MAAMME.
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
Soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
Ei vettä rantaa rakkaampaa,
Kuin kotimaa tää pohjoinen,
Maa kallis isien.
On maamme köyhä, siksi jää,
Jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
Mut meille kallein maa on tää,
Sen salot, saaret, manteret
Ne meist' on kultaiset.
Ovatpa meille rakkahat Koskemme kuohuineen, Ikuisten honkain huminat Täht'yömme, kesät kirkkahat, kaikk' kuvineen ja lauluineen, mi painui sydämeen.
Täss' auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat. Kun päivä piili pilvihin tai loisti onnen paistehin, täss' Suomen kansan vaikeimmat he vaivat kokivat.
Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken? Kun sota laaksoissamme soi, ja halla näläntuskan toi, ken mittasi sen hurmehen ja kärsimykset sen?
Täss' on sen veri virrannut hyväksi meidänkin, täss' ilon on nauttinut ja tässä huoliaan huokaillut se kansa, jolle muinahin kuormamme pantihin.
Tääll' olo meill' on verraton ja kalkki suotuisaa; vaikk' onni mikä tulkohon, maa, isänmaa se meillä on. Mi maailmass' on armaampaa ja mikä kalliimpaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme oijentaa, ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas, tuoss' on se, maa armas isäimme!
Jos loistoon meitä saatettais, vaikk' kultapilvihin, miss' itkien ei huoattais, vaan tähtein riemun sielu sais ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvinen, miss' elämämme suojan saa, sa muistojen, sa toivon maa, ain' ollos, onnees tyytyen, vapaa ja iloinen.
Sun kukoistuksen kuorestaan
Kerrankin puhkeaa;
Viel' lempemme saa hehkullaan
Sun toivos, riemus nousemaan,
Ja kerran laulus, synnyinmaa,
Korkeemman kaiun saa.