PILARI KOLMASSA.
Ei ole mies pahasta tehty, ehkei aivan arvostansa.
Suomalainen sananlasku.
Siitä on parikymmentä vuotta. Ei voi huokaamatta sanoa: parikymmentä vuotta. Se on pitkä aika, lyhyt aika. Helppo on sanoa, kun ei ajattele, mutta kun ajattelee, niin ahdistavasti huoaten sanoo: parikymmentä vuotta.
Parikymmentä vuotta on siitä, kun Ali Uorolasta lähti.
Kirkkoherran vainiolla, kirkon ympärillä välkkyvän joen niemellä on heinätalkoot. Sielläpä sotkuisessa apilassa kymmenet viikatteet vimmatusti välähtelevät, häilähtävät valkeat hihat, vilahtavat päiden ympäri käärityt huivit, nauru ja kiihoitushuudot kajahtelevat. Kuin lumouksella nousevat joen äyräälle korkeat, lihavat haasiat. Aurinko paahtaa apilasten lemuun, hikipisareet kiiltäen pirahtelevat, valkeat pilvet vyöryvät yli helteisen, rannattoman taivaan kuin jono korkeita, säteileviä jättiläisiä otsillaan säihkyvät ruunut.
Hiki kihelmöi kirkkoherran ruskealla otsalla, kun hän paljain jaloin köntystää nuoren apulaisensa kera hautausmaan aitauksen sisään saamaan sireenien ja kuusten varjoa. Kas sielläpä kiviaidan sisällä lemuaa korkea ruohikko, josta ristit sinisinä ja punaisina kurottelevat; sirkat sirisevät vaivaisten syntisten unilaulua, kun pilvijättiläiset kohoovat ilmanrannoilta ja kuninkaina kulkevat yli aavan, ihanan maan.
Kirkkoherra puhelee apulaiselleen:
— Sinä katselet kummastuneena tuota hautakumpua, joka kasvaa punaisenaan kukkivia orjanruoskia? Olet vasta niin vähän aikaa ollut näillä seuduin, jossa kansantarinoita puhkee loistamaan kuin kirjavuutta heinäkuun niityille. No istupa siis, niin juttelen.
— Tämä on Viuluniekan hautakumpu, ja minun uskotuksi tehtäväkseni on tullut huolehtia orjanruoskain hoitamisesta. Älähän keskeytä, kyllä kerron mikä oli Viuluniekka!
— Näetkös tuonne, sakastin kirjavain akkunain ohitse, sieltä kuumottaa sininen, suuri järvi, pilvien varjot kiitävät rantain synkeillä jyrkillä. Kas kuinka Kolman metsä-äyräät valkenevat, taas pimenevät!
— Siellä Kolman rannalla oli Viuluniekan koti. Siellä Kolmassa, louhisella saarella on musta kalliopilari kuin kirkon torni. Pirun kirkoksi sitä sanotaan. Kansa kertoo Viuluniekan nuorena kapuilleen tällä pilarilla, siellä oli paholainen hänelle antanut viulun, jolla oli ihmeellinen mahti vaikuttaa sieluihin.
— Ihmeellinen mahti kuului Viuluniekalla olleenkin, kulki pidoissa, hautajaisissa, kaikkialla oli tervetullut.
— Itsekäs, tunnoton hän monasti oli, mutta voi hänet ymmärtää.
Itsekkyys on kuumimpain kyynelten kukka, ymmärtäminen on rakastamista.
— — Ihmiset tuntevat aivan oikein, kun vain uskaltavat elää tuntemuksensa mukaan: olla suurissa asioissa pikkumaisia, pieniä mitata virsumitalla. Sillä on aikoja, jolloin mies pienet asiat unohtaa, jolloin on suurempaa kuollakin kuin elää uskojaan tinkien.
— No niin. Kas tuolla kaukana Kolman etelärannalla on Uorola. Repaleinen koivukuja, savupiiput katoilta kukistuneet, katto sammaleissa. Se on autio Uorola.
— Siellä asui Hullu-majuri, siksi mainittu, kun oli äkäinen pitäjäläistensä kesken, eli erakkona pitkät ajat, koiriaan ja hevosiaan hoidellen.
— Hänpä nai tuomarin tyttären Loppilasta — Loppila on nyt talonpojan hallussa. Kas tuolla: vain lakeus on Loppilan ja Uorolan välillä.
— Ei tuomarin tyttärestä ja hullusta majurista hyvä pariskunta tullut, omituisia olivat molemmat. Kerrotaan Viuluniekan olleen rouvan heikkona puolena. Rouvapa se tämän orjanruoskapensaankin istutti tähän, kun Viuluniekka kuoli.
— Kansalla on oma tarinansa Viuluniekan kuolemasta. Tiedetään, että Viuluniekka kuoli lukkarivainajan majaan, mutta kansa sanoo, ettei ruumis olisikaan tässä ruusukummun alla. Oli nimittäin talvella, kun Viuluniekkaa haudattiin, noussut yhtäkkiä hirveä tuuti ja tuiskun myllerrys, lumet pilvinä yli kirkonkaton vyöryivät, oli kuulunut kuin outojen lintujen siipien suhina, arkku oli reväisty auki, ruumis viety.
— Kesäehtoina kun luode hulmuaa ja Kolman saaret häämöittävät sumuisina, suurina, silloin kaukaa kuuluu pilarista Kolmassa ihana soitto, mutta iso, musta lintu istuu pilarin huipulla kiiltelevät sormukset kynsissä, tulikivinen katseensa tähtää yli punaisten usvain, jättiläispilari synkkänä vedestä kuvastuu.
— Viuluniekka on vangittu pilariin! sanoo kansa. Pilarin akkunasta hän tähtää yli päilyväin vetten ja soittaa, mutta outo, musta lintu istuu pilarin huipulla. Minä olen arvellut, että Viuluniekka oli vain itsensä vanki. Vanha tarvitsee mietteitä ja unia levätäkseen, nuori noustakseen. Siksi olen tätäkin asiaa tuumiskellut ja sitä sinulle kerron.
— No niin. Maailman humussa kulki Viuluniekka jo nuorena; lienee yksinäisyyden öissäkin ollut, nähnyt miten maanpallo pyörii edessä kuin naurettavana keränä, mutta ikuisuus miljoonina tähtinä ympärillä säihkyy. Katoovaisuuden ikuisuus ja elämä teki hänet sellaiseksi, että voi sanoa sydämensä ja itketyt kyyneleensä olevan viulussa, ja ettei hän voinut täysin kiintyä mihinkään muuhun kuin tuohon ainoaan, viuluunsa. Siksi hän yhäti kulki, kulki.
— Mutta Viuluniekan rakastetun, tuomarin tyttären poikakin sai isänsä veren ja rakkauden vain viuluun ja kulkemiseen. Melkein lapsen iässä hän lähti Uorolasta äitinsä luota, eikä ole siellä sitten koskaan käynyt. Viuluniekan veri hänessä virtasi.
— Kyllähän minä hänet tunnen. Paljonkin olen oleksinut hänen kanssaan, sillä hän käy joka toinen, kolmas vuosi täällä katsomassa hautoja, joiden hoidosta maksaa minulle hyvin; etenkin tämän orjanruoskahaudan hoidosta.
— Kummallinen mies hän on. Äitinsä testamenttasi hänelle maatilan, mutta ei se siitä välitä, sanoo kerran luvanneensa äitivainajalleen olla sinne palaamatta, ellei hänestä tulisi Viuluniekka sen mokoma kuin hän lapsena uskoi.
— Eipä hänestä sitä vielä ole tullut, tokko tulleekaan. Ikämies jo on. Sanoo kiertäneensä maita ja meriä, on kirotulla juomisella aina menettänyt toimensa ja oleksii milloin siellä, milloin täällä. Tilaansa ei vain ota hoitoonsa. Uorola lahoo lukittuna tauluineen, huonekaluineen, vanhat palkolliset ovat kuolleet, mökkiläiset elävät isäntinä ja repivät Uorolan puistosta marjapensaat omien nurkkainsa taa; kuikat ja joutsenet pesivät Uorolan luhdissa, vanhoissa vaahterissa harakat räkättävät, kotikyyhkyset ovat villiytyneet.
— Kun hän kerallani tänne haudoille astuu — tuo tiilikammio tuolla on hänen sukuhautansa — niin on hän synkkä kun ripustaa kammion ovelle seppeleen. Mutta kun tulee tähän Viuluniekan haudan ääreen, niin hetken miettii, huokaa, yhtäkkiä taas kirkastuu, ojentaa vartaloaan, kättään paiskaa korkeuteen.
— Silloin on hän kaunis, kummallista. Näyttää saavan uutta verta
Viuluniekan haudalla.
— Ja näinpä hän monasti on minulle puhellut, helposti muistan hänen usein toistetut sanansa.
— En minä ole vielä niin rappeutunut kuin näytän! hän sanoo. Kun astun tuohon Viuluniekan haudan ääreen, jonka alla makaa se, ken on syynä minun onnettomuuteeni tai paremmin sanoen onneeni, niin huudan: ei tottatosiaan hetkeni vielä ole tullut!
— Ei tottatosiaan ihmisen hetki voikaan tulia, ennenkun hän on löytänyt mitä etsii, vaikka vasta tuonelasta sen löytäisi! Ja vaikka hänet nakattaisiin merenulapalla vetten pohjattomiin pohjiin, myrskyn rumpujen jylhään kuminaan, aaltojen vyöryvään sotaan, niin hän ei upota voisi, ellei elämäntyönsä olisi täytetty. Aallot vyöryisivät kuin jättiläisorhit, näkymätön käsi ajelehtivan nostaisi orhin lautasille, kuljettaisi hätähuutoja kuulemattomassa kuminassa lujalle kalliolle, jos elämäntyönsä on kesken.
— Oi meri, joka vuorina vyöryy, möyryää, lyijyaaltojen rinnoilla päivän välkkyvät rengaspanssarit tai salamain teräsvyöt, meri, min ääret taivaista eroovat kuin ajatuksen terävällä säilällä sivaltaen — vilpoinen on meren helma sille, jonka hetki on lyönyt ja on työnsä tehnyt! Ah monta palavaa rintaa viihtyy jättiläisaaltojen alla, vaan aalloilla matkaten uljaat tuulen siivillä pyrkivät halujensa määrään, ja yksikään ihminen ei ole kuollut ennen kun on tehnyt työnsä!
— Elämän meri on ihana ja taistelu on pyhä. Ellen viululla ole osannut elämän hymniä soittaa, niin elämälläni sen kuitenkin soitan aina viimeiseen hengenvetooni saakka!
Ja Hullun-majurin poika poistuu haudalta palavin kasvoin, ei käy Uorolassa: vain haikean riemukkaasti katsahtaa tuonne Kolman rannalle, jossa kukkakuusi kohottaa terävää latvaa yli aution pihan.
— Olkoon se minun taloni, olkoon kenen tahansa! hän sanoo. Elämä on viuluniekkojen koti.
— Uorolan majurin poika, juopporenttu palaa täältä maailmalle kuin uutena miehenä vain, jälleen yrittää. Yrittäminen ja ponnistelu on elämä.
* * * * *
Niin puhui pullea, myhäilevä kirkkoherra apulaiselleen kirjavien ristien joukossa, sireenien siimeksessä, josta heleinä hohtivat ruusut.
Ja talkooväki se aurinkoisella vainiolta leikkasi, hosui, jutteli ja nauroi; laulu tai kiihtohuudot kajahtivat parvissa, hikihelmet riemukkaina kimalsivat, poikain sydämissä hehkuivat halut, kun naisten vierellä kiistasivat, jättiläisjonoina liikkuivat valkeat pilvet helteisiltä ilmanrannoilta yli siintävän, kesäisen taivaan.