XXIX
Omin lupinsa lähti Nelma viimein kaupunkiin.
Hän on nyt käymässä Mimmi Byskatan luona.
On keskipäivä. Kukkelman jäi rannalle vetämään akkojen kanssa hirsiä maalle. Siitä Nelma vähän välittää, ettei kummitus saa kotona ruokaa, kun hän menee tavoittamaan päivällistään. Tyttö ei edes ilmoittanut lähdöstään tuolle kämpyrälle.
Mimmi on ollut täällä kolme viikkoa. Sitä ennen tehnyt turneen maaseudulle. Muudan halkogulashi häntä elättää, paksu ja hölmö savolainen, Nalikkaneuvokseksi haukuttu.
Mutta miksi ei Mimmi ole käynyt Nelman luona?
Nelma alkaa jo käsittää jotain … hyvin heikosti, mutta kuitenkin. Ellei hän oikein vieläkään tiedä, mikä on hyvä tai paha, niin hän aavistaa toki jo, etteivät vaarat ole hauskoja.
Sillaikaa kun Mimmi kehuskelee elämäänsä ja näyttelee huoneistoaan, keittiötä ja kolmea huonetta … yhdessä on vuokralainen … huoneistoa, jonka tuo naisille antelias nalikkaneuvos on hänelle varustanut … sillaikaa aprikoi Nelma omaa huoltaan. Mimmillä on salissa komea kuvastin, josta Mimmi näkee itsensä kokonaan, ja vieterisänky … samoin salissa … ja punainen plyyshisohva ja erikoisella pöydällä suuri porsliinivaasi: sen on Mimmi itse maalannut. Ja vielä on ruokahuone näkemättä… Ruokasalissa asuu Poju. Ja on kaikki, kaikki mukavuudet. Mimmi odottaa nyt illalla vieraita. Nalikkaneuvos on kotonaan maalla.
Poju juoksee tällä välin saliin ja äiti täyttää hänen suunsa karamelleilla ja suudelmilla.
Nelma valittaa Kukkelmanin häijyyttä… Silloin Mimmi kehoittaa häntä tulemaan heti kaupunkiin: auttamaan Mimmiä kaikenlaisissa askareissa, joita on taloudessa. Ja seuralaiseksi ja ystävättäreksi Mimmi tahtoo Nelmaa itselleen… Sellainen on rikollisten tapa: kuta peljättävämpää, sitä yksinäisempää… Morfiinisairaskin etsii itselleen nautintoveikon ja koettaa maksaa hänen myrkytyksensä.
Mutta Nelma ei ole paha, jos ei vielä hyväkään. Hän jo ajattelee asioita.
Mimmi Byskata surkuttelee, että hän tuli neuvoneeksi Nelmaa tuon sammakon pariin. Mutta nyt jättäisi Nelma kapsäkin. Miksi hän menisi enää sen vääräkoipisen hämähäkin kynsiin? Kukkelmanille ei tarvitsisi erotessa näyttää edes pitkää nenää.
Sitten nuori tyttö itkee surkeudesta, vimmasta ja häpeästä. Kuinka? Tuolleko kilpikonnalleko Nelma olisi..? Tuolle karvatukulle? Sitä ei Mimmi jaksanut edes kuvitella … ei milloinkaan! Ei ainakaan kuvitella, että Nelma … jos olisi ollutkin sen peikon kanssa! Mutta ei silti mitään hätää. Siihenkin Mimmi Rumfeltilla on neuvonsa. Nelman pitää vain totella, ja nopeasti. Täällä Lapinlahden puolella asuu eräs paha hyvä akka. Pitkä ja musta. Ääni karhea kuin variksen. Se puhuu vain ammatistaan. Puoskari. Se oli auttanut Mimmiä. Mihin Mimmi muuten olisikaan joutunut..? Jopa monia rouva-parkojakin, joilla ei ole varaa, on se auttanut… Kun kaikki olisi ohitse, muuttaisi Nelma Krokelbystä vakinaisesti Mimmin toveriksi. Ikään kuin pestinä lahjoitti ystävätär Nelmalle melkein uuden silkkipuseron, josta näppärä Nelma voisi pienentää itselleen oikein fiinin.
Tyttö tuli hyvin myöhään illalla Krokelbyhyn takaisin. Mutta Sakrispa ei laskenutkaan häntä sisään. Ei pitkään aikaan: antoi jyskyttää ovea … oli itse vaiti kamarissa.
Viimein kuului Nelma tiedustelevan eteisessä, oliko Kukkelman kotona.
Silloin vasta avasi Sakris oven.
Rampa kyyrötti keinutuolissaan salaperäisen näköisenä. Ei virkkanut mitään.
Epäluulo ja huoli kaiveli hänen sydäntään. Hän muisteli juhannusyötä … ja hänen teki mielensä kostaa.
Siinä alkoi hän kiukutella, ettei hän ollut saanut kahvia eikä ruokaa koko päivänä. Miksi ei Sakris sitten itse ollut keittänyt. Mitä? Sehän on naisten asia … keittäminen… Heidän velvollisuutensa.
Sakris kysyi:
— Missä frouva nyt on käynyt?
Nelma ei vastannut… Ramman silmät kiiluivat. Hänen kasvonsa näyttivät kelmenevän. Hän haukkui epämääräisin sanoin Nelmaa … kuljeksijaksi, yölepakoksi. Ja viimein vaati hän tiukasti tietää, missä Nelma oikeastaan oli käynyt.
Tyttö aikoi jo näyttää Sakrikselle Mimmin antaman puseron, joka oli mytyssä tuolilla. Silloin Sakris luisui alas keinumasta ja avasi riuhtoen tuon mytyn. Vai Byskatalta Nelma oli tämän saanut! Missä se aatelisfröökinä sitten asui? Nelma ilmoitti osoitteen. Hyvä on; Sakris koetti painaa sen muistiinsa.
Mimmin luona siis Nelma..! Sellaisen … kelvottoman. Sakris epäili.
Yhtäkkiä hän tiuskasi:
— Sotamiesten kanssa sinä olet ollut!… Kävelemässä …
Esplanaadilla…
Hän jatkoi uhkaavasti:
— Sotamiesten flikka sinä olet!
Ruokaa ei rampa tahtonut: kun ei kerran ollut saanut aikanaan, niin… Hän oli suunnattoman itsepäinen. Tyhjin vatsoin vetäytyi hän makuulle. Nälkäänsä hän ei paljoa muistanut. Mutta vielä soluttautui maahan … ja meni kaivelemaan Nelman vaatteita. Löysi kukkaronsa. Katsoi, oliko siihen tullut lisää rahoja. Melkein entinen määrä siinä oli… Kummallista! Minnekähän Nelma oli pannut ansionsa, jos oli niitä kaupungissa saanut? Ehkä ostanut tuon puseron?
Nelma makasi nurkassa, kasvot pielusta vasten. Hän itki. Sähkö paloi yhä, koleassa ja ummehtuneessa kamarissa, koska tulta ei oltu poltettu tänä iltana uunissa. Ulkona oli pilkkosen pimeää. Sade porisi ja helisti vesikourua. Annansilmästä tipahti lattialle ruskettunut kukka.
Nelman itku oli voihkinaa. Rampa kohottausi pitkien käsivarsiensa varaan, hän huusi:
— Suu kiinni siellä! Miksi nainen ulvoo?
Ja kuitenkin tuntui kyttyräseljän sydämessä sääliä. Silti ei kiukku siitä sammunut. Epäilys kiusasi. Olihan Nelma kertonut, että hänen äitinsäkin oli ollut sellainen… Ehkä siis Nelma itsekin… Ja tietysti hän oli sellainen!
Sääli taisteli rammassa ilkeyttä vastaan. Jälleen lähti Sakris Nelman luokse, käsillään tasapainoa pidellen; hänen jalkansa olivat kovin arat. Hän lähestyi tukka kasvoilla. Työnsi tukkansa ohimoille… Isot kourat ojentuivat. Nelma ei sysännyt pois tahmaista kättä, joka kosketti hänen olkapäähänsä.
— Miksi ulvot? Sano nyt minulle! pyysi Sakris.
Tyttö uikahti vihastuneella ja epätoivoisella äänellä:
— Mihinkä minä sen panen? Tämän uuden! Minä menen järveen!
— Tarkoitat, mereen, sanoi Sakris. Sitten hän oli vaiti … ei tiennyt, mitä tehdä.
Niin, minnekäpä itse vaivainen rampa sen panisi? Aika oli kallis … ja työttömyys kuului lisääntyvän.
Sakris oli polvillaan Nelman vieressä. Hänen kouransa hapuilivat tytön hartioita ikään kuin niitä silitellen.
Nelma odotti. Mieluummin olisi hän elänyt vaikka Sakriksen kanssa kuin… Jos Sakris olisi ollut edes siivo.
Se hirveä akka…
Sakris sanoi kyllä:
— Älähän niin… Älä semmoisessa hädässä…
Mutta tukea ei hän tytölle tarjonnut.
Eikä Nelma sitten enää selitellyt. Hän tukehdutti itkunsa, painoi suunsa pielusta vasten. Ainoastaan hänen selkänsä hytki. Pukimissaan hän yhä makasi.
Rampa jätti hänet siihen ja meni sänkyyn. Mutta hän ei nukkunut.
Epäluulossaan ajatteli hän:
Se vielä menisi, jos se olisi hänen oma vekaransa. Mutta Nelmahan saattoi pettää häntä…
Pitäisi mennä povarin luo antamaan ennustaa, miten oli asianlaita…
Mutta povarikin pettäisi … jälleen.
Tällainen oli Kukkelmanista hävytöntä! Miksi tämä vääryys hänelle …
Sakrikselle, joka oli aina saanut kärsiä?
Aina kärsiä … ollut kipeäselkäinen ja rampa … pienestä saakka… Ja saanut kestää vääryyttäkin, pahojen ihmisten julkeutta… Ja muuta…
Sinä yönä Sakris alkoi taas miettiä kohtaloaan.
Miettiä … ja kirota syntymistään. Syntymistään … ja kelvotonta äitiään … naista.
Tuli uusi päivä. Sakris paloi halusta mennä kertomaan asiaansa jonnekin… Naapureille. Esimerkiksi kivimies Bergmanille, joka asui yhä ullakkotötterössä. Hädässä ja neuvoton hän oli, raukka; sellainen juoni häntä uhkasi: joutua vastaamaan ehkä muiden tekosista. Mutta sitten hän epäili tulevansa nauretuksi … ja jätti sen aikeen. Puoleen päivään hän nyt makasi peitteissään, ei mennyt työhön. Aprikoi ratkaisua … ja epäili Nelmaa. Illalla vasta, kun hämärä oli verhonnut huvilakylän polut ja tiet, hän aikoi muka työhön. Oli sumuista ja sateista. Mitäpä nyt enää työhön? Työpäivä oli jo loppunut. Sakris kuljeskeli siellä täällä kylässä, pimeillä poluilla, jonne sähkölamppujen valo pihlajien ja kuusten välistä valtatieltä tuskin pääsi kiilumaan.
Minkälainen olikaan kohtalo Kukkelmanille!
Kotona kertoi hänelle Nelma, itkemättä ja halveksien ja kuitenkin ikään kuin säälitellen, minkä neuvon Mimmi Byskata oli hänelle antanut.
Sellainen kuului olevan välistä vaarallistakin.
Rampa aprikoi, haroi tukkaansa… Hän ähkäili ja pihisi. Vaarallista! Mutta … mitäpä hän voi … tässä köyhyydessä? Neljän päivän kuluttua kuului loppuvan myöskin se hirsien maalle onkiminen.
Ramman täytyi suostua.
Hän sanoi kyllä luulevansa, että jotkin pirut kiusasivat häntä.
Mutta vielä tarvitsi Nelma rahaa tuolle kauhealle akalle. Nelmalla ei ollut muuta kuin kaksikymmentä markkaa. Rampa huokaili … ja lupasi hankkia rahat. Mutta mistä kummasta hän ne saisi? Aivan totuuden mukaisesti ei tästä hirsien numeroimisesta ja onkimisesta lähtisi enää paljoakaan … ja nekin vähät menisivät ruokaan ja kahvi-kultaan. Pitäisi viedä jotain Helsinkiin panttikonttoriin … ehkä piilu ja sahat ja höylät … ja muut rakennusmestarin työkalut. Sen tekisi Sakris … oikein kernaasti.
Mutta Sanelma Kinnusellakin oli keinonsa. Hän sanoi:
— Viedään sormus sinne.
— Sormus?… Naimasormus? toisti rampa.
— Niin. Minkäpä sille mahtaa, vastasi Nelma.
Ja seuraavana päivänä rampa pukeutui pyhäisiinsä ja lähti Helsinkiin.
Vei kaniin kultasensa sormuksen.