SISILIA.
Meren helmassa on saari, kolmikulmainen, — siitä myös nimi Trinakria.
Se meri on niin sininen, että voisi sanoa, ettei ole nähnyt sinistä väriä, jollei sitä ole nähnyt! Jalovärinen pohjoismaalaiselle, joka ei väristä mitään tiedä, tuo Homeroksen usein mainitsema orvokin väri, — samalla kuin Indian jaloin indigo. Niin ystävällisen ja iloisen sininen, ettei luulisi siihen voivansa hukkua.
Ja laivat väikkyvät sen kalvolla kuin lasten lelut, joihin on purjeeksi pistetty valkea joutsenen sulka. Luonnon ihana, levoton, leikkivä sielu. Meri, joka hymyilevänä sinijuovana yhtyy taivaaseen; punertavat purjeet, joita läntinen paisuttaa ja kallistaa.
Sen "sinertävän syvyyden päällä" on saari, tumman värinen, autereinen, utuinen. Joskus aivan violetti tai sinisenpunerva. Se on Sisilia, muinaisuuden Trinakria.
Sen saaren rannat nousevat paikoittain merestä jyrkkinä kuin seinä, kotkakorkeina: pohjoisessa ja idässä.
Ja tuon seinän juuressa kimaltaa meri niin kirkkaana ja läpikuultavana, että eroittaa monen sylen syvyydestä sen helmasta auringon valorenkaat, jotka helottavat kuin kulta; jopa tyynellä vihreät levät ja punertavat korallit sen pohjasta.
Mutta paikoitellen ovat rannat aavoja, aukeita ja tasakumpuisia vehnävainioita: eteläranta. Tai kaarevia lahtia, niinkuin idässä, joihin Jonian meren mainingit hyökyvät virstoja pitkinä, säkenöivinä helmivöinä, valkeina kuin huikaisevin maaliskuun lumi, tuosta hymyilevästä merestä kohoillen.
Sillä saarella on mahtavia kaupunkeja jyrkkäin rantavuorten juuressa, suurine satamineen, joissa vilisee laivain mastoja kuin metsää.
Siellä on pieniä kaupunkeja miljoonakaupunkien raunioilla etelässä, viljeltyjen vainioitten reunassa. Siellä on somia huvilakaupunkeja, iloisia kyliä rantajyrkänteiden hyllyillä, riippuen meren päällä kuin meripääskyn pesä, — turvallisina kuin merikotkain pesät.
Aavoja, punertavia ja aaltoavia vehnävainioita meren tasankorannikoilla. Jyrkillä rinteillä ja sisävuoristossa hedelmätarhat, joissa oranssi paistaa kultana, sitruuna keltaisena kiiluu, kirsipuut kantavat raskaan taakan, — öljypuut, leipäpuut. Siellä viihtyy sokeriruoko, papyrus. Siellä kilisee vuorilaitumilla ja kaupunkien, kylien mutkaisilla kujilla vuohien kellot. Karujen kallioiden povessa piilee rikki ja hopea ja lyijy, akaatti ja jaspis. Siellä on kaikki rikkaudet, mitä luonto luo.
Sellainen utuinen maa meren keskellä, kuin meren kasvattama! Ja saaren itäpäässä, ulottaen liepeensä kauas länteen, siellä nostaa huippunsa saaren muitten ääriviivain yli Etna! Vesuvius, se on kääpiö tuon utuisen pyramiidin rinnalla. Etna: sen kupeet alenevat pehmeissä laskoksissa, sen helmoissa on rypäletarhat ja oranssilehdot. Sen pilvien-ylisessä, terävässä kärjessä on usein vielä kesäkuussa lunta, sillä kaikkea pitää sillä saarella olla.
Mutta lumen keskestä nousee valkoista sauhua. Ja joskus se sauhu mustaksi synkistyy. Pilviin kääriytyy Etnan otsa, se suuttuu, vuori ja maa tärisee sen vihaa. Se pukeutuu veripunaiseen vaippaan, se nakkelee kiviä ja suitsuu tulta. Ja hautaa palaviin virtoihin kaupungit aina Syrakusaan asti, mutta hävittää kauempaa viljelykset maanjäristyksellä.
Sellainen on Sisilia, ylinnä jalo Etna.
Oli aamu, kun tuon kauniin saaren ensikerran näin. Mereltä raikkaita tuulenhenkäyksiä: yksi pohjoisesta Tyrrhenan mereltä, toinen kaakkoiselta Jonialta. Meri oli aamun hämärässä vaaleaa kuin maito, tai kuin himmeää hopeaa.
Merilinnut jo hälisivät; saaren vuoririnteet alkoivat kellertää: ylimmät huiput käärittyinä punahattaroihin. Lahtien valtaviin puolipyöröihin sohahtelivat aamumainingit pitkinä helmijonoina, nousten meren kohdusta, joka alkoi, auringon välkähtäessä autereisten vuorten takaa, kiittää hiottuna hopeana. Sitten se muuttui pikaisesti sinertäväksi, väkevämmän siniseksi. Sitten violetiksi, siellä täällä rannan varjoissa viheriää, virien kohdalla punertavaa.
Niin, kun aurinko oli kohonnut ja rakentanut merelle kultaisen tien, oli meri lähempää rannoilta kuin vihreää smaragdia. Kauempaa heleänsinistä kuin safiiri. Mutta sen väri tummeni taivaan rantaa kohti, jossa sen hymy oli hurmaavan sinipunainen kuin ametistin.
Ja kaikkialla tuossa tuulisessa meressä väikkyi uduissa valkeita ja ruusunpunaisia purjeita, ohi korkeain rantain, kuten kyyhkynsulkia jossakin sinisessä ruusuöljyssä, rosogliossa.
Näin ikkunain kimaltavan kultaa, — vuoristojen sauhuiset autereet, satamain mastot, purjeet. Väki kierteli ylös vuorikyliinsä mutkaisia teitä, ikivanhoihin, linnoitettuihin kyliin, tai ajeli kuvakoristeisilla rattaillaan. Ja silloinpa soinnahtivat sielussani kuin muinaisen sankarirunon keveät, iloiset säkeet.
Odysseiaa muistellen ajatus ensinnä — Polyfemokseen! Sehän on Odysseian tunnelma: taistelu luonnon puolesta jotakin anastajaa vastaan! Polyfemos: mikä se on muu kuin villi, rehevä, jättiläismäinen luonnontila, johon Odysseus tunkeutuu!
Tällä saarella se kuului olleen se Polyfemos. Aavalla rantahietikolla, korkean vuoriston juurella, seisoi Polyfemos, toissilmäinen, järeä vaari, tuijotellen merelle ainoalla silmällänsä, korkea
— — — kuin salon tuuhea huippu, jok' yli vuoristomaan pääns' yksin ja suurena nostaa.
Niin hänestä Homeros. Ja mikäpä tuo vuori olisi muu kuin Etna. Sellaisena seisoi Polyfemos vuorirannalla, tuuheapäinen villi. Ehkä historiantakainen sikaani, sikuli, Trinakrian ensimäinen eläjä. Seisoi vaari rannalla, — aamun meri läikkyi maidonkarvaisena, mainingit hyökyivät kauniina kierteinä aarniosaaren sannalle.
Ja kun hän tuijotti, niin hän näki jotakin. Ja hänen sydäntänsä paisutti kummastus ja pelko. Mikä tulee mereltä? Valkea lokkiparviko? Liian iso on siksi, iso uivaksi kilpikonnaksi. Delfiiniparviko, kukin kultavihrein kupein? Delfiinit siellä kyllä suihkuttavat, mutta eivät yksin: ne uivat jonkin etupuolia, joka keinuu kuin pysty joutsenen sulka tuulessa. Hän varjosti tuuheakulmaista silmäänsä, näin hän tosiaan runollisesti loi silmän merelle, ja näki tuon sulan alla aluksenkin ja liikkuvia olentoja. Aluksen "tummansini-pintaisen", ja olentojen käsissä keihäät ja "keihäissä voimaa". Sen näki ukko, ja hänen pedonsydäntään leimutti enteellinen kiukku. Hänen oli tämä saari, Sisilia. Sen rautatammi-metsät, väärät ikipuut, sen kirsilehdot, sen "lumivillaiset vuohet", sen meret, jotka rajoittivat näköpiirin lempeänä utuviivana, pehmoisna kuin sininen öljy. Mitä oli muilla siellä? Miksi piti muitten sitä nähdä?
Mutta purjehtija, tuolta mereltä tuleva, se oli harhaava Ithakan mies,
Pallas-Athenen suojatti.
Ystävällisesti laski jättiläinen heidät kuitenkin maihin, otti heidät luolaansa vastaan. Mutta kavala koston vimma poltti hänen raivoansa.
Hän sulki luolansa suun vankalla paadella, ja alkoi vieraitansa syödä.
Kuin koiranpenikat hän heidät löi seinään, ja aivot räiskyivät luolan lattialle.
Mutta Odysseus, viisauden jumalattaren lemmikki, hän mietti kavalan pelastuksen. Hänellä oli muhkea, pukinnahkainen viinileilinsä ja siinä oli "tumma ja suloinen viini", jolla raakalaisuus petetään. Hän tarjosi sitä tuomisina isännälleen, ja isäntä siihen ihastui. Hän kestitsi nyt vieraita kilijuustolla, ja juopui itse viinistä ja nukkui. Mutta kun hän siinä nukkui, rajusti, tiedotonna rovionsa ympärillä, jalat pään alla, niin hän heräsi viiltävään kipuun silmässään ja aivoissaan. Odysseus ja hänen kumppaninsa olivat hiiltäneet roviossa pähkinäpuisen hirren ja upottaneet kekäleen Polyfemoksen ainoaan silmään. Raivossa hapuili ukko kirottuja kouraansa, mutta eipä heitä löytänyt pukkiensa, kiliensä ja karitsainsa joukosta. Päätti siis johtaa lemmikkinsä ulos, sitten toimittaa tyhjässä luolassa kostotyön. Longotti oven paatta ja laski karjansa yksitellen laitumelle. Mutta eipä älynnyt tunnustella vuohiaan alapuolelta. Vatsavilloihin oli petturi veikkonsa ja toverinsa piiloittanut.
Ja pian kajahti jo Odysseuksen pilkkahuuto mereltä, missä aamunkulta näkeville kimalsi.
Nyt tempaisi Polyfemos hirveän kallion, kohotti päänsä yli ja heitti ääntä kohti pimeyteen. Pauhahti vesipatsas kuin Kharybdis, mutta heitto ei osunut. Hän huusi avuksi veikkojaan: ne hänelle nauroivat; hänen nimensä oli luonto, tajuttomuus, Ei-mikään. Kirvelevin sydämin hän itki rannalla verensekaisia kyyneleitään. Mutta Odysseus uhrasi piripintamaljasta kiitosuhrin jumalillensa.
Mutta siitäpä pitäen alkoi ainainen vaellus Trinakriaan. Vuorotellen siellä ovat seikkailleet sikulien jälkeen foinikialaiset, kreikkalaiset, Karthagon puunilaiset, roomalaiset, vandaalit, itägootit, Bysantti; sarasenit, normannit, berberit, Ranska, saksalaiset, Italia ja Espanjan Aragonia, vielä muut. Kaikki he ovat sitä tahtoneet, kuin seikkailujen taikakalua. Kukapa ei, tuota rikasta, ihanata saarta! Kaikkien kulkijain valtaväylällä, aikansa maailman keskustassa, se kimaltelee ja houkuttelee kuin verrattomista aarteista raskas arkku, jonka jokin outo jumala, idän tai lännen, oli jumalais-seikkailuillaan mereen pudottanut.
Ensin soutelivat siihen käsiksi Zor ja Theokles, Foinikian mies ja Kreikan mies. Purppuraisin purjein kiidätti rannalle, missä Polyfemoksen luut rojottelivat, Tyyron ja Sidonin maanääristä Zor: tumma, raaka, nautiskeleva, rahaa rakastava, rahan keksijä, joka ei valtakuntia perustanut, ei taidetta jälkeensä jättänyt. Sille rannalle hän purjehti, Zor. Ja sillä metsäisellä saarella hän kokosi voimia uskaltaakseen sieltä vielä länteen, Herkuleen pylväille, Okeanos-virrankin taakse. Noutamaan metallia sumuisilta saarilta, meripihkaa pohjan pimeiltä periltä. Ja kun Zor palasi noilta retkiltänsä hymyilevälle Välimerelle, oli hänelle ja hänen tovereillensa, monesti ehkä myrskyn harhauttamille, Etnan tulta syöksevä huippu majakkana. Ja hän nousi lepäämään saarelle, ja Baalille, auringolle, sytytetyn kiitosroihun ääressä kertomaan hirmunäkyjä oudoilta meriltä, — estäen halun muilta kauppiailta sinne lähtöön. Tahi hän vaihtoi saaren metsäläisiltä koralleja ja metsänriistaa halvoilla purppurakankailla. Useinpa hän lie saanut myös käydä veristä sotaa alkuasukkaiden kanssa, jotka uhkasivat hänen laivojaan. Ja kun Zor, ruskeaihoinen Tyyron mies, voitti, niin hän sytytti Etnan juurelle veriuhrin.
Mutta taistelussa kirkkaan Theokleen kanssa, joka toi saarelle viljelyksen ja marmori kuvansa, ajettiin Zor vähitellen pois. Ja Hellas edistyi saarella suurvallaksi, Suur-Kreikaksi! Näille samoille rannoille, joiden kaarilahtiin kirkaisevan valkeat vaahtomainingit hyökyvät, sinne perusti Theokles valtavia siirtokuntia. Kaupunkeja, joissa oli miljoonat asukkaat. Avasi pellot kumpuaville rannikoille. Kaivoi kallion poveen, maan uumeniin penikulmittain vesijohtoja. Laittoi maanteitä, sotateitä, varusti linnoituksia suurvaltansa suojaksi. Niinkuin nykyaikana kypsyi punertava vehnä, viinamäkien puut kumartuivat rypäleiden painosta. Kaupunkien talojen luku oli satatuhantinen, ja niiden pohja-ala peninkulmainen. Pieni taiteen kansako? Pienen maan kansa? Näet raunioina valtavat satamalaitteet, linnoitukset, jotka vielä uhmaavat aikaa, temppelien pylväät, joiden ympärys on liki kymmentä syltä, atlantit, jotka olivat pieninä friisikoristeina, mutta nyt maassa kuutena kuljettamatonna kappaleena: alat aavistaa, pientäkö se kansa vain rakasti. Näet hekatombi-alttarin pohjan, joka on kuin tori. Vain taiteellisista ihanteistako Theokles eli? Siellä aavistaa suurvallan, joka käytti airon ja verisen miekan yhtä taitavasti kuin talttansa.
Zor, mitä on hänestä jäljellä muuta kuin hämärä, purppurainen muisto? Mitä tällä saarella, jossa hän vertansa vuodatti kullan vuoksi: — jotkut vaskiset uhrirattaat museoissa, homehtuneet mynttikokoelmat. Niin, Theokles voitti; mutta sai käydä veristä sotaa Zorin hengenperijän, puunilaisten kanssa. Niin vaihtelevat kansat kuin tarukirjan lehtiä kääntelisi.
Kateellisina ja rahanhimoisina tulivat Didon lapset etelästä saarelle, kamppailuun idästä saapunutta Hellasta vastaan. Keltaisen erämaan ääriltä he tulivat. Satumaisen rikkaasta kaupungista, keveillä sotalaivoillansa, jotka olivat täynnä palkkasotureja, afrikalaisen erämaan villejä asukkaita, hispanialaisia, pohjanperäläisiä orjia, — kaikkien palkattavien villikansojen yhtymä. Mustanruskeita he olivat itse, silmät leimusivat saaliin ja veren himoa. He karkasivat kavalasti suuren Hellaan siirtokuntain kimppuun, mutta valppaat vartiat huomasivat heidät jonkin Euryeios-linnan muureilta. Kiireesti marssi väki rannikon suojaksi, ja kolmisoudut, sinikylkiset veden linnoitukset, miehitettiin. Tyrtaiosta laulaen soutivat kreikkalaiset erämaan hyenoja vastaan, heidän laivainsa keulassa hohtivat Areen ja vaahtosyntyisen kultaisen jumalattaren kuvat. Laivat puskivat toisiinsa, valtaushaat iskettiin, hauislihakset jännittyivät jousta notkistettaessa.
Monipa kamppaileva pari syöksyi silloin toistensa lävistämänä meren helmaan.
Siellä he, vihamiehet, uinuivat sylikkäin. Ja terävähampainen kala aukoi heidän kypäriensä hihnat ja haarniskat, jotta heidän olisi helpompi uinua. Kunnes heidän ruumiinsa liukenivat raikkaasen sinimereen.
Mutta voittajat palasivat riemuiten kotiinsa, ja pantiin voittojuhlat toimeen. He uhrasivat kultasarvisia härkiä tummatukkaiselle, maatamme syleilevälle Poseidonille. Niin he tekivät heti rannalla, jonne kansa keräytyi suutelemaan "tervetulleiksi" soturin otsaa ja olkaa. Zeun alttarilla suistuivat sadat härät, ja imelä uhrisavu samensi ilmaa kuin Etna. Temppelien edustalla, jotka nyt rosoilevat vanhuuttaan, tanssittiin haltioittuneina. Teattereissa, joiden taustamaalauksena hohti sininen meri, kuhisi katsojia kymmenin tuhansin, valkeissa vaipoissaan. Siellä säestivät huilut ja "ontelo lyyra". Pindaroksen ja Aiskhyloksen runous sai osakseen ihastushuutoja ja palmunoksain huisketta.
Mutta verisen tappion jälkeen viileksivät puunilaiset itseänsä veitsillä, ja äidit syytivät kilvan lapsiansa Molokin tulipunaiseen syliin.
Mutta menivät nekin ajat. Ei ole Karthagon hyeenoista jäljellä kuin hämärä, verikultainen muisto vain. Ja kreikkalaisista? Äärettömät sorakasat, joilla nyt lainehtii vehnä ja kasvaa melooni ja viikuna. Mahtavat jumalten temppelit meren hengessä, vehnävainioitten keskellä, niin suuret, ettei kristillisyys ole niitä jaksanut hävittää: mitenkä olisivat papit uskaltaneet kumota moisia pylväitä? He olisivat itse jääneet suistuvain jättiläisarkitraavien alle. Vain aika kaasi gigantit, ja kuljetti museoihin, — herättääkseen katsojien sielussa pakanuuden. Siinä se makaa, atlantti, seljällään: iskee hymyillen silmää, pikkuvarvaskin miehenpään kokoinen. Niin ne loistavat vehnäpelloilla Junon ja Concordian temppelit, lempeinä, punakellervinä, meren sinisen viivan hymyillessä kaukaa.
Theokleelta veivät saaren Romuluksen pojat, tullen pohjoisesta kömpelöin laivoin, seikkailleiden etruskein teitä. Kreikkalaisten avuksi he ensin tulivat, ja suden pojat voittivat erämaan hyeenan, puunilaiset. Mutta voitettuaan he suistivat alamaisuuteen autettavansa. Nyt tuli saarelle järjestys ja yhteiskunta-uskonto. Gladiaattori-teatterit ja kilpa-ajoradat.
Ja vähitellen riutui kreikkalaisuus. Rooman ylimysten kesähuviloiksi, ja joutorahvaan vilja-aitaksi joutui ihana Sisilia.
Raunioina ovat nyt gladiaattori-teatterit; petolinnut pyöröjen yllä kaartelevat ja huutelevat.
Vaan vielä lisää seikkailuja. Pyhä Rooma sortui kuin Karthago. Vandaalit kiitivät yli saaren ja hävittivät, ltägootit sitä koettivat pitää käsissään. Mutta heidän kanssaan taisteli saaliista Bysantti.
Hyväpä oli siellä Geiserikien levätä pitkistä, hurjista seikkailuistaan. Riisua turkiksensa, pestä veri ja hiki karkeasta ihostaan, ja kilpi pään alla nukahtaa oranssipuun varjoon ja uneksia jäisistä, pimeistä lapsuudenmaistaan. Mutta kalpa kädessä prameaa Bysantin keisaria ja hänen munkkejaan vastaan.
Mutta ei jaksanut pohjolan Geiserik karkoittaa kreikkalaisen keisarin kiskovia käskynhaltioita saarelta. Sen teki Abdallah. Kauan sitten oli "kuolo tummiin pilviin helleenien kohtalon kätkenyt". Nyt tuli Abdallah! Arabiasta hän oli, tuo valloittaja, haaveellinen, tulinen! Hurjalla ratsulla, päässä liehuva liina, hän kiiti pitkin tupruavaa erämaata, seikkailun ja autuuden himossa. Niin riensi Abdallah yli mantereen, — kunnes tuli meri vastaan.
Ja nyt hän kannusti ratsunsa veteen, ja päätti valloittaa myös meren ja saaret. Niin tuli saraseni Abdallah tarujen saareen, ja vuodatti viljalti Allahin kunniaksi uskottomain verta. Koko saaren hän valtasi yhdellä ratsastuksella.
Vaan kun hän sen sai omakseen, niin näytti siinä olevan kyllälti hänelle paratiisia, ja hän tuli levolliseksi, vaikka oli huutanut: Paratiisissa saan levätä!
Hän vaipui mietteisiin tuolla ihanalla meren rannalla sotaorhia juottaessaan. Mikä kukkaiskimppu tämä saari! Paratiisista mereen pudonnut. Siellä tuli Abdallah rauhan-haaveilijaksi.
Saraseni ja berberi valjasti nyt sotaorhinsa auran eteen, hän johti virrat vuorilta "Conca d'oronsa" kasteeksi, hän istutti hedelmäpuita, rakensi huvilinnoja. Mikä kaarten loisto! Hän rakensi pihoja, joissa suihkulähteet sorisivat ja joita ympäröivät hevoskenkäkaaret hienot kuin pitsi, kimaltaen kulta-, hopea- ja helmiäisarabeskeja.
Hän harrasti tieteitä, ja rakasti suloista runoutta.
Maa kukoisti taas kreikkalaisten ajoista. Ja illoin, kun meri uupui lepoon ja sohisi jo suurena univirttänsä, kajahti moskeain minareteista kiitoslaulu rauhan Allahille!
Mutta erämaan pojan tulinen päivä laski! Silti ei Sisilian kansan satu ollut loppuva.
Pohjoiselta Tyrrhenan mereltä, josta aallot vihreän sinisinä ja suolalta tuoksuvina hyrskähtelivät, — sieltä tuli Roger. Normannit lohikäärme-pursillaan. Kaukaa Thulen pimeydestä he olivat syntyisin. Nyt heidän piti kilpailla Arabian kanssa. Viikinkilaivoilla he olivat tulleet Normandiaan, siellä sivistyneet hiukan. Ja — nyt Roger seikkailulle Sisiliaan. Punanverevä hän oli, vankka ja keltakiharainen. Hän tiesi vielä vähät tieteistä, taiteista. Taas kalskahtivat Sisiliassa kansain aseet; sarasenien ruostuneet käyräsapelit ja pohjolan raskaat kalvat. Ja normannit voittivat.
Mutta Roger, Rollon jälkeläinen: hän ei ollut vielä oikea kristitty, eikä pimeä pakana. Siksi hän ei ruvennut uskonvimmassa hävittämään maata.
Ei, Roger otti vaan vallan, ja tummat sarasenit saivat palvella häntä ja hänen vasallejaan entisellä uskollaan, tavoillaan, jopa laeillaankin. Ja siinä nuo palkolliset hienostivat herransa. He saivat heidät tukemaan viljelystä, tieteitä, taiteita.
Ja siltä ajalta näkee kuvan saaren kansainkultuurista. Normanni-kirkko, — kirkko, jonka sisusta on peitetty kultaisella, välkkyvältä mosaikilla. Sen teetti puolipakanallinen normanni-ruhtinas. Arkkitehti saraseni. Muhamettilainen rakensi — kristityn kirkon. Arabialaisilla kaarilla hän sen kaunisti. Ja järjesti noiden kaarten päälle kymmeniä kuvia raamatusta, heprealaisten jumalaistarustosta ja historiasta. Siellä on Noakit, Moosekset, Kristukset, piirtäminä muhamettilaisen, joka ei olisi saanut kuvaa piirtää, ja heprealaisilla kuvaprofeetoilla: heillä on pukuna — klassilliset helleniviitat ja roomalaiset toogat!
Niin sekoittivat kansat verta, yhdistyivät, sulautuivat!
Ja sitten — siinä Sisilian satua vielä:
Sitten tuli saarelle, jossa jokainen kävi ja josta jokainen lähti, vuorotellen vaaleita germaaneja ja tummia romaaneja: ranskalaisia, saksalaisia, espanjalaisia. Anjoun tyrannit ajoi sekarotu pois sukupuutto-surmalla, kapinalla, johon kirkkojen kellot antoivat nousumerkin: Sisilian jalo iltamessu. Mutta tuskin hukkui Anjou, tunkihe tilalle ahnas ja uskonnollinen Aragonia.
Sitten saksalaiset, italialaiset, itävaltalaiset ovat siellä keinotelleet, taistelleet, kukin koettaen omistaa aarretta.
Kunnes viimein italialainen sekarotu, herraties miten monista kansoista syntynyt, suuttui muukalaisiin ja Palermossa liehahti Garibaldin punainen pusero.
Siltä vuorelta, Palermon Monte Pellegrinolta, jolla Hamilkar Barkas muinoin oli epätoivon vimmalla puolustautunut Rooman hukkaa vastaan, levisivät vapaustaistelijat kulona kaikkialle. He kiipesivät vuoria keveästi kuin sveitsiläiset palkkanihdit! He kiitivät tasankoja kuin arabialaiset ratsurit! He puhdistivat saarensa riistäjistä, mereen tottuneina kuin ennen Zor tai Theokles.
Niin sai vilja-aittansa takaisin Italia. Nyt sen haave on omaksi valtioksi.
Oli ilta, kun Sisiliasta läksin.
Messinan salmella, höyrylautan leveällä kannella. Mielessäni kulkivat saattueena sikulit, Zor, Theokles, Hamilkar, Rooman preettorlt. Ja itägootit, Bysantti, Abdallah, ja Roger ja espanjalaiset. Kaikki menneisyyden utuihin haihtuen.
Tyrrhenan mereltä kävi väkevä, lämmin viima. Tähdet loistivat suurina, kone jyskyi kumeasti.
Minua vastapäätä istui verevä maalaisnainen: nenä jalo, kreikkalainen; korkean hiussykerön ympärillä metallipangat. Pari matruusia, hanuria eli sirmakkaa soittaen: toisella heistä kotkannenä ja vaalea tukka, — minkä normannin jälkeläinen tuokin lienee! Mutta erillään toisten joukosta istui kaksi maalaisukkoa: kasvot keltaiset, posket ryppyiset, otsat matalahkot, mutta älykkäät. Nenät kuin käyräsapelit, sieraimet laajat; suut leveät, suoraviivaiset. Heidän pienet silmänsä kiiluivat kuin hiilet, kun he helistivät käsillään huitaisten sisilialais-murrettansa. Valkeat hammastarhat paistoivat kirkkaina, kun ohuet huulet aukenivat leveään, ylimieliseen ja äänettömään nauruun. Päässä heillä oli siniset fetsit, ja toisella fetsin ympärillä kirjava turbaani: sarasenien jälkeläisiä.
"Valo vaipunut yön oli helmaan jo." Rusko oli sammunut, Poseidon väsyi, laski tyttärensä ja raakkuihin puhaltelevat poikasensa lepoon.
Sinipunerviin utuihin alkoi tummeta taakse Sisilian jyrkkä ja korkea ranta. Korkeimmalla huipulla, Etnan lumisärmällä, häilyi punaisia hattaroita.
Aallot solahtelivat uneliaasti laivan kupeissa. Tuolla pohjoisessa olivat Aioloksen saaret, ja tuossa lähellä Skylla.
Kuin houkuttelevat sireenit vilkuttivat Sisilian rantakaupunkien tuhannet tulet. Suurina heijastelivat ikuiset tähdet meren mustanvälkkyvästä pinnasta.
Girgenti, Reggio Calabria, kesäk. 1908.