XXVIII.
Luokaamme nyt silmäys Pilveisten oloihin, joissa suuri muutos kihlauksen rikkomisen kautta tapahtui.
Tapanilta oli työhalu tykkänään kadonnut. Hän kuljeskeli pitäjäällä, istuskeli tuntikaudet kussakin paikassa ja antoi Sofian ainoastaan yöseuduin eikä aina silloinkaan nähdä puolisoaan. Sofian luulevaisuus kiihtyi kiihtymistään ja parantaakseen pahaa mieltään eli, niinkuin hän itse sanoi, terveyttään, hän rupesi turvaamaan rohtoihin, joita ei lääkäri määrää, nimittäin väkeviin juomiin. Samanlaiseen terveyden vahvistamiseen myös Hannu oli tottunut, vaikka hän suoraan sanoi nauttivansa väkeviä ma'un ja hyvän tuulen vuoksi, vaan ei rohtoina. Usein nähtiin Hannun päiväsydännä hoipertelevan Rankisen muorin mökistä ulos. Hän taisteli kenenkä kanssa sai; milloin voitti, milloin sai selkäänsä.
Eräänä päivänä puolisen seuduissa tuli Tapani kotiinsa. Hän näytti tytyväisemmältä kuin moneen aikaan. Vaan Sofian tämä tytyväisyys ei ensinkään ollut mieleen, koska hän ajatteli jonkun naisen matkaansaaneen sen.
"Kuinka mamma jaksaa?" virkkoi Tapani, istuen penkille.
"Mikäpä minun on jaksaessa", sanoi Sofia kärtyisästi. "Mutta kuinka sinä jaksat juosta kuin koira ympäri kylää ja kuinka kehtaat sitä tehdä, sen haluaisin tietää".
"Älä pane, mamma, pahaksesi, että —"
"Minä panen pahakseni, että saan tehdä työtä kuin orja, ja sinä vaan laukkaat".
"Entä poikanne?"
"Entä poikanne? Kuuluuko se tähän? Hän liikkuu murheesta vaan, mutta sinä iloitset, kun kaikki käy nurin", virkkoi Sofia ja löi kapustalla pöytään.
Samassa Hannu astui sisään.
"Onko mamma pahalla tuulella?" kysäsi hän, "koska kapusta kajahtelee".
Sofia rupesi itkemään. "Oi tätä kurjuutta!" hän huudahti ja heittäytyi penkille istumaan.
"Kuinka?" ärjäsi Hannu. "Isä on taaskin teitä pahoin kohdellut, sen arvaan. Vai kuinka?"
"Sopiiko sinun noin puhua minusta ja minulle?" virkkoi Tapani.
"Sopii hyvinkin", sanoi Hannu. "Miksi olisin teille kiitollisuuden velassa? Siitäkö, että olen tähän kurjaan mailmaan tullut, jossa kaikki käy nurin? Ei, kiitollisuudesta ei ole kysymystä".
"Kaunis poika!" huokasi Tapani.
"En ole erittäin kaunis, vaan voimia minulla on. Tulepa, isä, koettamaan voimia".
Hän tarttui Tapanin kaulustaan ja heitti hänet lattialle.
"Poika, poika, päästä minut!" huusi Tapani.
"Koettakaa nousta!" virkkoi Hannu. "Koettakaapa!"
"Sofia, Sofia", huusi Tapani. "Auta minua!"
"Ponnistelkaa nyt vähän", virkkoi Sofia. "Isä ja poika! Kaksi on yhden herra, sanoi sontiainen, kun seiväspariin lensi".
"Kunhan ylös pääsen, niin kautta Jumalan, muistatte tämän teon", huusi
Tapani.
"Joko minä teitä kolautan päähän, ett'ette nousekaan?" sanoi Hannu.
"Älkää liioin suuta käyttäkö!"
Askeleita kuului nyt ulkoa ja se teki lopun tästä arveluttavasta asemasta, jonka seuraus olisi voinut olla hyvinkin kamala. Viinapäissään Hannu helposti olisi voinut tappaa isänsä.
Kaksi Hannun ikäistä nuorta miestä tuli ovesta sisään etsimään seuraansa häntä. He olivat Hannun juomatovereita.
Isä ja poika olivat nousseet lattialta. Tapani oli vihasta kalpea, hänen huulensa värisivät.
"Tule poikaseni, meidän seuraamme", virkkoi toinen tulleista.
"Olemme lyöneet vetoa, kumpiko meistä ennen kuolee ja nyt juomme sen vedon".
"Hahhaa!" nauroi Hannu. "Kuka sitten vedon maksaa?"
"Se, joka enemmän aikaa elää", naurahti Aappo, joka äsken oli puhunut. "Ja pelkäänpä minun ikäni olevan pitemmäksi mitatun kuin Matin. Kolme hallia viinaa on veto. Tule Hannu!"
"Minä lähden vaikka Kaliforniaan", virkkoi Hannu ja, avaten oven, lauloi:
"Oi noita aikoja entisii, oi surun aikoja näitä,
Kun minun täytyypi muistella noita Pukkilan Jaskan häitä".
Kun Hannu toveriensa kera oli mennyt, heittäytyi Tapani pitkäkseen sänkyyn.
Sofia pistäytyi vähän ulkona korjaamassa terveyttään, tuli sitten sisälle ja lausui Tapanille: "Minä olin äsken vähän huonolla tuulella ja lienen sinua loukannut. Älä sitä enää muista".
Tapani ei vastannut mitään.
"Hannukin oli vähän nokkaantunut ja vimmapäinen. Noin isäänsä kohdella ei ole sopivaa".
Tapani oli edelleen ääneti.
"Mitä ajattelet, ukkoni? Kuulet kaiketi puheeni".
"Mitä putelin suusta lähtee, siihen ei ole luottamista", sanoi Tapani. "Minä en unhota sanaasi: Isä ja poika. Toivon vaan vielä saavani sanoa sinulle: Äiti ja poika!"
"Sano, sano, sano heti. Saat sen sanoa, rakas mieheni. Lohduta mielesi sillä lauseella: äiti ja poika!"
Tapani kääntyi seinää kohden eikä vastannut sen enempää arvoisan puolisonsa puheihin. Tämä, hetken supistuaan miehelleen, läksi vihdoin portaille, johon hän istui raitistuttamaan itseään. Ilma oli helteinen. Vaskenkarvainen pilvimuuri kohosi vastatuuleen, ennustaen ukonilmaa. Hiljaisuus vallitsi ympäristössä. Lapset tulivat toinen toisensa jälestä kotiinsa leikkipaikoiltaan, tuntien ett'ei nyt ollut hyvä olla ulkona.