"SULO SUOMI, POHJOLA…"
(Illusioni.)
Kerran ennen — siitä on jo kauan, — kotilaaksossani, — olin silloin vielä pieni poikanen, — keikkui nuori maalarinsälli korkeilla telineillä ja siveli valkeaksi kotini toisen kerroksen päätyä. Oli kesäpäivä: koivikko suloisessa lehdessä, aurinko säteili vinosti, ja sireenipensaissa nuokkuivat tertut.
Siitä on jo kauan. Sälli keikkui telineillä ja pensseli liikkui nopeasti, ja mies lauloi riemullista laulua. Istuin aitan portailla ja paljaita jalkojani lämmitti käytävän hiekka, ja kuuntelin, kuinka sälli lauloi. Se oli suloista; korkealta lipputangon alta, jossa sinivalkoinen leijui hiljalleen, kajahteli raisu laulu. Mitä hän lauloi? Tuttua, aivan tuttua laulua:
"Sulo Suomi, Pohjola…"
Reipas ja rehentelevä ja samalla kaihoisa kansanlaulu. Valkea pääty kaikui ja ilma raikui ja laulu liiteli salmille, joiden hopeassa kuvastuivat talot ja vihreät pellot ja vanha tapuli ja kalmisto.
Riemuitseva loppuveto:
"Ei ole maata sen armaampaa!"
Siitä on kauan. — Yksi tie lähti sieltä kartanolta; mutta se haarautui moniksi, — sadoiksi, tuhansiksi.
Nyt: missä kulkenenkin, missä aikojani vietellen…
Kuljinpa yksin ja kuoloon saakka synkkänä, — tai riemullisena ja otsa seppeleissä, jonka unohdus antaa…
Oikkuisan onnettaren heittelemänä tai varmana…
Tai uusien maiden riemuissa, pitkillä maanteillä, tahi keinuvan meren rantamilla…
Tammistoissa, ripustaen soiton oksaan ja nukkuen siimeessä…
Pohjolassa, jossa kalevaiset välkähtelevät… Taikka toivioretkillä etelän huikaisevain marmorikirkkojen portailla…
Niin, turha luetella: kuljinpa yöllä tai päivällä, olinpa sielua kuin sävel, jota soitetaan ensimäisen viulun ohuimmalla kielellä ja vaimennetaan sordiinilla; tai heittäydyinpä lokaan.
Olinpa onnen poika, rikas tai köyhä, mustalainen tai majoihin tyytyvä, ulkokullattu tai jalo, hyvä tai kelvoton, laskeva tahi aulis, olin kiitetty tai naurettu, joskus väsynyt, joskus voittamaton kuin ainoastaan kärsivällisyys…
Surinpa, iloitsin, elin, kuolin…
Niin kaikkialla kajahtaa se laulu. Ja kaikki tiet vievät takaisin sinne, — pihalle, jossa istuin aitan portailla, paljaat jalat hiekassa, ja kuuntelin sällin raisua ja omituisesti raukenevaa laulua:
"Ei ole maata sen armaampaa!"
… Koivut armaassa lehdessä, sireenien tertut nuokkuvat ja aurinko säteilee vienosti.
Alati on se sävel mielessäni: milloin sordiinilla soittaen, milloin pauhaten pasuunalla.
… Niiden rantain rakkautta! Keltaiset maantiet, joista lähin vei vanhan, harmaan tapulin ohitse, missä ristit lahoavat poppelien siimeksessä…
Nuori maalari korkeilla telineillä, liikutellen nopeasti pensseliä… Sinivalkea tangossa … kun aurinko välkkyi suhisevalla koivikkorinteellä…
"Ei ole maata sen armaampaa!"