MATALEENAN IHMEELLINEN TARINA.
Synnyinkyläni harjuilta, jotka kohoovat salojen keskeltä vehreinä kumpuina kuin meren helmasta aavat saaret, kävin alas korpeen äärettömään, laitaansa löytämättömään, katosin tuhanten suhisevain koivunlehväin kätköihin velipuoleni torpalle etsien sukuani kuin kattilaromuista myyty Kullervo ennen, mutta enpä synkkänä ja hirveänä kuin Kullervo. Ah, ilo ja ylpeä kirkkaus otsallani asui.
Siellä tapasin veljeni, vankkaleukaisen sänkiposken, joka hammasta kiristäen ja karkeasti kiroillen kyntää korven paloa ja on keskelle saloa maaemolle pystyttänyt syltäkorkeita alttareita: köyhäin peltojen harmaita kiviraunioita sata!
Painuin pienen töllin matalasta ovesta sisään, sydän vapisi.
Ensimäinen mikä ahtaassa töllissä loisti katseeseni oli punainen hame. — Ah! ajattelin, sen jolla on tuo punainen hame, täytyy varmaan olla äitini.
Sitten näin, että hänellä, jolla oli yllään tuo punainen hame, oli kellervän kalvaat, oudon ihanat, laihat kasvot. Minä heti ääneen tuumin: tuossahan se on äitini! Arvasin oikein. Ajatelkaa, en ollut häntä nähnyt seitsemääntoista vuoteen ja vain kerran sitä ennen.
Hän istui oljilla permannolla selkä takan seinää vasten. Hän oli niin oudon kellervä ja ihana, silmäluomet olivat raskaasti puoli ummessa, katse tuijotti permantopaikkoihin kuin kivussa, korkealla otsalla helmeili hiki. Ruskea tukka, jossa jo välkkyi viljalti hopeisia suortuvia, lainehti sekavana ja raskaana laihoille olkapäille. Minä näin vankan poven, joka sairaudesta läähättäen kohosi ja laski kuten yhtämittainen, iankaikkinen rääkkäys; ja minä riemuitsin. Kummallisesti punertavat huulet olivat puoleksi auki, hengitys ahtaana kävi. Kädet riippuivat sivuille niin laihoina että ohuen, valkean ihon läpi luut punaisina kuumottivat.
Hän oli puoli sokea, tauti oli vuosikausia sitten raastanut hänen päästään vasemman silmän, sen paikalla oli nyt vain verestävä, kyyneleitä kimaltava lovi. Meidän suvussammehan on niin paljon ollut sokeita, lankeevatautisia, hulluja.
Miten se oikea silmänsä tuijotti minuun kauan, sitten ojensi äitini kätensä — ei hievahtanut paikaltaan, ei sanaa virkkanut, vain ohuet huulet alkoivat yhtäkkiä vavista, ja jo vieri poskille kyynelten kimaltava, loppumaton parvi.
Tosiaan, minä en nykyään itke aivan tyhjistä, kun suru pienoinen tulee, niin minä kirota järäytän, vaan kun äitini ei pitkään aikaan uskaltanut minuun katsoa edes, viimein toki katsoi: ainoa silmänsä ihmeellisesti säteili, vapisevilla huulilla oli samalla itku ja punertava hymy, katsoi, hiljaa sanoi:
— Voithan antaa minulle anteeksi? niin sydämeni hytkähti, muistin pitkät vuoteni vieraiden vallassa ja minun, nyyhkivän, kasvoni hetkeksi käsiini painuivat. Sitten yhtäkkiä aloin nauraa.
— Äiti! sanoin, jos minut eloon saattaessasi erehdyit, niin olipa se tosiaan parahin erehdys, mikä monasti lie tehty. Ihana on elämäni oleva.
* * * * *
— Mitä on minun kauneudestani! huokasi minulle valittaen äitini, Mataleena. Kun äly, äly on mennyt, niin on kauneuskin mennyt — siitä on jo monta vuotta! hän kipeää päätään pidellen valitti.
* * * * *
— Mitä on minun voimastani enää! valitti minulle äitini. Niin, tosiaan minä jaksoin ennen kantaa täyden vesisaavin olallani — nyt en pääse oljiltani ylös — luuletko että tässä viruisin, jos voisin päästä pois. Kulkeilla olisin! Mutta kun äly, äly on mennyt! valitti minulle äitini.
* * * * *
— Mitä on minun taidostani enää! Ennen minä vaeltelin kylillä, kudoin kauniita kankaita, punajuovaisia kankaita, mutta nyt, äly on mennyt! valitti minun äitini, Mataleena.
* * * * *
— Ei ole kotia, ei kontua minulla sulle. Kaikki on mennyt, äly, älykin on mennyt! valitti äitini, Mataleena.
Minä nauroin.
— Minä vihaisin kotia, jos sen saisin! minä sanoin.
* * * * *
— Miten sinun käsivartesi ovat valkeat! liverteli minulle äitini, silmänsä säteili kummallisesti. Niin oli synnyttyäsi ihosi valkea, ihan sinisenä se kuulsi! hän sanoi ja katse kummallisen kirkkaana säteili. Minä hymyilin.
— Mutta miten olet jäänyt pienikasvuiseksi! hän valitti.
Mieleni synkkeni, minä vastasin:
— He siellä maailmalla ovat uuvuttaneet voimaani paljon sellaisella joutavalla, mistä minulle ei ole ollut mitään hyötyä! Ei sovi korven hirvelle sahrain veto.
Vaikka se mainiosti kyntöhevon varsalle sopii.
* * * * *
Me valvoimme emoni kanssa hiljaa jutellen pitkän, pitkän illan yöksi, minä paitahihasillani ja piippua imien sängyn laidalla, hän pehkuillaan permannolla. Muu tölli jo miehineen, naisineen, lapsineen nukkui, yö hämärtyi, sirkat uunin holmissa helisivät.
Kesäyön rusoitus oli tullut korven takaa ja heitti akkunaan veripunaisen heiasteen, veripunaisena loisti takan karsina, jossa äitini istui. Oli äitini kuin pyhimys, päänsä ympärillä rusoituksen veripunainen, haikea loiste säteili, kun hän siinä virui kalveana ja sairaana hiljaa jutellen.
Kun viimein puhe välillämme vaikeni ja minäkin heittäysin sänkyni oljille, en unta silmiini saanut, sielussani säteili Mataleenan tarina kuin mustalta taivaalta talven kimaltavat tähdet.
Ja nyt sen teille, ystäväni, kerron. Niinhän me runoilijat olemme lörppösuita.
Korvesta oli äitini äärettömästä, laitaansa löytämättömästä, joka rikkaiden, kyläisten harjujen alla leviää kuin rannaton, viheriä meren ulappa aina ilmanrantain sinisiin etäisyyksiin. Kaarne aikomukseensa väsyisi, jos se aikoisi levähtämättä lentää kyläkukkuloilta kauas yli äärettömän salon.
Oli äitini isällä ollut sillä rikkaalla vaaralla salon keskellä talo. Siellä auringonpaisteisella vaaralla, minkä yli kesäpäivinä hopeiset pilvet mahtavina vyöryivät, olivat äitini ja enoni syntyneet. Vaan jo miehuuden vankimmassa ijässä kadotti äitini isä sillä auringonpaistetta huikaisevalla vaaralla näkönsä. Lapset olivat pieniä vielä, talo palkkalaisten hoidossa köyhtyi, se täytyi veloista myydä. Köyhänä ruotulaisena kuoli äitini isä; niin oli häntä ennen sukuani pitkä liuta köyhtyneinä ja sairaina kuollut. Kun enoni miehiksi kasvoivat, joutuivat he korkeilta kukkuloilta alas ikuiseen korpeen torpan palojen perkaajiksi, ja heidän mukanaan äitinikin, sisaruksista nuorin. Siellä korvessa Mataleena tyttösenä eli.
Siellä eli hän helmassa metsän, jossa sakean, suhisevan havukaton alla petojen polut painuivat viitain tiheisiin piiloihin, jossa ikivanhain kuusten oksat harrottivat polkujen yli kuin sokeain jättiläisten haparoivat, karvaiset kämmenet ja lehväiset latvat huojuivat niin korkealla, että päätä huimasi, jos niihin katseensa kohotti, jossa koivujenkin hopeanvälkkyvissä kyljissä naava riippui sakeana, vanukkeisena partana. Siellä olivat lähteiden pohjat sameat varisseista lehdistä, muurahaisten väkevälle löyhähtävät tiet veivät risujen piiloitse keolta keolle. Oli siellä jokin metsän kumma huvikseen notkistelIut vahvoja koivuja polkujen yli kaareviksi, notkeiksi luokeiksi kuin hentoja pajun varpuja ikään.
Siellä reunalla ruohoisen alhon, jossa syltäkorkea heinä ja angervot väkevästi tuoksuvat, törrötti isoja kallionmöyhyjä mustina ja kummallisina. Niiden päälailla nuokkuivat tuuheat, vehreät sanajalkapensaikot kuin metsänpeikkojen hiustupsut. Ne sanajalkaiset kalliot olivat lavoja, joilta metsän hiidet suhisevia puheitaan pitivät, ja alhaalle alhoon, jonne kiviltä puhuttiin, kokoontui kuuntelijoina metsän punaisia piruja ja parvi ylpeitä hirviä. Hirvet vatsaansa saakka tuoksuvassa ruohossa seisoivat, niiden kyljet välkkyivät kuin olisi joka toinen karva ollut hopeasta, toinen silkistä, niiden niskassa ja sarvien välissä päälaella hohtivat tuuheat, hopeiset karvatöyhdöt. Ne kalusivat alhon laidassa haapojen kyljet paljaiksi, kun odottivat ajajiaan, metsän menninkäisiä, pirun poikia, niiden silmät punaisina leimusivat.
Siellä salon pimennossa välkkyi kymmeniä lampia, salon sinisiä, pelottavia silmiä. Jos Mataleenalta, joka siihen aikaan oli salon punahuulinen tyttö, kysyit tokko hän noilla lammilla oli ongella käynyt, niin saattoi hän vastata kuten pienet lapset vielä nytkin autioissa metsissä vastaavat:
— Olen kyllä joissakuissa. Vaan ei kaikista onkia uskalla.
— Miksi ei uskalla?
— Kun ei niissä ole pohjaa.
— Mistä tiedät, ettei niissä tammissa ole pohjaa?
— Kun aikuiset ovat niin kertoneet. Ei niissä ole pohjaa, niissä on vesi kuin kymmenen kaivoa päällekkäin.
Hirveitä lampia, joissa ei ole pohjaa, joissa vesi mustana syvyyteen louhien välistä ammottaa. Pohjattomasta pohjasta nousevat valkeat lumpeet kavalina ja vaaniskelevina. Jos havaitsevat rannalla onkijan, niin yhtäkkiä alkavat elää kuin käärmeet ja varsiinsa kietoen pohjattomaan syvyyteen kiskovat sen onkijan, joka on uskaltanut liian lähi louhiselle rannalle.
Ne ovat hiisien kaivoja, niiden äyräiltä metsän velhot vettä latkivat.
Sellainen salo, ahdistava ja ihana. Siellä oli äitini lapsena elänyt.
* * * * *
Minä, joka sanomattomasti rakastan korkean harjun kesäistä kyläraittia, missä heinäsirkat sirisevät tuoksuvain sanajalkain ja piikkisten ohdakkeiden juurella, kiviaitain takana lainehtii tuleentuvain laihojen kahiseva lakeus, laihokumpujen takaa kurkistavat talojen lukemattomat päädyt, kaivonvintit, tuulimyllyt; yli kaiken vyöryvät säihkyvinä vuorina hopeiset pilvet — minä, joka kernaasti kuljen tuoksuvia pientareita myöten talosta taloon ja rakastan pitkiä maanteitä, minä ymmärrän hyvin Mataleenan, koska hän lähti pois salotöllistä ja ilmestyi korkeille kylille.
Siihen aikaan, jolloin Mataleena varttui tytöstä naiseksi — ja se tapahtui hänen ijässään sangen varhain — seisoi synnyinkyläni korkeimmalla harjanteella Söyrharjun talo. Se oli kuin mikäkin linna se talo, Korkeakattoiset rakennukset olivat tiheässä neliskulmassa ympäri pienen, ahtaan pihan, jonka nurkassa suvituulessa suhisi ja päiväpaisteessa välähteli pihlaja. Talon ulkoseinät seisoivat lävettöminä, kolkkoina ja vankkoina, pihalle päin olivat akkunoista useimmat.
Sellainen linnoitus on moni vanha talo vieläkin tuossa tiheässä vaaran kylässä. Vanhat ukot kertovat tuon rakennustavan johtuvan siitä, että seudut ennen muinoin ovat olleet savolaisten ja ryssäin tulisimpia taistelutantereita.
Aavan kummun komeutena keskellä kylää seisoi Söyrharjun talo. Heleät viljavainiot sen helmuksista valuivat aaltoina alas rinteitä pitkin metsäin äärettömään vihreyteen ja selkävetten rannoille lepikkojen laiteille. Mutta Söyrharjun kattojen tiheästä ryhmästä kohotti ilmain sineen välähtelevää latvaansa pyhä pihlaja.
Söyrharjun omistaja oli leveähartiainen, vankka vanhapoika, pietisti, jonka silmäluomet olivat punaisen pöhöttyneet, joka ei monta sanaa päivässä kenellekään virkkanut, vain hymyili; joka ei usein suuttunut, vain kärsivällisesti ihmisten ilkeyttä huokaili; joka oli hyvä köyhille eikä anteliaisuuttaan raitin kulmissa kuuluttanut, oli lauhkea kuin lammas, kärsivällinen kuin karitsa, Hänenpä luokseen joutui alhaalta korven töllistä palvelukseen äitini, nuori Mataleena.
* * * * *
Ken ei siihen aikaan olisi nähnyt Mataleenan istuvan Söyrharjun kamarissa kangaspuiden ääressä, kuului kalke kylille, sukset natisivat ripeästi polkiessa voimakkaiden jalkain, siristen sukkula lensi helskyessä pirran. Piteni punajuovainen, heleä kangas. Hymyili Mataleena. Akkunan kukkasten takaa kimeltelivät hopeiset, oikulliset, ihanat sisämaan vedet.
* * * * *
Ketä ei olisi Mataleena tervehtinyt kyläraitin takaa laihopellon pientarilta, missä sirppi kädessä liikkui. Ojentui vartalo solakka, sirppi välähti, paisui upea, valkea povi avautuneen paidan kätköistä, silmät kiihkeästi, kevytmielisen riemukkaasti säteilivät ja suun hymykuopat värisivät. Poskille syttyi polte kuin kiihkeä, hillitön halu hekumaan. Moni kirkas, sininen ruiskukka loisti laihosta aidan takaa.
* * * * *
Ken ei olisi Mataleenaa nähnyt myöhäisinä suviehtoina kyläkeinuilla mäntyisillä mäillä. Talot vaipuivat öiseen tummuuteen laihojensa välillä, vain kalveain haapain lehdet läpättivät, kesäöiset ilmain ääret heleinä loistivat yli maan ja keinuahon laidassa kasteinen lehto heinäsirkkoja sirisi ja tuoreet sanajalat raittiisti tuoksuivat.
Ah, mun sydämeni palaa kuin tuli, kun ajattelen niitä kyläkisoja, joissa Mataleenakin siihen aikaan iloitsi, kun pirttien pimeissä sopissa viulut vinkuivat, nuo samaiset viulut, joita niin monta olen tavannut synnyinkyläni tupain peräseinillä riippumassa ruskettuneina, ravistuneina ja torakkain asumina, jotka tahtoisin saada jälleen unestaan heräämään ja väkevän riemukkaina soimaan muinaisia säveleitään.
Ah, rakkaat ystävät, mitä on teillä sanomista siihen, jos kylillä äidistäni Mataleenasta paljon pahaakin kerrottiin? Jos sanottiin, että Söyrharjulla hänen aittansa ovella kuului läpi öiden rystyiden naputus, usein kajahti sieltä nuorukaisten laulu ja kirkas kiroilu, aidan seivästen rusahteleminen taistelun rähinässä sekä Söyrharjun isännän valittava tora. Mutta aamulla voitiin nähdä sen tai tämän vieraan kylän pojan rattaat kylänlaidassa korkeimman männyn latvaan ripustettuina. Kylän omat urhot olivat ne sinne raahanneet vieraille kosijoille vihaa kantaen. Ja moni kylän viirunaama nuorimies kilpailijoilleen kiukkuisena hävyttömästi kehui Mataleenan vuoteilla viettäneensä monta yötä kaikkivaltiaana herrana. Tosiaan! Kateellinen pahansuopaisuus ja kalpeanaamainen pietismi voivat, hyvät ystävät, sellaisia kehuja kyllin tosiksi uskoa! Missä monet kilpailevat, siellä ei ole yksikään kaikkivaltiaana herrana.
Ja voidaanko sitäpaitse estää perhosten kihisten lentelemästä tuoksuvalla apilaskedolla? Voisitteko te vanhat kalpeine, paheksuvine ajatuksinenne tehdä tekemättömäksi sen mikä jo on tapahtunut: äitini hillittömän, välinpitämättömän ja kevytsieluisen nuoruuden riemun!
* * * * *
Siihen aikaan tapahtui kerran, että kahdeksantoistavuotias nuorimies Mikael Söyrharjun myllyltä — mylly on varjoisassa laaksossa kylävaaranteen alla, hopeinen, kumiseva putous sitä käyttää — vanha ja raihnainen oli mylläri, vaimonsa jo aikaa sitten kuollut; poika oli palannut vieraista kylistä palveluksesta hoitamaan isänsä ammattia maksaen myllyveroa Söyrharjun isännälle — siihen aikaan tapahtui kerran, että Mikael, muuten yleensä tunnettu umpimieliseksi ja sävyisäksi, kuten köyhän ainakin pitäisi olla — tapahtui kerran, että Mikael kylällä talkookisoissa yritti yhtäkkiä iskeä puukkoaan jonkun kylän nuoren miehen selkään. Hänet estettiin siitä, hänet ajettiin kemuista pois.
Yksin hän harhasi kotiin sydänyöllä etsien syrjäpolkuja pellon pientarilla humalistojen ja saunain tausten pimeydessä, oli kuin pahantekijä julkisesti kirkossa häväisty. Säikkyi askeltensa kuminaa kyläraitilla kuin takaa ajettu murhaaja. Hulluna, järjetönnä, villinä oli kuin se, joka on nälkään kuolemaisillaan ja leipää etsii. Kotona heittäytyi hervotonna haavan lehdille aittansa permannolle. Valvoiko, nukkuiko? Oli vain huumauksessa, itänyt ei ainoaa ajatusta aivoissa, jotka olivat kuin kuumaa lyijyä täyteen valetut, silmiä poltti ja ohimoissa jyski niin että olisi luullut veren niistä ulos purskahtavan. Sakeana, raskaana vuoti suonissa veri ja rintakehää ahdisti kuin olisi joku sitä rautanyrkeillä kokoon rutistanut tai tahtonut tylsällä veitsellä sydänalaa halaista. Rinnassa kuin hukan nälkä ja sydämessä tuska, tuska!
Niin tuli hurjana rakkaus.
Olisi tahtonut aittansa lehtipehkuilla väännellessään aivan huutaa, yhteen ainoaan parkaisuun rintansa pohjimmat pakotukset purkaa, kiljaista kuin Simson, joka hiustensa voiman kadonneeksi havaa. Vaan ei hän jaksanut muuta kuin käsiään ja ruumistaan väännellä kuten myrkyn juonut ja vuoroin päätään ja rintaansa pusertaa. Ei ääntämään kyennyt, vaikka koko olentonsa raivona kuin puoli kuolleeksi ruoskittuna poliisi ja kohisi: tuska, tuska!
Ystävät, te ette ole tienneet mikä on metsäeläinten epäluuloinen, villi, kylmä rakkaus!
Kauan sittenhän oli Mikaelin rinnassa siinnyt se mato, aina siitä saakka kun isän sairastuttua palasi vieraista seuduista kotikylille ja näki Mataleenan tukan tummana, upeana kiiltävän, silmäin kummallisen palavina, melkein ilkkuvina välähtävän, suun sopissa värisi hillitön hymy. Sydämen ympärille oli silloin kietoutunut se rakkauden käärmepoikanen ja alkanut puristella sitä sydäntä niin että se usein oli pakahtua tuliseen tuskaan. Vaan nyt se oli pahempi kuin koskaan ennen, sillä se kyyn poikanen, kavalin ja mustin, oli nyt suureksi kasvanut ja saanut myrkkyhampaansa, mustasukkaisuuden. Ne hampaat terävät ja pistävät se ikeniä myöten oli Mikaelin sydämeen upottanut, karvasta myrkkyä valanut hehkuvaan vereen.
Eikä syytä ollut muuta kuin että Mataleena talkoopaikan viulujen helinässä oli tohtinut tanssia muidenkin kanssa kuin Mikaelin. Mikael näki Mataleenan toisen seurassa, toinen oli rikas ja hänen rinnallaan hohtivat hopeasoljet, vaan Mikaelin yllä oli kulunut sarkatakki ja köyhäksi hän itsensä tiesi. Mikael näki Mataleenan riemuitsevan ja sen toisen riemuitsevan, silloin ajatellen köyhyyttään maailma silmissään mustui, hän sokeni vallan, vain yhden hän näki: Mataleenan keralla toisen. Pisti ensi kertaa se käärme, muuta ei nyt muista kuin että sanoivat talkoopaikassa hänen koettaneen iskeä toista puukolla. Eikä hän kadu sitä että yritti iskeä ja että nyt yksin kivussa makaa!
* * * * *
Istuu Mataleena ehtoolla Söyrharjun kaivolla, tuuhea humalisto vieressä tuoksuu, sirkka soi saunassa ja ruisrääkkä raaksuttaa kuhilaitten takana, kaste nousee ruohistoon ja punertava iltataivas piilipuiden ja haapain välitse loistaa.
Sattuu silloin että veden himmeydestä, kaivon syvyydestä, sielustaan väikkyy silmäinsä eteen armas kuva kasvoilta vaaleampana kuin illan hämyn vaaleus, tummempana kiharoilta kuin syväin varjojen tummuus. Hänen oma kuvansa, hänen sielunsa kuva.
Hymyilee Mataleena kuvalleen kuin uskomattomalle utuolennolle satujen pohjattomista syvyyksistä, itsekseen, höperö, hymyilee ja kyynelöi, ajattelee miten hän on ilkeä muille, vaikka muut ovat hänelle hyviä. Miten hän koko kyläin miehet tahtoo valtaansa kietoa, vaikkei yhdestäkään heistä paljon itse asiassa välitä! Miten tahtoo jokaisen kanssa kuhertaa kuin valitakseen paraan. Miten valheellisesti panettelee toisia yhdelle saadakseen nähdä tokko tämä yksi siiloin on mies edes paneteltuja puolustamaan. Miten hän valheellisesti jotakuta yhtä imartelee saadakseen nähdä pettyykö tämä hassu raukka imarruksista ja alkaako itsekin itseään kiittää. Sellainen on etsivä Mataleena, ilkeä ja viekas. Syystäpä juoruäidit häntä soimaavat.
Oh, hän vaistomaisesti niin hyvin tuntee koko kyläin miehet. Mutta
Mikaelia ei hän tunne.
Mikael ei ole vielä koskaan puhunut hänelle ainoaakaan merkittävää sanaa. Mikael on kuin peljännyt häntä koettaen karttaa vastaan tullessa ja heittäen katseen, joka oli kuin hillitöntä, röyhkeää kiukkua, vihaa. Mikael oli käsittämättömän raivo viime kisoissa, ei hän suutaan avannut juttuun Mataleenaa hypittäessään, vain hammasta kiristeli. Ja kohta sen jälkeen oli hän veitsellä tavoittanut naapurin isäntää selkään. Silloin Mataleena riemuitsi ja kauhistui, vain outo pelko esti hänet lähtemästä tanssituvasta pois ajetun pojan jälkeen.
Mataleena muistelee silmät hiljaa ummistettuina ja hengitystään seisauttaen, näkee pitkän, vaalean miehen, jonka kasvoja karvas, lemmen kateutta vääristynyt ilme vain kaunistaa, hänellä oli siniset silmät, samalla leimahtelevat ja arat, epäilevät, uneksivat; ripsien alla oli silmänräpäyksen värähtänyt sininen, leikkivä sädehdys.
Mataleena itsekseen säpsähtää ja riemuitsee. Vain silmänräpäyksen oli ripsien alla sinisenä, leikkien värähtänyt.
Monta Mikaelia hän tuntee, kylillä on sen nimisiä monta Samuelien, Natanien ja Natanaelien joukossa. Vaan tämä nimi, Mikael, miten oudolta, melkein ihanalta se nyt hänelle tuntuu.
Ripsien alla sinisenä värähti.
* * * * *
Viikkoon ei ollut käynyt kylillä Mikael. Lauantaiehtoona painui Mataleena kyläisiltä vaaranteilta alas myllylle päin varjoisiin laaksoihin, joiden helmassa kumea myllykoski kaukaa kohisi. Mikaelia hän uteliaana tahtoi tavata.
Samaan aikaan oli Mikael lähdössä ylös kyläharjuille, joiden rinteillä lehdoissa kuutamon hopeinen utu kierteli.
Silloin he tienpolvessa yhtäkkiä toisensa kohtasivat, Mataleena ojensi kätensä, Mikael ei näyttänyt sitä huomaavan, rintansa vain kohoili. Mataleena puhui, toinen ei vastannut, vain huulensa vapisivat kuin mykällä, Mataleena naurahti, sydän kummallisesti, vaikeasti vavahti. Silloin Mikaelinkin suu vääntyi kankeaan nauruun ja ahtaalla, soinnuttomalla äänellä hän sanoi itsekään tietämättä mitä:
— Ei kukaan ennen ole rakastanut minua!
Kummallisesti se vaikutti, Mataleena nauroi tietämättä nauravansa. Kolkosti naurahti Mikaelkin, Mataleena katsoi silloin häneen oudoksuen ja poistui vastaten Mikaelin sanoihin jotain mitä ei itsekään tiennyt.
Mitä Mikael vastasi ei Mataleena tiennyt, vaan sydän vavisten hän Mikaelin läheisyydestä paetessaan koetti itselleen vakuuttaa: hän on joko hullu tai sitten hän minua ivasi … niinkuin minä hänelle olisin rakkauttani tungetellut!
Mitä Mataleenalle oli sanonut ei Mikael muistanut, vaan sen hän muisti, että Mataleena oli vastannut hänelle:
— Kenenkä sinä sitten nyt luulet itseäsi rakastavan.
— Oi! ajatteli Mikael; lehto jo harmentuu, harmaat vesitiet vievät saariin, joista suvella nuori joukko kieloja poimi. En kertaakaan ollut siellä Mataleenan kanssa kuten muut.
— Oi! ajatteli Mikael; silmäni ovat kyyneleissä, Mataleena katsoi äsken mua oudoksuen. Mitä minä puhuin! Hän vetäytyi pois … hänessä oli jotain heräävää, vaan tylyä. Jumala, jumala miten hän sanoi: kenen sitten nyt luulet itseäsi rakastavan!
* * * * *
Sitten he raskaan työn lomassa jälleen päivällä toisensa kohtasivat kuin salaa etsien.
Eivät he hyvää päivää toivottaneet, he olivat ahdistukseensa nääntyä, vapisivat, sokenivat, kun toisensa kyläraitilla kohtasivat, olivat toisensa syliin ryöstää. Armahda jumala! he itsekseen rukoilivat.
Mataleena kasvonsa peitti ja kääntyi poispäin Mikaelista.
Tuli vihdoin Mataleena luo, kummasteliko Mikaelin kalpeutta ja sairasta katsetta? Alkoi kiihkeän rauhattomasti hänen vointiaan udella.
— Tiedäthän! Miksi kysyt? lausui Mikael.
Mataleena katsoi tutkien, näki todeksi, katseensa hämärtyi, silmäluomet raukenivat, kiireesti hän lähti.
— Tule käymään kylän kiusan luona! hän kauempaa Mikaelille naurahti.
Riemuitsi Mikael kotiin käydessään:
— Oi silmäluomiensa raukeutta, suun soppien pehmoisuutta, otsansa valkeaa unta! Rakastan häntä.
— Ja minä menen luokseen jo tänään kuten kutsui! Ja vaikka tieni olisi täynnä räkättäviä harakoita, tanssituvan rikkaita tuttusia, tyttysiä, köyhyyttäni irvisteleviä poikia, jotka hänen helmaansa himoovat, niin menen, sillä hän, hän mua kutsuu!
— Ja vaikka kallis äitini haudasta nousisi ja kietoen kaulaani pehmeät kädet kokisi estää, niin minä kätensä kaulastani julmasti repisin ja menisin. Sillä hän mua kutsuu!
— Vaikka ruumiiden yli ryömiä jalatonna tuhat peninkulmaa, niin minä menen, menen!
— Halata häntä hurjana kuin kuolo kerran meitä, niin että hengen hätää täytyy huutaa ja sitten onneensa alistua ja pakahtua köyhiin sanoihin: rakastan, rakastan sua!
— Ah, jos susi-ilves olisin, että kalanmykän sydämeni kynsilläni huutoon pusertaisin: helpoittuisi sanavoimattomuuden tuska: rakastan sua!
* * * * *
Mutta kun Mikael syysyönä oli tullut Söyrharjulle ja Mataleenan aitan porraskivelle jalkansa painoi, sieluaan ahdisti, päässä huumasi, raskaasti rinta hengitti — silloin tuikki valo aitan oven raoista — hetken seisoi Mikael kuunnellen — kuului lukuisia tuttavain miesten ääniä aitasta — silloin Mikaelin rinnassa pahoin riipasi ja silmissään musteni. Hän löi kumauttaen nyrkkinsä oveen ja Mataleenan nimeä huusi.
Mataleena oitis avasi, Mikaelin silmissä oli hullu hehku, näki Mataleenan edessään tummana haamuna, otsaansa pitelevän — sanoi Mikael silloin kylmästi, hammasta kiristäen:
— Ah Mataleena, Mataleena, ethän sinä nyt vain epäile, ethän sinä vain — pelkää!
Mikaelin sydämessä oli outo viha, hän uskoi tapaavansa Mataleenan yksin, nyt parvi poikia juuri hänen silmiensä edessä lyhdyn valossa istui Mataleenan huoneessa ja kirjavat kortit läiskyivät kirstun kannella, nauru kajahteli.
Mikael jatkoi:
— Sinä kutsuit minut luoksesi … sinulla ei ollut yhtä hetkeä minun varaltani. Aah, mä olen sairas … jumala, jumala, … minä syleilen sinua. Ah, sinä säpsähdät, pelkäät… Pelkää vain, siitä minä iloitsen. Minä vihaan sinua, Mataleena, Mataleena rakas!
— Ole järkevä! rukoili Mataleena.
— Järkevä, järkevä! Haha … minä vihaan sinua iankaikkisesti! Sen tiedät!
Kiroillen ja nyyhkien, viheltäen poistui Mataleenan luota syysyössä Mikael, lähtiessään pari ruutua Söyrharjulla rikki helähti, hän ne sirpaleiksi sinkautti.
* * * * *
Iäti epäilevä, loppumattomasti viilaava, kylmä kuin jää, alati raivoisaa kostoa etsivä on korven kontio, joka ennen punajuuriputkien parissa viihtyi, kun sen rintaa kerrankin on haavoittanut piiloista lennätetty nuoli. Mikä oli se kohtalo, Mataleena, joka syyttömään käteesi asetti pistävän, myrkkyisen nuolen? Katso, Mikaelin rinnasta vain pieni verenpisara pirahti; iäksi on hänen verensä sinulle mustaksi, hirvittäväksi, leppymättömästi vainoovaksi myrkyttynyt!
* * * * *
He kohtasivat toisensa usein, vaan kertaakaan eivät he rakkaudestaan toisilleen puhuneet.
Mataleena Mikaelia vavahtaen, epäröiden lähenee, Mikaelin sydämessä syttyy kiihkeä jano.
Mataleena epäröiden lähestyy, tiheään liikkuu povi, syvinä katsovat silmät aavistavat ja pelkäävät.
Kun Mikael häneen katsoo, on kuin hän tahtoisi Mataleenaa rukoilla, ei tiedä miksi — joitakin tulevia tuskia hän tahtoisi Mataleenalta anteeksi rukoilla. Mutta suutaan hän ei saa auki — niin on hänet vallannut haihtumaton epäluulo ja haikeus.
Ja kuitenkin Mikael vain Mataleenan päivällä nähdäkseen aamuisin unestaan herää.
Kun Mikael Mataleenaa lähenee, tahtoisi Mataleena hänelle paljon puhua, Mikaelin kärsivä katse häntä näännyttää, hänen suunsopissaan on suloinen, karvas, katkera kipu — vaan jos Mataleena nöyrän sanankin virkkaa, niin Mikaelin suu vääristyy kankeaan, raivoisaan nauruun — silloin Mataleenakin ylpeänä otsaansa nakkaa ja nauraa, nauraa! Puristuu nyrkiksi Mikaelin käsi, kärsien he toisistaan eroavat.
* * * * *
Mikä on Mataleenan mieli, kun jälkeen yön herää syksyisen aamun harmauteen?
Hänen on kuin näkisi unta vielä, punaisten viulujen soitto korvissaan helisee, raukeasti raottuvain silmäripsien alla näkee hän kisatuvan ja ylpeän nuorukaisotsan, säteilevät silmät hän vielä näkee, Mikaelin väkevä käsivarsi kietoutuu hänen vyölleen, syttyvät povessaan janoisina ja kiihkoisina salaisimmat, kuumat halut, hillitön riemu silmistään säteilee.
Vaan syysaamuna varhaisena sade akkunoissa rapisee: arki, työ, arki, työ, arki, arki, työ. Tuuli sohahtaa, märät pisarat ruuduissa välähtelevät.
Niin hiljaista, tyhjää, yksitoikkoista. Mataleena tahtoisi vain nukkua, että näkisi onnen edes unessa.
Kun hän hiuksiaan sukii, alkaa syystuulessa kuulua humina kuin kaukaisista uruista ja lähteväin, seuduilta pakenevain joutsenten laulu.
Ensimäinen on valkean joutsenen laulu. Se laulaa: kaikki on pois, pois! Mataleena kuuntelee, silmänsä kostuvat, hiljaa hän toistaa: kaikki unten ilo on pois!
Toinen laulu on harmaan joutsenen laulu. Se on: nykyhetken ikävä on suloinen seura! Ja Mataleena hiljaa hyräilee: nykyhetken ikävä on suloinen seura!
Mutta kolmas joutsen, se on oudon musta ja hirvittävä ja sen laulu huutaa: kaikki tuleva on turhaa!
Silloin Mataleena säikähtää, silmissään on ikuinen tuska, suka kädestään putoo ja hän parahtaa: pois, pois, lennä kauas toivottomuuden musta lintu! Kaikki tuleva on turhaa?
* * * * *
Kun Mataleena taas pitkän ajan jälkeen näki Mikaelin Söyrharjun tuvassa, niin hän säikähti, kätensä vapisivat, oli sortua maahan. Suloinen, hiljainen liikutus ja riemu hänet valtasi.
Vain Mikaelin kellervän tukan Mataleena jo etempää näki, silmänräpäys kului kuin ihana uni.
Mikael lähestyi Mataleenaa, Mataleenan sydän oli tykytykseensä tukehtua. Mikael vavahti Mataleenan nähdessään, oli kuin hän olisi aikonut seisahtua Mataleenaa tervehtimään.
Ja nyt — tylynä kulki Mikael Mataleenan ohi.
— Isännälle minulla on asiaa! sanoi Mikael, heitti Mataleenaan ilkkuvan katseen. Tuvan perälle isännän kamariin hän katosi.
Mataleena seisoi hetken tuvassa yksinään kuin tajuttomana, näkönsä menettäneenä. Sitten alkoi poveaan pusertaa ahdistava tuska.
Jumala, jumala, lohduta nyt Mataleenaa, ettei hän jälleen itketyitä kyyneleitä itkisi.
Mataleena ei jaksa uskoa … aavistaa, että Mikael hänet tahtoo hyljätä … niinkuin he koskaan olisivat toisilleen tehneet muuta kuin hyljänneet!
Ilman leppoista sanaa tai hymyä kulki Mikael Mataleenan ohi heidän kohdatessaan pitkän ajan jälkeen!
* * * * *
Mikael! Miksi uhmaat ja koetat aidoilla tukkia korven ylpeän naarashirven teitä? Etkö tiedä, että hän niiden yli hyppää, ettei häntä aituuksiin suljeta, ettei nöyryyttämällä tule vangiksi Mataleena!
* * * * *
Niin kauan on Mataleenan suosiota etsinyt Söyrharjun punasilmäinen, lakea vaari, virsiä veisaava, kalveakasvoinen, nauramaton körttiläinen. Ei ole Mataleenalta hänen palveluksessaan puuttunut leipää, ei unta eikä kirjavia hunnun nauhoja, niin pietisti ja koreutta kammova kuin hän onkin. Eikä ole hän torunut Mataleenaa kylän juoruamasta kevytmielisyydestä. Vain alakuloisesti, silmät vesissä ja sanaakaan sanomatta on hän häneen katsonut jälkeen sellaisten öiden, jolloin oli kylän miehiä pihoiltaan ajellut. Ei ole hän raaskinut estää Mataleenaa etsimästä nuorten keinuja, viulujen vinguntaa ja tanssituvan kolkkavia lattiapalkkeja avaralla, korkealla kylällä.
Ne ovat, ihmiset, kylillä kertoneet, että Söyrharjun mies tavoittelisi Mataleenaa itselleen, vaan ettei Mataleena hänestä muka välittäisi, hänen itkusta punaisille silmilleen nauraisi. Mataleenalla on tarjolla niin monta nuorta rikasta. Onhan Mataleena riha ja taitava, vankka on hän tekemään työtä.
Mutta nyt alkavat kylillä kertoa, ettei Mataleena ainakaan Mikaelista välittäisi, sillä Mikael on köyhä. Sen jutun on Mataleena itse levittänyt kylille.
Ja sitten he alkavat supista, että Mataleena on ruvennut suosimaan
Söyrharjun vanhaa miestä.
* * * * *
Mataleena! Luuletko näin kesyttäväsi korven pedon, jota haavoitat, jonka rintaan yhä ammut epäluulon ja vihan myrkyttävät nuolet!
* * * * *
Kun Mikael kerran tuli Söyrharjulle, tapasi hän isännän kamarissa
Mataleenan ja Söyrharjun miehen istuvan syli sylissä sängyn laidalla.
Hämillään, pelokkaana lähti isäntä kamarista. Mikael lähestyi kiihkeänä
Mataleenaa.
Mikaelin sanat iskivät myrkyllisenä ivana, iskivät Mataleenaan kuin nälkäiset, punakitaiset korpit.
— Ah Mataleena, mitä sinä vavahdit! Oi, sinähän näytät haluavan vain ilkkuen hymyillä. Älä, älä! Minä en kärsi nyt hymyjä! Myrkkyä, myrkkyä tahdon olla, minä sinut revin! Oi Mataleena, osaatko sinä alati noin hymyillä! Oh, ethän sinä enää osaakaan, ethän… haha! Ilkiön kynsillä revin kasvoiltasi pois hymyjen verhot! Mitä on hymyjen alla? Haha, petosta, petosta!
Mataleenan povi alkaa vavahdella kuin neuvotonta raivoa ja katseessaan, huulillaan on jotakin rajattoman inhon sekaista, vihaavaa.
— Oh, hymyile vain! jatkaa Mikael, Katso vain noin vihaten, inhoten! Sydämesi kiehuu kuin kattila! Kiehukoon vain! Tahdonhan vihdoin nähdä mitä kiehuessa ylös kuohahtaa!
Mataleenan huulet värisevät kuin vihan itkusta. Ja hän tahtoo puhua.
Ah niitä sanoja, mitkä huuliltaan puhkeevat! Hornan ihania sanoja niin että ne jääsiruina Mikaelin selkäpiitä karmivat. Haha, ei koskaan ennen ole Mataleena Mikaelille puhunut näin ihania sanoja.
Kymmenittäin purevia, pistäviä sanoja Mikaelin mustasukkaisuudesta, älyttömyydestä! Kuin sähiseviä vaapsahaisia hänen arkamaisuudestaan, kömpelöstä käytöksestään. Sanoja kuin rankkaa, pieksävää raetta hänen köyhyydestään, isänsä alhaisesta suvusta. Mataleenalla on suuri suku, hourupäiden suku, jonka jokainen jäsen on nuorena ollut ylpeä ja rikas ja vanhana joutunut köyhyyteen ja heikkomielisyyteen! Voi niitä ihania sanoja Mataleenan huulilta! Kuin tulisesta ahjosta kimmahtaneita kipunoita, naurua Mikaelin turhista toiveista! Yhä enemmän ja enemmän niitä ihania lauseita, jotka alati päättyvät sanoihin: raukka, raukka olet sinä, Mikael! Raukka!
Niin ovat he toistensa sydämet okailla verille raastaneet!
* * * * *
Ei jaksa Mikael uskoa, että kaikki mennyt Mataleenan puolelta on ollut pelkkä, pettävä hymy vain. Epätoivo Mikaelin valtaa. Miten saattaa, miten saattaa ihminen noin toista pettää? Ei jaksa hän käsittää, se vain täytyy hänen oppia uskomaan, että Mataleena on hänelle ollut vain pelkkä hymy, pelkkä, pettävä hymy vain! Armon jumala!
Miten saattaa Mataleena liittyä Söyrharjun vanhaan mieheen!
* * * * *
Seisoo Mikael talviyössä myllynsä kosken äyräillä, luminen on maa ja viluinen ja sappikuu pauhaavan kosken usvista paistaa. On silloin kuin jäiden saartamasta, sumuisesta virrasta kohoisi eteensä kosken nainen. Hänelle näkyy läpi kyynelten, mitkä silmäripsiinsä huurteeksi jäätyvät, aivan Mataleenan näköinen nainen. Häilähtävät hänen edessään kuin talvinen yö tähtien hopeista säteilyä täynnä tummat kiharat, joita Mikael niin äärettömästi rakastaa. Ah autuas yö, mikä saa Mataleenaa syleillä, kun hän levolle asettuu.
Ja nainen puhuu öisen kosken pauhuista kutsuen Mikaelia. Vaan yhtäkkiä alkaa nainen ilkkuen nauraa.
— Mitä minä odotan vielä! ajattelee Mikael. Minä kipeä mies, joka kammon maailmaa ja ihmisten ääniä ja tahdon yksinäni mustana kulkea.
Ei edes tuskaa hän enää jaksa tuntea, vain välistä hirveänä riehahtaa rinnassa selittämätön, raivo kipu, silmät kyyneltyvät ja jälleen kuivuvat, tuijottavat raukeasti kumisevaan, helmiä heittelevään kuohuun.
* * * * *
Kerran vielä etsi Mataleena Mikaelia kirkkaana talvipäivänä, kun korkeain kyläin yli siinti sininen taivas ja myllylaakson metsät säteilivät pakkasen kimeltävässä kuurassa. Askelissa vinkuvalla tiellä kiiruhti hän myllylle kulkevan Mikaelin jälkeen, hänen nimeään huudahti; Mikael vavahtaen seisahtui ja kääntyi.
Mutta sillä hetkellä muisti Mikael, miten hän oli nähnyt Mataleenan ja Söyrharjun miehen istuvan syli sylissä. Söyrharjun mies oli kumartunut Mataleenaa kohti, hänen silmäripsensä olivat melkein hivelleet Mataleenan tukkaa. Suudellut olisi Mikael Söyrharjun vanhuksen asemassa Mataleenan pehmoisia huulia, uhallaankin olisi hän sen tehnyt perkeleenä rääkäten jotakuta toista, ken nääntyen ja lemmenkateena olisi hyväilyjä katsonut kuten Mikael silloin katsoi.
Mutta Söyrharjun mies ei Mikaelia rääkännyt. Rauhallisesti hymyillen oli hän Mikaelin mielestä irroittanut kätensä Mataleenan vyötäreiltä. Mikael melkein vihaa Söyrharjun köntyksen ihanaa levollisuutta ja samalla sitä siunaa. Muutoin voisi Mikael Söyrharjun vaarin tappaa.
Mikäpä syy Söyrharjun vaarilla olisi olla muullainen hänelle, hyljätylle Mikaelille!
Sen muisti Mikael, kun Mataleena häntä lähestyi. Heti Mikael karvaasti kylmeni.
— Mitäs tulet? hän sanoi. Sinulta on sen jälkeen, kun sinut viimeksi näin, lohennut hammas. Olet tullut rumaksi!
— Ah! ajatteli Mataleena; niinkö hän sanoo!
— Ah! ajatteli Mataleena; mitä minä ponnistelen? Tämä olo ei käy, se ei käy — olenhan minä sen itselleni sadasti sanonut: se ei käy ja se ei hyvin pääty.
Hervotonna hän kangaspuiden ääressä istuu povessa näännyttävä, lohduton kipu ja tuska, tuska. Hän tahtoisi kaikki unohtaa ja heittää. — Sinun elämäsi ei käy, ei käy! hänelle alati sielustaan huutaa joku rääkkäävä ääni.
Hän on kuin houreessa, vain kipu povessaan ei huumaudu ijäksi. Turhaan hän ponnistelee sielunsa ääntä vastaan, ei jaksa, ei kykene. Kuiskuttaa kaiken epätoivo korvaansa alati: kuule, kuule, ota lahjamme… mene Mikaelin luo ja sano: kuolkaamme yhdessä, kun emme yhdessä elää voi! Ei jaksa hän ajatella muuta kuin kuohuvaa, jäistä koskea, vain sitä ajatellessaan on sielullaan armas lepo.
Yksi on suloinen, kuohu on musta ja syvä. Ei laisinkaan sitä pelkää — kutsuuhan se, pauhaten, sekavana sohisten kutsuu. Niin, hän tahtoo hieman suloa ja sydämelleen vilpoisen, hivelevän rauhan.
Niin on hän monasti varmasti päättänyt lähteä lepoon.
* * * * *
Oi ylpeys, sä korkeuden ihana, väkevä kukka! Kuta vihlovammaksi vilu ympärillä käy, sitä jäykemmäksi sen varsi jäätyy, sen terälehdet jääkyyneleitä kimaltelevat, säteilevät vaikeina kuin lumi. Kuta ankarammaksi vilu saa, sitä mahdottomampi on taipua ylpeäin lumivalkeiden, taitettaviksi luotujen kukkain!
* * * * *
— Sinä näet minun voimani kerran vielä! ajatteli Mataleena Mikaelista.
Ennen kuukauden kulumista olivat Mikael ja hänen sairaudessa kituva isänsä juonitellen karkoitetut keskellä vuokra-aikaa Söyrharjun myllyltä. Tämän oli saanut aikaan Mataleena, jolle Söyrharjun itkusilmäinen mies oli kuin sormiensa ympäri kietoma lauhkea lanka.
Mutta kaksi viikkoa karkoituksen jälkeen kuuli Mataleena Mikaelin kosiskelevan naapurin kellivatsaista leskeä, jolla jo entisestä naimisesta oli lasta monta.
— Ehdin ennemmin! nauroi Mataleena ja viikkokauden päästä olivat hänen ja Söyrharjun itkusilmäisen miehen häät. Komeat ne olivat.
Mutta vain muudan päivä kului, niin samat häävieraat kutsuttiin Paunolaan Mikaelin ja hänen pyöreän leskensä häihin. Ja edellisiä komeammat olivat ne häät.
Sitten oli monta herran vuotta ainainen kilpailu, musta kateus ja viha, leppymätön vaino vierusnaapurien, Paunolan ja Söyrharjun välillä.
Kun Paunola kirkkaiden kylävaarain alla suhiseviin saloihin avasi kasken avaran kuin aikamoisen järvenulapan, niin tottatosiaan: seuraavana suvena Söyrharju hakkasi korpeensa kasken kahta suuremman. Jättiläispilvenä kohosi metsämeren helmasta Söyrharjun kytöjen samea sauhu.
Kun Söyrharju rakensi auringonpaisteisten laihojensa laiteille kiviaidan kyynärää korkean ja kahta paksun vasten Paunolan vihatuita alueita, niin kohtapa Paunolan mies omalle puolelleen aivan edellisen aidan kylkeen kokosi oman kivimuurinsa, edellistä rajumman ja vihatumman röykkiöjononsa. Söyrharjun kanssa yhteiseen aitaan ei tyytynyt Paunolan isäntä.
Kun Söyrharju kuuli, että Paunolassa kudottiin nuottaa, hopeisten muikkujen satakyynäräistä kokoojaa monien käpyjen vilkkeellä, niin ilmestyipä kohta Söyrharjullekin puolipirtillinen nuottaukkoja. Kolmensadan kyynärän nuottaa siellä kudottiin.
Laitattipa Söyrharju kirkkoveneen, pitkän, yhdeksänhankaisen, paljon väkeä kantavan. Sinisiksi sen soukat, notkuvat laidat siveli.
Mutta synnyinseutuni kimaltavilla saarivesillä kilpaili sen kanssa kirkkosouduissa pian Paunolan uusi, ylpeä kaksitoistahanka, jonka kyljet ja airojen lavat välkkyivät tulipunaisina veden valkeankimaltavasta vaahdosta.
Ylpeänä ajoi talvisin Paunolan isäntä mustan, välkkyvän orhinsa kirkon portaiden ääreen ottaakseen rekeensä pienen, pyylevän emäntänsä. Mutta vielä ylpeämpänä astui kirkon ovesta portaille ja oman valakkansa korjaan silloin Söyrharjun emäntä. Ivan ja vihan supussa olivat naisen huulet, kahahti päätä kärsimättömästi nakatessa musta silkkihuivi peittona ruskean tukan ja reunusteena katveiden, vihan punertamain kasvojen.
* * * * *
Tapahtui sitten keväällä niin, että kun Paunolassa oli lannanvetotalkoot viinoin ja viisin ruokalajein, jonka jälkeen myös Söyrharjulle hommattiin talkoita seitsemin ruokalajein, niin ei Söyrharjun taikoihin saatu ainoaakaan soittajaa. Paunolan isäntä oli ne palkannut Söyrharjulta pois jäämään. Aisakelloilla saatiin Söyrharjulla helistää tahti remuavaan hienohelmaan.
Mutta kesällä tämän jälkeen mursi Söyrharjun karja käsittämättömällä tavalla vahvan, nokisen raja-aidan ja meni Paunolan halmeeseen, jota pahoin pehnasi. Söyrharju maksoi silloin hyvällä korvauksen. Mutta kun parin viikon kuluttua jokin ilkiö, josta ei mitenkään saatu selvää, viilteli puukolla Söyrharjun nuotanperän tuiki kelvottomaksi ja Söyrharjun rengit sitten eräänä iltana kinastuivat Paunolan nuottaväen kanssa, missä rymäkässä Paunolan loismieheltä lyötiin tarpoimella käsivarsi poikki, niin mentiinpä jo käräjiin.
Ylpeänä astui voittanut Paunolan isäntä oriin rekeen käräjätalon portailta. Mutta vielä ylpeämpänä astui ovesta ulos portaille Söyrharjun emäntä vierellään itkusilmäinen, alakuloinen, häpeävä mies. Kahahti tuuhea silkkiliina, uhkauksensa hän huusi pois ajavan Mikaelin jälkeen.
Niin he toisiaan panettelivat, kavalasti vahingoittivat, käräjissä riitelivät, itseään köyhdyttivät. He olivat kuin kaksi kuollutta, jotka haudoistaan nousseina, kylminä, leppymättöminä toisiaan vainoovat. Ei ole iloa ei tuskaa siinä missä haudoistaan nousseet haamut kostamaan kohoovat.
* * * * *
Kului muutamia vuosia ja Söyrharjun itkusilmäinen isäntä kuoli ystäväinsä heittämänä, velkaisena, höperönä. Leskeksi jäi Mataleena, jolla miesvainajansa siittäminä oli kaksi lasta, rumat, mutta vankat ja viekkaat veli- ja sisarpuoleni.
Jatkui vielä juonittelua, kinaa ja riitaa. Mutta lopulta köyhtyi Söyrharju, ei ollut isäntä käräjärahoja kokoomassa, joutui vasaran alle. Ostaja oli Paunolan isäntä.
Huutokauppa oli maaliskuun pakkaspäivinä, synnyinvaaraini yllä kaareili sinisen ihana taivaan kupu, sinisinä ja punaisina kimelsivät kuuraiset koivut ja pihlaja, alhaalla säihkyivät auringonpaisteessa aavat, lumiset vedenselät. Söyrharjun isossa pirtissä ja pihoilla vasarat iloisesti paukkuivat.
Huutokauppa-iltana tuli Mikael Söyrharjulle humalaan itsensä juoneena, iloisena ja haikeana, ylpeänä ja kalvaana, raivona, vihaavana ja rakastavana.
Itkivät he silloin yhdessä, hän ja äitini Mataleena. Sinä yönä he siittivät minut onnenpojan, korkeiden vaaranteiden väkevän, kavalan, viekkaan, oikullisen lapsen.
Kiitän sua isäni, ellen sua suinkaan monesta hyvästä kiitä, niin kuitenkin siitä, että ohimoillasi kimelsivät viinan hehkuvat helmet silloin kun ihanan elämäni minulle lahjoitit!
Väkevä on sydämeni kuin korven koski, ylpeä on eloni kuin metsän rajun hirven, ja rypäleet kulmillani kukoistakoot — lyhyen hetken!
* * * * *
Kysyi mun äitini Mataleena Mikaelilta silloin kun juorut kylillä jo kulkivat ja vanhain akkain punaiset pienet silmät alkoivat kiihkeinä kiilua ja heidän leukansa lonksuttaa Paunolan isännästä, perheellisestä miehestä ja Mataleenasta, lapsikkaasta naisesta; kysyi mun äitini Mataleena Mikaelilta silloin kun jo tunsi minun kohdussaan liikahtelevan:
— Rakastatko sinä oikein minua vielä?
Mikael kolkosti ja hiljaa:
— En!
Ja sitten nyyhkivän hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi kylmänä, kostonriemuisena:
— Me olemme olleet oikullisia lapsia, me olemme toisillemme tehneet liiaksi pahaa, emmekä voi olla sitä tekemättä ijankaikkisesti, ijankaikkisesti!
* * * * *
Mataleena, silloin hän tuli ensi kertaa heikkomieliseksi — kun minä verestään jo elin.
Hän kulki mieron tiellä raskaana lapsineen. Ei hänen ylpeytensä huolinut avuista sen isän, joka ei häntä sanonut rakastavansa. Leppymätön, jäinen, mielipuoli on toisilleen kuolleiden viha.
Isäni sanoi Mataleenalle: vaikken sua rakasta, niin lapsen kuitenkin pidän. Se on kunniani asia.
Äitini kirosi:
— Jos lapsi yritetään minulta sinulle riistää, niin minä sen tapan! Se on kunniani asia!
* * * * *
Oi voiko ihmistä unista syyttää? Ne tulevat kirjavin vaattein silloin kun jo on vallan väsynyt eikä vastustamaan kykene. Kavalina, pettävinä heikoilla hetkillä ne tulevat, voiko ihmistä niistä syyttää!
Ja nuorukaista nuorukaishulluudesta ja hentoa naista ihanista perhosunista? Kun unten aika on ohi, niin haihtuvat unet, ihminen kylmään, jäätävään tuskaan herää.
Voiko eloni antajia unista syyttää!
* * * * *
Heräsi äitini neljäkolmatta-vuotias elonsa väkevimmässä loistossa kylmään, jäätävään tuskaan.
Köyhänä, muserrettuna ja raskaana kulki hän syksyisiä teitä, varasti repaleisille, nälkäisille lapsilleen leipää, hänet usein pirttien ovipielistä ulos ajettiin ja porton nimen on hän niistä ajoista saakka tottunut kylmästi kantamaan.
Monet, joita vastaan hän ennen oli juonitellut, heitä käräjissä käyttänyt omain pyyteittensä uhreina, monet häntä kirosivat ja ilkkuivat. Harva hänelle puhui: muistan vielä että minulle anteliaana hyvää teit; siksi sanon sinulle: vuota kevättä vielä; keväällä kuloruohokin kukoistuu ja maan matosetkin alkavat jälleen elää!
Vastasi äitini:
— Niin, keväällä ruohot jo rinnassani kukoistuvat ja silmissäni alkavat valkeat toukat elää!
* * * * *
Koleilla kallioilla synnyinkyläni ihanilla rannoilla seisoi syysyössä yksin nuori äiti Mataleena. Sisarukseni jo huudolla olivat, minä emon uumissa hänen iki-ihanista tuskistaan elin.
Seisoi äitini kolkossa yössä, kuohut kallioihin löivät, jylisi ulapalla jumalan viha. Seisoi äitini ja itki, itki.
Niin, hän itki, itki, Kallioseinään nojasi kylmää kättä, värisevään ranteeseen painoi hullua otsaa — lyijyisen raskasta, haljeten pakottavaa, pyörtymyssekavaa — hullua, hullua otsaa.
Ei kietonut ystävän kaulaan viluista, vapisevaa kättä, ei rinta hellä, hätäisesti sykkivä lämmöin kohdannut nyyhkeistä värisevää povea… Kylmää huokuvaa kiveä vasten hän itki. Eikä hänen huutoaan kenkään kolkossa yössä kuullut.
— Jesus Ristus! äitini itki. Oi Ristus sä vaivaisten syntisten sopu ja lepo ja rauha — miksi lapsonen sieluni kurjuudessa syntyy, tähtisilmä, hymysyinen, viaton keltakihara, ihana — miksikä viheliäinen, heikko sydämen-lämpö kohdussani sykkii, miksi tänne syntyy!
— Olkiin ja pehkuihin syntyy se tänne, ihmisten nauruun, kultapäisten Herodesten ahnaaseen vainoon, äidin povet särkeväin — miksi yksin ollaksensa syntyy!
— Nähdäkseen kironälkää, janoa nääntymään, kitumaan puutetta — enimmin orpoutta, lemmettömyyttä. Ei toisen vertä tunne vieras veri.
— Miksi ei kauan sitten elonsa alkuun tyytynyt, kovennut, paatunut sydämen heikko lämpö? Olisin jo syntymästä saakka ollut nylkyri, rosvo, konna — parempi olisi mun olla ihmisten kiroomana, kivisenä, vahvana kuin horjuen näin janoovin sieluin, löytämättä lohdutusta mistään, omaa kurjuuttani lapsessa jatkan.
— Miksi kärsin kauan, palkintoa vuotin, ainoaa ken ymmärtäisi mua.
— Tyhjäksi muutuin, narriksi muutuin. Pettynein hetkin laskeutuvaan päivään katsoin, iltani, yöni itsekseni itkin. Aamulla länteen tuijottaen toivoin taas: ei kohonnut päivä sieltä koskaan.
— Itsekseni itkin, muille ilkkuen nauroin — mitä se auttoi! Turhaa on eloni ollut, sata kertaa olen sanonut: turhaa!
— Turhaa on itkeä, turhaa. Ja kuitenkin mun itkeä täytyy. Itkeä, vaikka kyynel on kiehunut loppuun. Itkeä, itkeä täytyy, vaikka silmät eivät itkeä jaksaisi enää.
— Itken, itken mä kyyneleittä: itken ruumiini verettömäksi, kasvoni kalman kauheiksi itken; silmäni sokeiksi, vereni kyyneleinä — päästäni kurjan järjen.
— Aivoni kiehuvat kipua täynnä, aatos on sekava, kaikki on kurjuus, tunteeton tyhjyys, määrätön vaiva.
— Maailma silmissäni mustenee, kieppuu — kuulooni myrskyssä, yössä pauhaavat jättiläiskellot, hirveän suuret, avokitakellot. Allani horjuu, maan kita aukee — nielee mun — ja lapseni, lapseni — alas vaivun, mustaan, syvään yöhön.
— Turhaan hapuilen heikoin käsin pimeydessä katoavan korkeuden syliin, pimeyteen syvälle vaivun.
— Vain joskus vielä yössä välähtää kuin salama, kuin lentävä tähti — viimeinen järjen valo.
* * * * *
— Pauhaa myrskyn kellojen sävel hurjana, syvänä, hirvittävänä. — Vaan kas nyt: yhtäkkiä kirkkaasti, metallirinnoin väristen, heleän suloisena, kyynelten hellänä niinkuin mielipuolten esi-isäin ääni, kutsuu, kutsuu, kutsuu.
— Oi, vuoda silmistä viime kyynelvirta, vavahda sydämeni kiitollisuutta, alistumista. Käteni ristin. Sielussani aaltoo kyynelten meri, ihanain sävelten metallin värisevä riemujen meri.
— Kellot, kellot, ah: hulluuden kellot, unohduksen kellot, toivotut kellot, suloiset kellot, vapautuskellot - pääsiäiskellot!
— Oi te hyvät ihmiset, jotka ette kärsivän Mataleenan tuskasta tiedä, laulakaa kuorossa helein äänin te iloiset immet ja nauravat poiat:
— Pääsiäinen on. Mataleena on ylösnoussut. Hänen poikansa saa elää.
* * * * *
Heikkopäisenä synnytti minut hän, Mataleena. Heikkopäiseltä minut kyläin hoidolle pois riistettiin. Niin sain minä elää.
Niin on Mataleena totisesti ylösnoussut!