Miten Uli-renki tulee onnelliseksi: Romaani

by Jeremias Gotthelf

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Sitten tulee matka, joka ei sotke entisiä laskuja, vaan paneepa tekemään uusia ja parempia.

Siitä nyt alkoi muori parka murehtia ja kun Uli ja Vrenelikin vielä tahtoivat pois talosta, joten vävy saisi pian talon ohjat ihan täydellisesti käsiinsä ja kun hän ajatteli, että hänen sitten täytyisi emännöidä tyhjästä ja olla itara köyhille ja kun hänen joka jauhokauhansa luettaisiin ja häntä vahdittaisiin niin ettei hän vain kertaakaan saisi paistaa mielikseen pannukukkoja, niin kävi hänestä olo niin surkeaksi, että hän rupesi istumaan ja itkua heruttamaan. Ja hän itki niin että olisi voinut käsiään pestä hänen silmäinsä alla ja että Jukkakin tuli ulos ja sanoi, että eihän nyt toki tuolla tavalla saa ruikuttaa, ihanhan se kylille kuuluu ja ihmiset ajattelevat, että mikä se täällä muorilla on. Ja eihän Jukka ollut mitä pahaa tarkoittanut, tiesihän muori, että täytyihän hänen joskus vähän huomauttaakin. Ja Vrenelikin lohdutteli muoria ja sanoi, ettei tädin pidä olla millänsäkään, aina käy maailmassa kaikki helpommin kuin etukäteen luuleekaan. Mutta muori vain pudisti päätään ja sanoi, että jättäkööt nyt hänet vain rauhaan, itse tästä nyt täytyy jaksaa selvitä, ei siinä nyt muiden puheet auta. Ja hän koetti monta päivää selvitä itse. Raskaita ajatuksia hautoen nähtiin hänen vaeltelevan joka paikassa, väliin aina istahtavan milloin minnekin piiloon, josta ei luullut itseään huomattavan, ja laskevan kädet helmaansa ja silloin tällöin tapailevan esiliinansa kolkkaa ja pyyhkivän sen nurealla puolella silmiään. Ja viimein näytti suru jo helpottavan ja epävarmuus katoavan, koskapa hän sanoi: "Nyt minun on jo parempi olla, mutta tekisi mieleni vielä lähteä jonnekin, olen vielä niin alakuloinen, tekisi niin hyvää kun pääsisi vähän, päiväksi tai pariksi, muualle." Jukka ei tällä kertaa inttänyt vastaan; hän oli itsekin jo alkanut olla muorista huolissaan. "Voithan lähteä vaikka pojan tai tyttären luo miten vain haluat; Uli saa tulla kyytimieheksi, onhan sillä nyt aikaa silläkin", tuumi Jukka.

"Ei", vastasi muori, "sinne en lähde, siellä ne vaan kinaavat taas alituiseen! Ja vaikka ottaisin säkillisen taalareja mukaan, niin ei niissä olisi niille kylliksi. Mutta tekisi nyt mieleni kerran lähteä Johannes-serkunkin luo. Onhan niille luvattu jo kauan sitten käydä heillä eikä ole pidetty sanaa ja minä en ole koskaan siellä vielä käynyt. Onhan siellä katseltavaa uusi tie ja vieras seutu ja ehkäpä minulle tulee hyvä olla sitten." Ja Vrenelinkin tahtoi muori ottaa mukaansa. "Eihän sekään ole pitkään aikaan käynyt missään." Liisan häihin ei sitä oltu huolittu ja kyllä se tyttö ansaitsee kerran saada vähän iloa sekin.

Viimemainittua ehdotusta vastaan Jukka vänkäsi paljonkin, mutta viimein kuitenkin antoi tällä kertaa perää muorin mieliksi ja päätti kärsiä nämä pari päivää.

Uli oli hyvillään kun kuuli, minne nyt oli lähdettävä emäntää viemään. Mutta Vreneli sitävastoin hakasteli vastaan jos sadallakin syyllä eikä taipunut ennenkun täti hänelle sanoi:

"No oletpas sinä nyt koko pullikoija. Minä käsken nyt sinua lähtemään ja sinä tottelet, sillä hyvä!"

Eräänä marraskuun alkupäivänä, kauniina, syksyisenä lauantai-aamuna tuotiin sitten rattaat talon eteen ja otettiin hevonen tallista, puhdistettiin se tallin ovella taitavin käsin ja renki toi sen sitten aisoihin. Uli tuli pyhävaatteissaan komeana ja piiska kädessä ajoneuvojen viereen seisomaan ja vähän ajan päästä kepsutteli Vrenelikin ulos, somana ja kauniina kuin aamun rusko, pieni kukkakimppu rinnassa ja tuoden jotain tavaraa rattaille. Sitten tuli ulos muorikin Jukan kanssa, jolle hänellä oli vielä monta ohjetta annettavaa.

"Ihmiset luulevat teitä hääseurueeksi", sanoi Jukka, "kun ajelette tällä tavalla lauantaina. Vrenelihän on kuin mikäkin morsian."

"Pyh, mitä hupsuttelette", sanoi Vreneli ja punastui korvia myöten.

"Ulilla täytyy kanssa olla kukka, niin luulevat sen kaikki varmaan!" huusi yksi liukaskieli tyttö, kopaisi hatun Ulin päästä ja juoksi sisään. Äkäisenä hypähti Vreneli seisomaan rattailla ja huusi:

"Tyttö, annatko sen hatun heti pois vai et! Mitä se Uli sillä kukalla tekee! Koskepas vain yhteenkin kukkaruukkuuni!"

Tyttö ei ollut kuullakseen. Silloin aikoi Vreneli hypätä alas rattailta ja juosta hänen jälestään, mutta muori, nauraen katketakseen piti häntä kiinni vyöhyiltä ja sanoi:

"Mitä sinä nyt hupsuttelet! Anna sen nyt tuoda vain, sehän on niin hassua. Ja ehkäpä ne luulevat morsiameksi minua, jos onni oikein potkii!"

Väki kaikki rupesi nyt kujeilemaan ja siitäkös oli hauskaa Vrenelin kiukku, joka ei tahtonut asettua lainkaan. Ja Ulikin alkoi ilveillä ja painoi lujasti hatun päähänsä kun Vreneli koetti sitä häneltä riistää repiäkseen siitä kukan pois. Ja kai olisi sen repinytkin, ellei muori olisi sanonut, että älähän nyt toki ole hullu ja tuhma ja rutista pilalle kaunista kukkaa. Ja eihän tuo nyt mitä kamalaa ole, jos hääpariksi luulevat.

"Mutta minä en vaan sitä tahdo", sanoi Vreneli ja repi oman kukkakimppunsa irti rinnastaan ja olisi heittänyt sen pois, jos ei muori olisi sanonut:

"Jo sinä nyt olet tuhma! Ja muista se, että ne, jotka pahimmin hakastelevat, menevät kaikkein ensinnä naimisiin, kun tosi eteen tulee!"

"Mutta empäs minä!" sanoi Vreneli. "Minä en huoli miehen könttejä. Mitä minä niillä kutkaleilla."

"Sitä kai mitä muutkin!" sanoi äiti nauraa hekottaen ja lähti ajamaan ihanaan, aamuiseen maailmaan Vrenelin istuessa hänen vieressään tuppisuuna.

Täydessä väriloistossaan hohtivat lakastuneet lehdet, puiden takaa paistoivat vihreinä ja virkeinä nuoret oraat iloisesti kimalluttaen kastepisaroitaan, jotka niiden hennoissa terissä häilyivät. Salaperäisenä ja utuisena kaareili taivas, tuo Jumalan salaperäisten ihmeitten ahjo. Mustia korppia lenteli pelloilla, vihreät tikat nuokkuivat puissa, oravat hyppelivät ripeästi tien yli ja oksalle päästyään pilkistelivät vilkkaan uteliaasti noihin ohi matkaaviin. Korkealla ilmassa purjehtivat kuret hyvin järjestettynä kiilana lämpimämpiin maihin ja merkilliseltä kaikui kaukaisesta korkeudesta heidän outo matkalaulunsa.

Äiti tarkasteli vilkkain, älykkäin silmin kaikkea ohi kiitävää, alituiseen hän lausui huomioitaan ja monta järkevää sanaa vaihdettiin hänen ja Ulin välillä. Etenkin kun he ajoivat kylien läpi, enenivät merkillisyydet ja harvoinpa vilahti talo ohi ilman että emännällä oli siitä jotain huomauttamista. "Paha se on, kun aina vain kyyröttelee kotona ja aina näkee vain yhtä ja samaa. Täytyisi vähän väliä lähteä hiukan maailmalle. Eikä olisi katseltava sitä vain uteliaisuuttaan tyydyttääkseen, sillä voi siitä paljon oppiakin. Yhdellä seudulla ei eletä samalla tavalla kuin toisella. Täytyy katsella kaikkea ja valita paraat tavat."

He eivät olleet ehtineet ajaa paljon yli kahta tuntia, kun äiti jo alkoi puhua, että pitäisi nyt antaa tuolle Mustalle jo jotain. Se ei ole tottunut juoksemaan niin pitkiä matkoja ja terveenä se toki pitäisi saada takaisin kotiin. "Seisautappas, Uli, kun ensi ravintola tulee", sanoi hän, vaikka Uli väitti vastaan, "ja koetappas, eikö sille kelpaisi neljännes kauroja. Ja kyllä minäkin mielelläni jotain joisin, minua alkaa jo melkein paleltaa."

Kun he saapuivat ravintolan luo, niin käski hän Ulia:

"Kun olet antanut hevoselle kauroja, niin tule sitten sisään." Ja vielä kynnyksellä kääntyi hän hänelle huutamaan:

"Totta kai sen nyt kuulit? Muista tulla!"

Kun ravintolan emäntä oli pyyhkinyt esiliinansa helmalla penkit ja kysynyt: "Mitä saa luvan tarjota?" ja kun oli käsketty tuomaan pullo hyvää ja vähän teetä, istahtivat naiset pöydän ääreen. Siinä katselivat he sitten tupaa ja lausuivat hiljaisella äänellä toisilleen huomioitaan ja ihmettelivät, eikö tämä kello ole jälessä. Mutta Uli oli ajanut kovasti, kyllä sen näkee, että sillä on into päästä perille.

Tilattu pullo tuotiin viimein, pyytäen anteeksi että se oli vähän viipynyt. "Mutta ei ollut lämmintä vettä ja puut eivät tahtoneet oikein palaa." - Silloin sanoi muori Vrenelille, että pitää mennä huutamaan sitä Ulia sisään. Muori ei ymmärtänyt, miksi se ei jo tullut; olihan hän sille sanonut jo kahteenkin kertaan.

Ulin tultua ja kohteliaasti tervehdittyä tahtoi ravintolan emäntä päästä puheisiin ja sanoi:

"Tästä on jo tänään mennyt ohi toinenkin hääseurue."

Silloin purskahti muori kaikuvaan nauruun ja Uliakin nauratti; mutta
Vreneli lensi ihan tulipunaiseksi ja sanoi äkäisesti:

"Ei ne nyt kaikki ole hääseurueita, mitä vaan maantiellä ajaa. Onhan niillä nyt muillakin ihmisillä oikeus ajella lauantaina. Eikä se tie nyt ole pelkästään hääpareille avattu."

"No älkää nyt noin suuttuko", sanoi ravintolan emäntä, "enhän minä teitä tuntenut; mutta minusta te näytitte niin hyvin sopivan yhteen; niin komeaa paria en olisikaan nähnyt pitkiin aikoihin."

Muori lohdutteli ravintolan emäntää, ettei sitä nyt noin tarvitse pyydellä anteeksi. Samaa asiaa oli jo kotona nauraa ilakoitu ja ajateltu, että näin se tulee vielä käymään ja jo silloinkin oli tyttö suuttunut että oikein.

"Häjy olette, täti, kun tekin minua kiusaatte", sanoi Vreneli; "jos tämän olisin tiennyt, en olisi mukaan tullutkaan."

"Kukas sinua nyt kiusaa", sanoi täti nauraen; "itsehän sinä olet tuhma!
Muut tytöt olisivat hyvillään kun luultaisi heitä morsiameksi."

"Mutta minäpäs en", vastasi Vreneli, "ja jos nyt ei anneta olla minun rauhassa, niin minä laputan vaikka takaisin kotiin."

"Ethän sinä miten voi ajaa tulppaa ihmisten suuhun. Ja saat olla hyvilläsi, kun he eivät pahempaa sinusta puhu", vastasi täti.

"No eikö siinä sitten ole kylliksi, että ihmiset härnäävät minua sellaisella, jota minä en huoli ja joka ei minustakaan huolisi."

Ja Vreneli olisi kiivaillut vaikka miten kauan, ellei jo olisi valjastettu hevosta ja lähdetty edelleen ajamaan. Kiivasta vauhtia kiisivät he uusille seuduille. Emäntä sanoi usein: "Älähän nyt aja liian kovasti, Uli; kunhan elukka ei vain vikaantuisi." Ja kun hän kuuli, että vielä on tunnin matka Erdöpfelkoferiin, niin käski hän taas pysäyttämään seuraavan ravintolan kohdalla. Siellä piti syödä vähän murkinaa, muorilla oli nälkä ja hän ei mielellään tahtonut tulla serkku Johanneksen luo juuri päivällisaikaan; siitä olisi liikaa puuhaa. Kylään oli aina soveliainta ja mukavinta tulla iltapäivällä; silloin pääsee talon väki pelkästään kahvilla, joka on pian keitetty, vaikka hyvältähän se maistaa. Uli totteli ja seisautti hevosen ravintolan luona. Kohteliaasti otti heidät tarjoilijatyttö vastaan, johti heidät erääseen pikku tupaan ovea avatessaan sanoen:

"Menkää vain sisään, siellä on jo kaksi muuta." Ja sisässä olijoille huudahti hän heti: "Nyt saatte seuraa, tuli taas yhdet lisää, — morsiuspari nimittäin!"

Täti nauroi katketakseen ja sanoi:

"Näetkös nyt, niin se on sallittu. Potki nyt vain tutkainta vastaan, morsian sinä olet."

"Minä en lähde nyt sisään vaikka mikä olisi", sanoi kiukuissaan Vreneli, "ja jos tätä peliä joka paikassa jatkuu, niin lähden jalan takaisin kotiin. Ja häjy olet sinäkin, Uli, kun sinulla ei ole sen verran älyä, että ottaisit edes tuon kukan hatustasi pois. Minä olen niin äissäni sinulle, tiedäkin se."

Silloin sanoi Uli, ettei hän tahdo olla häjy, hän oli pitänyt tätä vain leikkinä. "Mutta koska sinä nyt noin tahdot, niin saathan tuon kukan nyt minulta ja minä menen vaikka kotiin takaisin, jos tahdot, kyllä te kahdenkin pääsette Mustalla, ei siinä ole mitään vaaraa."

Vreneli otti kukan ja sanoi: "Kiitos!" Mutta täti sanoi:

"Minä sinun sijassasi en olisi antanut. Ei teidän tarvitse toisianne yhtään hävetä."

"No mitäs siitä nyt jankkaa aina sitä yhtä ja samaa, täti, olkoon miten olkoon. Minä en vaan siedä mokomaa juttua. Ja morsiusparien luokse minä en lähde ja jos ette tule isoon tupaan, niin lähden laputtamaan heti takaisin kotiin", kivahteli Vreneli.

"Tyhmä olet", sanoi täti. "Uli, sinun sijassasi minä jo suuttuisin tällaisista puheista."

"Suuttukoon vaan", sanoi Vreneli, "mutta minä luulin, että Uli olisi järkevämpi kuin muut eikä piittaisi kujeilla mokomilla tuhmuuksilla."

"Annas olla, Vreneli", sanoi täti, "kylläpä saat vielä toisenkin äänen kelloon, usko se! Sillä hauska se vaan on olla morsiamena."

"Hauska!" kivahti Vreneli. "Onnetonta on morsiamena olla ja häitä kammon minä kuin kuolemaa. Tokihan kuollessaan edes voi pitää huolta autuudestaan, mutta häissä ei tiedä, mikä piru vielä vie. Luulee paraan saavansa ja seitsemänteen taivaaseen pääsevänsä, mutta saakin kurjuutta ja kelvottoman rentun."

"Voi nyt sinua tyttö rukka", sanoi täti, "kyllä sinä nyt olet kuin se entinen kerjäläisakka, joka sanoi, ettei hän vaan tahdo emännäksi, sillä silloin pitää syödä pannukukkoja, jotka häntä yököttää; ja sitten varasti helmallisen kun kukot vietiin kellariin. Sellaisia puheita pitää varoa, niissä tekee suurta syntiä. Ja jos onkin pahoillaan, niin pitää toki vähän hillitä kieltään. Ei ihminen tiedä mihin maailmassa joutuu ja jos joutuu sellaiseen tilaan, jota ennen vannoi karttavansa, niin nousevat muistot ja entiset julkeat sanat sitten mieleen kuin kummitukset haudoistaan ja kiusaavat ihmistä kuin pahat henget, eivätkä suo yön ei päivän rauhaa. Monta ne ovat kiusanneet jo niin ettei poloinen ole tiennyt muuten niistä pelastua kuin kuolemalla."

"Täti", sanoi Vreneli, "enhän minä nyt tahtonut teille paha ollakaan enkä sinullekaan Uli. Mutta antakaa nyt minun olla rauhassa. Enhän minä ole kuin köyhä tyttö vaan ja täytyyhän minun itseäni puolustaa kun minua koetetaan tehdä entistäkin halvemmaksi."

"Voi tyttö parka", sanoi täti, "kukapas sitä on koettanut. Moni rikas tyttö olisi hyvillään, jos olisi sellainen kuin sinä. Minä antaisin paljon rikkaudestani, sangen paljon, jos Liisa olisi sellainen kuin sinä. Sinun kanssasi tulee mikä mies tahansa onnelliseksi, olipa hän rikas tai köyhä. Sinä pystyt mihin tahansa, vaan Liisasta ei ole, Jumala paratkoon, ei mihinkään, eikä tule olemaankaan. Minä en ymmärrä, miten se on sellainen ja molempiahan minä teitä olen yhdessä kasvattanut. Vaan eivät käy tasan Jumalan lahjat. Teitpä sinä mitä tahansa, niin hyvä aina tulee. Jos minä olisin mies ja poikamies, niin kyllä minä sanoisin: sinut minä otan tahika en ketään muuta! Vaan Liisa ei kykene kunnolleen mihinkään; ja kyllä kai siitä vielä saa sellaista harmia, että vaipuu hautaan."

Vedet tulivat nyt muoripahan silmiin ja Vreneli, vaikka ajatteli, että ei niistä aina kahdesta tarvitse tulla samallaisia joskin heitä on sama henkilö kasvattanut yhdessä, ei puhunut mitä ajatteli, vaan koetti muoria lohdutella:

"Älkää olko millännekään, eihän sen nyt niin toki käy, kyllähän se vielä siitä paranee ja ehkäpä käy paremmin kuin aavistattekaan."

Mutta täti pudisteli vain päätään ja valitteli, että niinhän hän ajatteli, että kun Liisa pääsisi naimisiin, niin kyllä kai se sitten rupeisi jotain hommaamaankin ja paranisi. Mutta eipäs näy vain! Pitkät päivät se nyt istuu kädet sylissä kuin mikä herraskainen rouva. Joutava rällä se on ja ikänsä se sinä pysyy. Kun se tulisi edes kymmenenneksi osaksikaan sinun kaltaiseksesi, niin olisin onnellinen. Sinulta luistaa kaikki työ oli se mitä tahansa ja kaikkeen sinä ennätät ennenkun sitä ajatteleekaan. Luulisi monasti, että ihanko sinä olet noiduttu. Mutta jos Liisan pitäisi pyyhkiä pölyäkin tuolilta, niin kuhnii se siinä kaiken päivää ja päälle päätteeksi saavat sen toiset sitten vielä kantaa sänkyyn. Monasti se ei vielä iltapuolella ole korjannut aamuisia vuoteita ja kello yhdeksän aikaan illalla ei se vielä tiedä, mitä syödään illalliseksi. Äidin sydän oli ihan pakahtua kun hän näki tällaista. "Mutta älkäähän nyt vain puhuko siitä mitään kotona, en tahtoisi, että siitä joka paikassa ruvettaisiin juoruamaan", lisäsi hän silmiään kuivaillen.

Vreneli oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, hän oli niin mielissään kun häntä kehuttiin, ei oikein tiennyt miksi. Ja hän laski leikkiä ja kiitti ja moitti ruokia tarpeen mukaan ja härnäili Ulia, jolla muka aina oli lasi tyhjänä. Äiti unohti siinä surunsa ja iloisin mielin lähdettiin taas ajamaan serkkulaa kohti. Ja Ulilla oli nyt paljon kertomista kenen tuo ja tämä talo oli, kenen tämä tai tämä pelto. Ja kun hän vihdoin näki Johannes-serkun ensimäisen pellon, niin hänen sydämensä oikein hyppi riemusta. Tuolla pellolla oli hän ennen uurastanut, ajatteli hän ja muisti, miten siellä oli uurastanut, ja jo pitkän matkan päästä osoitteli hän sitä peltoa. Ja sitten tuli toinen pelto ja sen takana taas oli toisia ja ennenkun aavistivatkaan olivat he jo perillä.

Bodenbauerissa oltiin paraikaa panemassa kaaliksia säilöön tanhualla luhdin alla ja koko väki oli siellä koolla. Yhtäkkiä kaikki kohottivat päätään kun vankkurit tulla huristivat kujalle. Ensin ei tulijoita tunnettu, mutta sittenkös parkaistiin:

"Se on Uli, Uli!" ja lapset juosta pyrähtivät heti vastaan. Ja Johannes sanoi:

"Glunggen täti näkyy olevan. Mikä ihme sen päähän nyt pälähti, mikä sen nyt tänne toi!"

Ja hän tuli emäntineen luhdin alta ja he ojensivat tulijoille kättä ja
Eisi, Johanneksen emäntä sanoi:

"No Jumalan terveeksi, Uli, vai tulitkos nyt näyttämään vaimoasi meille?"

Silloin purskahti täti taas nauruun ja sanoi:

"Siitä sen nyt kuulitte! Se on sallittu ettekä sille nyt enää mitään mahda, kaikki ihmisethän sanovat niin!"

"Meitä luulevat joka paikassa hääseurueeksi", selitti Uli, "kun kuletaan lauantaina, jolloin tiet on täynnä hääreissulaisia."

"No eipä ihmekään", sanoi Johannes, "minun mielestäni te sitäpaitse sopisittekin hyvin yhteen."

"Kuulitkos nyt Vreneli", sanoi täti, "sitäpäs tämä serkkukin tässä tuumii; ei siinä nyt vastusteleminen auta."

Vreneliä itketti ja nauratti, kiukutti ja hauskutti. Mutta viimein hillitsi hän kuitenkin mielensä ihmisten tähden ja alkoi kujeilla ja sanoi: "Eipä niitä kuulu häitä tulevan, jos ei kaksi tahdo yhteen. Vaan nytpä ei tahdo kumpikaan, joten ei oikein tiedä tokko niistä tulee mitään."

"Ehkäpä rupee vasta tulemaan, vaikka ei nyt tule", vastasi Johanneksen emäntä, "siihen joutuu usein ennenkun aavistaakaan."

"Eipä ole vielä merkkiäkään", sanoi Vreneli, mutta livahti sitten pois tästä puheenaineesta ja antoi isäntäväelle kättä sanoen, ettei tuo nyt ollut soveliasta tulla mukaan, mutta tuo tätihän se oli tahtonut ja vastatkoon siis hän jos hän on heille vastuksina. "No sehän nyt oli oikein hauskaa, että sinäkin kerran tulit", sanoi emäntä, ja pyysi heitä astumaan sisään, vaikka vieraat miten kursailivat, että eiväthän he nyt tahdo häiritä talonväen työtä ja että he ovat kernaasti ulkosallakin ja rupeevat hommaan avuksi, kun ilmakin on niin kaunis.

Ja vaikka he sanoivat, että ei se nyt ole tarpeellista, hehän ovat juuri vasta syöneet, eivät he puutu mitään, niin pantiin kuitenkin lieteen tulta ja vasta kolmeen kertaan oikein inttämällä inttäen saatiin talonväki varustamasta täydellistä murkinaa ja tarjoomaan vain tuota hyvää kahvikultaa.

Vreneli oli sillä välin päässyt jo ystäväksi vanhimman talon tytön kanssa, joka nyt oli kasvanut pienoisesta hulivilistä kauniiksi neidoksi, ja hänen oli nyt ihailtava, kehuttava tytön kaikkia koreita kapistuksia.

Uli taas vetäytyi pian soveliaasti ja nöyrästi pois tuvasta niin että vanhempi väki sai rauhassa jäädä keskenään puhelemaan. Ja viimein alotti Glunggen täti raskaasti huoaten selitellä, että hänen täytyy nyt suoraan sanoa, mitä varten hän tänne tuli. Hän ei ollut tiennyt, kenen puoleen kääntyä ja mistä saada parempaakaan apua ja neuvoa kuin täältä. Ja Johanneshan heitä oli auttanut jo ennenkin usein, niin ettei muori luullut, että hän jättäisi häntä tälläkään kerralla pulaan. Heillä oli ollut kaikki jo niin hyvällä tolalla että oikein oli hauska. Tosinhan se taisi Uli jonkun aikaa houreilla sitä heidän Liisaa, mutta tytön syyhän se oli ja muori uskoi, että kyllä kai se Uli olisi pian itsekin huomannut, ettei siitä Liisasta hänelle olisi ollut. Mutta sitten tuli se kova onni kun se tyttö sattui sen miehen kelkkaan siellä Gurnigelissä ja sitten rupesi kaikki menemään nurin päin. Poika Johannes on nyt niin kauhean kiukuissaan, se vävy ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla, se on niin huolissaan muka talon asioista ja luulee, että muori voi keittää ruuat tyhjästä. Liisa riitelee aina Vrenelin kanssa ja Vreneli aikoo nyt sen tähden lähteä pois. Ja Ulikin menee pois ja kaikki huolet pannaan nyt taas yksinään muorin niskoille, eikä hän nyt tiedä, mitä ihmettä tehdä. Moneen yöhön ei hän ole voinut niin silmäänsä ummistaa ja aina vain hän on uikutellut, että kun hänelle nyt vanhoilla päivillään käy näin pahasti. Ja siksi oli hän tuuminut, että ei kai nyt siinä kellään järkevällä ihmisellä mitä moittimista ole, jos he antaisivat tilan vuokralle. Siten pääsisi muori siitä huolesta. Ja hän oli tuuminut, että eivät he mistään parempaakaan vuokraajaa saisi kuin Uli, joka pitää heidän talostaan niin hyvää huolta ja joka on niin rehellinen ja kunnon mies, ja onnihan se olisi Ulille itselleenkin. Sillä ei muori antaisi panna Ulia liian koville, Ulin pitäisi saada hyötyä talosta yhtä paljon kuin he itsekin. Mutta muori ei ollut tästä asiasta vielä kellekään hiiskunut, tahtoi ensin puhella vähän serkun kanssa. Ja mitähän serkku nyt siitä arveli, olikohan se hyvä tuuma ja jos on, niin pyytäisi hän serkkua puhumaan siitä vähin Ulin kanssa ja ajamaan asian hänen kanssaan jo ihan selville, jotta muori sitten pääsisi siitä rauhaan. Ja muori ajatteli, että kunhan hän nyt vain tästä pulasta selviäisi ja saisi tämän asian oikealle tolalle, niin voisipa hän sitten olla koko elämäänsä tyytyväinen, vaikka onhan siinä ollut muitakin nurkumisia.

"Hyvähän tuuma on ja kaunis", sanoi Johannes, "ja oikein minä nyt olen iloinen Ulin puolesta; mutta Ulilla on pari vastusta. Se on varsin huomattava vuokratila ja Ulilla on liian vähän rahaa. Onhan hänellä tosin säästöjä hyvistä palkoistaan, mutta niitä on sittenkin liian vähän ja hän ei jaksaisi hankkia kaikkea mitä taloon tarvittaisiin. Hänellä tuskin lienee niin paljoa, että hän tulisi toimeen kaupoissa ja ettei hänen tarvitsisi myydä tuotteita sopimattomaan aikaan, jolla tavoin useimmat vuokraajat joutuvat vararikkoon. — Ja sitäpaitse ei Uli voi hoitaa taloa pelkästään palvelijain avulla. Hänellä täytyisi olla vaimo, ja mistäpä sen nyt saisi sellaisen, joka ymmärtäisi olla emäntänä? Sillä raskas talous se on hoitajalle."

"Kyllähän minä jo yhden tietäisin", sanoi täti, "ja se on juuri se sama tyttö, jonka minä otin tänne mukaan. Parempaa ei saisi mistään ja Uli ja se ovat jo tottuneet toisiinsa niin että vaikka milloin kuolla kupsahtaisimme, hoitaisivat he taloa niin hyvin ettei huomaisi kenenkään kadonneen. Hän on terve ja vahva tyttö ja ikäänsä nähden sillä on mahdoton hyvä äly, ei ole monella vanhalla parempaa. Tosinhan se ei ole rikas, mutta onhan sillä sievät säästönsä ja paljon vaatteita emmekähän mekään jättäisi sitä ihan tyhjin käsin. Kai te hänen äitinsä kohtalon tunnette? Jos Uli sen Vrenelin ottaisi niin kyllä melkein takaan, ettei hänen tarvitsisi paljonkaan olla huolissaan palvelusväen, työkalujen ja eläinten hankkimesta. Sopisihan antaa niille talo vuokralle kaikkineen, jotta siinä sitte olisi kaikki mitä he tarvitsevat. Ja jos sen sitten joskus tahtoisi ottaa takaisinkin omaan hoitoonsa, niin eipähän tarvitsisi hankkia kaikkea uudestaan. Ne pääsisivät siten alkuun kuten omat lapset ikään."

"Hyvä on tuuma ja oikea", sanoi Johannes, "mutta emäntä, älkäähän nyt ottako pahaksenne, jos kysyn: suostuvatkohan kaikki asianomaiset siihen? Siinä on monella sanomista ennenkun se käy päinsä. Mitähän ne teikäläiset sanovat? Se Jukka se on välistä vähän kummallinen! Ja onhan siinä teidän lapsillannekin virkkamista ja ne koettavat tietysti saada niin suurta vuokraa kuin suinkin. Ja se on Ulille uskallettu yritys. Yksi ainoa huono vuosi tai karjatauti tahi jokin sellainen muu paha voisi tuhota hänet kokonaan. Sellaisella tilalla ei joku viidensadan guldenin tulojen lisä tai vähennys paljon merkitse, jotavastoin voi yhtenä ainoana vuotena tulla tappiota pari kolme tuhatta guldenia. Ja ottaisikohan se tyttö Ulin? Näyttää niin vilkkaalta ja elämänhaluiselta ja Ulihan ei ole enää nuori, hänen hartioitaan painaa jo yli kolmenkymmenen vuoden ikä."

"Siitä", sanoi täti, "en ole paljon huolissani. Jukka kyllä vielä vuokraisi tilan kerran hyvinkin mielellään ja Uli olisi siitä varsin sopiva vuokraajaksi. Sillä vaikka se onkin niin kummallinen, niin eihän se kuitenkaan ihan paha minulle ole ja kyllä se ymmärtää, että hyvä vuokraaja on parempi kuin kehnot rengit. Ja poika siitä kyllä olisi tyytyväinen. Se on jo monasti sadatellut lankoa, että lanko vie muka kaikki! Ja on sanonut, että tila pitää antaa vuokralle. Ja Ulistakin se pitää kovasti ja on koettanut jo monasti saada sitä itselleen pestatuksi. Vävystä emme paljoa piittaa. Se pitää liiaksi huolta meidän asioistamme ja me olisimme hyvillämme, kun ei vaan meidän kerran täytyisi pitää huolta hänen asioistaan. Vreneli ei taas luullakseni tekisi kovaa tenää. Ainakaan ei sillä ole muita, mikäli minä tiedän ja minä luulen, että Uli olisi siitä hyvinkin mieleinen. Ja siksi se tänään niin suuttuikin, kun sitä luultiin morsiameksi."

Ja muori jatkoi: "Vanhahan minä tosin jo olen, mutta en minä siltä ole unohtanut millä tavoin kunnon tytöt oikuttelevat. Nykyajan tuppautuvia tyttöjä en minä ymmärräkään. Vaan siitä Ulistahan minulla on pahin huoli. Se on niin viisas, ettei sitä tiedä, mitä se oikein hautoo mielessään. Silloinkin kun se Liisa otti sen puuvillakauppiaan, niin minä jo luulin, että nyt se Uli hyppii raivosta ihan seinille ja lyö kaikki mäsäksi. Mutta se ei vetänyt kurttuakaan naamassaan kieroon eikä kurahtanut sanaakaan, oli kuin ei asia häneen olisi koskenutkaan. Se Uli, se on sellainen poika, että kyllä sitä onni potkii missä tahansa. Hän on jo pitäjän kuulu, ja monipa herra ei säästäisi rahaansa, kun vaan tietäisi millainen poika meillä on. Sen se hankkisi heti itselleen hinnalla millä tahansa. Siksi minä olen vain huolissani, taitaa kantaa kaunaa meille Liisan vuoksi. Mutta kiittäköön hän vain Jumalaa, kun näin kävi. Kyllä hän olisi joutunut onnettomuuteen ja kyllä olisi häntä vielä haukuttu siihen onnettomuuteen syypääksikin. Jos se Uli nyt vain olisi taipuisa, niin kyllä se voisi säästää vuodessa viisisataakin guldenia itselleen. Hyvin minä tiedän, mitä se talo tuottaa, kun sitä vain viljelee Ulin tavalla ja kun hän ja Vreneli ponnistelevat yhteisvoimin. Ja Vrenelipäs se vasta osaa laittaa ruuankin niin että kaikki siihen ovat tyytyväisiä. Ihan ovat muut syödä kätensä kainaloita myöten kun ruualta päästyä sormiaan nuoleksivat. Eikä se kuitenkaan tuhlaa ruoka-ainetta sen vertaa, mitä monet muut, jotka kehuvat muka osaavansa laittaa hyvän ruuan, vaikka ainapahan nuo toiset pitelevät nenäänsä kun kulkevat heidän kattilainsa ohi. — Kyllä minä Uliin luotan, eikä sen tarvitsisi huonoja vuosia pelätä. Ethän sinä, Johannes, nyt toki luule meitä niin häjyiksi ihmisiksi, että antaisimme vuokraajan yksinään maksaa kaikki huonon vuoden tappiot. Onhan niitä ollut huonoja vuosia silloinkin kun tässä on taloa itse pidetty ja miksipä pitäisi sitten vuokraajan yksinään kärsiä, jos sattuu tulemaan liian kuivaa tai liian märkää? Meidänhän se talo on ja minkäs vuokraaja nyt sille mahtaa, jos tulee sopimattomia säitä? Minua on jo monasti harmittanut, että vuokraajain täytyy aina maksaa sama vuokra tuli sitten huono tai hyvä vuosi. Ei, serkku, kyllä Jukka on kummallinen, mutta ei hän nyt sentään mikään riiviö ole, ja jos oikein kysymys tulee, niin osaanhan tässä minäkin vähän asiaa selvitellä."

"Emäntä", sanoi Johannes, "älkäähän pahastuko, mutta jos aikoo saada aikaan jotain kunnollista, niin täytyy asiaa aprikoida juurta jaksain. Kyllä minä olen hyvilläni tästä sekä teidän että Ulin, kuin myös omastakin puolestani. Ulillehan minä näet sallisin kaikkea hyvää ja ihan se on melkein yhtä rakas kuin oma lapsi minusta, joten siis jos suinkin voin häntä auttaa, en pelkää vaivojani. Puhuihan se jo minulle siitä Liisastakin ja silloin minä sanoin sille suoraan, että en minä sitä Liisaa — —. Ei se minun neuvoni ollut siitä silloin mieleinen, kyllähän minä sen huomasin; saas nähdä, puhuukohan se nyt mitä siitä tällä kerralla. — Vaan olisikohan minun nyt puhuttava hänelle tästä asiasta heti suoraan, vaiko noin vain kautta rantain tiedusteltava ensin hänen mieltään. Tai haluaisitteko te ensin puhua siitä vähän Jukka serkun kanssa?"

"Kyllä minusta olisi parasta kun pääsisi nyt jo ihan varmalle siitä mitä Uli ja Vreneli arvelevat, ja siksihän minä ne otinkin molemmat tänne mukaan", vastasi emäntä. "Jos minä menen puhumaan siitä Jukalle ja Uli ja Vreneli eivät sitten suostukaan, niin ikäni saan kuulla sitten motkotettavan, että mitä tyhmyyksiä minä silloin haudoin päässäni. Se on välistä niin kummallinen se Jukka eikä se voi heretäkään kun kerran alkaa vatkuttaa. Mutta ei se siltä mikään hirviö ole. Jos sinulle sopii, serkku, niin kuulustelehan Ulia; olisi hyvin hyvä saada jo tietää, suostuisiko se vai ei. Olisi ihan kuin taivaassa, kun saisi tämän asian selville. Ja eikös se tyttökin ole teistä hyvän näköinen?" kysyi hän sitten.

Johannes ja hänen vaimonsa kehuivat nyt Vreneliä kovin somaksi ja siistiksi ja Johannes lupasi koettaa parastaan.

Sinä iltana ei hän vielä voinut siitä Ulille puhua, sillä he eivät saaneet olla keskenään kahden. Mutta huomisaamuna kysyi Johannes heti suuruksen jälkeen Ulilta:

"Etkös tahtoisi minun kanssani vähän kävelylle, minä näyttäisin sinulle kylvöjäni ja olisi minulla sinulta yhtä ja toista kyseltävää."

Täti sanoi, että ei pidä viipyä kauan poissa, heidän pitää ajoissa lähteä kotimatkalle etteivät jää ihan yön selkään; johon Johanneksen emäntä sanoi, että heidän täytyy jäädä heille vielä ainakin koko täksi päivää. Minkä jälkeen miehet lähtivät tarkastusretkelleen.

Kaunis oli aamu, kirkontorni toisensa jälkeen julisti kelloillaan, että tänään on Herran päivä ja että sydämien on nyt auettava Herralle ja ruvettava viettämään hänen kanssaan sapattia ja otettava vastaan hänen rauhansa ja rakkautensa siunaus. Ja juhlalliset olivat nyt näiden kahden vaeltajankin mielet; sanaakaan sanomatta kulkivat he yli monien peltojen, tulivat metsän laitaan ja jäivät siihen katselemaan. Koko laakso kimalteli siinä kummallista syksyistä utua ja monista tapuleista kuului kellojen soitto, mikä kutsui ihmisiä saamaan sydämiinsä siemeniä, jotka hyvässä maaperässä kantaisivat kuusikymmen-, jopa satakertaisenkin hedelmän. Ja vaieten istahtivat he siihen kivelle ja avasivat silmänsä ja korvansa selkoselälleen kuullakseen ja nähdäkseen Herran ihanaa saarnaa, mikä joka päivä sanattomasti kajahtelee ympäriltämme kaikkialta. Ja hurskaasti helähtelivät nuo pyhät sävelet heidän sieluissaan. Viimein kysyi Johannes:

"Jaha, sinä et siis jää enää Glunggeen?"

"En", vastasi Uli. "Empä siltä, että kantaisin heille kaunaa sen Liisan vuoksi. Olen vain hyvilläni kun kävi niinkuin kävi. Nyt jälestä vasta näen, etten olisi voinut olla hetkeäkään onnellinen sen kanssa ja että ei mikään rikkaus tee onnelliseksi sellaisen letuksen parissa. En ymmärrä, mikä ihme minua silloin riivasi! — Vaan en muutenkaan jää. Vävy olisi aina vastuksina, se alkaa jo komennella ja ryöstää isäntäväkeä miten ikinä voi. En minä saata jäädä; enkä anna sen itseäni komennella."

"Mutta mitäs sinä sitten aiot?" kysyi Johannes.

"No siitäpähän minun juuri piti sinun kanssasi puhuakin", vastasi Uli. "Paikkoja minä kyllä saisin, pääsisin minä sen pojankin luo; se antaisi palkkaa miten paljon vaan haluan. Mutta en oikein tiedä, olisihan sitä renkinäkin, mikäs, mutta mielestäni olisi jo aika alottaa jotain omintakeistakin. Olen jo yli kolmekymmentä vuotta vanha, melkein jo ikämiehiä."

"Vai niin", sanoi Johannes, "vai haudot naimatuumia mielessä?"

"Eipä juuri", sanoi Uli, "mutta jos kerran naimisiinkin aikoo, niin nythän se olisi aika mennä. Ja täytyyhän sitä yrittää jotain omintakeistakin niin kauan kun vielä jalka liikkuu. Mutta en minä nyt tiedä, mihin ryhtyä. Kaikkeen minulla on liian vähän varoja, sillä mitäpä kunnollista sitä saisi pystyyn tuhannella guldenilla? Olen aina miettinyt, ettei pienestä tilasta saa maksujakaan, kuten jo kerran sanoit, ja vuokraaja, jolla ei ole rahoja, ei voi suurtakaan ottaa hoitoonsa ja pienellä hän aina joutuu vararikkoon."

"Noh", sanoi Johannes, "tuhat guldenia on rahaa sekin ja onhan tiloja, joissa saa elukat ja työkalut ja palvelusväen, ja kaikki jo vuokratessaan. Joten saisit pitää nuo tuhat guldeniasi käyttörahoina ja jos enemmän tarvitsisit, niin onhan niitä maailmassa rahakkaitakin miehiä."

"Niin, mutta eihän ne anna minulle. Jos haluaa rahaa, niin täytyy olla hyvät vastineet tai takuut, ja mistäs ne meikäläinen ottaa!"

"Kas niin Uli," sanoi Johannes, "siinäpä se nyt taas on se mitä minä puhuin kerran sinulle siitä hyvästä nimestä. Hyvä nimi on hyvä takuumies. Viisitoista vuotta sitten en olisi lainannut sinulle niin viittätoista batzia; mutta jos nyt tarvitset parituhatta guldenia, niin saisitpa ne yksinkertaista velkakirjaa vastaan. Ja jos tahdot takuuseen, niin sano pois vaan. Sitä vartenhan tässä maailmassa ollaan, että autetaan toisiaan."

"No sepäs nyt on hyvä", sanoi Uli, "sitä en uskaltanut edes ajatellakaan. Ja kun tietäisin, mihin kynteni iskeä, niin iskisinpä heti."

"Empäs minä", sanoi Johannes, "minäpä hankkisin ensin itselleni eukon ja vasta sitten kun saisin kunnollisen, iskisin minä. Moni on jo mennyt vararikkoon vain sen vuoksi, ettei vaimo soveltunut mieheni toimeen, taikka ei tahtonut siihen soveltua. Yksimielisyys on voima, jos taloa aiotaan hyvin hoitaa. Ja kun olet vaimon hankkinut ja hänen kanssaan yksimielisesti valinnut talon, minkä ostat tai haluat vuokrata, niin hätäpäs sitten. Vai joko sinulla ehkä onkin hilsu tiedossa ja silmällä?"

"Eikä", vastasi Uli. "Kyllähän minä yhden tietäisin, mutta ei se huoli minusta."

"Ja miksei?" kysyi Johannes. "Onko se taas kai jokin rikas talon tyttö?"

"Ei", vastasi Uli, "sehän se on se, joka tuli tänne nyt emännän kanssa. Ihan se on varaton, mutta onnellinen se, joka sen saa. Minä olen nyt jälestä monasti ajatellut, että sen kanssa tulisi tuhatta paremmin toimeen kuin Liisan, vaikka sillä ei olisi batziakaan taskussa. Kaikkeen se pystyy, mitä se yrittää; kaikkeen se keksii neuvon ja kaiken se ymmärtää. Luulisi, ettei se väsy ikänään. Aamulla se on ensimäisenä yläällä ja illalla viimeisenä makuulle menossa eikä se ole uuvuksissa koko päivänä. Ei tarvitse koskaan odotella ruokaa, aina se pitää huolen tytöistäkin eikä se ole milloinkaan vastahakoinen tai pahalla tuulella. Kuta enemmän työtä, sitä iloisempi se on. Ja monethan alkavat heti kun tulee paljon työtä äksytellä niin, ettei ole hyvä heitä lähetä. Hän on joka suhteessa säästäväinen tyttö ja kuitenkin erittäin hyvä köyhiä kohtaan. Ja kun joku tulee kipeäksi, niin hän on siinä heti hellästi hoitamassa. Ei sellaista tyttöä ole monta."

"Mutta mikset sinä sitten sitä saisi", kysyi Johannes, "vihaako se sinua?"

"Eipä kai", sanoi Uli. "Hyvähän se on minulle, ja kun se vain voi tehdä minulle jotain mieliksi, niin heti se on valmis; ja kun se huomaa, että minä toivon jotain saada kiireellä tehdyksi, niin auttaa se minkä ehtii eikä se koskaan tee minulle kiusaa kuten useat muut, jotka koettavat silloin vääntää vastusta niin paljon kuin ikinä ennättävät tai tekevät omat työnsä ihan nurin kurin kun kerran näkevät, että minä olen tähdellisessä työssä. Mutta kyllä se on vähän ylpeä; kyllä se muistaa, että se on suurta sukua, vaikka häntä oma sukunsa kieroon katsookin. Jos kuka vähänkin sitä tohtii lähennellä, niin se katsoo niin äksysti kuten aikoisi syödä ja empä yllyttäisi ketään menemään leikittelemään hänen kanssaan liian kouraan tuntuvasti, niinkuin joidenkuiden kanssa saa leikitellä. On siltä jo moni saanut oikein aika korvatillikankin."

"Mutta ei suinkaan se nyt estä sinua häntä saamasta?" sanoi Johannes. "Ei se minusta siltä paha ole, vaikkei se annakaan jokaisen sanoa ja tehdä itselleen mitä tahansa."

"Niin, mutta vielä yksi pulma", vastasi Uli. "En uskalla enää Vreneliä ajatellakaan. Se sanoisi minulle: aha, vai kelpaisin minä nyt, kun et saa enää rikkaita! Koskapa kerran pidit keltaista Liisaa minua parempana, niin enpä sinusta nyt enää piittaakaan. Minä en huoli mokomaa, joka on sellaista kuihtunutta kulokortta liehitellyt. Niin se sanoisi. Ja kuitenkin ajattelin minä koko tuon Liisan jutun ajan enemmän Vreneliä kuin Liisaa. Nyt vasta minä sen huomaan, että minä olen ruvennut rakastamaan Vreneliä yhä enemmän ja enemmän. Jos minä sen, tytön saisin, niin minä uskaltaisin ostaa talon tai ottaa vuokralle ja varmasti hankkisin siitä suurempia etuja kuin kukaan muu. Mutta nyt se on liian myöhäistä ja ei Vreneli minua ota, se on ihan erikoinen ihminen se Vreneli."

"Ei", sanoi Johannes, "ei saa jättää toivoa niin kauan kun tyttö on vielä naimatta. Ne ovat merkillistä väkeä ne naiset. Ne tekevät usein aivan päin vastoin kuin mitä heistä luulee. Kun kerran asia on näin, niin pitäisi koettaa, tyttö on minusta miellyttävä."

"Ei, isäntä", vastasi Uli, "en vaikka hirtettäisiin minä menisi siltä tytöltä kysymään. Vaikka minä kyllä tiedän, että ihan sydämeni on pakahtua kun siitä täytyy erota ja kun en sitä enää saa nähdä joka päivä. Mutta jos kysyisin ja se halveksisi minua, hylkäisi minut, hirttäisin itseni ensimäiseen oksaan, joka eteen osuu. Tuhat tulimaista, en sietäisi nähdä toisen vievän sitä vihille. Ampuisin sen miehen! Mutta ei se mene naimisiin, se pysyy yksin."

Silloin alkoi Johannes nauraa hekottaa ja kysyi:

"Mistäs sinä sen tiedät, että sellainen kolmekolmatta vuotias tyttö jää vanhaksi piiaksi.

"Oo", vastasi Uli, "ei se ota ketään; kukapas sille olisi kyllin kelvollinen."

Silloin sanoi Johannes, että pitää nyt jo lähteä täältä ja ehtiä kotiin ennenkun jumalanpalvelus loppuu. Ei ole hauska joutua kirkkoväen tungokseen. Uli seurasi harvapuheisena isäntää kotiin ja mitä vähänkin puhui, puhui hän aina vain Vrenelistä milloin mitäkin, ja Johanneksen täytyi viimein luvata, ettei hän hiisku sanaakaan siitä mitä Uli oli hänelle kertonut.

"Hupsu", sanoi Johannes, "kenellekäpäs minä siitä puhuisin?"

Täti oli jo kauan kärsimättömänä kävellä köpittänyt kylässä ja heti kun
Uli ja hänen entinen isäntänsä tulivat tupaan, sanoi hän Ulille:

"Menepäs nyt vähän sinne toiseen tupaan, jossa me nukuttiin ja katso mitä se Vreneli siellä tekee! Sen pitää varustaa tavarat matkalle, meidän täytyy jo lähteä."

Uli meni ja näki tytön seisovan pöydän ääressä laskostelemassa tädin esiliinaa. Hiljaa hiipi poika tytön selän taakse, kietoi kätensä hyvin sievästi hänen ympärilleen ja sanoi: "Täti kiirehtii." Vreneli käännähti ripeästi ja katsoi Uliin vaieten, hämmästyneenä tästä tavattomasta tuttavallisuudesta. Uli kysyi:

"Oletko sinä yhä vielä vihainen minulle?"

"En minä ole sinulle vihainen ollutkaan" vastasi Vreneli.

"No anna sitten suukkonen minulle, et ole vielä kertaakaan antanut", sanoi Uli ja kumartui Vrenelin puoleen. Mutta samassa riuhtasi Vreneli irti itsensä niin rajusti että Uli lensi takaperin toiselle puolelle tupaa ja kuitenkin oli Uli tuntevinaan että hän oli saanut suukon, hänen kasvoillaan jossain poltti Vrenelin huulten kosketus. Mutta Vrenelikös alkoi nyt kauheasti Ulia sättiä. "Minun mielestäni sinä olet jo liian vanha mokomaan kukertelemiseen. Ei kai täti lähettänyt sinua tänne sellaisille hupsun asioille, häiritsemään minun työtäni. Pitäisihän sinun toki muistaa, mitä ihmettä Stiina, sinun entinen heilasi, ajattelisi, jos nyt sattuisi tulemaan sisään! Minä en halua hänen kanssaan samallaiseen tanssiin kuin Ulla ennen!" Ja Vreneli nauroi niin että Ulin mieli ihan murhaavasti masentui ja hän oli hyvillään kun pääsi ulos.

Lähtö myöhästyi kuitenkin enemmän kuin luultiinkaan. Sillä kun hevonen aiottiin valjastaa, niin täytyi vielä ensin mennä vähän aterialle, jossa Johanneksen emäntä näytti koko ruuanlaittotaitonsa ja talonsa rikkauden. Ja vaikka Glunggen emäntä yhtä päätä hoki: "Herranen aika, kukas nyt kaikkea jaksaa syödä", niin ei heretty yllyttämästä ja eteen kantamasta eikä annettu rauhaa ennenkun hän julisti, että jos hän vielä mukareenkin nielee, niin hän halkeaa.

Kun Uli oli sitten hevosta valjastamassa, pisteli täti serkun lasten kouraan kirkkaita rahoja, vaikka ne miten vastustelivat ja vanhemmat sanoivat, että älköön nyt täti toki joutavaa tuolla tavalla niille antako ja etteivät lapset toki saa olla niin tuhmia että ottavat. Kun ne kuitenkin ottivat ja kiiruhtivat äidilleen noita aarteitaan näyttämään, niin sanoi äiti: "Voi nyt miten epäkohteliaita te olitte, ihanhan me nyt saamme hävetä." Mutta silloin sanoi täti, ettei tuosta nyt kannata puhuakaan ja tulkoot toki pian heillä käymään ja saamaan vähän vastinetta kestitykseen.

"Kyllä, ihan pian", vastattiin hänelle. "Mutta mikäs kiire teillä nyt on. Olisittehan voinut viipyä edes päivän vielä."

Niin puhellen pääsi muori viimein rattaille istuimelleen ja jatkoi siellä yhä puheluaan kertoen Vrenelille huomioitaan tästä talosta, joita huomioita tosiaan ei ollut vähän, sillä paljon oli hän täällä nähnyt ja kuullut sellaista, josta voi sanoa: "Kun olisin nuorempi ja jaksaisin vielä tehdä työtä kovemmin, niin sillä tavalla minäkin tekisin."

Mutta Uli oli ihan tuppisuuna ja hoiteli vain hevosta ja antoi sen ravata sitä kyytiä että emäntä viimein kysäsi:

"Uli, mikäs sinulla on? Eikös tämä nyt ole jo liikaa hevoselle? Ei se ole tottunut tätä kyytiä juoksemaan."

Uli pyysi anteeksi; ja häntä käskettiin pysäyttämään noin puolimatkan tienoissa. "Ei pelkästään hevosen vuoksi", sanoi täti, "vaan minun itsenikin. Kinkku ja pannukakut rupeevat jo janottamaan." Ja Vrenelikin sanoi: "Kyllä minäkin mielelläni pysähtyisin, saman ne tekevät minullekin kuin tädille. Ja nyt kai en tarvitse pelätä ravintoloihinkaan menemistä, nyt eivät ainakaan hääseurueeksi luule. Paremminkin ajattelevat meidän tulevan hautajaisista, sillä tavalla Uli nyt murjottaa."

"Omatpahan on siihen syyni", vastasi Uli, "ainakin mitä sinuun tulee. Lauantaina äkäillään kun nauraa, sunnuntaina kun ei naura. Mikäpä sen oikean arvannee."

"Oletpa sinä nyt ärttyisä, Uli", sanoi Vreneli, "empä tiennyt, ettei sinulle enää saisi sanaakaan sanoa."

"Riidelkää päälle vaan", huusi täti, "se on hyvä, se: ne jotka rakastaa, riitelee, ja te olette kuin pari hääpäivän huomenena".

"Siksipä en häihin joudukaan" sanoi Vreneli. "Kun on yksin, niin saa olla minkälainen haluaa."

"No saan sitten minäkin olla minkänäköinen haluan" vastasi Uli, "eikä tarvitse sinun minua katsella jos et näköäni siedä. Kärsihän nyt vielä vähän aikaa, niin ei ainakaan minun naamani ole sinun tielläsi."

"Ai, ai", sanoi täti, "älkäähän nyt kaiken hyvän päälle noin härnätkö toisiaanne ja tulko ihan äissänne kotiin. Ei pidä ottaa leikkiä heti todeksi, mitenkäs maailmassa sitten toimeentultaisiin! Jos heti noin kähähtää, niin totisesti, parempi onkin, kun jää yksin! Minäkin olin tyttönä sellainen kärttyisä enkä tahtonut sietää mitään. Mutta jos sitten Jukalla olisin ollut sellainen, niin olisinpa jo joko minä tai hän haudassa. Pian huomasin että toisen tässä täytyy antaa perään ja mukautua ja minun osakseni se tuli. Eipä siltä, ettei Jukkakin aina vähin mukautuisi, onhan hänkin monessa suhteessa muuttunut parempaan päin. Ja minä luulen että kahden yhteen aikovan täytyy muuttua enemmän tai vähemmän tässä maailmassa, jos aikovat tulla onnellisiksi."

"Siksipä onkin parasta jäädä yksin", sanoi Vreneli, "niin saa olla millaisena tahtoo ilman että toinen murjottelee tyhjästä turhaa."

"Ai Vreneli, et sinä nyt muista Jumalaa, joka tahtoo, että me päivä päivältä muutumme ja tulemme paremmaksi. Etkös sinä edes hänenkään tähtensä tahdo olla muullaisena kuin mitä vain päähäsi pälähtää?"

"Mutta täti", sanoi Vreneli, "mitäs te nyt minulle rupeatte saarnaamaan. Mehän puhuimme miehestä, ja te alatte nyt puhua Jumalasta; mitäs yhteyttä niillä on? Minä en ymmärrä, mikä silloin Jumalan lennättää mieleen, kun puhutaan vain miehistä. Paremminkin pitäisi pirun mieleen tulla heistä puhuttaessa, sillä mieshän sekin oli ja vietteli naisen. Jos ei häntä olisi ollut olemassa, niin olisimme nyt onnellisia. Sillä empä piruttarista vielä ikinäni ole kuullut puhuttavan. Ja se on varma merkki siitä, ettei piru ole ikinä löytänyt kuomaansa naisväestä vaan miehistä. Niissähän niitä on oikein legiooneja kuten sanassa sanotaan."

"Älä tee syntiä, Vreneli", sanoi täti, "et sinä tiedä kohtaloasi sinäkään. Enkä minä luule, että sinä nyt puhuit sydämesi mukaan, vaan kuten tytöt aina, silloin kun heillä ei ole heilua tai kun se oikea ei vielä ole tullut."

Juuri kun Vreneli aikoi avata suutaan vastatakseen, ajettiin ravintolaan kuten oli käsketty. Uli oli istua jököttänyt selin emäntään ja Vreneliin eikä ollut heidän tarinoitaan kuulevinaankaan. Ravintolan emäntä otti heidät ystävällisesti vastaan ja vei heidät sitten tädin pyynnöstä yksityishuoneeseen, kun täti ensin oli sanonut Ulille, että hänen on heti tultava sisään. Sitten käski täti tuomaan viiniä ja ruokaa pöytään. "Ajellessa tulee niin nälkä ettei mokomaa aavistakaan."

Kaikki oli sitten valmista, mutta Uli ei tullut. Ravintolan emäntä lähetettiin häntä hakemaan ja hän tuli takaisin ja sanoi että kyllä hän sille oli sanonut. Mutta Uli ei sittenkään tullut. Silloin sanoi täti:

"Vreneli, mene nyt sinä ja käske sitä heti tulemaan!"

Vreneli kuhnaili ja tuumi, että mitäpä siitä pakolla; kylläpähän tulee, jos on nälkä ja jano. "Jos et sinä nyt mene", sanoi täti, "niin pitää tässä minun itseni vielä lähteä."

Silloin meni Vreneli ulos kiukuissaan ja ajoi Ulin pistosanoin sisälle. Siellä se oli Uli seista murjotellut katsomassa keilanpeluuta. "Minun puolestani", sanoi Vreneli, "ole missä tahansa. Mutta täti käski ja sinun pitää tulla. Minua ei enää haluta juoksennella sinun jälestäsi."

Viimein tuli Uli. Hän ei vastannut monta sanaa tädille, joka kyseli:
"Miksi sinua pitää niin pakottaa?" Täti kaatoi runsaskätisesti viiniä
Ulin lasiin ja pakotti hänet syömään tanakasti ja jutteli jos jotakin.

"Minulla oli niin hauskaa käydä Johanneksen luona, kyllä minä nyt jo näen, missä sinä olet ollut opissa. Mutta kylläpä sinä lienetkin ollut niistä hyvä, sillä yhähän lapset häärivät sinun jaloissasi ja pitivät sinua melkein oman veikon arvoisena. Sinä kai menet nyt takaisin heidän luokseen, kun lähdet meiltä?"

"En", vastasi Uli.

"Eihän tuo nyt ole oikein tavallista ja soveliasta, että kysytään: mutta etköhän sanoisi minulle, mihin sinä nyt aiot?" sanoi täti.

"Ei tiedä vielä", vastasi Uli, "en ole vielä ollut kiireissäni, vaikka olisihan sitä jo voinut saada montakin paikkaa."

"No älä viitsikään, jää pois sitten meille, mehän olemme jo kahden puolen niin tyytyväisiä toisiimme ja olemme niin tottuneet toisiimme."

"Älkää nyt emäntä ottako pahaksenne", sanoi Uli, "mutta en ole enää aikonut jäädä rengiksi."

"No onko sinulla mitä muita tuumia?", kysyi täti.

"Eikä ole", vastasi Uli.

"No kun et enää tahdo jäädä rengiksi, niin mitäs arvelisit, jos antaisimme sinulle tilamme vuokralle?"

Sekös iski Uliin kuin puumoukari. Häneltä putosi lampaanlihalla lastattu haarukka kädestä, hän katsoa molkotti tätiä suu auki, silmät suitsirenkaina, hän tuijotti kuin puusta pudonnut. Vreneli, joka oli seissut akkunan luona ja harmitellut muka Ulin pitkää aterioimista, hän käännähti nyt yhtäkkiä ripeästi toisia katsomaan ja kuunteli silmät pälyen, mitäs nyt puhuttiin."

"Niin, töllötä nyt vain", toisti täti Ulille. "Totta minä tarkoitan: kun et kerran tahdo jäädä rengiksi, niin etkö jäisi meille vuokraajaksi?"

"Emäntä", sanoi Uli, "mitenkäs minä Teidän vuokraajaksenne? En mitenkään jaksaisi sitä taloa hoitaa. Siinä pitää olla paksumpi kukkaro kuin minulla. Te vain pilkkaatte minua."

"Ei, Uli, se on ihan totta", sanoi emäntä, "ja varattomuudesta ei ole puhettakaan. Mehän voimme sopia niin, että sinä pääset alkuun ihan ilman mitään maksuja. Elukat, kilut kalut kaikki jää taloon."

"Mutta ajatelkaas nyt emäntä", sanoi Uli, "jos vaikka jäisikin! Mikäs minut takaa? Yksi ainoa katovuosi löisi minut nurin sellaisella tilalla. Se on liian suuri yritys minulle."

"No, Uli, kyllä siitä selviät ja emmehän me ole niin pahoja ihmisiä, että annamme mieleisen vuokraajan joutua perikatoon yhden ainoan vuoden vuoksi. Sano vain: rupean, niin sillä hyvä."

"Niin, emäntä", sanoi Uli, "jospa olisikin sillä hyvä. Mutta kukas minulle emännöitsisi? Siinä se nyt jekku onkin."

"No, ota eukko", sanoi täti. \

"Hyvähän sanoa", vastasi Uli, "mutta mistäs sen saa pystyvän ja kukas minusta huolii?"

"Vai ei sinulla ole ketään tiedossa?" kysyi täti.

Silloin tukkeutuivat sanat Ulin kurkkuun ja nolona hän penkoili haarukalla rippeitä lautasellaan. Mutta Vreneli tokaisi:

"Eiköhän olisi jo aika lähteä; Musta on jo kauan sitten syönyt kauransa ja kai tuo Ulikin vihdoin tullee kylläiseksi. Ehdittehän vasta keskenänne hupsutella." Täti ei ollut näitä sanoja kuulevinaankaan, vaan virkkoi Ulille:

"Vai et tiedä ketään? No kyllä minä tietäisin."

Uli tuijotti häneen taas silmät pyöreinä. Vreneli sanoi, että eiköhän hänkin nyt saisi tuota tuollaista tietää. Levollisesti, veitikkamaisesti hymyillen, toinen käsi pöydällä ja leveä selkä mukavasti kenossa, sanoi täti:

"No arvaas, kyllä sinä sen tunnet."

Uli katseli mietiskellen seinille, ei tiennyt mitä sanoa, hän sammalteli kuten olisi säkillinen potattipuuroa kaadettu hänen kurkkuunsa. Vreneli kävellä kepsutteli kärsimättömänä tädin luo ja sanoi:

"Lähtään nyt, alkaa jo pimetä." Mutta tätipä ei ollut häntä kuulevinaankaan, vaan jatkoi:

"No etkös sinä nyt jo sitä älyä? Kyllä sinä sen tunnet! Se on aika ahkera ihminen, mutta joskus vähän häjy, ja kyllä te sovitte aivan erinomaisesti yhteen, kun vaan ette kinastelisi keskenänne."

Ja täti nauraa hekotti sydämensä pohjasta ja katsoi vuorotellen Uliin ja Vreneliin. Silloin nosti Uli päätään; mutta ennenkun hän ehti avata suutaan, ehättäytyi Vreneli väliin ja sanoi:

"Mene nyt heti valjastamaan hevosta! Täti, liika pila ei ole pilaa eikä mitään. Voi kun en olisi mukaan lähtenytkään! Mikä ihme teillä nyt on, kun ette anna minun olla rauhassa. Eilen muut minua kiusottelivat, nyt olette te vielä häjympi. Kyllä olette paha, täti."

Uli oli noussut ja aikoi lähteä, mutta täti sanoi: "Älähän nyt mene, istuhan vaan ja kuuntele. Totta minä tarkoitan. Jo monasti minä olen sanonut Jukalle, ettei sopivampaa paria ole kuin te. Tehän olette kuten luodut toisillenne."

"Täti!" huusi Vreneli, "heretkää nyt jo jumaliste, tai minä menen heti ulos. Olenko minä nyt mikä lehmä kaupattavaksi. Odottakaahan jouluun, niin kyllä lähden teidän tieltänne! Tahi jos ette jaksa enää sietää, niin menen vaikka ajemmin. Mitä te ajelette yhteen kahta, jotka eivät toisiaan siedä! Ei Uli piittaa minusta, enempää kuin minäkään hänestä! Ja kuta ennemmin päästään erillemme, sitä parempi."

Silloin aukeni Ulinkin suu ja hän sanoi:

"Vreneli, älähän nyt äkäile noin minulle, enhän minä nyt enää sille mitä voi. Mutta sen minä vaan sanon, ja vihaa minua miten vihaat, että minä olen jo kauan rakastanut sinua ja enkä saisi parempaa vaimoa mistään. Sinun kanssasi tulee onnelliseksi kuka tahansa; jos sinä minut huolisit, niin olisin onnen poika!"

"Katsoppas vaan", sanoi Vreneli, "kun hänelle nyt puhutaan talosta ja kun hän saisi vuokratilan jos hänellä vain olisi vaimo, niin kylläpäs nyt hänelle kelpaisin — talon mukana! Kyllä olet aika hölmö. Tunnustappas vain! Naisithan vaikka minkä maantien kulun ja pellonpelätin kun vaan saisit talon. Mutta, äläs, nyt erehdyt! Minulla ei ole miehen tarvetta. Minä en huoli miestä ketään. — En ainakaan sellaista, joka nai vaikka minkä köntän, kun siinä on vain vähän voita päällä. Jos ette nyt lähde, niin laputan yksin kotiin", ja Vreneli alkoi mennä ovelle. Mutta Ulipa otti hänet kiinni, piteli vahvasti häntä vaikka hän miten rimpuili, ja sanoi:

"Ei, Vreneli, ihan totta, kyllä sinä nyt teet minulle vääryyttä. Jos minä saisin sinut, niin menisin vaikka korpeen, jossa en saisi muuta kuin hikoilla ja raataa. Tottahan se on, että minulle nousi se talo päähän kun se Liisa minua liehi, ja kyllä minä olisin ottanut sen pelkästään rahain vuoksi. Mutta suuren synnin olisin silloin tehnyt, sillä jo silloin olit sinä minun mielessäni ja sinä olet ollut minusta aina tuhannen kertaa mieluisampi kuin Liisa. Aina kun minä sitä katsoin, niin minä oikein pelästyin; mutta kun sinä tulit vastaan, niin sydän hyppi ilosta. Kysy jos tahdot Johannekselta. Minä sanoin sille jo tänä aamuna, etten minä tiedä taivaan alla parempaa vaimoa kuin sinä."

"Päästä irti", huusi Vreneli, pyristellen Ulin kaunista puhetta pitäessä kuin kissa satimessa, nipistellen ja raapienkin Ulia.

"Kyllä minä sinut päästän", sanoi Uli, joka miehekkäästi kesti nuo nipistelyt ja raapimiset, "mutta ei sinun tarvitse luulla, että minä tahdon sinua vain päästäkseni vuokraajaksi. Sinun pitää uskoa, että minä rakastan sinua muutenkin."

"En lupaa mitään!" huusi Vreneli ja riuhtautui irti ja pakeni pöydän päähän.

"Sinähän ole riivattu kuin kissan pentu", sanoi täti. "En ikänäni ole nähnyt mokomaa tyttöä. Mutta olepas nyt jo järkevä! Tulehan istumaan tänne minun viereeni! Tuletko vai et? En lepy sinulle enää ikinä, jos et nyt voi hetkeä istua ihmisiksi. Uli, käske tuomaan pullo vielä. Ole siivolla, tyttö, äläkä sekaannu minun puheeseeni", sanoi hän ja alkoi nyt jutella, mihin hän joutuisi, jos he molemmat lähtisivät pois. Mikä kova onni tulisi. Ja muori vuodatti katkeria kyyneliä lastensa vuoksi ja riemuitsi: "Miten onnellinen jälleen olisin kun kävisi niinkuin tässä monina unettomina öinä olen tuuminut. Te voisitte tehdä toisenne onnellisiksi, jos tahtoisitte. Minä olen jo monasti Jukalle sanonut, etten minä ole ikinä nähnyt kahta ihmistä, jotka niin ymmärtävät toistensa työt ja auttavat toisiaan kuin te. Kun te vain yksin voimin ahertaisitte, tulisitte te pian rikkaiksi. Ja me auttaisimme teitä miten ikinä vain voisimme. Emme me ole sellaisia kuten monet muut, herrat, jotka eivät ole tyytyväisiä, jos ei aina parin vuoden sisällä yksi vuokraaja joudu vararikkoon heidän tilallaan ja jotka eivät saa unta silmiinsä miettiessään yhä vain miten korottaisivat vuokramaksuja, jos vuokraaja yhdenkin kerran jaksaa maksaa vuokran ajallaan. Luulevat antaneensa tilan sille liian helpolla. — Ei, me kohtelemme teitä kuten omia lapsiamme, ja sellaiset myötäjäisvarustuksetkin saa Vreneli, ettei yhdenkään talon tyttären tarvitsisi niitä hävetä? Ja jos tämä nyt ei onnistu ja jos Vreneli on tuhma, niin en minä sitten tiedä enää mitä tehdä. Parempi kun ei enää kotiin menisikään. En tahdo nyt Vreneliä moittia, mutta olenko minä nyt ollut sinulle niin paha, että sinun sopii olla minulle tällainen? Olenhan minä koettanut kohdella sinua parhaani mukaan. Ja sinä ihan tahallasi minua nyt kiusaat, kyllä minä sen näen. Et ole pitkään aikaan ollut minulle tällainen kuin nyt."

Ja muori paha itki katkerasti.

"Mutta täti", sanoi Vreneli, "älkää nyt toki noin puhuko! Tehän olette aina ollut minulle kuin äiti, aina minä olen pitänyt Teitä ihan äitinä ja jos pitäisi mennä Teidän tähtenne vaikka tuleen, niin minä menisin. Mutta sellaisen kanssa yksiin, joka ei minusta piittaa, en rupea millään väellä. Jos jonkun kerran otan, niin pitää se olla sellainen, joka rakastaa minua ja huolii minut itseni tähden eikä kuten lehmää muiden vuokratavarain mukana."

"Voi mitä sinä nyt taas puhut", sanoi täti; "etkös jo kuullut, sanoihan se jo nyt itse, että hän on sinua rakastanut jo kauan?"

"Niin", vastasi Vreneli, "kyllähän ne sanoa osaavat, samaa ne puhuvat kaikki. Läkähtyisivät edes kaikki siihen valeeseen niin monipa heistä pelastuisi! Ei se ole parempi kuin muutkaan. Jos te ette olisi alkanut talosta puhua niin olisittepas nähnyt, miten paljon se minua rakastaa. Ja paha olitte, kun ette edes minulle ensin puhunut mistään, vaan yhtäkkiä sitten rupesitte minua lykkäämään sille kuin sialle tammenterhoa suuhun. Olisittepas raahtineet avata suutanne edes vähän ensin minullekin, niin olisimpa Teille sanonut, mikä Ulin sydämessä palaa. Kyllä hän sanoo: kulta, rakas kulta, ja toisen pitäisi luulla hänen sanovan: kultu, rakas kultu!"

"Merkillinen pöhkö sinä olet", sanoi täti, "ja koppailet pahemmin kuin parahin herrasneito."

"Senpätähden juuri, täti, tahdonkin vähän edes koppailla kun olen vain köyhä tyttö. En anna sillä tavoin heitellä itseäni toisten syötiksi. Ja parempi lieneekin syy koppailla kuin monella muulla, olkoonpa sitten herras- tai narristyttö."

"Mutta Vreneli", sanoi Uli, "minkäs minä nyt sille mahdan ja minuunko sinä nyt sen pusket? Tiedäthän sinä hyvin, että minä sinua rakastan enkähän minä tiennyt tädin tuumista enemmän kuin sinäkään. Väärin sinä pusket vihaasi minuun."

"Ahah", sanoi Vreneli, "nytpä vasta minä huomaankin, että tämä on ihan sovittua juonta. Se älähtää, johon kalikka kolohtaa. Kyllä olette ilkeitä molemmat, minä en kuuntele tästä enää sanaakaan. En anna ajaa itseäni kuten kalaa nuottaan."

Ja Vreneli aikoi taas lähteä livistämään ulos, mutta täti piti häntä nyt vuorostaan vyötäreiltä kiinni ja sanoi:

"Miten tuhma ja epäluuloinen olet! Ei nyt mokomaa maailmassa! Milloinka minä olen punonut juonia sinua vastaan? Se on kyllä totta, että minä läksin serkun luo juuri tämän asian tähden ja otin siksi teidät molemmat mukaan. Mutta minun tuumiani ei ole tiennyt kukaan, ei edes Jukka, sen vähemmin Uli. Minä pyysin serkkua vain tiedustelemaan asiaa Ulilta ja Uli oli, ihan totta, kehunut kovasti sinua. Serkku sanoi minulle, että kyllä se Uli ottaisi Vrenelin ihan tuossa paikassa, mutta oli hänelle sanonut, ettei hän uskalla siitä kurahtaakaan sinulle kun pelkää että sinä härnäisit häntä sillä Liisan asialla. Ja sentähden minä ajattelin, että minäpä puhun sinulle itse, kun ei Uli kerran uskalla puhua. Sillä kyllä Uli tästä tytöstä pitää, sen olen nähnyt, eihän minullakaan silmät selässä ole. Niin että Ulilla ei ole tässä mitään syytä."

"Mutta minkäs tähden se tänään sitten tuli sinne tupaan, kun minä olen tavaroita käärimässä kokoon", kysyi Vreneli, "ja tuppautui suuta, antamaan? Sellainen ei hän ole ollut ikinään ennen."

"Heh", sanoi Uli, "no sen saat pian tietää. Kun tänään olin puhellut isäntäni kanssa, niin sinä jäit minun mieleeni entistä enemmän ja minä tuumin, että antaisin vaikka pääni, kun saisin tietää, tokko sinä minusta yhtään pidät ja tokko sinä huolisit minusta. Vuokra-asiasta en tiennyt silloin niin hölyn pölyä. Ja kun tapasin sinut sitten niin yksin, niin en tiennyt oikein mikä minulle tuli, ihan tuli kuin suonen veto käsivarsiin ja täytyi sinuun koskea ja pyytää muiskua. Ja ensin luulin, että sinä annoitkin. Mutta sitten ajattelin, että ei se tainnutkaan antaa. Et suinkaan sinä muuten olisi paiskannut minua niin riivatusti luotasi. Ajattelin, ettet sinä välitäkään minusta ja minulle tuli niin paha mieli ja minä ajattelin, että kunhan nyt tulisi vain joulu että pääsisin talosta pois niin menisin vaikka kauas jonnekin Weltschlandin pohjukkaan että olisin sitten siellä ihan näkymättömissä, kuulumattomissa. Ja sitä minä nytkin tässä tuumin, Vreneli. Jos et sinä minusta huoli, niin minä viis vuokraamisista ja menen niin kauas kuin pippuri kasvaa, eikä kukaan minusta saa tietää enää sen koommin."

Uli oli noussut ylös ja tullut Vrenelin eteen ja vedet kiiluivat hänen rehellisissä silmissään; mutta tätin poskia pitkin ne jo virtana heruivat. Silloin katsahti Vreneli Uliin, hänen silmänsä kostuivat, mutta suupielissä värähteli vielä iva ja uhka. Mutta sitten pääsi kytketty rakkaus valloilleen ja alkoi heitellä hänen silmistään huikaisevia säteitään, vaikka vielä neitseellinen vastahakoisuus sulki hänen huulensa miehen kiihkolle antautumasta. Ja vaikka silmät jo rakkautta paloivat, niin singahtivat kuitenkin nyrppyisten huulten lomasta, ivalliset sanat: "Mutta Uli, mitäs Stiina sitten sanoo, kun sinä taas uutta haluat? Kai se laulaa sinulle että:

"Sen sydän mettislakka on:
Yks sisään saa, toinen lentohon."

"Mutta yhäkö sinä nyt kujeilet?" sanoi täti, "näethän sinä nyt, miten hän on tosissaan. Minä hänen sijassaan keikauttaisin sinulle jo takapuoleni ja sanoisin: 'Haista hapan!'"…

"Keikauttakoon vaan", sanoi Vreneli, "kukaties olen siitä vain hyvilläni."

"Äläs, etpäs olisi", sanoi täti, "kyllä minä sen jo äänestäsi kuulen. Ja Uli, jos nyt et ole tuhma, niin likistä sitä; ei se nyt enää paiskaa sinua, seinään, siitä saat olla varma."

Mutta melkeinpä oli täti vieläkin erehtyä. Sillä yhä ponnisteli tyttö kaikin voimin vastaan ja vähällä oli Uli lentää keiskahtaa taas pitkin permantoa. Mutta eipä jaksanutkaan enää, jo heittäytyi Vreneli Ulin uskollista rintaa vastaan ja purskahti rajuun itkuun kuten hermoheikko. Ja toiset ihan kauhistuivat kun se nyyhkytys ei ottanut loppuakseenkaan, ajattelivat, että mikä sille on tullut. Uli koetteli lohduttaa häntä paraansa mukaan ja sanoi, että älähän nyt huoli, jos et minua tahdo, niin enhän minä sinua kiusaa, kyllä minä mielelläni lähden. Täti ensin äkäili: sellainen hölmö; hänen aikanaan eivät tytöt toki ulvoneet kuin sudet kun saivat lemmityisen. Mutta sitten hänkin jo alkoi pelätä ja sanoi, että enhän minä nyt suinkaan pakolla; jos et sinä tahdo, niin tee toki miten vain parhaaksi näet, enhän minä estele. Mutta älä nyt vain Jumalan tähden noin itke ja huuda, ihanhan ravintolan väki luulee että mikä täällä on. Viimein sai Vreneli heille sanotuksi, että antaisivat nyt hänen vain olla rauhassa, hän koettaa tyyntyä. Hän oli ikänsä ollut orpo raukka ja kaikkien hyljeksimä lapsuudesta saakka. Eikä ollut häntä ottanut isä syliin, eikä äiti suudellut. Ja koskaan ei hän ollut voinut painaa päätään kenenkään povelle. Hän oli monasti ajatellut että vaikka kuolisi, kun olisi edes joku, jonka polvella saisi istua ja panna kätensä hänen kaulaansa. Mutta ei ollut kukaan häntä lapsena hyväillyt, aina hän oli ollut vain vastuksina. Ja niin monasti, monasti oli hän itsekseen itkenyt ja hän oli alati kaivannut jotain, ketä saisi koko sydämestään, kaikesta sielustaan rakastaa, etsinyt ihmistä, jonka rintaan saisi painaa päänsä tuskassa ja ilossa. Ystävätärtä, jonka seurassa olisi tyyntynyt; mutta ei hän ollut sellaista löytänyt. Ja hän oli ajatellut, kun hänelle puhuttiin naimisista, että hän jää yksin, vaikka olikin koettanut uskoa, että tuo ja tuo se nyt on se, jonka rintaa vasten hän voi surussa ja ilossa painaa päänsä ja joka on hänelle uskollinen kuolemaan saakka. Mutta ei hän ollut sellaista tavannut, johon hän voi luottaa. Kyllä hän Ulia rakasti, oli jo kauan häntä niin sanomattomasti rakastanut, mutta ei hän vielä ollut saanut uskoa häneen. Ja jos hän tällä kertaa pettyisi, jos ei Uli häntä uskollisesti rakastaisikaan, niin hänen viimeinenkin toivonsa sammuisi, hän kuolisi onnettomana. Siksi hän oli niin pelästynyt heidän sanojaan ja heidän pitäisi Jumalan nimessä antaa nyt hänen vain olla rauhassa, että hän saisi oikein ajatella mitä hän nyt tekee. "Voi, te ette tiedä, miltä tuntuu tällainen köyhästä orpo rukasta, jota ei isä koskaan ole ottanut syliin eikä äiti koskaan suudellut!"

"Sinä rakas hölmö tytykkä!" sanoi täti kuivaten märkiä poskiaan. "Kun minä nyt tuon olisin tiennyt että sinulla sellainen suudelman tarve oli, niin olisithan nyt näitä saanut, eihän nyt noista olisi ollut puutetta. Mutta mikset sinä sitä minulle sanonut? Eihän sitä meikäläinen ehdi kaikkea ajatella. Kun saa koko päivän tuumia mitä soppaa keittää väelle, niin mitenkäs sitä muistaa, ketä sitä vielä pitää suudellakin."

"Tämän olen ansainnutkin", sanoi Uli, "tämä on minulle ihan paraiksi. Olisihan minun pitänyt ajatella, että näin se minulle vielä käy. Mutta jos, Vreneli, nyt tietäisit, mitä minun sielussani liikkuu, niin kyllä uskoisit, että minä sinua rakastan enkä tahdo sinua pettää. Ja totta se on, että monasti minä olen tuuminut mennä naimisiin, mutta ei kukaan ole ollut minusta niin rakas kuin sinä. Vaan en minä toki tungettele, Jumalan nimessä, sinun pitää tehdä aivan kuten paraaksi näet." —

"Kuulethan nyt", sanoi täti, "miten se sinua rakastaa! Tule jo ja ota nyt lasisi ja kilistä Ulin kanssa ja lupaa nyt tuolle ruveta Glunggen vuokraisännänvaimoksi."

Vreneli nousi ylös, otti lasinsa ja kilisti, mutta ei kuitenkaan luvannut, vaan pyysi, että hänen annettaisiin vielä tänään olla rauhassa eikä puhuttaisi enää tästä asiasta; huomenna hän vastaisi, jos tahdottiin.

"No oletpas sinä nyt merkillinen tyttö", sanoi täti. "No niin, Uli, valjasta nyt hevonen, ei pidä ilmaista kotiväelle missä olemme viipyneet." —

Tähdet kimaltelivat tummansinisellä taivaalla, valkeat usvat häilyivät kosteilla niityillä, sieltä täältä kohosi uteliaita utuhattaroita ylös pitkin rotkon rinteitä, lämpöinen tuuli lehahteli lakastuneissa lehdissä ja siellä täällä ammui laitumelle unohdettu lehmä huolimattomalle isännälleen, ja joskus kajahti vuorten, laaksojen yli vallattomain poikien öiset hihkaukset. Mielen ja rattaiden liikutukset vaivuttivat tädin pian sikeään uneen ja väkevin käsin sai Uli hillitä hurjasti ponnistelevaa hevosta juoksemaan hiljaisemmin. Vreneli oli siis nyt kuten yksin, avaralla maailmalla. Hän, köyhä, orpo tyttö tunsi taas tällä hetkellä olevansa maailmassa yksinäinen kuin nuo etäällä, etäällä rajattoman taivaan mittaamattomassa sinimeressä liikkuvat tähdet, kukin yksinäisellä radallaan. Ja kun hän eroaa tätistä ja serkusta, tai kun ne kuolevat, niin on hän ihan ypö-yksin. Ei olisi majaa, mihin hän päänsä kallistaisi jos tulisi sairaaksi; ei ihmistä, jolle hän voisi haastaa huoliaan; ei silmää, joka itkisi hänen surujaan ja loistaisi hänen ilojaan. Ei edes sitä, joka itkisi hänen kuolemaansakaan, tuskinpa ketään, joka saattaisi häntä siihen viimeiseen ahtaaseen, kylmään asuinsijaan, joka kuitenkin ihmisten täytyisi hänelle valmistaa. Yksinäinen hän oli, yksinäisenä ja hylättynä pitäisi hänen vaeltaa maailman ponnistuksista yksinäiseen hautaan, vaeltaa tuota pitkää vaellustaan ehkä monta, monta vuotta. Ja yhä kumaraisemmaksi, toivottomammaksi, voimattomammaksi hän kävisi ja vanhaksi, ryppyiseksi, halveksituksi hän tulisi, tuskin annettaisiin hänelle enää yösijaa vaikka hän Jumalan nimeen armoa rukoilisi. Tuska tunkihe jälleen Vrenelin sydämeen ja siitä pyrki pursumaan ilmi valitus: miksi se Isä, jota hyväksi ja rakkaaksi sanotaan, miksi hän antaa elää näin köyhiä lapsia, niin köyhiä ettei heillä ole mitään turvaa maailmassa. Miksikä antaa hän heidän tulla pieninä orvoiksi, nuorina vietellyiksi, vanhoina halveksituiksi? Mutta silloin alkoivat hänestä nämä ajatukset jo — tuntua kovin syntisiltä, rikoksilta Jumalaa vastaan, joka oli antanut hänelle enemmän kuin monelle muulle, oli suojellut häntä viattomana tähän päivään saakka ja säätänyt ja sallinut hänelle varman toimeentulon. Ja kuten kumpujen huiput ja puun latvat sumusta alkoivat hänelle nyt ilmestyä mieleen myös Jumalan rakkauden työt, joilla hän oli nähtävästi juuri hänen elämäänsä erittäin hellinyt. Useampia oli hänellä ollut ilon päiviä kuin monella muulla orpolapsella ja olipa hän osunut parempiin ihmisiinkin kuin monet muut orvot. Vaikkeivät glunggelaiset olleetkaan isä ja äiti, olivat ne kasvattaneet häntä kuitenkin niin hyvin, että hän nyt tiesi ihmisten pitävän häntä kunnon ihmisenä. Ei, hänellä ei ollut syytä nurkua taivaan hyvää isää vastaan; hän tunsi, että Hänen kätensä on häntä aina varjellut. Ja eikö yhäkin varjele? Eikö tänäänkin ollut ohjannut? Eikö ollut armahtanut köyhää orpotyttöparkaa? Ehkäpä Hän nyt, kun Vreneli oli pysynyt hänelle uskollisena tähän saakka ja koettanut karttaa synnin saastutusta, oli viisaassa neuvossaan nähnyt hyväksi täyttää tuon hänen sydämensäkin kaipuun ja antaa hänelle sen uskotun, jonka rintaa vasten saisi päätään nojata; omaisen, joka hänen kuolemaansa kerran itkisi ja olisi hänellä saattajana hirveän haudan suruisella tiellä? Uliko se oli, tuo uskollinen, taidokas renki, tuo jota hän niin kauan oli sydämensä hiljaisuudessa rakastanut; jota hän ei voinut soimata mistään muusta kuin siitä hairahduksesta Liisan suhteen, siitä, että hän oli erehtynyt luulemaan, että kulta on onnea. Mitenkä rehellisesti ja kunniallisesti hän oli tarjonnut sydäntään hänelle ja katunut vikaansa! Eikö ollut kuten sallima se, että he olivat osuneet toisiinsa juuri täällä, ettei Uli ollut joutunut täältä jo pois, että Liisa oli mennyt naimisiin, että täti halusi antaa tilan Ulille vuokralle! Kummallinen sattuma! Nähtävästi oli hyvän Isän lempeä tahto tämän säätänyt! Hylkäisikö hän siis sen mitä Jumala hänelle tarjosi! Vaadittiinko häntä kovaan, vaikeaan kohtaloon? — Ja sielu loi kuviaan ja elähytti nyt hänen autiota tulevaisuuttaan. Uli oli hänen miehensä; hänellä oli nyt juuret elämässä ja maailmassa; he kaksi olivat keskipisteenä, jonka ympäri nyt ison talon kaikki hommat pyörivät ja järjestyivät heidän tahtoaan totellen. Sadoin vivahduksin loisteli tämä kuva Vrenelin sielussa ja yhä kauniimmiksi, yhä rakkaammiksi tulivat sen värit. Hän ei muistanut enää missä olikaan, niin tuntui nyt keveältä ja hyvältä hänen sydämestään ja hän hengitti jo tuon uuden suruttoman, tuskattoman maailmansa ilmaa. Silloin tärähtivät rattaat yhtäkkiä kiveen. Vreneli ei sitä huomannut, mutta täti, hän heräsi ja haukotteli suu ammollaan ja kysyi puolipöpperössä: "Ööh, missä me ollaan, en suinkaan minä ole nukkunut?" Uli sanoi: "Katsokaahan tarkkaan, tuollahan jo vilkkuu kotitulet puiden takaa."

"Herresta, mitenkäs minä niin nukuin! Enpäs olisi sitä uskonut. Kunhan ei vain Jukka toruisi kun viivyimme näin myöhään."

"Mitäpäs siitä", sanoi Uli, "ja huomenna saa Musta levätä, ei sitä tarvita."

"No ei huolta sitten", sanoi täti. "Mutta kun hevosella tullaan myöhään illalla kotiin ja kuitenkin viedään se aikaisin aamulla työhön, niin se on kelvotonta rääkkäystä. Kyllä sen tietää itsestään, kun ajattelee, että itseään alituiseen niin juoksutettaisiin ja yhä hoputettaisiin eikä milloinkaan annettaisi rauhassa syödä ei maata."

Joka ovesta tunki Glunggesta väkeä tanhualle tulet ja lyhdyt käsissä kun kuulivat vaunujen jyryävän pihalla. Toiset menivät ottamaan hevosta, toiset vaunujen luo. Itse Jukkakin köpitti ulos tulijoita vastaan ja sanoi:

"Minä jo luulin, ettette tänään enää tulisikaan, ajattelin, että jos lie mitä sattunut."