ALKUSOINTU.
Puhalla pohjatuuli, lennä luoteinen! Kirkkaan talviaamun aurinko nousee.
Yli kimeltävän maan lennä korkealla pohjatuuli sinisissä ilmoissa, älä alas vaivu sinne, missä salot silmänräpäyksessä saavat tulipunaiset vaippansa, kun aamuisen auringon ensi säteet kimeltävät kaukaa lumisten metsävaarain harjanteilta.
Talven riemuhetki on, kun aurinko nousee. Helmiä tuhlaa talvi, hopeaneuloja, purppuraisia ruhtinaskaapuja hän tuhlaa. Katso jättiläiskoivua tuossa: kuurasta viluisen valkeana se talvikuninkaan henkivartija seisoo, otsa sinisen taivaan siinnossa, kiireestä kantaan kuuraa kimeltää. Kiireestä kantaan laskeu kuurainen, purppurainen vaippa, kun aamuaurinko nousee. Otsalla säihkyy suuri tähti, rinnoilla kiertävät kuin raskaat, kultaiset käädyt kiteistä, joista yksi verenpunaisena leimuaa, toinen kellervänä, kolmas vihervänä, kymmenet sinisinä säihkyvät. Tuhannet säteilevät korut koivu-urhon ryntäillä liikahtelevat.
Mutta jättiläissuurena, sinisenä valuu koivun varjo heleille hangille, kun auringon valo verkkaan, kylmästi kirkastuu.
Etäisen vaaran rinteet huikaisevina hohtavat, jokainen kuusi on valkea, kuusten parroissa helmet kiiluvat, runkoja peittää kiiluva jää, ei ainoista tummaa paikkaa koko vaaran louhisella rinteellä, kaikki valaisee, säihkyy. Vaaran harjanteella outoina yli muiden puiden seisoo kolme neljä jättiläiskuusta. Yksi niistä heloittaa kummallisen valkeana kuin päätään kuroitteleva, kuunteleva metsän haltija, jättiläiskokoinen puiden ylitietäjä. Hievahtamatta, outona se kaulaansa kuroittaa kuin valkea jättiläiskäärme, ei jäsentäkään hievauta, kuuntelee, mitä kuuntelee: koirain haukkujako kaukaa kylistä metsäin takaa tai pohjoisen riemukasta soittoa ylhäältä, ylhäältä sinisistä ilmoista päänsä päältä, pohjoisen, joka niin korkealla kulkee, ettei sen siipi metsän kuuraisiin kouruihin höyhenkeveästikään koske.
Toinen jättiläiskuusista loistaa vaalean punertavana, kolmannella on ihmeellinen vaalean vehervä loiste, neljännen kuurakiteet sinisinä kiiluvat.
Niin jakaa purppuraa ja timantteja talvi, kun sen valta on korkeimmillaan ja se pitää voittojensa riemujuhlaa.
* * * * *
Vaan talvipäivä on lyhyt. Pian sammuu auringon hellä loiste ketojen hangilta, kunnaiden varjot hiipivät raukeina yli alanteiden, syttyvät kultaiset tähdet ja nouse kirkas kuu.
Ihmeellinen on suuri koivikko kuutamossa valtatien varrella aukean kedon laidassa, kun kaikki on hiljaista ja kuu loistaa. Outoa, hämärää utua nousee kaukaa metsäin reunasta, hopeista utua, ilman rannat peittyvät kuin kummalliseen sauhuun. Äänettömästi se sauhu liikkuu kohti koivikkoa, hienon hienona hämähäkin seittinä kietoutuu jokaiseen kuuraiseen oksaan. Udun hämärässä koivikko seisoo, jokainen ritva on täynnä tuhansia jäisiä lehtiä. Jos hiemankin liikahdat, niin leimahtaen puhkee jäälehtien sekaan kiiltävän kiteen suuri, säteitä välähyttävä tähtikukka. Jos hiljaa kuljet koivikon varjossa maantiellä, minkä jalasjäljet kuutamossa välkkyvät kuin hopealla silattuina, niin koko kuurainen koivikko välkehtii, syttyy, sammuu tähtiä, kuuraisten, raskaiden ritvainsa hopeisia kukkia. Ja aukean kedon hangella, siellä puhkee tähtiä, kämmenen suuruisia, hopealle välähtäviä, syttyviä, sammuvia, niinkuin kuutamoinen hanki tähtitaivaan kaikki kiiluvaiset kuvastaisi.
Äänetön on ilta, valkeina kaartavat kuutamoiset vaarat aukean kedon alannetta.
* * * * *
Koivikon varjosta, alanteen laidasta kuultaa himmeä tuli töllin akkunasta. Kas niin, mitä ihmeitä talvi on matalalle töllille tehnyt. Sen seinää vasten on se korkean hankensa latonut, sen räystäisiin on se päivällä valanut raskaat, kiiluvat jääpiikit. Nyt kuutamossa on hanki seinää vasten kuin tiheän tiheä villiviinipensaikko: näet suurten lehtien valkeina välähtelevän, näet köynnöksien kapuavan ylös ja lonkeroillaan tarttuvan räystäissä tököttäväin jääpiikkien kärkiin, näet rypäleiden riippuvan lehtien väliin, rypäleiden, joiden pinnat kiiluvat sirotettuina täyteen viluisia kiteitä.
Mutta töllistä kuulet rukin hyrinän ja veistokirveen kolkkeen; siellä lieden rouhuavassa valossa ja tervaspuiden kitkerälle tuoksahtavassa lämmössä äiti kehrää villoja langaksi, isä veistelee reenjalasta. Ukkovaari laihana, ryppyisenä ja pää vapisten istuu puujalat vierellään sängyn laidalla, hiljaa posliinikoppaista piippuaan imeksii, raukeat silmät oudosti permantopalkkeihin tuijottelevat, liekkien kalpeaa otsaa valaistessa lekkuvin loimuin. Mutta poikaset paitasillaan ovat nousseet polvilleen akkunapenkille, painavat neniänsä viluiseen akkunaruutuun, hengittäen ja sormillaan hieroen avaavat jäähän pyöreitä aukkoja, joista miettien katselevat ulkoiseen kuutamoon, missä koivikko hopeisena kimeltelee.
— Riikinkukkoja istuu koivikossa, siksi se on niin valkea! sanoo toinen pojista.
— Mutta kas, tuolla pellolla kulkee varjo. Nyt se lentää tien yli, nyt se menee jo perunakuopan ylitse, nyt kuu taas kirkkaana paistaa. Äiti, mitenkä se oli… kuolleet ajaa keveästi…
Äidin rukki hyrrää ja pata liedessä porisee.
— Äiti, mitenkäs se olikaan! sanoo toinen pojista, menee äidin luo rukin ääreen kyselemään. Mitenkäs olikaan, kun metsä on niin valkea, niin riikinkukkoja istuu joka oksalla?…
Äiti seisauttaa rukkinsa, ojennaiksen, väsyneesti huoahtaa.
— Ohhoh… Mitenkäkö oli? Eihän siinä mitä sen enempää ollut. Kun tulee talvi, niin jostain kaukaa, kaukaa tulee metsiin outoja lintuja, ihan kuin lumivalkeita. Niitä tulee ihmisten huomaamatta satoja, tuhansia ja ihmisten huomaamatta ne istuvat koivujen oksille vieriviereen, vain purstot riippuvat alas tuuheina kuin riippuvat koivunlehvät ikään. Vilu on. Sentähden ne hievahtamatta istuvat, vierivieressä, toistensa kupuja lämmittävät, päät siipien alla. Vain valkeat purstot oksilta alas riippuvat. Ne ovat paratiisilintuja, valkeita paratiisilintuja, riikinkukkoja, joiden purstot kuutamoyönä kiiluvat täynnä tähtiä kuin taivas talvella kiiluu ikään. Siellähän niitä koivikossa oksat täynnä istuu tuhansia ja tuhansia … hievahtamatta valkeita lintuja…
— Mutta mistä ne varjot pellolle?
— Hattarathan ne vain kuun editse kulkevat. Ylhäällä taivaissa tuullee…
Äiti on tullut akkunan ääreen, katselee ulos, hyräillä alkaa:
— Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi… Etkös, lapseni, pelkää?
Isän kirves kolkkaa, pata porisee, ukki hievahtamatta istua nököttää.
— Etkös lapseni pelkää…
— Närekö tämä on tässä akkunassa? kysyy poikanen osoitellen jääkuvioita.
— Näre taitaa olla … oikea oravikuusi… Tuossa on kuivettunut kuusi kaatunut rytöön toisia vastaan…
— Ja tässä lampi… Metsähän tähän on akkunaan kuvattu, ja tuosta metsän takaa pilkottaa kuin kirkon torni … ja tuossa on kuin ristejä, pieniä, pieniä ristejä. Tuoltapa kulkee lammen rannalta tie … siitä ajavat kirkolle niin että kulkuset soivat… Jospa siinä näkyisi ajaja … hevonen ja reki ja kaikki…
Samalla alkaa jostain kaukaa hienosti kuulua kuin keilojen kilinää. Ensin kuin parvi pieniä tiukuja, ääni sekautuu liekkien sohinaan ja padan porinaan. Sitten kuin kulkusten kulinaa, aisakellojen pämppäystä ja kirkkaita säveliä.
Isä seisauttaa kolkkavan kirveensä.
Ukkovaari höristää korviaan, muut sulloutuvat akkunasta katsomaan.
Ei näy kuutamossa vielä mitään, mutta yhtäkkiä äänien remahtaessa väkevinä aisakelloista, kulkusista, tiuvuista syöksyy akkunan ohi maantielle musta hevonen: pari henkeä reessä, rekivällyt liehuvat, kulkuset kiivaassa tahdissa soivat; sitten toinen musta, sitten valkea, sitten yhä useampia. Pitkänä jonona maantietä kiitävät.
Sepä matkuetta! Kireälle kiintyvät ohjakset, hevosten kaulat jänteisinä pystyyn kohoavat, harjat huiskivat, sinkoilevat jouhissa välkkyvät kuurahelmet, väkevässä ravissa terävät kengät iljankoon iskevät, kun mäkeä alas töllin ohi kiidetään, ohi hiljaisen töllin, ohi hopeisen koivikon, joka kimaltavat kiteensä ohimennen hepojen pystyisille korville heittää. Vaan yli kellojen sekavan pauhun ja ajoneuvojen ratinan kajahtelee yhdestä reestä hanurin soittajan villiyttään riemuitseva tanssisävel, alkutahdit kimakoina kuin teräsvasaroilla kirkkaiden kellojen laitaan lyöden, seuraavat tahdit kuin rumpuja kumisuttaen ja sitten taas sävelet huikaisevan korkealta hihkaisevat, kajahtavat kauas kellojen helinässä kuutamon utuihin, kauas hiljaisiin kartanoihin, joissa vahtikoirat säpsähtäen syöksyvät makuusijoiltaan tanhuille ja nostavat omaa ääntään kammovan, kumean haukunnan.
— Pam … pam — pam … pam! paukuttavat aisakellot kulkusten ja tiukujen kirkkaassa helinässä.
— Onpas se Hollolan polskaa! huudahtaa isä.
— Montakohan noita on? Kaksi … neljä … kuusi … kaupungin herrat kai huviajolla … kymmenen.
Ukkovaarikin sauvainsa nojassa akkunan luo köntystää, sanoo:
— Voi … voi! sanoo oudolla, inisevällä äänellä. Ne nyt sitten lentävät! Montako noita oli?
— Kaksitoista, — kolmetoista hevosta niitä ainakin oli.
Vaikenee hetken ukki, sitten jälleen sänkynsä laidalle köntystäessään inisten jatkaa:
— Kolmetoista on mukava luku! inisee ukki.
— Mitä? kysyvät toiset.
— Hah? sanoo ukki kaulaansa kuroittaen, pienillä rotansilmillään tirkistellen.
— Tässä oli hevosia kolme- tai neljätoista, ei ihmisiä.
— Voi voi! inisee ukko. Olipa vaikka koiria kolmetoista. Koira se on se neljästoistakin… Tässä muudanna vuonna oli kaupungissa se Sumu-Kalle pitänyt kekkerejä toisten samanlaistensa kanssa…
— Mikä Sumu-Kalle?
— Hah?
— Mikä Sumu-Kalle?
— Mikä Sumu-Kalle! Se sama, joka asui kivitalossa raatihuoneen vierellä. Vanha se oli se talo: kiviportaatkin olivat astumisesta ihan kuopille kuluneet. Ihan vanha se oli se talo … voi voi. Sumu-Kalle oli sen ostanut… hätäpäs hänellä, kun isä oli rikas. Se sama Sumu-Kalle, joka kerran tilasi musiikin koko illaksi vain itselleen soittamaan. Asetti kynttilät akkunoihin, itselleen soitatti; kaupunkilaiset kokoontuivat torille akkunainsa alle, heitäpä Sumu-Kalle kiusotti. Poikasen lähetti Sumu-Kalle torille väkijoukkoon urkkimaan, mitä tuo menosta virkkaisi. Kovin ihmettelevät, sättivät! sanoi poika. Mutta silloinpa Sumu-Kalle avasi valaistun akkunan, käski musiikin vaikenemaan ja kohti kurkkua nauraa rähähti akkunasta alas väkijoukkoon… voi! Mikäs hänellä, kun isä oli jättänyt suuren perinnön. Hah?
— Ei mitään.
— Hehe… Sumu-Kalle piti kerran juominkia kahdelletoista samallaiselleen. — Tässä talossa asuu aaveita! sanoi Sumu-Kalle ystävilleen; näin kerran portaissa sinisen rakuunan täysissä tamineissa astuvan vastaani. Rakuuna hävisi kuin tuhka tuuleen edestäni. Tämä talo on vanha, tässä on sodan aikana ollut lasaretti.
— Mutta minä en heitä pelkää! sanoi ystävä Sumu-Kallelle. Minä en pelkää, minä en ole lapsena oppinut pelkäämään.
— Mutta sinä pelkäät! väitti Sumu-Kalle. Menepäs nyt kirkontorniin taikka vain raatihuoneen torniin kellon rasvaa ottamaan. Saat nähdä!
— Menen kyllä, menen kirkon, en vain raatihuoneen torniin… Menen vaikka keilan lyöntiin … taikka kortin… Mutta muita pelaajia pitää olla mukana…
— Voi voi! Niin narrasi Sumu-Kalle kolme juomaveikkoa keskellä yötä kirkontapuliin keilaa nakkaamaan… Keilat otettiin mukaan ja pieni lyhty. Voi voi miten kummallista oli ollut keskellä yötä tornissa… Kuu oli paistanut kuin nytkin. Torninkello oli niin kummallisesti, verkkaan tokittanut. Tok … tok! oli heiluri selvästi, oudosti toksautellut, kun pojat kulkivat ylös pimeitä tapulin portaita. Tok … tok! verkkaan, selvästi. Aina tornin juurelle oli tokutus kuulunut. Hah?
— Mikä siellä tokutti?
— Hehe! naurahti ukki. Mikäkö tokutti? Kello… saatte kuulla. Kirkon kellon alla alkoivat pojat keilaa lyödä, hetken jo löivätkin, hämärä torni oudosti kumisi. Silloin kun yksi pojista juuri näki voittaneensa, tupsahtipa neljäs mies joukkoon, irvisti, sanoi:
— Nyt on minun vuoroni nakata! sieppasi kuulan, paiskasi voittajaa kalloon. Niin koilta kuula lensi kalloon… Hah?
— Hui!
— Huiko? Vai hui! Hihi … poksahti kuula oitis pojan kalloon. Muut pakoon… Mutta seuraavana päivänä kun torniin mentiin, makasi siellä yksi pojista kuolleena… Hihi… Hah?
— Kolmetoista on mukava luku! jatkaa ukki sitten inisten, pienin silmin tirkistellen… Sumu-Kallen seurassa oli kolmetoista… Herrasväki aika kilinällä ja kalinalla ajeli… Kuulan se paiskasi kalloon… Hah?
Hymyillen jää ukki tirkistelemään leveisiin lattiapalkkeihin.
* * * * *
Mutta rekiretkeläiset helistävät edelleen kaareilevaa maantietä, jota koivikoiden satuinen varjo väliin hämärtää, välitse tähtiä leimahtavain hankien, ylös mäille, joille kaukaiset metsät jylhinä kuumottavat kuudanvalkeina, ylös kuusikkojen ylhäisiin holveihin.
Kauas ovat he lähteneet kaupungista rikkaaseen taloon, Ali-Olliin. Aamuyö on oleva kynttiläin levotonta loistetta, soiton remakkaa ja kisaa; talviauringon korkeimmillaan kimeltäessä ovat päättäneet jälleen huomenna palata.
Kulkusten rallattavaa kilinää, aisakellojen vaskista helinää pitkillä teillä, kun välkkyvät jalasten jäljet johtavat kauas yhä tummiin piiloihin. Aukeepa vihdoin öisessä valkeudessa jylhä järvi, jonka rannat mustan synkeinä kohoovat. Kaukaisten saarten harjat peittyvät kuutamoiseen utuun, mutta järven takaa kuultavat kirkkaat tulet. Siellä on Ali-Ollila; tervehtien heijastelevat iloiset tulet.
Alkaapa rekiretkeläisille viiman viheltävä kilpa-ajo yli auhdon järven, kohti kiiluvia tulirivejä. Kajahtaa jälleen metsäisille mäkirinteille kultaisten tähtien alla Hollolan polskan vihlovan villi hihkaisu, paiskaa soittaja hanurin jatkoihinsa, ohjat tuliseen tempoiluun kiskaltaa, viuhahtaa ruoska, kuin ammuttuna syöksyy tienviereen hepo, pystyyn paiskatuin kauloin, huiskivin harjoin ohi muiden kiitää tuiskun tupruavassa lumessa, ohi kellojen kilinän, huutojen, kirkunan, korskahtelevain hevonturpain. Ahaa, ohitseko yksi pyrkii? Jalat jänteisiin, toisen raudikko! Ryntäisiin vimma, kuin kylkiäsi kekäleet polttaisivat! Mitä, ohi lumivalkean hevonkinko uskallat, vimmassa ravaava varsa! Alkakoon temmellys siis, yleinen laukkaaminen, kavioiden huiske, ohjien huidonta, huudot, soittavan metallin sekava räminä! Remuavana tuiskuvakona tupruaa tie, missä retkeläiset kaikki toistensa ohitse kohti kiiluvia tulia kilpaavat.
* * * * *
Iloista on Ali-Ollilassa, lämpöisissä huoneissa kirkkaiden kynttiläin piirissä, naurussa ja puheen porinassa, kun ulkona sinertää kuutamo, vaan sisällä posket viuhuvasta retkestä raitistuneina heloittavat, silmät väkevän kirkkaina loistavat, uumissa, luiden ytimissä pakottaen uhkuu raittiin väkevyyden hehkuva huumaus. Leveissä maljoissa on rypäleitä, janoa kiihoittavia, lemuavia rypäleitä; omenia, kylmiä, tuoreita; laseissa viini punertavana, läikkyvänä himmottaa. Alkaa pianon helinä, keltaisen, vanhan, vähän epäsointuisen — vähät siitä. Syrjälle tuolit, jyristen syrjälle pöydät! Nyt käy tanssi niinkuin vihuri kainaloista kohottaisi, väkevä, huimaava vihuri, niinkuin tuulten siivillä ilmoissa kiidättäen.
* * * * *
Ali-Olli itse istuu vanhempain miesvierastensa joukossa syrjähuoneessa pöydän ääressä, joka uhkuu kukkurallaan kiiluvia kannuja, hopeita, laseja. Tahdotteko viiniä, riemastuttavan punaista kuin veri? Tai ehkä punssin imelää kellervyyttä? Tahi neljätähtistä? Kaatakaa, sekoittakaa, olkaa hyvä! Rintaa paisuttaen kohoovat laseista höyryt.
Ali-Olli, hän on kuin tavallisestikin juhlissa ensimäiseksi ehtinyt nousulieskaan. Jo alkaa tavallisesti liiasta juonnista körisevä äänensä selvitä, jo korkealle otsalle ilmestyy hehkuvan punaisia suonia ja silmäin alle kotoutuu silmistä tihisevä kyynellammikko; koko laihat, ruskeat kasvonsa, joiden poskiluut pönköttävät leveinä kuin intiaanilla, alkavat punertaa. Jo värisevät pörröiset viikset, hän alkaa kertoa tarinoitaan. Älkää hänelle naurako kuin valehtelijalle, vaikka hän kestetyitä kärsimyksiään teille nyyhkyttäen aivan käsittämättömän suuriksi kuvaileekin. Älkää nykikö toisianne kylkiin, älkää alkako riitaa pisteliäillä vihjauksilla hänen entiseen elämäänsä, muuten hän alkaa torata ja toraa kerallanne koko illan, kunnes yhä kiihtyen ajaa teidät ulos talostaan. Istukaa vakaina, kuunnelkaa totisina, huokailkaa, nyykyttäkää päätänne, ihmetelkää, kehukaa häntä, puristakaa väliin kättään, niin hän riemuitsee, pyytää rukoillen tuhat kertaa anteeksi että on humalassa, tarjoo teille yhä ja yhä kestitystään, lainaksi rahojakin, jos pienellä vihjauksella ilmaisette rahoja tarvitsevanne. Mutta jos häneltä jotain hyvää saatte, niin olkaapa varmat siitä, että hän tuhat kertaa jälkeenpäin sekä itsellenne että koko pitäjälle kehuu teitä auttaneensa kuin kelpo mies kelpo miestä ainakin auttaa.
Ali-Oili kertoo juomain ääressä karjarutosta, joka pari vuotta sitten häneltä oli muka tappanut sataviisikymmentä lehmää. Koko pitäjä tietää, ettei hänellä sataaviittäkymmentä lehmää koskaan ole ollutkaan, joskin pulskasti lie sata ollut; ettei pari vuotta sitten mitään karjaruttoa paikkakunnalla liikkunut. Mutta itse isäntä uskoo muiden juttuaan uskovan, alkaa itsekin siihen uskoa, innostuu, näkee ilmielävästi koko tapahtumattoman onnettomuuden silmäinsä edessä, laajentaa kuvaustaan, heltyy, vedet silmistään poskille vuotavat, kertoo kaiken alusta pienimpine yksityiskohtineen, tekee sen niin täydellisellä suruunsa antautumisella, kyyneleitään nieleskellen, mestarillisella traagillisuudella, nyyhkyttäen ja sankarillisesti kärsien, niin että melkein vahvimmatkin, jotka varmaan tietävät jutun tehdyksi, sitä kuullessaan tuntevat tuskaa, haluavat vasten tahtoaan uskoa Ali-Ollin puheen puhtaimmaksi todellisuudeksi.
— Suokaa anteeksi, arvoisat vieraat, suokaa anteeksi! rukoilee Ali-Olli uikuttavalla, surusta tukehtuvalla äänellä, nieleksii kyyneleitä ja konjakkisylkeä. Suokaa anteeksi, eikö tämä ole koomillinen juttu! Varsin koomillinen, varsin surkea! Arvoisat vieraat, sataviisikymmentä lehmää, koko navetta tyhjäksi minulta raukalta! Sataviisikymmentä lehmää täytyi eläinvälskärin tappaa. Arvoisat vieraat, uskokaa minua, uskokaa minua: navetta oli ihan tyhjä. Yksin istuin navetassa lehmipöydän laidalla, painoin pääni käsiin ja ääneen itkin. Voi, sataviisikymmentä lehmää!
— Istuin pöydän laidalla, navetta tyhjä. Kukko kykötti orrella; alkoi laulaa.
— Tappakaa tuo kukko myös! huusin eläinvälskärille! Tappakaa tuo kukko myös! ja aloin taas itkeä. Sataviisikymmentä lehmää. Niin ankarasti minua koeteltiin…
Ali-Olli nyyhkii, jatkaa:
— Syntien tähden ihmistä koetellaan. Synti on ihmisellä koomillinen päähänvilaus. Hän tietää, että päähänvilaus, synti on pahaksi, mutta kun päähänvilauksen hetki tulee, niin tuntuu niin lämpöiseltä, hekumalliselta, unohtaa, että jälestä koetellaan päähänvilauksen tähden. Ihmisellä ei ole älyä, hän elää, nauttii ja kärsii vain päähänvilauksista.
Ali-Olli pyyhkii nenäänsä ja silmiään, ryyppää. Salissa soitetaan ja tanssitaan.
— Ihminen on tutkimaton kapine. Hän on sitä mitä tahtoo niinkauan kun annetaan olla mitä tahtoo. On toinenkin koomillinen juttu, kasku, jonka lapsena kuulin: vanha ukko kertoi. Oltiin pitäjällä täällä pantu toimeen viulunsoittajain kilpailut, kahdeksan soittajaa oli saapunut kilpailemaan. No yksi niistä tietysti voitti, yksihän aina lopulta voittaa, muut jäävät tappiolle. Mutta juuri kun voittaja piti julistettaman pitäjän parhaaksi soittajaksi, ilmestyi sisään mies outo, laski kätensä voittajan olalle, hiljaa supatti:
— Älä enää soita sitä tuuria, tätä mollia soita! ja sen jälkeen ei soittaja enää osannut mitään soittaa… Älä enää soita sitä tuuria…
Samassa kuuluu salista yli remun kaksi vihlovaa voihkausta:
— Aih … aaih! pitkään, läähättävästä, sen jälkeen raskas jysäys, naisten kirkunaa, kaatuvan pianotuolin kolaus. Soitto vaikenee, huutavat, voivottavat.
— Herranen aika, nyt tuli jotain! ähkäisee Ali-Olli, juoksee saliin.
Pitkä, roteva nainen, talon ylpeä, keinuja rakastava emäntä siellä viruu pöydän vieressä permannolla. Rinta ja käsivarret vielä vavahtelevat.
Ali-Olli jäykistyy, vapisee, on tuossa tuokiossa taas kuin silkka selvä, alkaa repiä sortuneen vaatteita auki, rukoilee:
— Jumalan tähden, jumalan tähden! Tulkaa auttamaan! — Koettaa nostaa vaimoaan ylös lattialta, kätensä pettävät, pää kolahtaa permantoon. — Jumalan tähden, tulkaa auttamaan … sänkyyn… Eikö teissä ole ainoatakaan miestä! Voi … voi…
Vieraat seisovat kalpeina kuin suolapatsaat pitkin seiniä, mikä missäkin…
— Näette, henki on vaarassa! … mennyttä… Ei ole miestä … sellaisia raukkoja… Uh … ooh! Mariana! Mariana…
Vihdoin laukee ensi kauhistuksen sulku, vieraat käyvät sairaaseen käsiksi, viedään makuuhuoneeseen, tulee itku ja voivotukset, touhu ja järjetön juoksenteleminani lähetetään lääkäriä noutamaan.
Ali-Olli tulee salin ovelle, tolkkuaa, horjuu, kumartaa, nyyhkeitä nieleksii.
— Arvoisat vieraat!… Te näitte … te näitte että hän löi ohimonsa naulaan … te näitte? naulaan tuossa siltapalkissa … voih … naulan päähän… Voi Mariana … kuolee, kuolee … rakas Mariana…
Vieraiden mieleen muistuvat jutut siitä, että Ali-Olli monasti olisi vaimoaan tukasta pitkin permantoa venytellyt.
— Näitte sen … todistakaa … näitte: rautanaulaan … ohimo puhki … rakas Mariana…
Vieraat näkevät mielessään vertä tihkuvan haavan jykevässä ohimossa, joku osoittaa vielä pisaroita permannolla.
— Niin, arvoisat vieraat … te sen todistatte… Arvoisat vieraat, pidot ovat poikki … ymmärrättehän … suokaa anteeksi… Anteeksi, arvoisat vieraat… Tämä on kovin koomillinen juttu … anteeksi…
Kiiruusti, vaieten kuin tajuttomina vieraat pukeutuvat, etsivät tallista hevosensa, valjastetaan, paiskataan kulkuset ja kellot rekiin, lähdetään ilman hanurin räikkinää ja tiukujen kirkasta kilinää aikaiselle paluulle.
Kimeltää öinen kuudan, koivikot häämöittävät hopeauduissaan; vielä on pitkä yö siihen kun huominen talviaurinko korkeimmillaan loistaa.