VII.
Aika kului edelleen ilman suuremmitta muutoksitta niiden oloissa, joista tässä on kerrottu. Leski tottui kantamaan hänelle tapahtunutta onnettomuutta hiljaisella kärsivällisyydellä ja hän siunasi rukouksissaan Aumolan väkeä, joka häntä niin jalomielisesti muisteli hänen onnettomuudessaan.
Joskus leski kävi Aumolassa ja nähdessään tyttärensä, jonka nimi Suoma oli muutettu Valpuriksi, hän itkien siunasi pienokaista, sanoen, että niin hyväsydämmiselle äidille varmaanki kasvaisi oiva tytär. Helenan helposti sokaistu omatunto kuuli salaisella mieltymyksellä tuota kiitosta, vaikka kuitenki hänen sydämmensä syvyydessä ääni kuiskasi: "sinä olet ei ainoastaan ihmisvaras, vaan myös kauhistuttavassa määrässä teeskenteleväinen".
Pieni Valpuri varttui varttumistaan. Konttaamistilastaan hän kohosi tuoleja ja penkkejä vasten, astui sitten horjuillen moniaita askeleita ja tupsahti lattialle. Vihdoin huoneet kävivät ahtaiksi nuorukaiselle ja seuraavana kevännä hän avasi oven, nousten pienelle tuolille. — Kuinka onnellinen oli Esa kun hän Valpuri sylissään astuskeli edestakaisin kartanolla ja joen rannalla, jossa hän laski pienokaisen istumaan ja rupesi heittelemään "voileipiä" (litteitä kiviä pitkin joen pintaa, jotka hypähtelivät monet monituiset kerrat ylös vedenpinnasta, ennenkuin vajosivat sen alle)! Valpuri ilosta kiljasi, nähdessään tätä leikkiä onnistuneimmassa muodossaan. Sunnuntai-illoin Esa souteli joella ja Helena piti perää. Valpuri istui venheen pohjalla ja kuunteli veden solinaa venheen keulassa ja hankavitsojen yksitoikkoista haminaa.
Usein ajatteli Esa: "mitä sanoisin, jos lapseni multa pois temmattaisiin kuoleman kautta? Mutta ei Luoja voi niin kova olla".
Koska tämän kertomuksen tapausten meno ei vaadi yhtämittaisuutta ajan suhteen, niin ai'omme tässä luvussa, lukijan suosiollisella myöntymisellä, muuttaa pitkän matkaa eteenpäin, ei enemmän eikä vähemmän kuin kaksikymmentä vuotta. Kerromme suurimmassa lyhykäisyydessä, mitä sillä aikaa tapahtui merkillisempää kertomuksessamme mainituille henkilöille.
Neljä perillistä syntyi vielä Aumolaan, vaan sallimus ne kaikki korjasi alaikäisinä Manan majoille, josta syystä Valpuri tuli vanhemmilleen kahta kalliimmaksi. Naapurissa asui pieni poika nimeltä Juho. Tästä tuli Valpurille mieluisa leikkitoveri joksikin aikaa, vaan kun Pilveisten Hannu ei ensinkään suvainnut Juhoa, niin täytyi Helenan kieltää häntä käymästä Aumolassa.
Viisi vuotta jälkeen pelastumisensa tulvan vaarasta kuoli Esan isä?
Vuosi pari tämän jälkeen Valpuri alkoi lukea eikä kauan tavannut, ennenkun rupesi sisältä lukemaan. Hannu taas ei ollut Valpurin veroinen aapistaidossa, vaikka oliki vuotta vanhempi. Tuosta eivät Pilveiset olleet huolissaan, sanoivat vaan: "liian hyväpäiset tavallisesti joutuvat turmion tielle".
Tuli vihdoin tuo kultainen nuoruuden aika. Rippikoulua Hannu ja Valpuri kävivät yhdessä. Autuaalliset tunteet tulvailivat Valpurin rinnassa, kun hän alttarin edessä polvistui ijankaikkisen eteen ja tuntui hänestä kuin näkymättömät taivaan laumat olisivat hänelle hymyilleet ja häntä sisarenaan tervehtineet. Hannun ajatukset viihtyivät tässä tilaisuudessa matalammalla: hän katseli tyttöjen pukuja, verraten niitä Valpurin pukuun ja mietti, oliko heillä sen verran perintöä kuin Valpurilla. Viime ajatuksen hän kuitenki kohta karkoitti rinnastaan ja koetti näyttää hyvin liikutetulta.
Valpuria kohtaan Hannu noudatti kaikkea kohteliaisuutta, vanhempainsa tahdon johdosta. Hän tunsi, ettei hän kyllä oikein sydämmestään voinut rakastaa tuota kainoa, hiljaista tytärtä, jossa hän olisi vaatinut hilpeämpää luonnetta, vaan tätä mielipidettään ei hän mitenkään osoittanut ei puheissa eikä käytöksessä. Vanhemmat siis elivät toivossa, että nuoret olivat kuin luodut toisiaan varten.
Mitä Valpuriin tulee, niin hän, kuultuaan vanhempainsa tahdon tulevaisuutensa suhteen, ei nuoruutensa johdosta sen enempää asiaa miettinyt kuin että sopimus oli tehty. Tuota suloista tuskaa, joista runoilijat laulavat, ei hän tuntenut kuin osaksi, vaan ei hän sitä tiennyt kaivatakaan, koska ei hän vielä ollut lukenut renttukirjojakaan, kun ainoastaan pienten lasten satuja, mainioiden miesten elämäkertoja ja matkakertomuksia. Vaan tuli vihdoin sekin aika, jolloin hän tuosta kaikkivaltaavasta tunteesta, joka hänessäkin piti löytymän, sekä sai lukea jotakin että myöskin varsin elävän ja — oudon selityksen eräältä ystävältään. Kuitenki Valpuri ei vielä tästä tullut murheelliseksi, koska ei Hannu ollut häntä mitenkään loukannut. Ja kun hän sitte vanhemmilta ihmisiltä sai kuulla, että liian tulinen rakkaus ennen aikojaan sammuu, niin tyyntyi hänen levottomuutensa.
Mitä muihin kertomuksemme tähän asti mainittuihin henkilöihin tulee, niin ne, kahdenkymmenen vuoden kuluessa, enemmän tai vähemmän saivat tuntea ajan kaikkia muuttavaa voimaa. Antti ja Sanna, lesken lapset, jotka kellokkaistaan riitelivät, olivat naimisissa ja elävien kellokkain omistajia.
Pilveiset suorittivat joka vuosi noita pieniä perhekohtauksia elämää täynnä, joista lukijalla on jo vähän tietoa edellisestä. Sofia oli jotensaki menettänyt sen vähän suopeuden, joka ennen oli löytynyt hänen muodossaan. Tapani myöski oli hiukan elähtyneen näköinen, vaan kuitenki tuo vanha viehättämishalu asui hänessä ja tuo erinomainen siisteys myöskin vallitsi hänessä. Perhe oli lisääntynyt viidellä hengellä. Hannusta oli kasvanut leveähartiainen, sinisilmäinen ja hiukan punertavantukkainen nuori mies, joka aina oli valmis mittaamaan voimiaan ja piti toisia, joilla voimia löytyi, suuressa arvossa. Oli rikkaus myöski hyvin suuri ansio ihmisellä, hänen arvelunsa mukaan. Ei hän siis ollut mikään erittäin miellyttävä olento ihmisten silmissä, vaan vanhemmat häntä kyllä suuresti rakastivat, varsinkin Sofia, joka ihmetteli poikansa tahdon lujuutta, kun tämä esim. oli kaksi päivää syömättä ja sitten söi, että vatsaa pakotti.
Helenan äiti oli nyt kuudenkymmenen viiden vuoden ijässä. Hänen terveytensä oli tähän aikaan asti ollut oivallinen. Mutta muutamassa tilaisuudessa hän kovasti vilustui ja joutui nyt vuoteen omaksi. Tämä hänen sairastamisensa tuli olemaan suurimmasta merkityksestä kertomuksessamme ilmaantuvien päähenkilöiden oloille.
Kahdesti oli taudin alkupuolella pitäjän arvoisa kirkkoherra käynyt sairaan luona häntä puhuttelemassa ja, jo ensi kerran käydessään, luullut huomaavansa, että joku raskas suru painoi potilaan mieltä. Hän rupesi siis tutkimaan tämän sieluntilaa ja kehoitti häntä välttämättömästi tunnustuksen kautta keventämään omaatuntoansa, jos nimittäin sitä joku suurempi synti painoi. Helena sattui myös olemaan sisällä pappismiehen näin puhuessa ja tämän mentyä hän rukouksilla ja puolittain uhkauksilla sai äitinsä sitoutumaan siihen, ettei hän ilmaisisi papille mitään lapsen ryöstöstä. Kukin arvaa helposti, mikä tukala asema nyt syntyi sekä äidille, joka täten pakoitettiin salaamaan asian, jonka tunnustamisen hän varmaan odotti tuottavan kevennystä raskaalle mielentilalleen, että myös Helenalle, joka tunsi, että hän esti äitinsä käyttämästä sitä keinoa, jonka avulla tämä saavuttaisi levon levottomalle mielelleen.