MUNTER.
Hautajaisihin näin kerran— sekin muisto maksaa vaivan— Adlercreutzin, jalon herran käyvän hiljaa, vaiti aivan; haudalle hän päästyänsä katsoi, hattu kädessänsä, kuinka sijaa soturille tehtiin, Hannu Munterille.
Mont' ei tullut saattajaksi tälle viime matkallansa: hautaa kaivoi miestä kaksi, neljä kulki arkun kanssa; kunniaksi oli vielä kenraali ja pappi siellä, kolme korpraal'otusta ja neljäs minä, majoittaja.
Koruton ol' laitos haudan; vaatteissansa ryysyisissä välissä nyt neljän laudan Munter makas pintehissä: vakaa oli näöltänsä niinkuin ennen eläissänsä, sama urho vielä, mutta yhtä puuttui—nopeutta.
Majaan näin kun oli mennyt Munter sodan pauhinasta, Buss korpraali haudallen nyt astui, puhui vainajasta: mikä hällä suku, tunto, puhe, sydän, voima, kunto, kuink' ol' urhoks luotu heti— kuuluviin Buss kaikki veti.
Sanat kävi sydämille, vaiti seistiin, hymyeltiin vainaan ponsilausehille, viiksiäkin väänneskeltiin. Suurta ei se maksa juttu, jokapäiväinen ja tuttu; suonet sitä sentään kuulla, kerrottuna Bussin suulla.
"Miehet, uljain veikko tää nyt, Munter kuuluisa on poissa, takalaitahan on jäänyt, makaa kuolon kammitsoissa; päätti marssit, sodat kaikki, käskyn seista vihdoin saiki, tähän retkeilystään lakkas, ketaransa pystyyn nakkas.
Meillä, jotka siellä kanssa liekiss' oltiin, meill' on selko, kestikö hän paikallansa, vaiko pakoon ajoi pelko, kalpeniko taistellessa, vaiko kuolon uhatessa seisoi tummanruskeana, varsin vaskipatsahana.
Jörömäisenä hän meille saapui tuolta saloltahan, läksi isäin ikiteille hän, kuin hekin, sotimahan; puhe oli harvanlainen, silmä vilkkui poikamainen, sanaa kolme erällensä lausui, vaan ne täsmällensä.
Koko suku semmoisina eli, kaikki yhtä luuta, soti, kaatui alhaisina, miekoin haastoi, säästi suuta; kahdestoista Kaarle kerran yhdestä jo teki herran, korpraaliks se Munter tehtiin; alaspäin taas siitä lähtiin.
Moni virkaan outo vielä kotiin kauan haluaapi, alla päin käy, murhemiellä, kunnes mieheks karkeaapi. Näin ei Munter aikanansa; kun läks sotaan Kustaan kanssa, kohta, vaikka vasta tuotu, oli soturiks kuin luotu.
Joi, ja särki iltasella kiväärinsä iloissansa; vääpelinsä aamusella antoi hälle pampustansa, virkkoi: 'Ällös olko arka, näin on virka, poika parka! Norjenitko?'—Vastus Hanne: 'Kyllä, kiitos rasvastanne!'
Viinaan tuosta Munter suuttui, ain' ol' uuras, nopsa kanssa. Ensi kahakassa puuttui luoti hänen olkahansa. Döbeln kuulan vinkuvaisen kuuli: 'Pojat, kuka sai sen?'— Munter olkapäätään kaappas, virkkoi: 'tuostahan se raappas.'
Tuskin lientyi haavan vaivat, taas käv' onni ankaraksi kasakat kun vangiks saivat, juosta sai hän virstaa kaksi kilpaa arovarsan kanssa leve'illä jaloillansa, kunnes uljaat veikot tästä taas tok' auttoi pälkähästä.
Rinta huokui, hiki juoksi, kun hän melkein viimeisillään taas pääs omiensa luoksi; vaan ei tuosta ollut millään. Kumppalit huus ilkkuin vielä: 'Lämpisitkö? Taisi tiellä juoksu käydä keveästi?'— Munter vastus: 'Välttävästi!'
Kenraal' Armfelt lyötiin kerta; silloin lippuamme likin oli Munter, vuosi verta; hän se lipun pelastikin. Nytpä sai hän vihdoin kanssa rahan rehtiin rintahansa; Munterill' on vanha viisi, virkkoi tuohon vain: 'No hiisi!'
Näin hän vakaast', uljahasti, niinkuin kahakoissa noissa, liikkui viimeisiinsä asti, kasvaen vaan kunnioissa; harmaa ol' jo parraltansa, niukemp' ehkä lauseissansa, vaan kun sauhuun, liekkiin lähtiin, samaks kuoloon asti nähtiin.
Oli muuan kevät-ilta, vanha äiti leiriin tuli, silmä vettyi Munterilta, jäykkyys hältä kaikki suli; ääneti hän aamuun asti katsoi ämmään hartahasti. Täältä kun on poika mennyt, äiti kuollee murheesen nyt.
Munter siinä kaiken yötä hymyillen vaan istuskeli, kuuntel', antoi kaikki myötä, kunnes eukko varoitteli: 'Poika kulta, liiku huolla, väistää paremp' on kuin kuolla!' Näin kun lauloi vanha rastas, 'Eihän toki!' Munter vastas.
Mut ol' luoti hällen tehty, loppu joutui, tuli turma; vaiheissamme Munter nähty myötä ain' on, nyt vei surma. Karskina viel' eilen eli, mälliänsä pureskeli vartiona kenraalille, missä oltiin neuvosilla.
Päiväkäsky kertoi juuri, kuinka herrain pöytään kieppas viuhahtaen pommi suuri, puhevallan ottaa sieppas. Tulen tuttu vanhastansa, Munter sylkee kourahansa, kiinni koppaa, alkaa tuosta mokoman kanss' ulos juosta.
Oven sai hän auki sille, sen jo porstuaankin saatti, vaan kun pääsi portahille, lensi pirstoiksi kranaatti. Siin' ol' äijän töitten loppu, vaan ei vielä tullut hoppu; maaten siinä mullin, mallin, Munter virkkoi: 'Hiis vei pallin!'
Vielä hän, kun aamu koitti, oli henkitoreissansa; jo nyt surma voiman voitti. 'Kas kun pommi äijän karsi: poiss' on toinen käsivarsi, rintahankin sattui siru!' Munter vaan: 'Se halkes, piru.'
Näin hän kuoli, näin hän eli, miesnä loppuun alust' asti, sanoissaan hän vitkasteli, vaaroiss' suori nopsahasti. Teki työnsä kerskaamatta, puutteet kesti nurkumatta, kärsi vaivaa, rasitusta, yhtä vaan ei,—valitusta.
Maailma jos maksaa voisi kovat päivämme ja yömme, verikenttämme jos toisi julkitiettäviksi työmme, lippumme jos kuulla antaa vois, mink' arvon Munter kantaa, moni, jonka kaulus loistaa, saisi kumarrella moista.
Vielä häntä muistellessa vanha sydämeni paisuu. Surman sarkaa vakoillessa hän vast' oli varsa raisu; painanut ei pelko mieltä, aina 'Hei!' vaan ja 'Pois tieltä!' rummun jälkeen vaikka mihin, kun vaan eespäin käskettihin.
Tok' ei ystävää niin varmaa, lujaa, vakaat', uskollista. Niinkuin lapsi, vaikka harmaa, vihas tuskin vihollista. Kourin Munter Ryssiänsä, niinkuin hampain mällejänsä, survoi, vatkas kaikin hetkin, rakkaat toki kumpasetkin.
Kunniata sankarille! Kunnioittuna hän maatkoon! Miehuus, miehen kunto sille pysyväisen muiston taatkoon! Orjan jalka ei saa painaa hautaa, miss' on Munter vainaa. Vanha kantasuku tulkoon suojaks sille! Amen olkoon!"
Laannut korpraali kun on nyt, haudalt' alas käynyt taasen, kenraalipa lapion nyt käteen ottaa voitokkaasen, hiekkaa hiljaa viimeks heittää, Suomen mullall' urhon peittää; sanaa hän ei virka monta, mutta meille verratonta.
Puhe silloin lausueltu, syvään liikutti se mieltä, vaikk' ei pitkä, koristeltu, Munterin vaan omaa kieltä: kunniamme todisteeksi, soturinkin ylisteeksi riitti tuo, kun lausui vainen näin: "Hän oli Suomalainen!"