VIIDES RUNO.
Noin hoviss' oivassa nyt tuo Ryssien hilpeä joukko
Päivän juomalla vietti ja vuoroinpa myös kosimalla,
Ollen kyttien riemuna taas jahin huuto ja pauke,
Mutta kun ei enähän sädett' auringon lännessä nähty,
Saarella hirveäkään ei kaatumatontapa ollut.
Kuus' nyt hiihtelijää jääden vahiks saalihin moisen
Hangellen istuhikse kehäss' äärehen ruu'an ja viinan;
Mut heti Pekka ja Komsarjus, tuo arvoisa herra,
Lammin kiiluvan poikki jo verkkahan läks' kotiansa.
Taas sen matkoa niist', ett' oisippa lentävä luoti
Maalihin ehtinnä, vaan ei sattumia, ähkäen liukui
Pyylahen äijä ja sen vähän ta'ampana riipeä Matti.
Niinkuin varjot pilvien tuoll' ajamain raju-tuulen,
Jääll' edelleen kilpaa silehin nyt kiisi ne suksin
Hiihtoon harjauneet molemmat sekä siit' ylen kuulut.
Ol' veto lyötynä, näet: hovihin joka joutuisi ensiks
Juhtoja hankkimahan erän saadakseen tämän kotiin,
Sillepä tappaavan maksaa tuli ryypyn ja olvet.
Vanhan rinnalla ei susikaan pysynynnä nyt oisi,
Kun vedon vuoksi hän lens' eelleen; mut riipeä Matti
Vaan häpehissähän seurata pyys' yhä lykkien sauvoin.
Mutta kun ahtehesen talon viettävähän tämä joutui,
Kohtasi hän Sakarin, ku jo pöyhkeenä re'ell' esimmällä
Seisoi ja kaks varsaa toi irtainta'i jälessänsä.
Vanhus Pyylahen nyt hyvillään puhui, kun näki toisen:
"Muista, Matti, se vaan, olut että ja ryyppy on valmis,
Hirvien kanssa tän'iltana kun tulen lämpöä hartoin".
Virkkoi, ja löi hevoistaan. Vaan Mattipa, mielessä Hedda,
Het' kävi kiini jo ohjaksiin, ei heittäen niitä,
Kunnekka sen vaimoks isä vanhalta ol' anonunna.
"Kyllä täniltana", näin sanoi hän, "saat olven ja ryypyn,
Lupaa kesken kiirehen vaan, Sakar', yks' minullen taas,
Lupaa tässä jo vaimoksen sulo tyttäres Hedda".
Vastasi nyt hymy-suin hänellen Sakar' rehtevä äijä:
"Mun ei tehtävä oo vuotees, hapatettava rokkas;
Mult' elä siis kysy, mut lupa tyttären' on lupa munkin;
Vois' kera huonomman, jopa huonompaanki se mennä".
Lausui, ja hoi'asten hevoisellehen riens' sitä tietään.
Mut tupahan ilo-mielissään meni riipeä Matti.
Ei tuvass' ollunnakaan sulo Hedda se, nyt jota etsi;
Ylhäällä istui se, näet, taas yksinänsä kamarissaan
Toimessa kohta jo kankaansa juovikkahan päättää;
Ryssät vaan oli siellä ja ämmäki vaivainen ynnä.
Vasten uunia istui nyt ääneti vanha Rebekka
Kurttun'na, kun venyi taas hajallaan nuo partavat äijät
Ei vali-paikoilla, mut mihin kaatunehet oli kukin.
Ei nämä valvonnakaan, vaan päihtymys-unt' imelästi
Nauttivat huumoavaa unohuttaen matkojen vaivat;
Tuoppia hoit' yksin punapöyheäpartainen Ontro
Päissähän autuaallisna ja katseli toisien rauhaa.
Mutta kun nyt ovess' äkkäsi hän Matin riipeän tuolla,
Lensi hän penkiltään ruveten ilo-tanssihin kohta.
Parkuen, laulaen niin se nyt askelin niittasi siltaa,
Että sen koikkauksist' ihan säikähyksissä Rebekka
Soppehen piilsi ja ristissä käet kiros' ilveitä hullun.
Kyll' oli tanssiki tuo mieleen Matin riipeän; mutta
Heddoa ois pikemmin tavannut toki; siis heti Ontron
Seisatti kesken vauhtiansa ruveten pakinoimaan:
"Tanssin-taitava vel', hei! jos sinä noin kepeästi
Liikut tahtia noutaen vaan ylen hilpeetä yksin,
Tokkohan ees tupahan nuo mahtuisi hyppysi vilkkaat,
Polskassa jos neidon sulon kanssa sa' pyöriä saisit?
Mut sano missä ne kaikki nyt on verevät talon pii'at".
Vastasi taas hällen punapöyheäpartainen Ontro:
"Siitäpä viis', mihin juossunna lie nuo muut pihatöilleen,
Heddoa vaan kaipaan ihanaa, kutoen joka istuu
Ylhäällä tuolla; se, näet, oluen hyvän keittää ja myöpi.
Kohta se näyttähikse käessään taas vaahtova tuoppi".
Nyt hyvillään istui sitä vartomahan Kurun Matti.
Mut samass' ilma'utui ovessa'i ihanan ruso-posket,
Kun tuli käämimähän lankaa hyvin loistavatansa.
Haarikko käess' oli myös olut-vaahdon kastelemassa
Siirtyessään ihan, kuin koin-tähti, nyt äärehen pöydän,
Jolloinka sai hymy-silmäyksen taas riipeä Matti.
Vieläpä näin sanoi: "het' täytyy sinun, arvoisa vieras,
Riita se ratkaista, tytön toisen kanssa ku mull' on:
Kumpiko toiseltaan on kirjasen neuloja saava?
Jos jahill' oot parhain osannut sinä, niin minä voitan;
Mut taas Pekka jos on, niin veikkamme voittaapi toinen".
Virkkoi, ja säikehen kääri jo pillille käämiäksensä.
Heddoa nyt likemmä kävi istumahan Kurun Matti,
Sai tulen piippuhun täytettyyn pärehestä ja lausui:
"Neit', elä niin neulaa pane vierahan onnelle täst'ees;
Niin kävi jahtimme, näet, minä ett' olen kaatanna kaksi
Hirveä, neljä kun ammuttiin, yh'en vaan Komisarjus,
Niin myös Pekka, mut on parahin toki laukaus senpä.
Katso, jahti kun loppui ja valmihit oltihin lähtöön,
Laukasi pyssynsä Sakar', rannalla yksinnä ollen,
Ampui ja äänin korkehin huus', kuten ukkosen ikään:
'Tänne kiirehin, hoi! toverit, ladatuill' asehilla!'
Eipä nyt ois ykskään. joll'ei jänö joutuva, mennyt
Kiistaan juoksija-palkinnost' etevän Pekan kanssa:
Niin riens' eellehen tuo heti kuultua kaikuvan äänen.
Kantaan nyt minäkin jouduin sekä nä'in, miten ampui,
Nä'in, miten karkova hirvi jo kaukana tuoll' lumisella
Lammilla laukkasi ehjänä pois, käpälästä min ehti.
Mut minä purskahdin nauruun väkiseen sekä lausuin:
'Ystävä, mielesi missä nyt on, kun toella sä ammut?
Pilvehen noin kaukaa pikemmin, kuin hirvehen, osaat'.
Äissähän ääneti nyt asehen jalon tempasi käestän'.
Silmälle vei heti sen sekä laukasi. Huudah'us ihmeen
Seurasi ampumataan, kun loitolla koipeva hirvi
Taukosi, nous' pystyyn ja jo hangelle syöks' verehensä.
Miehen muistihin laukaust' ei tämän moist, ole nähty. —
Mut mitä juttelen nyt jahistamme? Sun on, kukaties!
Morsius-antia mielessäs, kun lankoa käämit
Liiviks ehkä jo miehellen, sydämes joka voitti?"
"Hoh, hoh!" huokasi nyt tuo ontuva, rampa Rebekka,
Kurttun'na luon' uunin joka istui ja nuojuen hiljaa
Leuvan ryppyisen lask' nojahan molempain käsiensä:
"Hoh, hoh! oisinpa niin, kuin nuorena, pulskea vielä,
Jolloin ma lak'mannin käräjiss' olin palvelemassa,
Terve, turpea, loistava, kuin mikä hehkuva hiilus;
Tietäisin tok' paremmin, miten käyttähitä tytön sopii.
Herra jo mon' isoinen, minuhun joka koskea tohti,
Rievunpa sai naamaan sekä kauhasen vettäki joskus.
Silloin kaikkien kanss', tulevain, meneväin minä enpä
Tahtonut istua juoruen noin, kuten löyheä Hedda
Vieraan kanssa ja ei siten käämimisestähän pääse".
Noin sanoi; mut moite syvästi sulo-neitohon koski,
Joksi se siis lentäin punaiseks korineen tuvan heitti.
Mut samoin, kuin apajas, nuottaa kun tyynehen illan
Luo kalamies, aluss' ei väräjä koho-kaarnojen luon'ees,
Kunnekka tuo supistuu, kalat ahdingossa jo hyppii
Ve'est' ylähä sekä kiehua näin vähin lainehet alkaa,
Niin, mikäli puhuessakin aattehensa supist' akka.
Miel' sikäli kävi vierahan myös tyvenestä ja kuohuun.
Suuttun'na penkiltään hän nous' sanoen vihaisesti:
"Vanha Rebekka, jos uunillas nokisella sä ennen
Pois lemmen kujehist' ajaisit rusakat sekä sirkat,
Kuin iha-juttuja ihmisien sekoitat sekä estät,
Niin olisi päiväs sula rauha ja yös lepo tyyni;
Et sinä kuin viisas nyt käyttäi, vaan kuten hullu".
Noin puhui; mut sanall' ei tähän vastanna vanha Rebekka,
Nuojui se vaan hiljaa sekä hohhoahan yhä kertoi.
Mut samass' ulkonakin nähtiin läpi ikkuna-aukon
Pekka ja arvoisa Komsarjus tämän seurana ynnä.
Sinne Mattiki nyt meni pois tupahan vihan jättäin.
Vaan kun tullehiden luo joutunut ol', sanoi oitis:
"Pekka, jo o'ot kerran puhe-miehenän' onnella ollut,
O'o nyt vielä ja käy, jos herrasi ei sitä kiellä,
Heddoa het' kosimaan minullen, sitä, näet, minä pyydän;
Kaikki, mit' entinen vaimoni sai, lupaos hänellenkin".
Suostuen kohta jo Komsarjus sanoin lempehin lausui:
"Noh, mene vaan, talon' jos parahinki jo jättääpi piika,
Piikoa viel' etevämp', yhä lemmitty, kuin oma lapsi;
Mut jos tarjoma tää mieleen Hedan on, kuten luulen,
Niin kemu-tanssiakaan tuvass' ei tänä iltana puutu".
"Hei, hei!" nyt sanoi taas tuo sangen mielevä Pekka,
"En toki morsion naurettavaks mene, kuin puhemiesnä
Kerjääjän, joka ei tupakkaakahan saa omin neuvoin.
Jos puhun, niin oluen sopis' ensinnä kieleni päästää,
Vieläpä sulhais-lahjojakin tah'on morsiamelle".
Naurahtain heti Pekkoa käsk' ylähälle jo herra,
Olven hankki ja torppari joi hyvillään tämän loppuun.
Mut tupahan jälleen meni pois Kurun riipeä Matti.
"Ontro!" jo huusi hän tullessaan oven suuss' ilomielin,
"Silkkinen huiv' esihin nyt laukustas; minä ostan!"
Pilvi kuin tuo kesäinen ukon-nuolen kahtia lyömä,
Niin ilosta'i nyt silmäsi loist', tämän kuultuas, Ontro.
Kauppaa hieroa, tinkiä ei nyt ollunna aikaa,
Puolet het' toki tingittiin, ja jo riipeä Matti
Näälälleen saman tien salihln vei ostetun huivin.
Tää kun ol' olven juonunna vaan sekä saanunna lahjan,
Uljaana ryhdiltään toimeen meni luo ihanaisen.
Nyt joka ääressä kankahan taas kamarissahan istui.
Tultuansa sijan otti hän het' tulen räiskyvän eessä,
Piippuhun pisti ja, hiilosen kun sai sietävin sormin,
Verkkaisehen sytyttel' sekä hetkisen ääneti poltti.
Mut sulo Hedda se sukkulataan vaan heitteli sievään.
Kotvasen taas aikaa kun ol' istunna Pekka jo siinä.
Astui hän ees sekä kankaallen pani loistavan annin:
"Tään", sanoi, "nyt antaa sinullen Kurun riipeä Matti;
Lahja se on, jota ei usehin saa neitonen köyhä,
Joski se, kuin sinä, kaunoinen ois sekä kunnioitettu".
Noin sanoi, istui ja polteskel', taas jatkaen sitte:
"Anti se ainoa ei ole; tarjoo se itseänsäkkin.
Mut näh'äkses, ettei sua mies ole pyytävä köyhä,
Niin tah'on kertoa nyt, hänen millinen on omastonsa,
Irtain, kiinteä, vaan etevin; mik' on halvempi, jääköön;
Kaikkea, näet, luetella en ehtisi hetkenä illan,
Kieleni liikkuva jos, kuin haavan leht', olisikkin:
Mäellä on viirinehen tasa-latvainen kuus' ja sen luona
Taas hänen uhkea kartanonsa, huvitus kalamiehen,
Lammilla liekkuen kun kaukaa venehestä sen äkkää.
Alhaalla piirissä on tilukset hyvin aidatut aina,
Pellot, toukona milloin ja milloin taas kesannoilla,
Oivat on, kyllältä kun savi-pohjalla on väki-multaa.
Halmeet on antavat ynnä, kun liekkien raivoma metsä
On pakoitettuna heittämähän mehun viljely-maille;
Palstat taas kytö-maan, norojen joka keskellä loistaa,
Pitkistyy ojien yhä uhkuvien välyksillä
Saarten moisina kultaisien, kun joutuupi viljat.
Kiiltävän turpeeta viis hepoa'i hevin kyntääpi pellot.
Niityt on kelvolliset, pitäjään ylen ympäri kuulut,
Niin alavat, kuin korkeammat, neki raivatut aina,
Keväisin kukan-hohtehiset, suvin niitettävät taas.
Purra aituus-niittyjä ei saa koskahan hammas,
Kasvaissa niitäpä ei pure muu, kuin viikate yksin.
Niin pian, näet, kuin maa heittää kevähäll' lumipeitteen,
Lehmät sen rehevät jopa lasketahan heti metsään,
Jossa ne laaksoissa saa hyvin raittihin, runsahan ruuan.
Pitkin päiviä nää kesäll' liikkuupi noin sekä nauttii
Vaan maku-ruohoa sammuttain janonsa puroloista;
Mut joka ilta ne taas palajaa koti-väen ihanteeksi. —
Vieläkö nyt tietää haluat, mihin määrähän karjaa
Pientäki tuoll' elelee suvell' lammin saar'-opotoissa?
Villava-lampaita sa'ast' osa puoli ja vuohia viides.
Ei ah'ista susikaan niit', urhea Matti kun ampuu
Innolla kaikkea vaan, mit' on raatelevaa alueellaan.
Siis menestyypi ne siell' lisäten yhäti sikiöitään.
Talvella ei lampaist' etuisist' olekkaan kovin huolta,
Silloin ne kerppuja vaan, näet, syö ometass' ylen kyllin;
Pitää vuohia taas, sen kerjääjä vois mitä huonoin:
Niin on sieviä nuo yhä etsimähän eläkettään.
Syöttämähän hevoistaan vieras jos joutuupi taloon,
Het' nämä heiniä raastamahan sen re'estä jo juoksee,
Kunnekka suuttun'na niille se ruoskallaan kurin antaa.
Katso, näin olen nyt kuvaellut vilpittä kaikki,
Niin talonsa, samoin kuin tilukset sekä viel' elukatkin,
Jos otan pois luvustan kukon valppaan vaan kanoinensa,
Joidenka on mieleen tuvass' astella rahvahan kanssa.
Kaikki se nää omajaa nyt vauras, riipeä Matti
Mielin tyytyvin, vieläpä myös, kuten herrana, käskee
Kolmea kunnon torpparia'i tilan viljavan alla. —
Katso, miehen tuommoisen, noin etevän varoiltansa,
Joihin on myös halu sen, jota hoetahan rikkahammaksi,
Tarjoopi onnesi nyt sinullen omataksesi yksin:
Näin hän lupaapi, näet, sullen Kurun riipeä Matti,
Jos sinä vaimona sen hyvänsuopana, nöyränä aina
Päivällä vaan työnsä tasan pa'at sekä vuotehen yöllä:
Kaikessa saat emännän sinä vallan ja käskeä koissas
Renkiä, piikoja, lapsia: mut vaan neuvoa miestäs.
Avaimet pidät itse ja min hyvänsä lukon avaat
Vapaasti, sekä kallihinta'i mik' on, voit omanas nyt
Pitää ain' ilo-mielin, ja ei enähän katehesti.
Mut sinä jos mietit välisti jotakin ehoitelmaa
Vasten miehesi mieltä, on väistyminen sinun hiljaa,
Jos maanviljelyhyn se on koskeva tai rahan-hoitoon;
Vaan jos ruokaan, juomahan taas tahi vaattehen parteen,
Myöntääpi sen miehes saman tahtoen, kun sinä itse. —
Ellös, järkevä Hedda, sä siis enähän epäröikö,
Niinkuin mon', joka, häilyvätään vaan noutaen mieltä,
Halveksii etuaan voitettua toivoen toista;
Ei niin kukkava niittypä o'o kesäll' lämpöhisellä,
Lapseni, kuin on riemuisa tie yhä hautahan vievä,
Jos sitä vaan varotaan, ett'ei petä toivomme viekas;
Onnea, näet, mihin nauttimahan pysähdymmeki hetkeks,
Juokseepi toivo jo e'ell' osoittain kaukaa etevämmän;
Hullu se mielin seuraapi vaan sekä kaikkia hylkii
Tyytyen ei mihinkään, hänen kunnekka kuolo jo korjaa".
Virkkoi, ja silmäsi vait' ylähä sekä suitsevahansa
Piippuhun mielihyvin sormellaan poron pöyhteän painoi;
Neitonen nuor', älykäs taas lens' punaiseksi ja silmät
Alhaalla vastasi nyt huivin nipukkaa hypistellen:
"Sulta ma en salata taho, arvoisa, mielevä Pekka,
Kuinka ma siit' iloitsen, mua että on pyytännä Matti;
Kyllähän sen tiedät, mihin silmät neitonen köyhä
Hartovat tähtääpi aina ja myös sydän-pohjaiset aatteet.
Palvella vaikea on, jos vaikkaki palvelis' hyvää,
Maksustaan se kun saa vaivaa taas vaatia meiltä,
Raskaampi huonona on toki almuja syödä jo viimein.
Ei iloisempata toivoa siis tytöll' o'o elämässä,
Kuin omanaan emännäks pian päästä ja lempeätänsä
Miest' yhä palvella, ei väkisin, vaan rakkaudesta.
Usein, kun pol'in kangastan' tääll' ylhäällä yksin,
Aattelin näin: omoas milloin kutonetpa, sä Hedda?
Sukkulakin suljaht' käestän', tämä kun sitä kohtas',
Kyynelen juovais-kankahallen välisti tipahtaissa.
Siis, isä jos myöntää, menen mielellän' Matin kanssa".
Lausui; ja nyt ilost' itkien hän kätehen Pekan tarttui
Puistaen tuota; ja myös vanhus samoin itkipä itse.
Mut kun tehtävän ol' tämä täyttänyt onnellisesti,
Läksi hän pois tupahan ilo-viestinehen Matin luokse.
"Päätetty!" huusi hän nyt kädenlyöntinsä kajahtaissa,
"Joudu jo liehimähän nyt morsios armahan kanssa!
Itse mä taas hiihdän hakemaan pereheniki tänne".
Virkkoi; ja näälän jätti jo suksillaan silehillä
Kiitäen eellehen pois koti-torppahan miel'-hyvillänsä.