennään. Nyt eivät ihmiset meihin muljottele."

"No kyllä olet otus", sanoi täti. "En ikinä Ulin sijassa lähtisi sinun kanssasi tuohon ilmaan; saisit mennä yksin."

"Miten vain tahtoo", sanoi Vreneli; "mutta jos hän ei lähde tänään, niin minä en lähde milloinkaan. Ja jos hän kerran rakastaa minua niin kovasti kuin väittää, niin ei tämä häntä muuta kuin virkistää."

"Kyllä minä sinut Ulina virkistäisin!" sanoi täti. "Mutta ottakaa nyt vaunut ja Hannu voi tulla kuskaamaan; ihanhan te hautaudutte mokomaan pyryyn."

"Eikös mitä, täti! Vieläpä tässä nyt kyytivaunuilla kuulutuksille! Kylläpä sitten olisi ihmisillä siitä puhumista, joutuisimme vielä kalenteriin ensi vuonna vaunuinemme päivinemme keskelle kaikkia pyhiä."

Nyt yllytteli täti Ulia: "Elä mene!" Mutta Uli oli vain hyvillään, kun tyttö nyt vihoviimeinkin lähti. "Vaan saas nähdä", tuumi hän, "miten sinä nyt tästä selviät. Kyllä olisit sietänyt pienen rangaistuksen äksyilemisestä! Mutta mennään nyt sitten Jumalan nimessä. Saammehan edes kulkea yhdessä eikä kummankaan tarvitse odotella toista aidan tai aitan takana niinkuin tavallisesti ne, jotka lähtevät kirkkaalla päivällä ja ihmisten nähden."

Täti äkäili yhä tällaista hupsutusta vastaan, mutta autteli kuitenkin lähtijöitä paraansa mukaan matkalle ja toi Vrenelille Jukan huppukauluksen ja karvarukkaset; mutta tuodessaan hän sanoi: "Kuule, tyttö, ei sinulle kunnian kukko laula. Jos sinä tuolla tavalla metkuilet, niin ulos ovesta sinut Uli ajaa. Kun tyttönä jo tuolla tavalla juonittelee, niin mitenkäs sitten vanhana. Ja vanhuuteen päin ne juonet kasvavat, usko minua."

Kun he viimeinkin olivat tamineissaan ja rupesivat avaamaan keittiön ovea, niin sai Vreneli rynnätä kolmasti ennenkun pääsi ulos ja Ulin täytyi hakea hattuaan kyökin peränurkasta. Täti alkoi silloin taas siunailla ja vannotella:

"Älkää nyt Herran nimessä lähtekö kiusaamaan Jumalan hyvyyttä, ihanhan te eksytte tuiskuun."

Mutta kolmannen kerran puski Vreneli kaikin voiminsa oveen ja katosi nyt pyryyn ja täti jäi vaikertelemaan ja voivottelemaan ihan kuollakseen.

Matka oli tosiaan hurjapäistä ja Ulin täytyi usein auttaa tyttöä. Tuuli suomi vasten naamaa. Usein he eksyivät tieltä ja saivat seisattua ja ihmetellä mihin olivat joutuneet. Toisinaan täytyi heidän taas huohottaen kääntyä selin pahimpaan puhuriin. Ja kolme neljännestä meni tuolla lyhyellä neljänneksen matkalla pappilaan. Siellä he ensin pieksivät parhaansa mukaan lumia itsestään ja koputtivat sitten oveen. Kauan he koputtivat turhaan; kolkutus haipui kuulumattomiin tuulen kamalasti ulvoessa uuninpiipuissa. Silloin loppui Vrenelin kärsivällisyys ja kun Uli oli koputtanut vielä kerran säädyllisesti, jysäytti Vreneli ovea niin että sisällä olijat hypähtivät kauhuissaan ylös istuimiltaan ja papin rouva sanoi:

"Herra Jumala, mikä se oli!" Mutta pappi rauhoitti häntä ja sanoi, että se on kai vain joku, joka tuo lasta kastettavaksi tai ehkä joku kihlattu pari. Ovat jo usein koputtaneet; mutta Maikko ei kai taas tapansa mukaan ole kuullut. Sillä välin kun Maikko lähti avaamaan ovea, sytytti pappi kynttilän viedäkseen sen eteiseen ettei tulijain tarvitsisi kauan odottaa pimeässä. Ja kun Maikko sanoi ovelta: "Kirkkoherra, täällä on pari", niin astui pappi heti porstuaan.

Oven takana seisoivat Vreneli ja Uli, Vreneli Ulin selän takana. Pappi oli pienehkö, keski-ikäinen mies. Hänen päänsä oli kunnianarvoisa ja kasvot älykkäät, — niiden piirteet saattoivat tarpeen mukaan olla joko sangen ankarat tai sangen ystävälliset. Nyt nosti hän kynttilää korkealle päänsä yli ja tähysteli vähän kumarassa ulos ja huusi viimein:

"Mitä, Uliko se on. Ja tällä ilmalla! Ja tuolla takana kai Vreneli? Mutta johan nyt on kummat, tällä ilmalla! Ja Glunggen kunnon emäntä kun antoi teidän lähteä! Maikko, tulehan nyt heti pudistelemaan vähän näitä vieraita", huusi hän sitten ja "ota tuo huppu ja pane se kuivamaan." Maikko tuli lamppuineen eteiseen sangen mielellään. Sitten avasi papin rouvakin kynttilä kädessä ovea ja sanoi:

"Pyydä niitä toki tänne sisään, täällä on lämpimämpi kuin sinun huoneessasi ja ollaanhan me Vrenelin kanssa tuttuja."

Siinä seisoi Vreneli nyt kolmen kynttilän loisteessa Ulinsa ja oven välissä eikä tiennyt mihin ilkeäisi katsoa. Viimein otti hän turskin muodon päälleen ja tuli tervehtimään sievästi pappia ja hänen rouvaansa ja sanoi että täti ja serkku lähettivät paljon terveisiä. Ja oli olevinaan viaton kuin lammas.

"Mutta", rupesi pappi nyt salissa ihmettelemään, "miksi te läksitte tällaisella ilmalla? Ihanhan sinne on hukkua."

"Ei sopinut muulloin", vastasi Uli, joka nyt alkoi tuntea puolison velvollisuutensa ja tietää että halien pitää ottaa vaimon itsepäisyyden synti hartioilleen, ettei näyttäisi olevan akkavallan alla tai paljastaisi naisensa heikkouksia. "Emme uskaltaneet myöhästellä enää", jatkoi hän, "kun aiomme pyytää pastoria ilmoittamaan vielä sinne kotipuoleenkin, jotta ne ensi sunnuntaina kuuluttaisivat."

"Taitaa olla jo liian myöhäistä", sanoi pappi, "en tiedä, tokko posti enää menee ennen sunnuntaita niille seuduille."

"Sehän nyt olisi ikävää", sanoi Uli, "sitä minä en tullut ajatelleeksi."

Vreneli ei ollut tietäkseen koko jutusta, hän oli kuin ei se häneen kuuluisikaan. Ja hän vain puheli vilkkaasti papin rouvan kanssa pellavasta, joka oli näyttänyt niin kauniilta, mutta josta ei kuitenkaan tahtonut saada puhdistaessa mitään. Kun muodolliset asiat sitten oli selvitetty, sanoi pappi Ulille:

"Ja Tehän otatte nyt Glunggen vuokralle? Sehän on hauskaa! Te ette ole kuten renkimiehet yleensä. Niitä ei luulisi ihmisiksikään, sen vähemmin kristityiksi. Te olette mies ja elätte myös kuin kristityn sopii."

"Niin", sanoi Uli, "eihän sitä Jumalaakaan saa unohtaa! Minä tarvitsen häntä eikä hän minua ja jos minä unohdan hänet, niin kuinkasta minä voin toivoa, että hän muistaisi minua armoaan ja lahjojaan jakaessaan."

"Oikeassa olette, Uli", sanoi pappi, "ja luulenpa, ettei hän Teitä olekaan unohtanut. Te saitte hyvän tilan vuokralle ja uskon, että te saatte hyvän vaimonkin. En puhu nyt työn teosta ja talouden hoidosta, niissä on Vreneli kyllä kehuttu, sen minä tiedän. Hyvä on kun osaa tehdä työtä ja hoitaa taloutta, mutta se on sittenkin vain sivuasia. Vreneli näyttää huikentelevalta ja hepakolta, mutta minä uskon että hän ajattelee totisiakin asioita ja että sillä on hyvä sydän."

Vreneli kuunteli tätä puhetta korvat porhossa vaikka olikin innokkaasti puhelevinaan pellavasta. Ja vaikka hän ei ensin ollut tietäkseenkään, niin ei hän nyt malttanut enää olla sanomatta:

"Mutta kirkkoherra, jospa uskottekin minusta liikaa."

"Ei Vreneli", sanoi pappi, "rippikoulussa minä saan nähdä useampaan sydämeen kuin luullaankaan. Ja ihmisten puheistakin saan minä kuulla yhtä ja toista enemmän kuin luullaankaan. Ja päälle päätteeksi minä vielä arvaankin. Sanopas nytkin, etkös sinä Vreneli juuri ole syypää tähän, että tulitte tänne tällaisella Jumalan ilmalla? Niin, minä toivoisin kaikesta sydämestäni, että tämä olisi nyt kolkoin ja huimin matka, mitä te ikinä teette avionne yhteisellä taivalluksella. Mutta Jumalan aikeita ei kukaan tiedä pyrkiessään autuuteensa. Vaan minä toivon kuitenkin, ettei teillä enää ikinä vasta ole näin kolkkoa matkaa mistään syystä. Kyllä kaksi aina jaksaa kantaa Jumalan säätämät kuormat jos he ovat vain yksi Jumalassa. Mutta jos miehen tai vaimon itsekkäisyys tai oikullisuus ja turhamaiset pyyteet tuovat avioliittoon onnettomuutta ja harmia ja surkeutta, jos viattoman täytyy juoda toisen karvasta kalkkia ja joka siemauksella ajatella, että puolisoni siihen on syypää: jos ei häntä olisi tai jos hän olisi toisellainen, niin olisi nyt hyvä olla; jos niin on, silloin tulee elämästä katkeran yrtin kalkki ja taivallus elämän läpi tulee vielä paljon tukalammaksi kuin teidän tämäniltainen kulkunne. Ja kun on päässyt matkansa loppuun ja silmät aukenevat ja itse näkee olleensa nyrynä ja vastuksena toisen elämän tiellä ja synkentäneensä puolison elämän päivät ja kun saa katua sitä, että toisen vaellus oli vaikea, jotavastoin se olisi voinut olla kirkas jos itse olisi ollut vähemmän itsepäinen ja kummallinen: — niin mitenkäs silloin, Vreneli, omatunto kolkuttaa mahtaa!"

Vreneli oli lentänyt ihan tulipunaiseksi ja vedet tulivat hänelle silmiin. Silloin sanoi papin rouva:

"Mutta, pappa, ihanhan sinä nyt peloittelet tyttöä, rupeat niin totiseksi että ihan minunkin selkääni karmii. Ethän sinä tiedä, tokko olet oikeassakaan."

"Ehkä erehtynen", vastasi pappi, "vaan vakainen sana kuuluu tähän vakaiseen tilaisuuteen. Te tulette ikänne muistamaan tätä hirveää ilmaa ja vaivaloista vaellustanne. Silloinpa muistatte myöskin minun ystävällisen kehoitukseni, vaikkei Vreneli tällä kertaa olisikaan syypää. Muistatte olla rasittamatta toista omilla vioillanne ja tuottamatta hänelle kärsimyksiä. Te kevennätte ja sulostutatte toistenne elämää, ettekä tee sitä karvaaksi ja vaivaloiseksi. Paavali sanoo, että avioliitto on salaisuus, ja hän on oikeassa. Mutta rakkaus, jota hän kuvaa ensimäisen korinttilaisepistolansa kolmannessatoista luvussa, on avain siihen salaisuuteen. Jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, Vreneli, niin älä nyt kanna minulle kaunaa. Kyllä saat kokea, että minä ajattelin sinun parastasi."

Silloin alkoivat kyyneleet vieriä Vrenelin silmistä ja Vreneli ojensi papille kätensä ja sanoi:

"Kyllä te olette oikeassa, minä tässä olen syypää, minä olin niin ilkeä ja kummallinen tyttö. En minä unohda teidän sanojanne, olkoot ne varoitukseksi koko minun elämälleni. En minä tarkoittanut mitään pahaa, en minä ajatellut että kävisi näin. Oli niin ilkeää tulla tänne ja siksi minä koetin viivytellä matkaa jos jollain tavalla. Mutta olkoon se nyt varoitukseksi minulle."

"No, no", sanoi pappi, "älähän nyt noin huoli. Kyllähän se on vaikea tulla morsiamena papin luo panettamaan kuulutuksille. Minä ymmärrän, että kyllähän se tyttöä peloittaa ja että tuota tukaluutta myöhistäisi niin paljon kuin mahdollista; se on inhimillistä se, ja sellaisia ovat monet vanhemmatkin kuin sinä. Elämän vaikein tehtävä onkin ottaa vaikeimmat huolet vastaan nurkumatta ja vapisematta! Tavallisesti tulevatkin ihmiset onnettomiksi oikeastaan vain sen vuoksi, että he rupeevat kaikin voimin taistelemaan sitä ristiä vastaan, jota kantamaan heidät kuitenkin on säädetty. On aivan hyvä, että nuoren sydän vavahtaa pelosta kun pitää lähteä papin luo. Sillä se matkahan se juuri ratkaisee koko hänen elämänsä onnen. Siksi minä tällaisille matkalaisille puhunkin aina pari vakaista sanaa, sillä nämä sanat muistetaan sitten paljon paremmin kuin ne monet muut, sadat sanat, joita minä kirkossa saarnaan. Minä saan sanat suuhuni tilaisuudesta itsestään kuten esimerkiksi tänään. Ja kun Herra tänään näin mahtavasti matkaa myrskyn siivillä, niin täytyy sanojenkin tänään olla vakavia. Ulkonainen elämä on näet kuva hengellisestä elämästä. Siksi minä sain teidän tulostanne kuvan myös monen monesta myrskyisestä avioliitosta ja aiheen varoituksen sanoihin, että itsenne varjelisitte sellaisesta avioliitosta ja sen syistä. Ei siis sovi kenenkään, — eikä sinunkaan, rakas vaimo, joka nyt ehkä ensi kertaa olet läsnä kuulemassa tällaista puhetta ja kuulutusta — ihmetellä, että minä olen niin vakava. On hirveää, miten kevytmielisesti ja pöyristyttävän arvottomasti monet ihmiset ilmoittautuvat avioliittoon. Eräskin minun ystäväni kirjoitti minulle, että tässä äskettäin eräänä lauantaina oli hänen luokseen kuulutuksille tullut kaksi paria. Molemmat morsiamet olivat raskaina ja kaikki neljä olivat he ihan paloviinapäissään niin että he vaivoin osasivat puhella ja kävellä. Jos me eläisimme kristityssä valtakunnassa emmekä asianajotoimistossa, niin sellaiset ajettaisiin ulos heti ja otettaisiin vastaan vasta kun he palaavat takaisin ihmisinä. Mutta jos nyt niin tekisi, niin uhkaisivatpa pappia syytteet ja oikeudenkäynnit ja lain kaaret ja tuomarit löytäisivät vaivalla nuuskimalla ehkä jostain laki- tai asetuskokoelmasta jonkin pykälän, jonka voisi sovelluttaa tähänkin tapaukseen ja käyttää sitä pappia vastaan. Hallitukselta sammuu yhä enemmän oikea viisaus kuten kynttilä, joka palaa sitä himmeämmin kuta enemmän sen sydämeen kokoontuu savua ja karstaa. Mutta ajatelkaas, mitä tulee sellaisista avioliitoista, joiden tärkeä alkumatka jo tehdään tuollaisessa tilassa! Ja millaisen kuvan vastaisesta elämästään he antavatkaan papille, millaisia sanoja on papin heille puhuttava? Ja kuitenkaan ei pappi monasti voi näille humalaisille niin suutaan avata. Ei etenkään, jos he ovat kaupunkilaista porvarisväkeä tai niin sanottuja puolivillaisia. Ne alkaisivat pian häntä haukkua tai panisivat lehtiin tai syytteeseen. Ihan sydäntä viiltää sellaisissa tapauksissa. Mutta hyvältä tuntuu sen sijaan, kun näkee kihlatun parin, josta tietää, että Jumala on heidän mielessään ja että he koettavat tehdä ruumiinsa ja sielunsa Jumalan temppeliksi ja Jumalan asuinsijaksi. Sellaisista avioista pappi iloitsee. Mutta minä tiedän, että niistä on ilo taivaassakin. Kun sellainen ilahuttava pari tulee papin luo, niin on sille puhuttava vakaisia sanoja. He eivät niistä pahastu, sen tietää jo etukäteen. Ja sanat lankeavat hyvään maahan ja tuottavat kolmekymmen-, kuusikymmen-, jopa satakertaisenkin hedelmän."

"En herra rovasti", vastasi Vreneli, "minä unohda koskaan, mitä te nyt minulle sanotte ja Uli on teille hyvin kiitollinen. Oi miten monta opetuksenne sanaa minulla jo on unohtumattomassa muistossa. Ja kun minusta joskus tuntuu siltä kuten minä olisin jo kaikki unohtanut, niin tulee taas joku kohta mieleen uudestaan jostain merkillisestä syystä. On aivan kuten minulle pudistettaisiin sormea ja sanottaisiin: ai, ai ai!" —

"Sellaista se on minunkin", sanoi Uli; "mutta juuri tällä hetkellä entistä enemmän. En minä yhteen aikaan muistanut rippikouluopetustani juuri ollenkaan. Opetukset kai johtuvat mieleen vain sen mukaan, mitä itse milloinkin tekee ja ajattelee. Ei sitä uskoisi, jos ei itse olisi kokenut." —

Silloin tuli piika sisään tuoden lautasia ja rupesi kattamaan pöytää. Vreneli huomasi sen ja nousi ylös aikoen sanoa hyvästit, vaikka papin rouva sanoikin, ettei pidä hätäillä, pitää jäädä illalliselle. Mutta Vreneli sanoi, että kyllä meidän nyt täytyy mennä, muuten täti luulee että meille on käynyt pahasti.

Hän kiitti siis vielä kerran sydämensä pohjasta pappia ja pyysi häntä kaikin mokomin käymään heidänkin luonaan, vaikka he olivatkin vain vuokratilallisia. "Kyllähän me nyt aina voimme tarjota kupin kahvia, jos teidän sopisi tulla. Minun sydämeni aina oikein ilosta pamppailee kun näen teitä!" Onnea ja siunausta heidän pyhälle aviosäädylleen toitottaen valaisi rovasti itse taas kynttilällä heidän tietään ulos ja pyysi sanomaan tädille ja serkulle terveisiä.

Ulkona oli pyry lakannut, hattaran repaleet lentelivät taivaalla, yksinäiset tähdet tuikkivat pilvien lomista ja valkeaan lumivaippaan oli maailma kiedottu. Vaieten vaelsivat he läpi kylän, jossa asukkaat, istuivat pienien pyöreiden akkunaruutujensa takana kolkosti tuikkivain lamppujen ääressä; jossa rukit hupaisesti hyrisivät ja monen Hannu Heikin sääret uunilla retkottivat. Siellä täällä haukkui heitä piski, vaan kukaan ei heitä huomannut. Joutavaa he siis noin varovasti ja vaieten kiiruhtivat kylän läpi. Mutta vaikenemaan vaativat heitä myös heidän sydämensä, jotka olivat nyt tulvillaan vakavuuden ja riemun tunteita. Pilvet kiisivät heidän ylitseen ja tähdet alkoivat kimaltaa pilvien raoista yhä suurempina katraina kunnes viimeinenkin hattara oli haihtunut ja tähdet paistoivat valtavina ja kirkkaasti siniseltä taivaalta, joka komeana kaareili heidän päänsä päällä. Synkeätuikkeiset kitupiikit jäivät selän taa kylän kolkkojen kattojen alle. Silloin pysäytti Vreneli Ulinsa ja katsoi kirkkaasti ja säteilevin silmin hänen silmiinsä ja molempien säteilevät silmät kääntyivät nyt säteilevän taivaan puoleen. Vaikenevat tähdet kuulivat heidän pyhät valansa, kuulivat nuo sanattomat pyhät ajatukset, joita onnellisen parin sydämet olivat autuaallisesti tulvillaan. Hiljaa ja sanaakaan virkkamatta kulkivat he kotia kohti pitkin tietä, jonka Jumala omin käsin oli koristanut taivaan kukkasilla, puhtaalla, saastuttamattomalla lumella.

Tärkeä hääpäivä yhä läheni. Jo olivat vanhukset muuttaneet sivurakennukseen ja täti kuuruutti talon laesta lattiaan aivan välkkyväksi ja uuden uutukaiseksi. Vreneli tosin väitti, ettei se työ näin talvella maksa vaivaa ja että se on terveydellekin vahingollista. Mutta täti ei tahtonut jättää taloa käsistään huonossa siivossa kuin mitäkin sikolättiä, ja ihmiset eivät saisi hänen kuoltuaan panetella; että hän on jättänyt talon siistimättä muuttaessaan sieltä pois. "Mutta monet eivät ymmärrä, ettei sitä ehdi touhuta tupapuuhissa niin paljon kuin tahtoisi ja kuuruuttaa joka pyhäksi huoneita kuin herrasrouvat. Onhan niin paljon ulkotöitä ja paljon maata hoidettavana."

Puuseppä oli tuonut valmisteensa ja räätälit ja ompelijattaret oli saatu hikihatussa ja hengen hädässä jouduttamaan työnsä. Mutta suutari, se ei vain pannut rikkaa ristiin, eikä ottanut tullakseen. Se poika oli tottunut antamaan ihmisten odottaa. Hänen mielilauseensa oli: "Kylläpähän odottavat, kunnes ennätän." Vreneli vannoi, että viimeiset kengät hän nyt sillä suutarilla teetättää, vaikka sitten saisi ikänsä olla paljain jaloin; ja hän piti sanansa.

Häiden edellinen päivä oli Vrenelistä kuin pyhän sunnuntain aatto. Melkein vastustamattomasti sellainen päivä kiehtoo sydämen juhlaisaan tunnelmaan. Se oli Vrenelistä kuin hänen ripille pääsynsä aattoilta. Miettiväisenä ja vakaana liikkui hän askareissaan ja liekö hän ikinään puhunut niin vähän kuin sinä päivänä. Monasti tahtoi häntä ruveta ihan itkettämään ja kuitenkin hymyili hän ystävällisesti jokaiselle, ketä tapasi. Väliin vaipui hän mietteisiinsä unohtaen kokonaan missä oli ja mitä teki. Ei hän muistanut itseään, ei mietteitään. Ja kun silloin joku tuli hänelle jotain sanomaan, niin säpsähti hän aivan kuten sikeästi unesta havahtaen, tuli yhtäkkiä kuten kuurosta kuulevaksi ja sokeasta näkeväksi, tupsahti ikäänkuin toisista maailmoista maan päälle.

Illallisella istuttaessa pamahti yhtäkkiä läheiseltä kukkulalta laukauksia ja ne paukut säikäyttivät heitä niin, että he oikein hypähtivät penkeillään. Rengit ja päivätyöläiset ne siellä paukuttivat maailman kuuluville uuden isäntäväkensä kunniaksi laukauksia. Syvä ajatus on tuossa ampumisessa ja paukuttelemisessa, paha vain, että niissä niin monasti ihmishenget joutuvat vaaraan. Ei vongahtanut ilkeitä torventoitotuksia, eikä rattaiden kauhea, kihlaparille kateellinen tahika vihamielinen jyrinä häirinnyt rauhallista iltaa. Täti antoi heille monenmoisia neuvoja ja kehoituksia, laski väliin leikkiä ja toi vihdoin lämpöisiä kenkiä ja kintaita ja mitä vain keksi suojellakseen heitä huomiselta aamukylmältä. Varhain huomisaamuna oli lähdettävä hääretkelle. Uli tahtoi viettää häät kotipuolessaan, jossa Johannes-serkku asui. Hän sanoi, että häät tulevat siellä huokeammiksi; mutta oikeastaan ajoivat häntä sinne aivan toiset halut. Teki näet mieli näyttää kaunista morsianta ja komeita ajopelejä kotipuolelaisille.

"Niiden pitää nähdä, että minusta, hulttiosta, on tullut mies, ja minä tahdon kertoa monen hyödyksi ja onneksi, kuka minut on mieheksi kasvattanut ja millä tavoin." —

Yhtäkkiä vielä iltamyöhällä kutsui Jukka Ulin pikkutupaan luokseen ja sanoi:

"Minulla ei ole ollut tapana hyvin paljoa kehua ja imarrella. Monta sanaa minä en ole puhunut sinulle koko aikana, mutta kyllä kai sinä olet helposti nähnyt että minä olen aina ollut sinuun tyytyväinen? Enhän minä muuten olisi antanut sinulle tilaa vuokralle näin huokealla. Ainoallekaan ystävälleni en minä olisi antanut sitä näillä ehdoilla. Vävy kyllä kirjoitti minulle vielä eilen, ettei minun pitäisi antaa kaupan päällisiä niin paljoa, vaan pitäisi myödä elikot ja kilut kalut huutokaupalla. Saisin siten paljon rahaa, joka tuottaisi viiden, kuuden prosentin koron. Mutta minä en pane tavaroitani vasaran alle ja mitä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin! Vaan tässä olisi nyt sinulle vielä vähän minun tyytyväisyyteni merkiksi. Ota Uli, tämä käärö, siinä on hiukan huomisiin kustannuksiin. Minä tiedän, että sinä olet säästäväinen mies etkä aja liioin joutaviin rahojasi. Mutta huomenna ei sinun pidä kitsailla ja arkailla. Hyvä on kun on tarkka, mutta hääpäivänä ei saa venytellä joka kreutzeriä; se olisi paha enne; ei käy tavallisesti hyvin, kun nuorikko palaa kotiin nälkäänsä nukutellen."

Uli kursaili ensin ja kiitti jo kaikesta saadusta eikä sanonut tahtovansa enää mitään. Mutta otti vihdoin kuitenkin lahjan vastaan, vaikkei sanonut sitä tarvitsevansakaan, sillä olihan hänellä jo varattu rahoja häämenoihin. Silloin nauroi muori: "Kyllä kai niitä on, sen verran kun on, sen minä arvaan. Kyllä minä Ulin tunnen! Lienee joku taalari, mutta tuskimpa aikonet isompia särkeä."

"Niin", tuumi Uli, "kun hankkii rahansa kovalla työllä, niin kyllä sitä ajattelee, ennenkun niistä pulittaa batzinkaan. Enkä minä lainkaan ymmärrä, minkätähden yhtenä ainoana päivänä pitäisi heittää rahojaan kuin järveen. Heittää kaikki mitä on koko viikon ajalla koonnut hiellä ja vaivalla. Kyllä minä olen osannut ennen tuhlatakin. Mutta huomenna en aio säästää ja olen tuuminut, että olisi hauskaa, kun saisi entisen isännän ja emännänkin häihin. Pari kruunua tahi kuusikymmentä batzia minä antaisin mennä mielelläni." —

Silloin purskahtivat vanhukset nauramaan ja Jukkakin, ihme kyllä, nauroi:

"He he", sanoi hän, "eipä ole hätää, että joudut vararikkoon, jos aina niin kitsailet, vaikka vielä vieraitakin kutsut. Hyvä, kun paransin vähän kassaasi, muuten olisi Musta saanut nähdä nälkää ja sinä itse monta päivää olisit ollut happamillasi paljosta rahan menosta ja Vreneli kun annoit hänen kärsiä nälkää ja janoa häissä. Hyvää yötä!"

Mutta ei ollut hyvä Ulin yö. Kello kolmen aikaan aamulla aikoivat he lähteä; ei siis ollut monta tuntia lähtöön, mutta nekään eivät tahtoneet oikein kulua. Uli ei saanut unta silmiinsä: jos jotakin hän ajatteli ja piehtaroi levottomana vuoteellaan ja joka puolen minutin päästä hän katsoi kelloaan. Tuleva tärkeä tapahtuma painoi koko raskaudessaan hänen sieluaan. Ja armaat mielikuvat ne kujeilivat hänen aatoksissaan ja tuo suloisen suloinen Vreneli se loisteli hänen suljettujen luomiensa takana. Kauan ei kummitustiimasta ollut kulunut, kun hän jo nousi vuoteesta ja meni ruokkimaan ja sukimaan hevosta, jotta se olisi oikein komea. Siitä tehtävästä selvittyään meni hän kaivolle siivoamaan itseään. Silloin kietoutuvat jälleen nuo leikittelevät kädet hänen ympärilleen ja suloinen Vreneli soi taas hänelle aamutervehdyksen. Aavistuksesta oli Vreneli tullut kaivolle juuri samaan aikaan kuin Uli ja he kuhertelivat nyt kylmässä aamuilmassa kuten olisi lempeä iltatuuli suhissut. Ulin mielestä hävisi ahdistava ja painostava tunne ja ripeästi varustautui hän lähtöön. Pian oli hän valmis tulemaan tupaan kahville, jonka Vreneli oli keittänyt. Höysteiksi oli täti varustanut vielä vehnäleipää ja juustoa. Ei voinut tyttö oikein rauhassa istua pöydän ääressä, pelkäsi jotain unohtaneensa. Tarvittavat vaatteet tarkastettiin vielä kertaan ja sittenkin olivat tädin vuorikengät unehtua. Viimein oli Vreneli ihka valmiina matkatamineissa, suloisena ja ihanana. Piikatytöt, jotka uteliaisuus oli ajanut näin aikaisin levolta, katselivat ja kääntelivät häntä lampuillaan valaisten ja he olivat niin ihastuneet Vreneliin, että olivat ihan unohtaa, mitä tahroja öljy tekee ja kuinka tuli ne tahrat sytyttää. Kyllä oli vaara tarjolla Vrenelillä öljyn lähistöllä, tuprahtaa tuleen ja palaa.

Ah, noiden tyttörukkain lihallisissa sydämissä paloi vain se kaipuu, että kunpa hekin saisivat noin koreat vaatteet, jotta olisivat sitten yhtä kauniit kuin Vreneli. Kyllä hekin sitten saisivat ajaa niin pulskan pojan kanssa vihille kuin Uli.

Jo kauan ennen kello kolmea lähtivät he kylmään ja kuuraiseen aamuilmaan. Omituista on, miten ihminen on iloinen ja vapaa kun pääsee kodin ahdistavasta aituuksesta ja kääntää kaikellaisille huolille selkänsä ja pääsee Jumalan raikkaaseen ilmaan. Avarana aukeaa maailma edessä ja sydänkin avartuu ja urhein mielin kulkee ihminen tulevaisuuteen, jonka nuori aamurusko on ruusunpunaiseksi värittänyt. Mutta kun ilta sitten tulee, niin tulee myös väsyneisiin jäseniin kaipuu päästä takaisin ahtaan kodin lepoon ja pieninkin ponnistus on vaivan vuori, jota huoaten täytyy kantaa. Ja silloin vasta alkaa himmennyt silmä loistaa, kun tuo synkeä koti taas alkaa näkyä, kun saavutaan siihen tummaiseen tupaan, jossa väsyneet jäsenet saavat levätä, jossa koti-ikävästä kipeälle sydämelle on lääke. Iloisin mielin kiisivät he sitä hetkeä kohti, jolloin heidän elämänsä liitto nyt pyhitettäisiin; iloinen luottamus itseensä ja Jumalaan oli tullut heidän sydämiinsä ja he olivat onnestaan varmat. Riemuisesti suuteli Uli tyttöstään; hän tiesi, etteivät vaiteliaat tähdet siitä lörpöttelisi. Ja hän riemuitsi Vrenelin kylmistä, aamuviiman viilentämistä poskista, jotka kosketettaessa heti alkoivat lämmetä ja hehkua. Ne olivat kuten salaperäisen kotilieden hiillos ne posket, hiillos, joka miehen puhaltaessa heti alkaa kipenöidä ja liekehtiä. Ja Uli uskalsi sanoa, että näitä on sentään toista suudella kuin Liisan kylmiä poskia, jotka olivat hänestä aina kuin näivettyneet nauriit. Ihan pelkäsi aina nuhan tulevan, kun piti Liisaa suudella. Vreneli ei suuttunut, sanoihan vain: "Mitäs niistä menneistä, en tahdo niitä enää ajatella." — Mutta pyysi sentään, ettei Uli vain vasta koettelisikaan, ovatko toisten posket kuumemmat vai kylmemmät kuin hänen. "Jos, Jumala varjelkoon, niin kävisi, niin empä tietäisi mitä tekisin. Mutta hyvää siitä ei vain koituisi."

Näin keskusteltaessa kalpenivat jo kimaltavat tähdet ja pujahtivat taivaansinisiin vuoteisiinsa nukkumaan ja hyvä aurinko-äiti ripusti heidän sänkyjensä eteen kimaltavasäteiset uutimensa etteivät vain syntisten silmät voisi saastuttaa niiden puhdasta riisuutumista ja viatonta unta. Pakkanen ravisti rajummin kuurakiharoitaan kun aurinko ajoi sen tähtösten luota maan mustaan helmaan; ja taivaan rakkaudesta karkoitettuna koetti se nyt kujeilla maisella lemmellä yrittäen vallata Vreneliä ja likistää hänen lämpöistä neitserintaansa kylmillä käsivarsillaan ja hänen valkea henkäyksensä loisti jo Vrenelin kauluksen palteissa. Tyttö alkoi väristä vilusta ja pyysi Ulia lähtemään hetkeksi jonnekin lämpöiseen tupaan; hänen selkäpiitään ihan karmi, kyllä he ajoissa kuitenkin ehtisivät perille. Uli pysäytti hevosen majatalon kyltin luona ja Vreneli pakeni kylmää rakastajaansa ravintolatupaan. Siellä oli aamuisin tavallisesti ilkeä olla ja täytyi herätellä juopuneita kohmeloaan kärsimään. Mutta kun oli kylmä, niin meni kernaasti sinnekin vaikka liedessä olikin vain hiilissä kytevää lämmintä. Hevonen oli pian saatu talliin, mutta sitä vaikeampi oli saada tarjoilijatarta hereille; ei ollut mieluista siitä nousta ylös ennen selvää päivää ja näyttää kukoistavia kasvojaan muuten kuin auringon valossa. Viimein tuli se pörröpäisenä esiin ja hoippui niin että luuli hänen joka askelella retkahtavan nurin. Sittenkös hän haukotteli ja repi suutaan ja vaivoin sai vihoviimein kysytyksi: "Mitä vieraille saisi?"

Kauan täytyi sitten odottaa ennenkun tilattu lämmitetty viini tuli; ja se oli hotkittava melkein tulikuumana ettei olisi myöhästytty matkan periltä. —

"Kahdeksan batzia jo", ajatteli Uli, kun kuuli mitä se maksoi; "batzi tallirengille, yhteensä yhdeksän. Hyvä kun Jukka vähän avitti, en tulisi viidellä kymmenelläkään tänään toimeen!"

Niin sanoen kaivoi hän taskustaan esiin Jukan antaman rahakäärön, joka oli koolta noin ison taalarin arvoinen. Bernin seudulla on näet tapana panna rahat eriarvoisiin kääröihin, jottei niitä sitten tarvitsisi käyttäessä laskea. Uli alkoi aukoa kääröä, mutta kun hän sen vihdoin sai auki, niin siinäpä olikin puhtaita viisibatsisia, viisikymmentä kappaletta kaikkiaan. Uli ihan pelästyi kun sellainen summa lupsahti hänen kouraansa ja hän hoki Vrenelle:

"Katsohan, katsohan miten paljon se Jukka pakana antoi. Kun sen olisin tiennyt, niin olisin häntä edes paremmin kiittänyt."

"Ennätäthän tuon vielä, ole vain hyvilläsi kun sait", sanoi Vreneli. "Mutta empä olisi uskonut että Jukka voi olla näin hyvä. Olisi saanut antaa minullekin. Ei se edes kysynyt, onko minulla kreutzeriäkään taskussa, vaikka kyllä tietää, että paha merkki on, jos ei morsiamena ole kolikkoakaan kukkarossa häämatkalla. Olisi voinut tuota hyvää toivoa minullekin, vaikken ikinä tarvitsisi niin pennin pyöreää." "Ka", sanoi Uli, "ota puolet tästä, yhtä hyvinhän ne on sinun kuin minunkin."

"En, Uli", vastasi Vreneli, "mitäs hullutteletkaan. Onhan minulla rahaa ja jos ei tänään olisikaan, niin saanhan sitä aina heti kun vaan pyydän ja niinkauan kun sitä on sinulla. Usko pois, minusta tulee oikein taipuisa ja hyvä vaimo jos sinä vain pysyt kelpo miehenä; mutta jos sinä yrität ruveta pitämään minua kurissa, niin etten minä saisi mitään sanoa enkä mitään pitää omanani, niin koetetaampas, kumpi kontin kantaa! Sinä et uskokaan, miten häjyksi minä voin tulla! Minä olen ikäni saanut itse pitää puoliani. Kaikki ovat aina koettaneet minua sortaa, mutta eivätpäs vain ole jaksaneet. Ja kyllä minä osaan pitää puoleni. Luulen, että sinä mahtaisit minulle yhtä vähän kuin muutkin, tuskin sitäkään."

"Ei viitsitä koettaa", sanoi Uli; "kyllä sinä pian minulle valtasi näyttäisit. Sinähän käärit kaikki ihan sormesi ympäri ilman että ne sitä edes huomaakaan. Ei viitsitä edes leikillä puhua tällaista, rakas tyttöseni! Sattuu vielä paha kuulemaan ja rupee heti koettamaan, eikö saisi jompaakumpaa meistä tekemään leikistä totta! Mummoni kertoi monasti, että täytyy olla hyvin varuillaan sanoistaan hääpäivän aamuna. Sitä enemmän varuillaan, kuta lähemmä tulee kirkkoa. Ei pidä silloin ajatella mitään muuta kuin hyvää Jumalaa ja hänen enkeleitään ja pitää ajatella, miten ne elävät keskenään rakkaudessa ja ilossa ja tuovat kadehtimatta ihmisille kaikkea hyvää. Ei pidä silloin puhua muiden kuin hyvän Jumalan kanssa ja pitää pyytää häntä pysymään luona aamuin ja illoin, kotona ja kedolla ja sydämessä ja sisälle- ja uloskäymisessä. Pyytää, että hänen enkelinsä vartioisivat meitä alati etteivät pahat henget saisi meissä valtaa ja eroittaisi meitä toinen toisistamme. Monasti sanoi mummo, että kyllä hän jo oli pelännyt, kun ne isä ja äiti olivat naureskelleet keskenään ja riidelleet leikillä ja puhuneet maallisista asioista. Eikä ollutkaan kulunut pitkää aikaa, niin jo tulivat pahat henget, molemmat kuolivat aikaisin maailmasta ja me jäimme armottomiksi ja ihmisten vastuksiksi ja alttiiksi turmelukselle, jos ei hyvä Jumala olisi meitä ihmeellisesti armahtanut. Kiitos hänelle armostaan. Mutta mummon sanoja en minä ikinä unohda ja kuta lähemmäksi nyt tulemme kirkkoa, sitä vakavammaksi käy minun sydämeni. On melkein kuin kuolema meitä uhkaisi, eikä kuitenkaan tunnu siltä. Silloinhan sitä myös lähenee sellaista porttia, josta ei tiedä mitä sen takana on: autuusko vai helvetti. Ja vaikka luuleekin tietävänsä, kumpaanko joutuu, helvettiinkö vai taivaaseen, niin ei kuitenkaan tiedä, millaisia ne helvetti ja taivas oikeastaan ovat, ne ovat kai ihan toisellaisia kuin mitä luulee: taivas paljon suloisempi ja helvetti paljon katkerampi. Sydämeni pamppailee yhä kiivaammin, ihan hävettää, mutta enhän voi pelkoani salata."

"Minun vanhempani eivät olleet vihillä", sanoi Vreneli, "ja minä saan kärsiä heidän rikoksestaan. Vielä heidän molempain eläessä olin minä jo armoton, hylätty orpoparka ja pahat henget ovat tahtoneet usein minua pauloihinsa. Mutta minulla on ollut suojelijakin. Ehkäpä jumalinen mummo on rukoillut minunkin puolestani ja suojellut ja varjellut minua Jumalan tahdosta. En minä, Uli, tahdo kujeilla. En minä tahtoisi, että orpolapset saisivat kärsiä meidän rikoksistamme. Ja ehkäpä Jumala antaa meidän vanhemmillemmekin heidän syntinsä anteeksi meidän tähtemme, jos me vain olemme oikein jumalisia ja ohjaamme puolestamme lapsiamme Herran tykö. Ei, Uli, älä luule että minä vain kujeilen. Minun mieleni on nyt hyvinkin vakava; mutta minä olen niin tottunut kujeilemaan ja minun on täytynyt usein leikillä salata ihmisiltä sydämeni salaiset kivut. Olen nauramalla aina tukeuttanut itkuni, etteivät muut minulle olisi nauraneet. Emmekä me rupea riitelemään käskijävallasta, Jumala varjelkoon. Minä olen antanut itseni sinun halttuusi ja minä tahdon sinua myös totella, kun vain sinä rakastat minua. Ja koetan olla sellainen, että sinä voit aina rakastaa minua. En minä tahdo olla äkäpussi ja paha vaimo. Eipä siltä, etten minä pitäisi puolianikin, jos sinä rupeisit minua kiusaamaan kuten orjaa ikääni Ja minä voisin olla oikea pahahenki, mitäs minä muuta voisinkaan, Jumala paratkoon. Mutta ethän sinä ole paha minulle? Ja sen puolesta, joka minua rakastaa, menen minä vaikka tuleen, sen sinä tiedät, Uli. Menisin vaikka hetipaikalla. Kuule, minä lupaan jo tässä, ihan hyvän Jumalan kuullen, että minä tahdon aina pitää Jumalaa silmäini edessä ja rukoilla sinun kanssasi häntä aina kun sinä vain tahdot. Mutta älä pahastu, jos minä joskus naurankin ja laulan ja hyppelehdin. Usko pois, monasti minä olen ajatellut yhtäkin vanhaa eukkoa, joka minua torui kerran kun minä muka aina nauran ja hyppelehdin ja olen huikenteleva. Mutta en minä huomaa olevani koskaan niin hurskas kuin silloin, kun olen iloisella tuulella; minun tekisi mieli ihan vuorille hypähdellä ja likistää hyvää Jumalaa kaulasta tai ihan kuolla jonkun puolesta ja tehdä kaikille ihmisille hyvää."

"Jumala varjelkoon", sanoi Uli, "nauru ja iloinen mielihän minusta onkin oikein hauskaa; mutta katsos, tuolla on jo tapuli, ja siksi minulle tuli mieleen ne mummon sanat ja minä ajattelin, että kun ei sovi nauraa ja kujeilla ehtoolliselle mennessäänkään, niin ei sovi muulloinkaan kun lähenee Jumalaa. Täytyy ajatella vain Jumalaa ja rukoilla häneltä voimaa, että jaksaisi pitää Jumalalle tekemänsä lupaukset. — Katsos, mikä kyyhkysparvi tuolta lentää vastaamme! Ja katsos, noita kahta valkeaa kyyhkystä, alimaisia, jotka lentävät yhdessä, ne ovat hyvä enne rauhasta ja soviteta. Minusta melkein tuntuu kuten hyvä Jumala olisi lähettänyt ne meille tunnustähdiksi siitä, että meille käy hyvin. Eikös sinustakin?"

Ja Vreneli puristi Ulin kättä ja äänettöminä ja hartain mielin ajelivat he kylään ja odottivat pian ravintolan luona tallirenkiä, joka nyt tarttui hevosen suitsiin sanoen: "On melko kylmä tänään."

Se ravintola oli noita oivallisia vanhankansan ravintoloita, joissa omistajat eivät muuttelehdi joka vuosi, vaan jotka kulkevat polvi polvelta perintönä suvussa. Isäntäväki istui juuri kahvilla kun kihlattu pari tuli sisään, ja he tunsivat kohta Ulin. Siinäkös nyt ystävällisesti lyötiin kättä ja parin täytyi ihan väkipakolla istuutua heidän kanssaan kahville. "Ei pidä kursailla", sanottiin, "sehän on valmista ja kyllä näin aamukylmässä kuppi kuumaa virkistää." — Vreneli oli hämillään: hänestä oli sopimatonta istua tänne pöydän ääreen kuin kotonaan. Mutta ravintolan emäntä ei antanut perään ja Vrenelin täytyi istuutua; sitten katseli hän tyttöä hyvin tarkkaavaisesti ja alkoi kehua:

"Kylläpä Uli on saanut kauniin vaimon; pitkiin aikoihin ei täällä ole nähty pulskempaa morsianta. Minusta on hauskaa että sinä menestyt niin hyvin. Me olimme kaikki niin pahoillamme, kun sinä läksit vieraalle seudulle. Ainahan sitä on hyvillään, kun ihmiset menestyvät. Vaikka onhan niitä sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät sallisi toisille mitään hyvää; mutta, eihän niitä paljoa ole." —

"Jokohan rovasti lie ylhäällä?" kysyi Uli; "minun olisi vielä käytävä hänen luonaan."

"Kyllä kai", vastattiin, "on kai se jo ylhäällä, etenkin näin perjantaina, jolloin käy paljon väkeä. Eihän se tosin mikä aamukukko ole, se makailee mielellään, mutta vanhahan se jo onkin eikä ole ihmekään jos se ei enää jaksa. Mutta viime talvena sillä oli sellainen sijainen, joka ei ennen kello kahdeksaa aamulla päätään nostanut ja kaikki harmittelivat aina, kun sen ukon täytyi pitää niin laiskaa sijaista". — Sitten kysyi Uli:

"Mitenkäs se on tapana, pitääköhän minun viedä Vrenelikin heti mukaan?"

"Ei", vastattiin. "Ei ne morsiamia tavallisesti vie. Monet kyllä menevät sitten yhdessä kirjaa hakemaan. Mutta jos kainostelevat tai ehkä pelkäävät että papilla on aihetta heitä jostain moittia, niin palaavat nuorikot heti ravintolaan ja sulhanen jää yksin pappilaan."

Vreneli kieltäytyi tulemasta mukaan. Uli pyysi sitten ravintolan väkeä lähettämään sanan hänen entiselle isännälleen, että hän tulisi emäntineen häihin ja nousi sitten ylös ja lähti rovastin luo.

Tuossa pulskassa puvussa ja hämärässä tuvassa ei rovasti häntä ensin tahtonut tuntea, mutta sitten hän ihastui kovasti.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että sinä olet nyt oikealla tiellä ja että sinä saat komean vuokratalon ja hyvän vaimon ja että sinulla on säästössä vahvasti rahaa. On niin hauska, kun saan siunata avioliiton, josta uskaltaa toivoa, että se on Herrasta. Mitäpäs nyt säästöistäsi, eihän se ole pääasia. Mutta sinulla ei olisi säästöjä eikä sinua olisi uskottu niin paljon päälle, jos et sinä olisi hurskas ja kunnon mieskin. Ja siitähän minä vasta oikein olen hyvilläni. Maailmallisuus ja oikea hengellisyys ovat läheisempiä toisilleen kuin ihmiset ylimalkaan luulevatkaan. Ihmiset luulevat, että jos aikoo tulla hyvin toimeen maailmassa, niin on parasta panna ristillisyys ajoissa hyllylle. Mutta ihan päin vastoin on asia. Ja siksipä juuri saavatkin ihmiset valittaa vaivojaan ja heidän elämänsä on kuin viholaispehkon repimistä. Ajatteleppas vain, olisiko sinullakaan nyt hyvä olla, jos olisit se entinen ihmisten halveksima hulttio? Minkälainenhan hääpäivä sinullakin nyt olisi. Ajatteleppas, minkälaisenhan olisit saanut vaimon, miten suuret onnentoiveesi olisivat ja mitähän ihmiset sanoisivat teidän vihille mennessänne. Ja vertaa sitten, millaista sinulla on tänään! Kyllä näet silloin suuren eroituksen! — Vai ajatteletko, että tässähän oli ohjaajana vain sokea onni, niin sanottu sattuma? Ihmiset sanovat aina: minulla on niin huono onni, en minä mahda sille mitään! Mitäs sinä sanot, Uli? Ainoastaanko onni? Potkisiko sinua tällainen onni, jos olisit hulttio? Mutta sepä se onkin onnetonta, että ihmiset aina tahtovat rikastua onnen ja sattuman avulla, eivätkä hurskaalla elämällä, jota Jumala siunaa. Ihan paraiksi on sellaisille onnenonkijoille, että onni heidät viimein potkii luotaan pois. Oppivatpahan sitten ymmärtämään, ettei onni potki mitään, vaan Jumala se siunaa."

"Niin, herra rovasti", sanoi Uli, "ette voi arvata miten paljon parempi minulla nyt on olla kuin silloin, kun minä olin kelvottomista kelvottomin ja maantien heittiö. Mutta kyllä siinä onnikin vähän potki. Sillä jos minä en olisi joutunut niin hyvälle isännälle, ei minusta olisi tullut miestä eikä mitään."

"Uli, Uli", sanoi pappi, "onniko potki, vai Jumalanko sallima?"

"Samahan se, minun mielestäni", vastasi Uli.

"Niin", sanoi rovasti, "se on sama, mutta samantekevää se ei ole, kuten sanotaan, ja siinäpä se onkin ero. Kun onnea etsitään, ei ajatella ja kiitetä Jumalaa, eikä etsitä hänen armoaan; vaan etsitään onnea maailmalta ja maailmasta. Se joka puhuu Jumalan sallimasta, ajattelee Jumalaa ja kiittää häntä ja koettaa täyttää hänen tahtonsa ja huomaa hänen ohjaavan kaikkea. Hän ei tunne onnea eikä onnettomuutta, vaan ainoastaan Jumalan hyvän johdon, joka tahtoo ohjata hänet autuuteen. Eri puhetavat ovat erilaisten mielentilain ja eri elämänkatsomusten ilmauksia. Siksi onkin niin suuri ero eri sanontatavoilla ja siksi tulee pitää tarkkaa vaaria siitä, mitä sanoja puheessaan käyttää. Ja vaikkei tarkoitakaan juuri sitä, mitä sanoo, niin tulee ihminen kuitenkin, jos hän puhuu pelkästään onnesta, aina joko kevytmieliseksi tai synkeäksi. Mutta kun puhuu Jumalan sallimasta, niin herättää jo se sana sielussamme luottamusta ja suuntaa silmämme Jumalan puoleen."

"No sillä tavoin, herra rovasti, voitte olla oikeassa", sanoi Uli, "ja kyllähän minä sen painan mieleeni."

"Tulet kai sinä vaimosi kanssa jumalanpalveluksen jälkeen luokseni?"

"Tulen toki, jos tahdotte", sanoi Uli; "mutta ehkä me häiritsemme työtänne."

"Sitä ei häiritse kukaan", vastasi rovasti, "sillä sellaiset tilaisuudethan ne juuri ovatkin minun työtäni ja virkaani, ja sitä paitse minä oikein iloitsen, kun saan vakavilla hetkillä puhua vakavia sanoja sellaisille sydämille, joiden uskon olevan hedelmällistä maata sanoilleni. Papin sanat sellaisilta hetkiltä pysyvät usein kauankin mielessä."

Sillä välin oli Vreneli pannut jalkaansa pyhäkengät ja pukeutunut kauniiseen kaapuun ja ravintolan emäntä oli itse kiinnittänyt hänen päähänsä seppeleen. "Se on Langentalin kuosia", sanoi hän. "Mutta olkoonpa mitä kuosia tahansa, kyllä se sinulle vain sopii", jatkoi hän. "Mutta kun ne tulevat tänne sellaisella mahalla, että maha on jo tuvan perällä, kun pää on vasta ovella ja pyytävät minua panemaan seppelettä päähänsä, niin ihan minun kynsiäni aina kutittaa. Tekisi mieli tarttua lettiin ja repiä niin vietävästi, eikä panna heille seppeltä päähän. Se on hävytöntä, että lutkat ajelevat seppele päässä pitkin maanteitä ja kupu ulottuu jalkapeiton yli aina hevosen lautasille. Niiden ei pitäisi saada koskeakaan seppeleeseen; ihanhan ne sitä vain häpäisevät. Mutta ne sanovat vain, että eivät ne herrat sellaisista välitä, ne pitävät enemmän komeista kuvuista kuin seppeleistä, muka pahamaineisista enemmän kuin kunnon tytöistä. Kuka hänen nyt oikein tiennee; en ole käynyt Bernissä sen jälkeen kuin tulin Itävallasta; mutta sellaisia ne herrat vaan kuuluvat olevan. Miten hän nyt lienee, en tiedä, enkä tietää välitäkkään; mitäs minä herroista? Oikein inhottaa, kun niitä tulee meille. Ne ovat niin ylpeitä, ettei niille uskalla sanoa edes Jumalan terveeksi. Ja jos tahtoisi antaa kättä, niin eivät huoli tai eivät ota edes hanskaa kädestä: pelkäävät kai, että sekin likaantuu."

Kellot alkoivat silloin soida, ja jyskiä alkoi Vrenelin sydän, hän ihan kylpi kyynelissä. Ravintolan emäntä toi Hokmannin roppia ja hankasi hänen ohimoitaan ja sanoi:

"Älä nyt ole milläsikään tyttö kulta, kaikkienhan meidän täytyy se sietää. Mutta lähde nyt jo Jumalan nimessä, se herra ei odottele kauan tällaisina työpäivinään, se on sangen pikainen hommissaan."

Uli tarttui Vrenelin käteen ja kulki nyt hänen kanssaan kirkolle; juhlallisesti kajahtelivat juhlalliset säveleet heidän sydämissään, sillä kellonsoittaja moukutti nyt kelloa oikein kuntoon ja läppä löi laidasta laitaan eikä vain toiseen kylkeen eikä sävel liikannut ja vaivaisesta rämissyt. Kun he tulivat kirkkotarhaan, lapioi siellä haudankaivaja paraillaan hautaa ja hiljaista oli hänen lähistöllään: eivätpä sillä hautausmaalla lampaat ja vuohet käyneet tarpeellaan ihmisten viimeisillä leposijoilla. Vrenelin valtasi yhtäkkiä vastustamaton haikeus. Haudankaivajan pelottava näky ja haudan kaivaminen toivat mieleen synkeitä ajatuksia.

"Tämä on paha enne", kuiskasi hän, "toiselle meistä kaivetaan hautaa."

Kirkon edessä seisoi väkeä, jotka toivat lasta kastettavaksi. Kummi seisoi siinä lapsi sylissä.

"Tämä on sellainen enne, että toinen meistä saa lapsen", kuiskasi Uli
Vreneliä lohdutellen.

"Niin, että kuolen lapsivuoteeseen", vastasi Vreneli; "joudun onnesta kolkkoon hautaan."

"Mutta muistahan", sanoi Uli, "että hyvä Jumala meitä kaitsee ja ettei meidän tule olla epäuskoisia, vaan uskovaisia. Kyllähän kerran meillekin hauta avataan; mutta empä ole vielä kuullut puhuttavan, että haudan kaivaminen ennustaa sen näkijöille kuolemaa. Paljonhan niitä on sen näkijöitä ja jos kaikki heti kuolla kupsahtaisivat, niin kylläpä ihmisiä sitten kuolisi kuin kärpäsiä."

"Anteeksi", sanoi Vreneli; "mutta kuta tärkeämpi hetki on, sitä enemmän ihmisrukka pelkää ja tahtoo tietää, millainen on loppu. Ja hän pitää enteenä kaikkea mikä tielle sattuu, pahana tai hyvänä. Muistathan mitä sinäkin puhuit niistä kyyhkysistä, kun tulimme kylään?"

Silloin puristi Uli morsiamensa kättä ja sanoi: "Oikeassa olet; uskaltakaamme vain Jumalaan ja älkäämme murehtiko. Hänen tekonsa ovat hyvät, antoi hän tai otti."

He astuivat kirkkoon ja hiljaa, vitkaillen lähtivät toinen vasemmalle, toinen oikealle puolelle ja katselivat sitten miten lapsukaista otettiin Herran liittoon. Ja he ajattelivat, että suloista olisi antaa tuollainen pieni, heikko kytys ruumiineen, sieluineen Vapahtajan holhottavaksi. Millainen helpoituksen huokaus vanhemmilta päässeekään, kun he kasteen kautta tulevat varmoiksi siitä että Herra on heidän kanssaan ja ruokkii heidän lastaan hengellään kuten äiti sitä ravitsee maidollaan. He yhtyivät aivan hartaasti toisten rukoukseen ja ajattelivat: Mitenhän vakavalta tuntuisi, jos heidänkin täytyisi kasteen todistajina luvata koettaa ohjata lasta Herran luokse. — Tavanmukaista kasterukousta he eivät kuulleet, sillä nyt läheni heidän tärkeä ja vakava hetkensä. Kun pappi astui esiin kastemaljan takaa, niin Uli nouti Vrenelin ja he tulivat nyt vihkipallin luo, rupesivat polvilleen ja koko toimituksen ajan he sitten pitivät toisiaan lujasti kädestä kiinni ja kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään ja kaikista voimistaan he rukoilivat ja kiittivät ja ylistivät Herraa kuten sanoissa käskettiin. Ja paljon enemmänkin he ylistivät, sillä kiitosta tulvehtivat heidän uskolliset sydämensä. Ja ylös noustuaan oli heistä sitten niin turvallista ja mukavaa olla. Molemmista tuntui, kuten he nyt olisivat saaneet koko elämäkseen aarteen, joka tekee heidät onnellisiksi ja jota heiltä ei kukaan voi riistää ja houkutella pois ja jonka kanssa he ovat yhtä aina ja ijankaikkisesti.

Ulkona pyysi Uli vaimokultaansa tulemaan papin luo hakemaan todistusta. Häpeillään tenäsi Vreneli vastaan, sanoi verukkeiksi sen, ettei hän tunne rovastia, eihän se ole tarpeellista j.n.e. Kuitenkin lähti hän rovastin luo eikä arkana kuin varas yöllä, vaan nyt kuin onnellinen vaimo kunniallisen miehen rinnalla ainakin. Vreneli osasi hillitä mielenliikutustaan.

Ystävällisesti otti hänet rovasti vastaan, tuo kunnianarvoisa, pitkä, laiha herra. Ja tuskimpa kukaan osasi niinkuin hän yhdistää vakavuutta lempeään käytökseen ja siksipä sydämet hänelle aukenivatkin kuin taikasauvan kosketuksella.

Katseltuaan Vreneliä hetken, kysyi hän: "Mitäs arvelet Uli, onnen potkustako vai Jumalan sallimasta sinä sait tuollaisen vaimon?"

"Herra rovasti", sanoi Uli, "oikeassa olette, Jumalan sallimana minä sitä pidän."

"Entäs sinä sitten nuorikko, mitä sinä arvelet?" "Minä arvelen, että hyvä Jumalahan meidät sääsi yhteen."

"Niin minäkin", sanoi pappi, "se oli Jumalan tahto; älkää sitä unohtako. Ja miksi on hän Teidät säätänyt yhteen? Että te toinen toisenne onnellisiksi tekisitte; mutta ei ainoastaan täällä, vaan myös siellä — ja sitä älkää unohtako! Avioliitto on Jumalan pyhäkkö maailmassa. Siinä tulee ihmisten pyhittäytyä ja puhdistautua taivasta varten. Te olette hyviä ihmisiä ja hurskaita, kelpo ihmisiä. Mutta vikanne teillä kummallakin on. Yhden tunnen minä sinussakin, Uli. Se ja se tavoittelee sinua jo yhä ahnaammin ja ahnaammin. Ja se on ahnaus. Sinullakin, Vreneli, lienevät omat vikasi vaikken niitä tunne. Nämä viat tunkeutuvat esiin vähitellen ja kun miehen vika ensin alkaa tunkeutua esiin, niin huomaa sen ensin vaimo. Ja sinä Uli, näet sen vian kuvastuvan silloin vaimosi kasvoilla. Ja Vrenelin viat huomaat jälleen sinä Uli, ja hän huomaa ne sinun kasvoistasi. Teistä tulee siten toisillenne peilit. Ja tästä peilistä, Uli, sinun tulee nähdä vikasi ja koettaa luopua niistä rakkaudesta vaimoosi. Sillä vaimohan niistä pahimmin kärsii. Ja sinun, vaimo, tulee häntä vakaasti auttaa siinä puhdistumisessa ja myös tunnustaa omat vikasi ja koettaa niistä päästä hänen vuokseen. Ja hän koettaa taas vuorostaan sinua auttaa. Ja kun tämänkaltainen työ rakkaudessa rupee tulemaan liian raskaaksi, niin lahjoittaa Jumala teille lapsia, yhden toisensa jälkeen, ja niistä on jokainen enkeli, joka on lähetetty auttamaan ja pyhittämään teitä. Jokainen niistä opettaa teitä yhä selvemmin suhtautumaan oikein Jumalaan ja valmistamaan lapsenne hänelle pyhäksi ja mieluiseksi uhriksi. Ja kuta kiinteämmin te näin elätte yhdessä, sitä onnellisemmiksi te tulette taivaassa ja maan päällä. Sillä uskokaa pois, oikeaan maalliseen ja taivaalliseen onneen tullaan aivan yhtä ja samaa tietä pitkin. Uskokaa minua, hyvä Jumala on säätänyt teidät yhteen sitä varten, että te auttaisitte toisianne pääsemään taivaaseen, että te olisitte toisillenne tuki ja sauva sillä kaidalla, vaikealla tiellä, joka ijankaikkiseen elämään vie ja helpottaisitte, tasoittaisitte, keventäisitte rakkauden lempeällä kärsivällisyydellä sitä tietä, sillä se on vaikea ja orjantappurainen tie! Ja kun raskaat päivät tulevat ja viat milloin toisessa, milloin molemmissa tahtovat puskea esiin, niin älkää ajatelko onnettomuutta, älkää ajatelko että olette onnettomia, vaan ajatelkaa vaan hyvää Jumalaa, joka on jo ennenkun maa ja maailma luotiin kaikki nämä viat tietänyt ja säätänyt teidät yhteen juuri sen vuoksi, että te parantaisitte toisianne ja auttaisitte toinen toistanne puhdistumaan vioistanne. Se on teidän yhdyselämänne tarkoitus ja määrä. Ja kuten Vapahtaja lähetettiin maailmaan rakkaudesta ja naulittiin ristiin rakkaudesta, niin tulee teissäkin rakkauden vaikuttaa. Se voima on väkevämpi kaikkia muita ja se parantaa ja tekee terveeksi. Sadatellen ja haukkuen, uhaten ja pieksäen te toinen toistanne vain sortaisitte, mutta ette parantuisi Jumalalle soveliaiksi. Kuta häjymmäksi toinen tulee, sitä häjymmäksi tavallisesti toinenkin rupee ja niin lykkäävät he toinen toistaan yhä helvettiin päin. Älkää siis unohtako, että Jumala on teidät säätänyt yhteen ja vaatii teiltä kummaltakin toista takaisin. 'Mies, missä on sinun vaimosi sielu?' sanoo Hän silloin. 'Vaimo, missä on sinun miehesi sielu?' sanoo Hän myös. Olkaa siis valmiit yhdestä suusta hänelle vastaamaan: 'Herra, täällähän me ollaan molemmat, ja ollaan oikealla puolellasi.' Nuorikko, anna nyt anteeksi, että minä puhuin sinulle näin vakavasti tänä aamuna. Mutta parempihan on puhua ajoissa, kuin sitten jos Uli kuolisi ja jos luultaisiin hänen joutuneen kadotukseen sinun tähtesi. Parempi on puhua Ulillekin nyt kuin ehkä liian myöhään, sitten kun hän olisi saattanut sinut murheella multaan, jota minä en kuitenkaan teistä usko, sillä minusta tuntuu siltä, että teistä koituu tosiaan sekä Jumalalle että ihmisille iloa."

Kun Vreneli kuuli kuolemasta puhuttavan, niin tunkeutuivat vedet hänen silmiinsä ja hän puhui vapisevin äänin:

"Voi, herra kirkkoherra, mitäs te nyt anteeksi antamisesta! Tuhannen tuhannet kiitokset vain kauniista sanoistanne, minä koetan niitä aina muistaa. Me olisimme oikein hyvillämme, kun Te joskus kävisitte meidän puolessa ja tulisitte meille, jotta näkisitte, millaisia hedelmiä Teidän sananne kantavat. Jotta näkisitte, että me emme ole niitä unohtaneet."

Rovasti tuumi, että hän kyllä käy ihan varmaan, jos sattuu niille seutuville, mikä muuten on hyvin mahdollista. "Minä pidän teitä aivan kuin omina seurakuntalaisinani, vaikkette te minun seurakuntaani olekaan. Ja uskokaa pois: kukaan ei ole niin hyvillään kuin minä, jos te menestytte ja tulette onnellisiksi. Ja jos minä voin jotenkin teitä auttaa, niin tulkaa vain minun luokseni, minä koetan tehdä parastani oli asia mikä tahansa. Minä tuen teitä oikein ilolla."

Sitten he hyvästelivät ja kaikki kolme, he olivat nyt oikein hyvällä ja kirkkaalla mielellä. He olivat lämmittäneet ja raikastaneet toisiaan ja jokaisen ihmisenhän tulisi aina seurustelullaan toisia lämmittää ja raikastaa. Ihanapa silloin olisi elää ihanassa maailmassa.

"Sehän oli oikein ystävällinen mies", tuumi Vreneli mennessään; "se on niin vakaisa ja tarkoittaa kuitenkin hyvää; sen sanoja kuuntelisi vaikka koko päivän, ei tulisi aika pitkäksi."

Kun he palasivat ravintolaan, eivät vieraat vielä olleet tulleet, mutta jo oli lähetetty sana, että Johannes tulee pian, vaan hänen vaimolleen ei oikein nyt, sovi tulla. Silloin sanoi Vreneli:

"Mene sinä Uli nyt niitä hakemaan; ja mene hevosella, eihän tästä ole pitkää matkaa; kun ajat kovasti, niin puolen tunnin päästä ehdit takaisin."

"En minä oikeastaan kiusaisi hevosta nyt, sillä on tänään muutenkin paljon juostavaa", vastasi Uli.

"No kyllähän ravintoloitsija antaa hevosen, eihän tästä ole pitkää matkaa."

Niin tehtiinkin ja hyvä tuli. Johannes ei ollut vielä valmis lähtemään ja emäntä epäröi: "Mitähän ihmiset arvelevat kun minä näin arkena menen istumaan ravintolaan vaikka en ole, vielä kummikaan?"

Sinun olisi pitänyt tulla vaimoinesi meille, eikä ruveta kustantelemaan ravintolakekkereitä. Olisittehan te meilläkin saaneet ruokaa ja juomaa."

"Kyllähän minä sen tiedän", sanoi Uli, "mutta hävytöntähän olisi ollut tuppautua tänne ja matkakin on niin pitkä ja meidän on vielä tänään palattava kotiin. Työtä on nykyään ihan korviin saakka. Mutta tulkaahan nyt toki, minä olisin niin pahoillani jos ette tulisi. Luulisin, että te häpeette meitä."

"Johan nyt hulluttelet, Uli" sanoi emäntä, "tiedäthän sinä miten me sinua pidämme arvossa. Eipä pitäisi nyt tulla kiusallakaan, kun ajattelet minusta niin pahaa." —

Kuitenkin varustautui muori lähtemään, mutta ei tahtonut antaa tyttärensä tulla mukaan, vaikka Uli miten tahtoi. "Mitäs kissat kirkossa tekee", sanoi hän, "jopas nyt jotain! Sopimatonta on yksin minunkin tulla. Älä ole milläsikään Uli, kyllä sinä rahasi vielä tarvitset, — taloudessa on menoja mahdottomia."

Kaivaten oli Vreneli odottanut ja tähyillyt heitä ravintolan nurkalla.
Ohikulkijat kaikki katselivat häntä ja tuumivat:

"Kenenkä se on tuo morsian? Niin pulskaa tyttöä en ole nähnyt pitkään aikaan."

Ja koko kylässä alettiin huhuta kauniista morsiamesta ja kuka vain ajalta ehti tai tekosyyn keksi, lähti nyt kävelemään ravintolaan päin.

Viimein tulla hurahti Uli kuskattavineen ja Vreneli otti heitä ystävällisesti vastaan. "Vai on sinusta nyt tullut emäntä", huusi Johanneksen vaimo, "onneksi olkoon", ja lykkäsi Vrenelille lihavaa, pyöreää kättään. "Johan minä ajattelin, että pari siitä tulee. Te sovitte kuin luodut yhteen."

"Niin, mutta ei siitä silloin vielä ollut ituakaan. Vasta kotiin mennessähän ne alkoivat minua kiusata. Ja kai tekin olitte siinä juonessa", sanoi Vreneli kääntyen nyt Johanneksen puoleen ja antaen hänelle kättä. "Mutta odottakaas, kyllä minä vielä näytän Teille, vai juonittelette te minun selkäni takana. Kyllä olette koko kelmi! Tehkääpäs vasta niin, kyllä maksan teille samalla mitalla! Ruvetaanpas mekin punomaan juonia teidän selkänne takana."

Johannes piti puoliaan ja Vreneli vastasi hänelle kujeilevan taidokkaasti. Kun Vreneli sitten meni hetkeksi sisään, sanoi emäntä:

"Uli, ompas sinulla sieväkäytöksinen vaimo; se osaa puhella paremmin kuin moni herrasrouva. Ja mikä on parasta: se osaa tehdä hyvin työtä. Se ei ole tavallista se. Hoitele hyvin sitä, sellaista et vasta saa!"

Silloin alkoi Uli vedet silmissä Vreneliä kehua ja kehui kunnes Vreneli tuli takaisin. Hänen tullessaan katkesi puhe yhtäkkiä ja Vreneli vilkui kujeillen milloin yhteen, milloin toiseen ja sanoi:

"Vai jo te taas puhuitte selän takana minusta, siksipä se vasen korva niin tillittikin. Mutta varokaapas itseänne! Uli, miksi rupeat sinäkin heti minua panettelemaan, kun vähänkin käännän selkääni?" "Vai panetteli se sinua", sanoi emäntä, "kun päin vastoin kehui; mutta minä sanoinkin sille, että hoitakoonkin sinua hyvin, sinun laistasi ei se vasta saa. Niin, kun ne miehet aina tietäisivät, millaisen uuden vaimon usein saavat, niin ne hoitelisivat ensimäistä paremmin. Eipä siltä, että minulla olisi mitään valittamista. Minun ukkoni on minulle hyvä ja kelvollinen, häntä parempaa en saa. Ja se antaa minulle aina mitä vain tarvitsen. Mutta ajattelin monia muita."

"Hyvä kun käänsit heti puheesi tälle tolalle, aioin jo karata kiinni", sanoi Johannes. "Oikeassa olet, paha on monasti olla vaimoilla, mutta paha on miehilläkin, riippuen siitä tiedetäänkö ja uskotaanko, että elää se taivaassa Jumalakin. Missä usko puuttuu, siellä on piru isäntänä."

Sitten kutsuttiin heitä takatupaan. Siellä odotti pöydällä keitto,
mitta viiniä ja pieni kannu suloista teetä. Ravintolan emäntä sanoi:
"Minä tässä tuumin ja laitoin teetä nyt jo, juokoon nyt ketä haluttaa.
Toiset pitävät teestä, toiset ei." —

Rakastettavan taidokkaasti emännöi Vreneli, kaatoi laseihin ja tarjoili, kehoitti juomaan. Kaikista oli nyt oikein hupaisaa ja kodikasta olla. Uli rupesi puheisiin isännän kanssa ja kyseli jos jotakin; mitenkähän se karjatalous olisi järjestettävä; mitä Johanneksen mielestä olisi edullisinta kylvää sinne ja sinne. Mihin aikaan olisi sitä ja sitä kylvettävä; mihinkähän se ja se maaperä olisi kelvollista? Johannes neuvoi isällisesti ja teki taas puolestaan kysymyksiä ja Uli vastaili kokemuksensa mukaan. Eukkoväki ensin vain kuunteli, mutta sitten paisui Vrenelinkin sydän kysymysten paljoudesta ja hän pyyteli nyt neuvoa emännältä sataankin sellaiseen seikkaan, jotka emäntäihmisen pitää varsin visusti tuntea. Kertoi, miten hän ennen oli tehnyt sitä ja sitä, mutta eiköhän nyt olisi parempi tehdä se jollain toisella tavalla. Ilolla ilmaisi emäntä salaisuuksiaan, vaikka sanoikin usein:

"Kyllä taidat ymmärtää sen asian paremmin kuin minä. Minun pitää kanssa koetella sinun tapaasi."

Kodikas ja tuttavallinen seurustelu houkutteli seuraan kuuntelemaan ravintolan isännänkin emäntineen ja älykkäitä ihmisiä kun olivat, neuvoivat ja harkitsivat he parhaansa mukaan yhtä ja toista, miten olisi edullisinta sitä ja sitä tehdä. Ja he iloitsivat monesta kuulemastaan tiedosta. Ja kuta enemmän Vreneli ja Uli saivat neuvoja, sitä kiihkeämmin he näyttivät haluavan uutta vain ja sitä nöyremmin he kuuntelivat vanhusten kokemuksia ja painoivat ne tarkasti mieleensä. Eipä niitä mieliä turhuuksien muisteleminen painanut.

Iltapäivä kului loppuun ennenkun älyttiinkään. Yhtäkkiä valautti aurinko kultaisen heiasteensa huoneeseen ja kirkasti sen paisteellaan. He ihan säpsähtivät tuota väkevää leimua, luulivat tulipalon syttyneen. "Älkää pelästykö", sanoi emäntä, "aurinkohan se vain on. Se aina keväällä paistaa tänne mailleen mennessä."

"Herranen aika, niin myöhäkö nyt jo on?" sanoi Vreneli; "meidän täytyy lähteä, Uli."

"Eihän nyt ole vielä mitään kiirettä", sanoi ravintolan emäntä, "kuu nousee jo ennen pimeää."

"Kylläpä tämä iltapäivä kului!" sanoi Johanneksen emäntä! "Mihinkähän sitä joutuisi, jos aika aina olisi näin lyhyt."

"Niin minustakin", sanoi ravintolan emäntä. "Nämä ovatkin toisellaiset häät kuin tavallisesti, joissa ei ikävissä osata muuta kuin juopotella ja lyödä korttia. Ne ovat niin pitkäveteistä väkeä, että on hyvillään kun ne menevät matkaansa. Ja kun näkee pojan, joka ei häissään osaa muuta kuin kiroilla ja hosua lainatulla piipullaan, hosua kuin tavottelisi karistaa kuuta taivaalta, niin tekisi mieli antaa sitä korville ja antaa niin että kyllä pöyhkäpää menisi paikoilleen ja rupeisi puhumaan ihmisiksi kuten muutkin."

Mutta Bodenbauerin emäntä antoi Vrenelille kättä ja sanoi:

"Minä totisesti sinuun ihan mielistyin ja sinun täytyy luvata käydä pian meillä, muuten en laske sinua nyt menemään."

"Käyn minä, käyn toki", sanoi Vreneli, "kun vain ennätän. Minäkin olen puhunut Teille ihan kuin omalle äidilleni. Jos asuttaisi lähempänä, niin kävisin minä teillä liiankin usein. Mutta meillä on niin paljon huolta talosta emmekä me taida paljon joutaa, minä ja Uli. Mutta tulkaa te nyt meille, teidän täytyy luvata. Teidän lapsennekin ovat jo täyskasvuisia ja yhtä hyvinhän teillä käy työt, vaikka vähän pistäydyttekin vieraissa." —

"Kyllä minä tulen teille, se on varma ihan. Olenhan minä jo monasti sanonut Johannekselle, että mitenkähän ne nyt siellä Glunggessa jaksavat. Ja kuules, kun te rupeette tarvitsemaan sitä kummia, niin älkää nyt juosko hakemassa kaiken maailman muoria. Tiedänhän minäkin esittää teille yhden, joka ei ole takapero." —

"Hyvähän tuo on tietää", sanoi Vreneli hypistellen hämillään esiliinaansa nauhoja. "Pitää painaa mieleen ja muistaa, jos sattuisi, eihän sitä tiedä, mitä voi tulla."

"Tietääpä jotenkin varmaan", nauroi emäntä. "Siitä sitten nähdään, pidättekö te meitä missään arvossa vai ette."

Sillä välin oli Uli maksanut kestityksen ja valjastuttanut hevosen ja kaatoi nyt vielä kaikkien lasiin viiniä ja kehoitti juomaan läksijäismaljat. Silloin toi ravintolan isäntä uuden pullon ja sanoi:

"Vähän minunkin puolestani, en suinkaan minä ilmaiseksi tänne tullut juomaan." Hänestä oli ollut niin hauskaa, kun he olivat tulleet heille. "Antaisin joka hääpäivä vaikka pullon parasta jos saisin aina näin hyviä häävieraita; oli niin hupaisaa olla yhdessä." — Kun Johannes kuuli, että lasku oli jo maksettu, ei hän hellittänyt, ennenkuin isäntä toi vielä yhden pullon nyt hänen laskuunsa. Ja hyvästit jätettiin sitten hellemmät kuin monet sukulaiset keskenään, ja tähdet loistivat taas kirkkaasti taivaalla kun urhea Musta ripeästi ravaten vei tuota onnellista avioparia — taivaaseen.

Niin, rakas lukija, sillä Vreneli ja Uli ovat nyt taivaassa, s.o. he elävät keskenään vilpittömän rakkaasti ja Jumala on siunannut heitä neljällä pojalla ja kahdella tytöllä. Heidän hyvinvoipa varallisuutensa kasvaa päivä päivältä, sillä Jumalan siunaus on heidän onnensa; heidän niinillään on jalo sointu, sillä heidän pyrkimyksensä tähtää korkealle: saamaan nimensä taivaan kirjoihin! Mutta tuolle tasaiselle radalle eivät he päässeet yhdessä päivässä, vaan monen ankaran kamppailun jälkeen he määränsä saavuttivat. —

Huomaa se, rakas lukija!

Viiteselitykset:

[1] Sveitsiläisen talonpoikaistalon pikkutupa vastaa herraskartanoiden "kabinettia".

[2] Batzi, vanha sveitsiläinen vaihtoraha, arvoltaan n. 14 penniä. Suoment. muist.

[3] Italiassa.

[4] Louisdoori on kultaraha, arvoltaan n. 20 markkaa. Suoment. muist.

[5] 1 kruunu = 25 batzia.

[6] 1 kreutzeri = vähä yli 4 penniä.

[7] 1 Taalari = 3 mk. 75 p:iä.

[8] 1 linja = vähä yli 2 mm.

[9] Sveitsiläinen rankaisumuoto.

[10] 1 livre = 1/6 bazia.

[11] Vertauksen aihe tuntematon. Suom.

[12] Bucheckberg, Solothurnin piiriä, rajoittuu etelässä (Sonnseite) Bernin piiriin.

[13] Pieni raha.

[14] Maltteri, mitta = 150 litraa.

[15] Italialainen ja ranskalainen Sveitsi.

[16] Oi Jumalani, miten hän on moukkamainen!

[17] Haimonin pojat, pääsankareita keskiaikaisissa kansan runoelmissa, jotka kertovat keisari Kaarle Suuren urotöistä.

[18] Huonoa ranskaa; Bonjour, merci = hyvää päivää, kiitän.

[19] Kyläilyvaunut.

[20] Ranskaa, "näkemiin" ja "onnea matkalle".

[21] Hirviö.

[22] Ludvig Filip, Ranskan kuningas vv. 1830-48. Tunnettu kirjavista vaiheistaan ja älykkäistä valtiollisista juonistaan.

[23] Ranskaa = hyvää iltaa.

[24] Eräs hieno kangaslaji.

[25] Ennen aikaan kuuluisat syysmarkkinat.